Siitä on nyt reilu vuosi kun aika tiiviin muuttokuormamme kanssa kurvailimme halki Euroopan tänne Adrianmeren rannalle. Meistä tuli maastamuuttajia, ulkosuomalaisia ja toisaalta maahanmuuttajia.
Kulunut 12 kuukautta on antanut valtavasti, niin paljon uusia juttuja ja kokemuksia, että niitä riittää muisteltavaksi moneksi toviksi. Katselin äsken vuoden aikana räpsimiäni kuvia ja ne kirvoittivat monta hymyä kasvoilleni. On aurinkoisia kävelyjä uusilla rantapoluilla Murterissa, joulutunnelmamme vuosi sitten, helmikuisen karnevaalin iloista humua, kevään hyasintit pihoilla, villiparsat, merisiilien kuorien keräilyä rannalta, huikea purjehdusreissu keväisissä tuulissa, retket lähisaariin ja etelään aina Montenegroon asti, rakkaiden ihmisten vierailut täällä, konserttiretki Pulaan, helteisten kesäpäivien ihanat illat terassilla viiniköynnöksen alla, turkoosi meri, ikivanhat linnoitukset, syksyn sadonkorjuut ja oliiviöljyn syntyminen. Viimeisimpänä visiittimme Zagrebiin juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea lähetystön kekkereille. Ja paljon muuta.
Aina ei ole niin hymyilyttänyt. Olen hakannut kivikovia polttopuita lähes varrettomalla kirveellä, kohdannut metritolkulla myrkkymatoja, värissyt pakkasessa buratuulen hyytävässä syleilyssä, pelännyt kotimme ja itsenikin puolesta kesän metsäpalon riehuessa, siivonnut taivaalta satavaa tuhkaa terassilta, noussut ennen kuutta päästäkseni koiralenkille ennen auringon ilmestymistä taivaalle pahimman hellejakson aikana.
Olen kohdannut ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat ottaneet meidät avosylin elämänsä osaksi. Toisinaan jopa häkellyttävillä tavoilla. Avuliaisuus ja aito sydämellisyys ovat tehneet vaikutuksen, yhä uudelleen ja uudelleen. Kun naapurin pappa odottaa pihallaan tummuvassa illassa paluutamme parin tunnin pituiseksi venyneeltä lenkiltä antaakseen kassillisen mandariineja ja granaattiomenoita tai kun vuokraemäntä kiikuttaa ovellemme kulhollisen kuumia juuri valmistettuja katkarapuja. Tai kun kalastajat rannalla tervehtivät minua iloisesti ja hymyilevät hassulle pikkukoiralle joka on niin innoissaan heidän puuhistaan vapojen kanssa. Tai kun paikallinen ystävämme tuo kotikylästään ison kassillisen äitinsä kasvattamia kasviksia ja ison köntin juustoa. Tai kun pienessä itävaltalaiskylässä yhden illan aikana luomme ystävyyssuhteita jotka saavat meidät palaamaan yhä uudestaan. Tai kun täällä oleva pieni mutta siksikin kiinteä suomalaisyhteisö ymmärtää ilon tuliaisena saadusta maksalaatikosta ja on toisena hetkenä vahvistanut ihmetykseni siitä, että kroatian kielessä tosiaan on yksi ja sama sana tarkoittamaan sekä karpaloa että puolukkaa.
Vuosi on opettanut, vaatinut ja palkinnut. Se on itkettänyt ja naurattanut.
Reilun vuorokauden kuluttua aloitamme autoretken kohti Suomea, tiedossa on pisin Suomi-visiittimme eli puolitoista kuukautta matkoineen. Mitä siltä odotamme? Saunaa, rakkaiden ihmisten näkemistä, toivottavasti vähän talven riemujakin. Toki tietysti myös jotain herkkuja joita täällä on rajoitetummin saatavilla. Metsäretkeä nuotioineen, siskon luona ulkosaunan tunnelmaa ja jäähytaukoa ulkona tähtitaivaan alla. Piipahdusta pohjoisemmaksi Vuokatin maisemiin. Kaiken sen jälkeen on taas hyvä palata kotiin, tänne Adrianmeren rannalle. Sillä täällä se koti nyt on. Ainakin toistaiseksi.
