Viime viikonloppuna automatkasimme Zagrebiin halki Kroatian ylänkömaiden. Tätä rannikkoa reunustaa korkeahko vuorijono, jonka toisella puolella aukeaa melkoisen erinäköinen Kroatia. Ensin piti kuitenkin kiipustaa sinne ylös. Lauantaina oli hieman suoraviivaisemmin maisemaa halkova moottoritie syystä tai toisesta alkumatkan osalta suljettuna ja päädyimmekin mielenkiintoiselle kiertoreitille. Vaihtunut reittisuunnitelma tarjosi näkymiä, jotka jos eivät nyt vallan henkeä salvanneet, niin läheltä liippasivat kuitenkin. Kapeahko tie kiemurteli jyrkkää seinämää ylös ja toisinaan piti kyllä siinä kartanlukijan paikallakin kääntää katse tiehen, koska sinne sivulle katsottaessa alkoi hitusen huimaamaan. Tiputus alas oli pitkä ja suoraviivainen.
Kun ensimmäinen ylösnousemus on suoritettu, onkin matka sitten aika tasaista kohti sisämaan ydintä, Zagrebia. Takaisin moottoritien vauhdin huumaan päästyämme saimme katsella maaseutua kylineen ja viljelysmaineen sekä metsää. Mannermaisen ilmaston ero rannikolla vallitsevaan välimerelliseen ilmastoon on selvä. Siellä oli talvi, ei tosin vielä lunta mutta vihreys ja vehreys olivat poissa ja tilalla oli ruskean monia sävyjä. Havupuut sentään toivat vähän tummaa syvää vihreää sekaan.
Perillä meitä odotti joulutunnelmaan verhoutunut kaupunki, joka kuhisi elämää. Joulumarkkinat olivat vallanneet keskustan ja niin paikalliset kuin sankat turistijoukotkin kuljeskelivat kojujen seassa pysähtyen välillä kuuman juoman ja suolapalan äärelle tai ostoksia tekemään. Turisteja tosiaan riitti, se kävi ilmi hotellia varatessammekin: moni hotelli oli jo täynnä. Saimme onneksi huoneen koiraystävällisestä Hotelli Palacesta aivan huippusijainnilla.
Illalla oli sitten vuorossa se varsinainen kaupunkilomamme syy: Kroatia-Suomi yhdistyksen pikkujoulu. Ja kas, siellä me maahanmuuttajat sitten kokoonnuimme työläiskaupunginosan paikalliskuppilassa, mongersimme omaa omituista kieltämme, joimme omaa omituista juomaamme (lonkeroa) ja nauroimme illan edetessä kovaankin ääneen, mitä saattoi edesauttaa sekä se lonkero että paikalliset olut- ja viinituotteet. Onneksemme kyseisen annisteluravintolan muu asiakaskunta oli sitten kai niitä paljon puhuttuja suvakkeja, koska me mamut saimme tämän kaiken tehdä ihan rauhassa, vailla ainoatakaan pahaa silmää, epäasiallista huutelua tai kyräilyä. Päin vastoin, tarjoilija halusi itsekin maistaa tuota omituisen näköistä harmaata juomaa (ja huomatkaa, saimme siis tuoda ravinteliin myös omaa alkoholijuomaa ja sitä siellä luvan kysyttyämme myös nauttia) ja muutamat kantakroatialaiset vallan tulivat juttusille ihan positiivisessa hengessä.
Tutustuimme moneen mukavaan tyyppiin. Suomalaisyhteisö on täällä pieni eivätkä kaikki toki olleet paikalla, mutta oli todella mahtavaa päästä juttelemaan maassa jo vuosikymmeniäkin olleiden suomalaisten kanssa. Osa on löytänyt täältä puolison, osa muuten vaan maahan päätyneitä ja siihen tykästyneitä. Mukana joukossa oli myös sellaisia kroatialaisia, jotka syystä tai toisesta ovat kiinnostuneet piskuisesta maastamme jopa siinä määrin, että olivat opiskelleet tätä hitusen haastavaa kieltämme. Huikeaa.
Tällä viikolla juhlinta on sitten jatkunut. Itsenäisyyspäivä nosti pintaan monenlaisia tunteita. Varsinaisen päivänsänkarin Suomen lisäksi tämä oli lähes vuosi sitten menehtyneen Patu-koiramme syntymäpäivä ja nyt siis ensimmäistä kertaa vuosiin ei niitä synttäreitä kakkukesteineen vietetty. Kyllä se pienen kimaltavan kosteuden sai silmäkulmaan nousemaan. Vaan niin sai se varsinainen päivän aihekin. Televisiossa muisteltiin vuoden takaisten linnanjuhlien kohokohtaa, veteraanien lauluesitystä presidenttiparille. Yhä vain se kosketti. Ei unohdu heidän sankaritekonsa, vaikkei omaan muistihistoriaani sota ja sen tapahtumat tietysti ylläkään. Eivät yllä kovin monen suomalaisen muistiin enää, me jälkipolvet voimme vain vaalia historiaa ja arvostaa siihen kuuluvia tekoja ja ihmisiä. Etenkin niin kauan, kun heitä vielä keskuudessamme on. Kroatiassa moni vielä muistaa sodan, minäkin muistan uutisten kertoneen Balkanin sodasta ja Jugoslavian hajoamisen. Täällä arpiakin on varmasti vielä jäljellä, vaikka avohaavat ovatkin ajan saatossa jo umpeutuneet. Sodan taustat olivat hieman erilaiset, mutta sen kauhut silti samat ja jälkiä vieläkin nähtävissä. Lopputuloksena sodista Suomelle oli itsenäisyyden säilyttäminen, täällä sen saaminen.
Ensimmäistä kertaa muuten nyt itsekin ulkosuomalaisena havaitsin, että tasavallan presidenttimme lähettää myös meille oman itsenäisyyspäivän tervehdyksen. Se on uusi lisäys muutoin kovin perinteiseen juhlintaan. Aamu alkoi Sibeliuksen Finlandialla, illalla syttyivät sinivalkoiset kynttilät ja linnanjuhlia katsottiin täälläkin. Ja minäkin tykkäsin Robinin asusta ja olemuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti