Juttua ruumiin ravinnosta ja jopa pari reseptiä

Ruoja ja juoma ovat tärkeitä juttuja. Ihan jo tietysti siksikin, että ilman niitä olisi hetket tällä telluksella aika pian taputeltu. Minulle ruoka on aina ollut paljon muutakin kuin energiaa, olen onnekseni saanut kokea monia upeita makujen, tuoksujen ja visuaalisen ilmeen yhdistelmiä ruokaan liittyen. Tykkään paitsi nauttia muiden tekeleistä, niin myös tehdä itse ruokaa. Harvoin seuraan mitään reseptiä orjallisesti, kerään inspiraatioita ja ideoita joita sitten kokkailen kasaan. Joskus käy niin, että lopputulos on mitä mainiointa, mutten enää välttämättä pystykään toistamaan samaa suoritusta ihan vaan siksi, etten enää muista miten lopputulokseen tarkalleen ottaen päästiinkään. 

Täällä Kroatiassa olen saanut oikein ajan kanssa toteuttaa itseäni keittiössä, talvi Murterissa antoi tilaisuuden tehdä ruokaa isommallekin poppoolle päivittäin. Nyt Splitissä olen lähinnä oleskellut yksikseni, joten sellaiset monimutkaisemmat keittiösuoritukset ovat jääneet vähemmälle. Pelkästään itselle ei vaan tule loihdittua samanlaisia aterioita, hyvää ruokaa olen silti syönyt. Sillä yksinkertainen on monesti jos ei nyt parasta, niin ainakin erittäin hyvää. Ja kaunistakin. Syön paljon kasviksia, tänäänkin kauppareissulla ainut liha oli tonnikalaa ja hieman hyvää siivutettua kinkkua. Hevi-osastolta sen sijaan ostoskärryyni pääsi vaikka mitä íhanuuksia: tomaattia, persikoita, luumuja, vesimelonia, sitruunoita ja suosikkiani kyssäkaalia. Myös juustotiski on aarreaittani, hyvää fetaa pitää aina olla jääkaapissa. 

Paitsi kaupasta, tarpeita tulee myös lähempää. Pari päivää sitten vuokraisäntäni kiikutti minulle aprikooseja. Tänään palauttaessani lainaamaani viiniköynnösniiniä sain kouraani kolme isoa kurkkua suoraan pensaasta. Ja nuo kurkut muuten maistuvat todella kurkulle, eivät millekään vetiselle kasvihuonetuotokselle. Ovat vähän kuin avomaankurkkuja, mutta kasvavat kuitenkin juurkin korkealle nousevassa kurkkupensaassa. Kun Juhannukseksi leivon karjalanpiirakoita, vien niitä sitten vastavuoroisesti heille maisteltaviksi. Aiemmin ainakin voisilmäpulla tuntui maistuvan.

Vähän tarpeita keittiöön saan myös omalta terassiltani. Sitruunapuun satoa pitänee vielä pari kuukautta ainakin odotella, sitä ennen nautin vain sen kukkien huumaavasta tuoksusta. Yrttipuutarhani voi hyvin ja tarjoaa minulle jo nyt satoa aromien ja tuoksujen myötä. Sen innoittamana tarjoankin tässä nyt pari hyväksi havaittua reseptiä kaikkien halukkaiden inspiraatioksia ja ideoiden tueksi. 

Yrttinen tonnikalakasvisleipä 2kpl

Pari oksaa tuoretta tinjamia

Pari oksaa tuoretta curry-yrttiä eli italianolkikukkaa 

Pari tuoretta salvian lehteä

Puolikas kesäkurpitsa

Pieni punainen suippopaprika

Pieni purkki tonnikalaa

Pari palaa jälkiuunileipää. Toki mikä vaan leipä käy, mutta kovempi leipä antaa vähän purentavastusta ja tukevan alustan. 

Tilkka öljyä, suolaa ja pippuria

Tirauta tilkkanen öljyä pannulle ja nakkaa yrtit sinne. Kuumenna sen verran, että erityisesti tinjami alkaa paukkua. Lisää pilkotut kasvikset ja pyörittele hetki että saavat väriä. Lisää lopuksi tonnikala ja mausta suolalla ja pippurilla. Nappaa yrttien rangat ja salvianlehdet pois, ne ovat tehtävänsä tehneet. Kaada koko setti leipien päälle, myös pannulle jäänyt neste. 

Tuolla curry-yrtillä ei muuten ole mitän tekemistä intialaisen currymausteen kanssa, mutta tuoksuu samalta. Saa myös Suomesta ainakin taimitarhoilta, ei ehkä Prisman yrittiosastolta kuitenkaan. Tuoksun perusteella sen omaan yrttitarhaani valitsin ja vasta kun se oli istutettu, aloin tutkia mihin ja miten sitä voi käyttää. 

Feta-meloonisalaatti sitruunamelissalla piristettynä

Tämä on helppo mutta ihan järjettömän hyvää. Pilko vesimeloonia, sekaan hyvää fetaa pieninä paloina ja sitten vielä reilusti sitruunamelissan lehtiä. Vielä ripaus mustapippuria ja kas, kesän uusi suosikkisalaatti on valmis. Toimii kuuman päivän piristävänä lounaana tai vaikka grilliherkkujen kyljessä. Kun suuhun laittaa haarukallisen, jossa on kaikkia kolmea pääraaka-ainetta, on siinä kyllä makukombo joka toimii kuin toinen punavihreävalkoinen lengenda, tomaatti -basilika-mozzarella konsanaan. 

Tätä salaattia ei kannata tehdä kovin paljon etukäteen ja vain sen verran että tulee kerralla syödyksi. Suolainen feta alkaa irrottaa nestettä vesimeloonista ja säilyttämisen myötä etenkin ulkonäkö kärsii kun sitruunamelissankin lehdet nuukahtaa. 

Sitruunaminttumojito   (alkoholiton)

1 sitruunan mehu

5-6 tuoretta mintun lehteä

vichyvettä

suolaa

sokeria

jääpaloja

Hierrä mintun lehtiä vähän, jotta niiden maku pääsee kunnolla irti. Älä kuitenkaan pilko niitä, pienet palaset tekevät juomasta hankalan juoda. Laita mintut lasiin, päälle sitruunan mehu, jäitä ja ripaus suolaa sekä sokeria maun mukaan. Täytä lasi vichyvedellä. Sekoita hieman ja nauti.

Tämä raikas alkoholiton juoma syntyi tässä yhtenä päivänä, kun mieli teki jotain muutakin kuin aina pelkkää kraanavettä. Näin sitruunat hyllyllä ja siitä se ajatus sitten lähti. Itse tykkään happamasta, siksi lisään todella vain ihan hippusen sokeria, aina en sitäkään. Mahtava kuuman päivän drinksu ja toki tähän sitten halutessaa voi jotain terävääkin lorauttaa sekaan.

Siinä oli tämän päivän pläjäys. Kun nyt Suomessakin monilla ne yrttipuutarhat kukoistaa, niin käyttäkää niitä innovatiivisesti. Toivottavasti tästä joku sai jotain ajatusta tai kokeili ihan vaan vaikka suoraan reseptin mukaan. Ja aina ei tarvi itse tehdä mitään, voi mennä ihan valmiilla. Kuten vaikka avata pullo paikallista rosèviiniä ja ottaa rennosti. Siis Kipilis! (=yhdistelmä suomen Kippis-termistä ja kroatian vastaavasta Živjeli-sanasta)

Helli helle, paista päivä. Ja paistaahan se, aika kuumastikin.

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, lämpömittari hipoo liki 30 asteessa ja äskeinen pieni tuulenvirekin on kadonnut jonnekin merelle tai minne lieneekään. Turistien naamat ovat onnesta ja ehkä yhdestä tai kahdesta virkistävästä olusesta muikeina. Samaa settiä näyttäisi olevan tiedossa tulevinakin päivinä niin pitkälle kuin nuo ennusteet mitenkään uskottavasti voivat meille kertoa. Paitsi että se lämpötila taitaa olla edelleen nousujohteisen käyrän äärellä, eiköhän se 40 astetta pistetä pirstaleiksi tänäkin kesänä. Ensi yönä sentään pitäisi vähän tirauttaa sadettakin, luonto ja viljelijät kiittävät vedestä, turistit sateen osumisesta juurikin yön pimeille tunneille eikä auvoisia lomapäivien tunteja sotkemaan. 

Ilmasto on eittämättä yksi asia, mikä houkutti ja houkuttaa tässä maassa. Toki ihanat pehmeät hellepäivät ovat Suomessakin ihania, mutta kun niiden lukumäärä vain on niin himskatin pieni. Enemmän taitaa olla niitä räntäsadepäiviä vuodessa. Ainakin etelässä. Minä pidän lämpimästä ja inhoan palella. Sai täälläkin talvella palella, kun mittari sangen historiallisesti Dalmatian rannikollakin painui päiviksi pakkasen puolelle ja bura vinkui niitä sanonnan mukaisia luiden ytimiä hyydyttäen. Se oli kuulkaa kylmyyttä se, paljon pahempaa kuin liki 30 asteen kuiva pakkanen. Mutta sitä kesti kuitenkin vähemmän kuin Suomessa on hellepäiviä. Ja samalla paistoi aurinko. 

Kun helle on normaali tila eikä poikkeus, on sillä vissisti vaikutusta myös tähän elämisen rytmitykseen ja tekemisiin. Etenkin kun taloudessa on koira, vieläpä seniori sellainen. Meillä päivä alkaa aikaisin, jotta ehditään tekemään kunnon lenkki auringon porotuksen vasta keräillessä voimiaan. Rantaa pitkin pääsee kulkemaan tuolloin vielä osittain varjossakin ja siellä on mukava kulkea kun auringonpalvojat vasta venyttelevät sängyissään tai korkeintaan siemailevat tuoretta appelsiinimehua ja kahvia aamiaispöydissään. Seurana on lenkkeilijöitä ja muita koirien ulkoiluttajia. Tiuku pulahtaa kirkkaaseen mereenkin jo kuin vanha tekijä, se ui ihan pienen lenkin, jää sitten toviksi juuri ja juuri varpaat pohjaa hipovaan syvyyteen ja antaa pehmeän aallokon keinuttaa itseään. Ilme on puhdasta nautintoa. Rannalla hinkataan ylimääräiset vedet mukavasti selkää rapsuttavaan pikkukivikkoon ja sitten taas menoksi. Neopreenivaljaat pitävät kastuttuaan koiran rintakehää mukavasti viilennettynä vielä silloinkin kun karvat ovat kuivuneet. Jos emme suuntaa rannalle, minulla on aina vettä pullossa mukana ja siitä riittää paitsi meille molemmille juotavaksi myös tarvittaessa koiran pieneen kasteluun. Toki pidemmälle rantalenkillekin otan vetta mukaan, suolavesi kun ei juovaksi sovi ja Tiukukin on sen hyvin oppinut. Jopa niin hyvin, että Suomessa mökillä Tiuku ei ensin meinannut juoda järvestäkään. 

Lenkit ajoitetaan meillä siis paitsi aamuun, niin sitten tietysti myös iltaan kun päivän kuumuus pehmenee helliväksi lämmöksi. Silloinkin toki mukana on vesipullo, etenkin kun nuo meidän samoilut tuolla "takapihan" rinteillä välillä venähtävät uusien polkujen löytämisen innossa. Tiuku pienenä koirana juo ihan vaan kämmeneltäni kun lirutan siihen hiljalleen vettä pullosta, erillistä kuppia ei siis tarvi kantaa lisätaakkana. Keskellä päivää koira pysyy aika tiiviisti sisätiloissa. Vaan lämmin se tuppaa olemaan sisälläkin näillä asteilla. Meillä on asunnossamme hyvä ilmastointi, toinen kone isossa makuuhuoneessamme alakerrassa ja toinen tässä yläkerrassa hoitamassa olohuoneen, keittiön ja tuon pienemmän makuuhuoneenkin jos ovi sinne on auki. Vielä en tosin ole koneita kauheasti käyttänyt, säästelen niitä ja energiankulutusta sinne tuleville tosikuumuuksille. Näin iltapäivän tunteina pörisytän tätä yläkerran masiinaa sen verran, että ilma pysyy siedettävänä. Aamupäivällä ja illalla saa läpivetotuuletuksella vielä ihan mukavasti viileää ilmaa sisään, jopa makuuhuone pysyy nukuttavana aamuyölle asti kunnes rakenteisiin päivällä sitoutunut lämpö tunkeutuu sinne pakottaen tarttumaan ilmastointikoneen kaukosäätimeen. 

Tiukulle olen hankkinut pari tuollaista lemmikeille tarkoitettua viilentävää makuualustaa, jotka toimivat kerrassaan yllättävän hyvin. Niissä on sisällä jonkin sortin geeliä, joka imee itseensä lämpöä jopa useita tunteja pitäen pinnan 5-10 astetta viileämpänä kuin ympäröivä ilma. Ja kun teho loppuu, palautuu se noin tunnin käyttämättömyyden jälkeen taas takaisin. Ei siis tarvita mitään pakastimia, kastelua tai sähkövirtaa. Isompi tässä sohvalla mahdollistaa tehon kaikotessa tilanteen korjaamisen vain paikkaa vaihtamalla, siitä onkin tullut Tiukun lempipaikka. Mummeli kun viettää jo varsin ison osan päivästään mieluusti torkkumalla jos siihen vain suinkin on mahdollisuus eikä kaikenlainen lähinnä ihmisten aiheuttama häsä häiritse tätä toimintaa. Pienempi alusta kulkee tarvittaessa kätevästi mukana vaikkapa kuljetusboxissa. Suosittelen tosi lämpimästi vai pitäisikö sanoa viileästi. Hintakaan ei päätä huimaa, tuo isompi taisi maksaa täällä euroissa ilmaistuna parikymppiä ja pienempi kympin verran. Tuntuu muuten mukavalta omankin ihon alla... 

Sitten on vielä kuvissa näkyviä kauluri, joka kastellaan ja sen jälkeen se viilentää myös koiraa pitkän aikaa kuivuessaan hitaasti. Se on lähinnä tarkoitettu autoiluun tai muuten poikkeavampiin tilanteisiin, ei niinkään jatkuvasti kotona käytettäväksi. Mutta pienillä apukeinoilla siis pikkumummelin olotila pysyy mukavana lämpimämmissäkin olosuhteissa. Sanomattakin lienee selvää, että raikasta vettä pitää olla kotona tarjolla aina. Jostain syystä meillä terassilla olevassa vesikulhossa on ilmeisesti se paras vesi, koska sinne mennään sisältäkin erikseen juomaan vaikka lähempänäkin olisi vettä saatavilla. Ehkä siinä vieressä oleva rosmariinipuska antaa vedellekin omaa aromiaan.

Ja sitten me ihmiset. Simppeli homma: juo riittävästi (muutakin kuin olutta), hattu päähän, kevyttä ja mielellään vaaleaa vaatetusta päälle. Paikalliset ja myös minä ymmärrämme hyvin varjon arvon, keskipäivän aurinko on oikeasti aika hottis. Itse aloitan päivän aina laittamalla naamaan 30 kertoimella varustettua rasvaa, muutenkin suoja-aineet ovat tarpeen etenkin jos sitä aurinkoa oikeen meinaa ottamalla ottaa. Ne "minähän en aurinkorasvaa tarvi" -tyypit (lähinnä miehet) kyllä huomaa sitten siitä palaneesta ja eittämättä aika kipuilevasta rapuihosta. Näinä ihosyövän kulta-aikoina luulisi ymmärryksen jo sentään olevan jossain määrin paremmalla tolalla. Aurinko täällä on oikeasti erilaista ja polttavampaa kuin Suomessa, se paistaa suorempaan eikä väliin siis jää niin paljon ilmakehää lieventämään säteilyä. Siis rasvat nahkaan, sehän on kivaa puolison kanssa yhdessä rasvailla toistenne selkää ennen rannalle tai veneretkelle lähtöä. Ja muistakaa ehdottomasti ne lasten ihot. 

Lämpö on ihanaa, d-vitamiinitasot pysyy kohdillaan ilman purkkilisäystäkin ja se selluliittikin näyttää paremmalta kun ihossa on pikkaisen väriä. Ruokapuolella kannattaa muuten jättää se suolapelkopeikko sinne kotiin mököttämään ja odottamaan paluuta. Tuota valkoista ainetta nimittäin kuumissa oloissa tarvii hitusen enemmän hikoilun johdosta. Etenkin, kun lämpö saattaa viedä vähän ruokahalua mennessään ja salaatit sekä hedelmät maistuvat mukavan raikkailta. Kunnon suolainen fetajuusto siinä salaatin ryydittäjänä tai pari hyvin suolattua ranskalaista perunaa ihanan grillatun kalan kyljessä tekevät hyvää. Aasiassa olen nähnyt paikallisten lisäävän suolaa coca colaansa, ihan siihen en vielä ole lähtenyt mutta olen kyllä kiinnittänyt huomiota riittävän suolan saamiseen etenkin kun omakin ruokavalioni etenkin näin yksin ollessa (mies on taas parin viikon työreissussa) koostuu aika pitkälti kasviksista. Muuten menee olo helposti veteläksi. 

Näin täällä selvitään, niin minä kuin koirakin. Taidankin lähteä piipahtamaan tuolla rannalla, en niinkään aurinkoa palvomassa vaan kunnon uimalenkillä turkoosin meren viilentävissä aalloissa. Kävelen sinne kadun varjoisaa puolta. Ja ensin juon lasillisen vettä. 

Sydämen sijaintia miettimässä

Ei, into ei lopahtanut ja tekstin suoltaminen päättynyt vaikka vähän on taukoa tullutkin. Edelliseen tekstiin viitaten en ole myöskään joutunut kroatialaisen liikenteen uhriksi, vaikkakin auton etukulma luovuttikin tässä taannoin vähän maalia tien reunassa olleeseen betoniseen kukka-astiaan. Luovan taukoni aikana vietin ensin kuukauden Suomessa, sitten viikon täällä Kroatiassa, sitten taas viikon Suomessa yhdessä mieheni kanssa ja lopuksi emännöin vielä vajaan viikon siskoani täällä. Olen siis keskittynyt siihen, mihin täällä ei normaalisti voi keskittyä: perheen ja ystävien tapaamiseen. Tai siis onhan täälläkin ystäviä, mutta niiden Suomessa oleilevien. Niin ja uuden kesämökin maalaamiseen. Samalla annoin itselleni lomaa myös näppäimistöstä. Vaan taas on arki ja kotirouvan ihmettelyt jatkuvat.

Kuluneet viikot ovat kaiken muun ohella myös kolisutelleet omaa identiteettiäni ja vähän ajatusmaailmaakin. Mikä ja kuka minä nyt oikein olen? Suomalainen toki, sydämeltäni ja sielultani. Mutta en enää koe sitä oikein kodikseni, kotini on juuri nyt täällä Kroatiassa. Entisessä Suomen kodissani minulla oli seinällä ranskankielinen teksti La maison est où le coeur est. Ja niinhän se on. Koti on siellä, missä sydänkin. Missä sydämen on hyvä olla. Minun on ollut alusta alkaen luontevaa kutsua tätä paikkaa kodikseni ja valoisassa pohjolassa oleillessani koin olevani enemmänkin lomalla. Nuo kuvan sydämet ovat kuitenkin kiinnitettynä uuden kesämökkimme hirsiseinään Orimattilalaisen pikkukylän järven rannalla. Taoin ne omissa polttareissani viime kesänä ja nyt ne löysivät paikkansa. Ehkä siis ihan hitusen se koti on sielläkin, onhan se oikeastaan ainut kiinteä asumuskin, joka meillä käytettävissämme Suomessa tällä erää on. 

Minulla oli ilo tavata Helsingissä neljä aasialaista ystävääni ja toimin yhden iltapäivän ja illan heidän oppaanaan. Siinä tuli havaittua, että tietyllä tapaa olin itsekin turistina entisessä kotikaupungissani. Reilussa puolessa vuodessa sielläkin tapahtuu yllättävän paljon, onneksi sentään pääosa keskustan maamerkeistä oli vielä paikoillaan. Annoin heille vinkkeä tulevien päivien vierailukohteiksi ja huomasin itsekin olevani kiinnostunut niitä näkemään ja kokemaan.

Turistioppaana sain sitten vastaavasti toimia täälläkin, kun ensin vanhempani ja sitten siskoni tulivat käymään. Vaikka kotini onkin täällä, niin missä määrin paikallinen minä sitten kuitenkaan olen? Osaan ihan kiitettävästi liikkua niin autoillen kuin muutenkin, hallitsen muutaman sanan kroatiaa ja tunnen paikallisia käytäntöjä. Pyöritän arkea täällä ja huomaan yhä enemmän seuraavani esimerkiksi paikallisia uutisia. Joka päivä opin jotain uutta, koen hippunen kerrallaan paikallistuvani. Mutta milloin tulee se hetki, kun koen selvästi olevani kroatiansuomalainen? Vielä siihen on matkaa, miellän sen tarkoittavan jo likimain paikallista asukasta jolla nyt vain sattuu olemaan muun maan passi piironginlaatikossa. Ehkä oma vaikutuksensa tässä identiteettiasiassa on myös sillä, etten minä edes tiedä missä maassa asun vuoden päästä. Mahdollisesti täällä, mutta voi se olla jossain muuallakin. Miehen työ vie meitä nyt mennessään ja siihen liittyen olen tottunut jo niin moniin muuttujiin, että ihan pienestä en enää hätkähdä enkä toisaalta mitään niin kauaskantoista paljon viitsi edes miettiä. 

 

Tuon minulle niin rakkaan mökillämme olevan rantasaunan rappusilla löylyjen välillä vilvoitellessamme mietimme mieheni kanssa, että mikä olisi se ideaali asumismalli ja -maa. Taisimme päätyä siihen, että täydellisessä maailmassa viettäisimme talvet jossakin lämpimässä poissa pimeydestä ja märän loskan keskeltä ja kesäisin voisimme muutaman kuukauden asua Suomessa nauttimassa valosta ja vehreydestä. Siis juuri se malli, jonka niin kovin moni on ottanut käyttöön. Vaan mikä olisi se lämmin maa talvisin? Siitä ei ihan tarkkaa selvyyttä tullut, mutta eteläiseen Eurooppaan se varmaan sijoittuisi. Onko se Kroatia vai joku muu? Aika näyttää josko saamme unelmaame toteutettua, joskus ja jollakin tavalla. Juuri nyt se koti ja sydän on kuitenkin täällä.