Pois Kroatiasta

Viimeisen kahden kuukauden aikana olemme viettäneet pari viikkoa Suomessa, viikon Ranskassa ja juuri nyt kirjoittelen tätä tekstiä englantilaisessa pikkukylässä Southamptonin kupeessa. Täällä olisi tarkoitus oleilla seuraavat kolme viikkoa, joten brittiläinen elämänmeno tulee jotakuinkin tutuksi. Paljon ei siis ole aikaa vietetty kotosalla, enemmän on pakattu kasseja lähtöjä varten.

Lähtemistä miettii myös moni muu Kroatiassa. Lähes poikkeuksetta tapaamani 20-35 vuotiaat ihmiset sanovat haluavansa pois maasta. Ja aika monet heistä myös tuon toiveensa toteuttavat. Eivätkä he ole palaamassa takaisin toisin kuten lähtijät tekivät vielä jokunen vuosi taaksepäin. Silloin nuoret lähtivät muutamaksi vuodeksi ulkomaille töihin ja rahaa tienaamaan palatakseen sitten takaisin perustamaan perheen ja asettumaan aloilleen. Nyt lähtevät paitsi ne yksittäiset nuoret, myös kokonaiset perheet. Eniten suunnataan Saksaan, mutta myös esimerkiksi Irlannissa on jo varsin vahva kroaattiväestö. Viimeisimmäksi juttelin asiasta koirakävelyn lomassa tutun Bongo-koiran emännän, juuri lääkäriksi valmistuvan nuoren naisen kanssa. Hän, kuten moni muu hänen kaltaisensa, ei näe itselleen minkäänlaista tulevaisuutta Kroatiassa. He ovat poikaystävänsä kanssa lähdössä vuoden sisällä pois, mahdollisesti Norjaan, Ruotsiin tai Suomeen. Ruotsissa on jo tuttuja, se houkuttaisi ehkä eniten. Juttelimme paljon maiden olosuhteista ja mahdollisuuksista koulutetulle maahanmuuttajalle. Hän ei lähdettyään aio palata.

Kun kerromme muuttaneemme Kroatiaan Suomesta, kohtaamme poikkeuksetta suurta ihmetystä. Miksi ihmeessä kukaan haluaa tehdä niin? Turistit ja vähän vakituisemmatkin loma-asukkaat toki ymmärretään, mutta että oikeasti joku haluaa kokonaan muuttaa maahan, josta alkuasukkaat vain haluavat pois. Se hämmästyttää ja kummastattaa.

Lehtien otsikot ja poliitikot käyttävät termejä joukkopako ja uhkaava väestökriisi. Sellaisesta alkaa oikeasti olla kyse. Kun maan väkiluku on nipin napin neljä miljoonaa, ei tarvita monimutkaisia kansantaloustieteiden tutkintoja ymmärtääkseen mitä kymmenien tuhansien nuorten koulutettujen ihmisten lähtö vuosittain tarkoittaa. Kouluja on jo jouduttu sulkemaan maaseudulla kun ei kylissä enää yksinkertaisesti asu muita kuin eläkeläisiä. Siinä on vaikea syntyvyyden lisäämisen kautta lähteä asiaa ratkaisemaan. Jo nyt alkaa olla pula osaavista työntekijöistä monella alalla. Eikä tilanne tule ainakaan helpottumaan.

Mistä tämä lähtemisen into sitten kumpuaa? Syitä on toki monia eivätkä ne ole niin yksiselitteisiä. Päällimmäisinä voisi kai mainita nuorten ihmisten liki täydellisen uskonpuutteen siihen, mitä tulee oman maan tulevaisuuteen ja poliittiseen systeemiin. Äänestysprosentit ovat todella alhaisia, kun ei ole uskottavaa vaihtoehtoa nykymallille. Korruptio ja vähintäänkin hyvä veli -verkosto elää edelleen, ei nähdä mitään merkitystä omalla koulutuksella ja osaamisella kun ne parhaat työpaikat, asunnot ja muut mukavat asiat menevät kuitenkin "pomon pojalle tai kaupunginjohtajan kummitytölle". Vähän ehkä kärjistettynä mutta ymmärrätte idean. Alhainen palkkataso ei myöskään motivoi. Ja tietysti se ruoho nyt vain ylipäätään nähdään kauhean paljon vihreämpänä siellä rajan toisella puolella, tämä myytti osittain varmasti vahvistaa itse itseään. Kun kaikki muutkin niin minä myös. Tahti on ollut isolla kierteellä kiihtyvä siitä asti, kun Kroatia liittyi EU:n jengiin vuonna 2013.

Me palaamme Kroatiaan kolmen viikon päästä, ainakin toistaiseksi. Se, miten kauan kotimme Adrianmeren rannalla on, riippuu ja roikkuu monestakin kiinnikkeestä. Seuraavat viikot nautin kuitenkin tästä länsieurooppalaisesta meiningistä. Sää nyt on täysin pyllystä, sataa ja tuulee eikä mittari millään pääse kymmentä astetta ylemmäs kun kotosalla samaan aikaan nautitaan auringosta ja noin tuplalämpötiloista. (Tosin tuossa eilen otetussa kuvassa taivas sentään vilauttaa sinistä sävyä, tuuli kuitenkin vihmoi vettä niskaan sieltä selän takana olleesta pilvestä.) Mutta kyllä vaikkapa ison Sainsbury's marketin tarjonta peittoaa aika heittämällä ne tutut Konzumit, seikka joka toteutui myös taannoin Ranskassa ja samoin kuin Suomessa Prisman tai Cittarinkin kohdalla. Kohtuullisen innokkaana kotikokkina tämä seikka on minulle aika iso juttu. Niin ja ihan vaan se fakta että ymmärrän niiden kaupan myyntiartikkeleiden etiketit ja muutenkin kaiken ympärilläni puhutun ja kirjoitetun antaa tietyn kuuluvuuden tunteen. Jälleen kerran voin toki vain itse suomia itseäni laiskuudesta opetella kroatian melkoisen haastavaa kieltä syvällisemmin kuin ihan vaan perusteita.

Taidampa paikalliseen tyyliin laittaa teeveden kiehumaan, illalla miehen tultua "kotiin" on tiedossa piipahdus viereisessä paikallispubissa ja fish & chips. Tämmöistä Emmerdale-elämäähän tämä täällä on.

Kroatian tulijat ja menijät

Matkamessut on noteerattu täällä Adrianmeren rannallakin. Blogini kävijäseurannassa pomppasivat raketin lailla muutamat vanhemmat kirjoitukset messujen aikana ja nyt niiden jälkimainingeissa. En tiedä miten Kroatia on messuilla ollut esillä, mutta selvästi tänne matkaamista mietitään taas monessa kodissa. Ensi kevään, kesän ja syksynkin lomamatkojen suunnittelijat ovat armoitetun Googlen etsintäkoneen kautta päätyneet erityisesti lueskelemaan matkaajan vinkkejä Kroatiaan, autoilusta Kroatiassa ja hieman yllättäen myös koiran kanssa Kroatiaan matkustamisesta. Nämä kolme tekstiäni ovat kokeneet renesanssimaisen paluun tilastojen kärkeen, joskin ne ovat tasaisesti kiinnostaneet aiemminkin. Lisäksi sähköpostiin on mm. tuon sivun reunassa olevan yhteydenottolomakkeen kautta alkanut kiihtyvällä tahdilla tipahdella erinäisiä kyselyitä kiinnostuneilta, täällä on jo majoituksia mietitty ja retkikohteita ratkottu. Vaikka niin Suomessa kuin täällä Dalmatian rannikollakin vielä talvi jyllää täysillä, niin kyllä se kesä ja kesälomat sieltä tulevat, vääjäämättä. 

Oliivipuut ovat ja pysyvät, vuodesta ja vuosisadoista toiseen. Mutta ihmiset tulevat ja menevät.

Jos tänne taas parin kuukauden kuluttua alkaa tulijoiden virta niin on sitä virtaa toiseenkin suuntaan. Taas on julkaistu tutkimusta ja arvioita maastamuuttajista, eli Kroatian jättäneistä ja muualle muuttaneista. Kroatia kärsii kovasta muuttotappiosta, väkilukuun suhteutettuna valtava joukko nuoria koulutettuja työikäisiä liukenee muualle maailmaan, suurimmat joukot Saksaan ja Irlantiin. Siinä missä ennen yksi perheestä lähti muutamaksi vuodeksi Saksaan töihin ja hankkimaan rahaa paitsi itselleen niin koko perheelle, nyt lähtevät kokonaiset perheet ja tekevät sen jäädäkseen. Sisämaan kylissä on jouduttu sulkemaan kouluja lapsien loppuessa ja vanhukset jäävät yksin kaalimaan vartijoiksi. 

Samaan aikaan kun väki lähtee, niin etenkin täällä rannikolla kärsitään sitten työvoimapulasta. Tietyillä toimialoilla, kuten esimerkiksi rakennusalalla ja turismiin liittyvissä toiminnoissa on huutava tarve tekijöille. Viime keväänä osa ravintoloista ei päässyt avaamaan oviaan suunnitellusti kun ei yksinkertaisesti ollut kokkia keittiössä eikä tarjoilijoita terassilla. Saapa nähdä, mikä on tilanne tulevana sesonkina. Nuoret ihmiset ovat totaalisen kyllästyneitä näköalattomuuteen, jota tässä maassa kokevat. Palkat ovat heikkoja, sesonkimainen työ ei auta talven koittaessa etenkään kun sitten toisaalta täältä rannikolta on sesongin koittaessa vaikea saada kortteeria kaiken tarjonnan ollessa suunnattuna matkailijoille palkkoihin suhteutettuna huimaan hintaan. Maassa toimiva hyväveliverkosto takaa menestystä oikeat ihmiset tunteville ja oikeaan perheeseen syntyneille tai muuten oikeassa paikassa oikeaan aikaan sattumalta olleille. Koulutuksella ja ahkeruudella ei tässä vallitsevassa tilanteessa koeta olevan merkitystä. Kun vaikkapa Saksassa saavutetaan kotimaan oloihin verrattuna oikein mukava elintaso, jonkinmoinen eläke kertyy tulevaisuutta ajatellen ja ympärillä on vielä kivasti kotimaan kansalaisiakin, niin lähteminen alkaa houkutella monia. Likimain kaikki tapaamani alle 35-vuotiaat täkäläiset puhuvat ulkomaille lähtemisestä ja sinne jo lähteneistä sisaruksista tai muista tutuista. Ja monet eivät vain puhu, he myös toimivat.

Samaan aikaan tänään Hesarissa oli iso juttu siitä, miten Suomeen asiantuntijoiden mukaan tarvittaisiin huimasti enemmän työperäisiä maahanmuuttajia ja siten myös uusia veronmaksajia. Sielläkin on keittiöt vailla kokkia, ainakin Amican opiskelijaravintolassa Malmilla. Ongelma on se, miten tehdä Suomesta houkutteleva maa töitä tekeville ja miten helpottaa heidän maahan tulemista byrokratian osalta. Asia vaatisi poliittisia toimia, mutta maahanmuuttajat ei terminä oikein ole trendien aallonharjalla juuri nyt, vaikka kuinka koitettaisiin puhua nimenomaan työperäisistä tulijoista eikä turvapaikan perässä pyrkivistä joiden työllistyminen taitaa olla valitettavan matalalla tasolla. Jännä nähdä, miten tämä yksityiskohta mahtaa näkyä tulevissa vaalikeskusteluissa ja -teemoissa vai näkyykö mitenkään. Olisiko tässä paikka kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen järjestämiselle? Kroatiasta halutaan lähteä muualle töihin, miksipä ei sitten Suomeen? Vuokraemäntä totesi asiasta puhuttuamme, että kieli voi olla yksi haaste mietittäessä Suomen houkuttelevuutta täkäläisten muuttokohteeksi. Heti perään hän ehdotti, että mitäpä jos alkaisin opettaa hänelle Suomea?. Hänenkin sukulaisiaan on jo lähtenyt.

Kaksi ei niin vanhaa puuta osana unelmaa

Meillä on terassilla kaksi puuta, omissa ruukuissaan majailevat niin oliivi- kuin sitruspuukin. Ne eivät siis ole päässeet punomaan juuriaan yhteen, kuten Juha Tapion kahdesta puusta kertovassa laulussa kerrotaan, mutta kenties sitten kun ne kyseisen laulun puiden tavoin ovat vanhoja on tämä juuriasiakin hoitunut. Niiden verrattaen nuoret tarinat ovat kuitenkin kietoituneet meidän tarinaamme.

Oliivipuu tuli elämäämme reilu neljä vuotta sitten sen kotiuduttua Plantagenin myymälästä helsinkiläisen rivitalonasunnon takapihalle. Siellä se kukoisti etelään suuntautuvan terassin kulmalla auringosta nauttien ja loi vierellään majailleen laventelin kanssa haparoivaa välimerellistä tunnelmaa suomalaiseen kesään. Talven oliivipuu vietti riutuen juuri ja juuri elinkelpoiseksi ympäristöksi katsomansa veneiden talvisäilytyshallin seinustalla. Seuraavan kesän se toipui siellä aurinkoisella takapihalla koettelemuksestaan vain päätyäkseen samaan halliin uutta talvea kärsimään. Se oli jo lähes liikaa, etenkin kun kastelujärjestelmä (eli mieheni) ei suoriutunut tehtävästään ihan annettujen ohjeiden mukaisesti. Kaikki lehdet lähti eikä uusia näkynyt. Annoin kuivahtaneelle käppyräoksaiselle puulle armonaikaa toukokuun loppuun jonka jälkeen se päätyisi taloyhtiön pihagrillin tulipesään. Toukokuun viimeisenä päivänä näin harmaissa oksissa hennon vaaleanvihreitä silmuja. Se eli sittenkin!

Kesä meni taas toipuessa mutta syksyn ensipakkasten myötä ei puu päätynytkään veneiden seuraksi halliin vaan eittämättä suureksi hämmästyksekseen Kroatiaan. Muuttokuormamme keskellä se oksat auton kattoa viistäen matkasi ikiaikaisille geneettisille synnyinsijoilleen Välimeren rannalle. Oliivipuusta tuli jotenkin tämän ekskursiomme symboli, olihan se meidän kolmen nisäkkään lisäksi ainut elollinen asia muuttoa tekemässä. Oliivipuu pääsi kotiin!

Nyt puu on viettänut toisen kesänsä Adrianmeren rannalla. Se kukoistaa, olemme saamassa ensimmäisen oliivisatomme ikinä. Vieressään sillä on täälläkin laventeli sekä lisäksi timjamia, rosmariinia ja oreganoa. Tunnelmassa ei nyt ole minkään moista maantieteellistä vääristymää.

Sitruspuu liittyi joukkoomme toissa talvena asuessamme vielä Murterissa. Paikallisen kaupan pihalla oli pakettiauto, jonka takatilassa oli taimia. Ostosprosessin päätteeksi meillä oli hieman riutuneen näköinen hontelo puun alku, jossa sitruunapuun varteen oli liitetty yksi mandariinipuun oksa. Siis sitruspuu. Saimme myös jotakuinkin ymmärrettävät hoito-ohjeet, jotka olivatkin tarpeen huomioiden kokemuspohjamme sitruskasvien osalta. Hieman haasteita loi myyjän melko suppea sanavarasto englannin kielen osalta ja meidän vielä suppeampi sanavarasto kroatian suhteen. Kasvatusohjeiden lisäksi olimme saaneet tietää, että myyjän sisko oli ainakin jossain kohtaa ollut naimisissa suomalaisen Juha-nimisen henkilön kanssa ja asunut Tampereella.

Ensimmäisenä kesänään hoivattavanamme sitruspuu näytti sopeutuvan terassillemme hyvin, saimme kolme täydellistä sitruunaa ja yhden valtavan ja erinomaiselta maistuneen mandariinin. Toiveeni olivat korkealla tätä satokautta ajatellen. Keväällä puu oli valkoisenaan huumaavasti tuoksuvia kukkia ja raakileita alkoi kehittyä. Vaan sitten tapahtui jotain. Puu alkoi selvästi voida huonosti, se tiputti kukat ja raakileet, lehdet rupesivat kellastumaan ja kurtistumaan. Ymmälläni lisäsin lannoitusta ja tutkin juuret mätänemisen varalta. Ei vaikutusta. Lähtiessäni ennen juhannusta Suomeen leikkasin puusta huonokuntoisia oksia ja annoin uhkauksen kuten oliivipuulle aikoinaan: Jos ei tämä tästä paremmaksi muutu, pilkon vartesi kokonaan. Heilutin vielä Fiskarsin saksia sitä kohti sanojani vahvistaakseni. Sanoin kasvejani lomani aikana hoitaneelle vuokraemännällekin, etten todellakaan häntä syytä jos tuo heittää veivinsä kesän aikana.

Palatessani pari viikkoa sitten riensin lähes suoraan terassille katsomaan sen asukkaiden vointia. Oliivipuu tervehti minua oksat palluroita pullollaan mutta sitruspuu koitti pistää vielä paremmaksi: Se valmistautui juuri avaamaan pulleita nuppujaan ja hyvittelemään minua niiden tuoksulla. Se oli kasvattanut uusia lehväisiä oksia ja pinnisti selvästi vakuuttaakseen minut elämänhalustaan. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin, uusia lehtiä peittivät pienten toukkien tekemät labyrintit ja vanhemmissa näkyi selvästi jokin ryydyttävä tauti. Päätin uskoa puun haluun selvitä ja aloitimme tukitoimet. Ensin häädettiin toukkia suihkuttelemalla koko puu vedellä laimennetulla oliiviöljyn ja tiskiaineen seoksella ja nyt se on saanut reilun annoksen kasvitautitorjunta-ainetta juurilleen. Vaikkei puu ole Suomessa koskaan käynytkään, ehkä siinä on kuitenkin riittävästi sisua selvitä tästä koettelemuksesta. Aika näyttää ja minä kerron miten tässä taistelussa lopulta käy.

Meidän unelmamme on joskus saada nuo puut juurtumaan maahan, jossa ne voivat elää ja antaa satoa vuosikymmenten ja ainakin oliivipuun osalta vuosisatojenkin ajan. Että ne joskus pääsisivät puutarhaan, jossa ne voisivat punoa juurensa ainakin hieman yhteen. Ja että me voisimme niiden varjossa muistella tarinaamme ja luoda siihen vielä lisää lukuja.

Kotirouvan elämää Kroatiassa. Ja kohta hetken Suomessakin.

Kahden viikon päästä on juhannus. Keskikesän juhla on minulle joulun jälkeen täpärästi kakkonen näissä isoissa juhlapyhissä, siihen kiteytyy jotenkin mielessäni sellainen suomalaisuuden ydin: valkeat yöt, koivut, sauna, järvimaisema ja laitetaan nyt vielä vaikka se kuikan huutokin vielä päälle. Viime juhannuksen vietin täällä Kroatiassa, oli muuten elämäni toinen jussi ulkomailla ensimmäisen ollessa vuonna 1992 kielikurssillä Eastbournessa Englannissa. Molemmilla kerroilla hengailtiin meren äärellä, Suomessa juhannus on liki poikkeuksetta juhlittu järvimaisemissa.

Tässä voisi olla juhannusaaton iltamaisema Kroatiassa Podstranan kylässä

Tulevaa juhannusta vietän taas tutusti Suomessa, näillä näkymin omalla mökillämme noiden edellä mainitsemieni kiteytymien ympäröimänä. Tulen itse asiassa viettämään suurimman osan kesästä Suomessa, eli täällä blogissa on tiedossa juttusarjaa havainnoistani pohjolan perukoilta näiden ulkosuomalaisen siniharmaiden silmien läpi ihmeteltynä. Pari vuotta ulkomailla etäännyttää jo kummasti siitä ympäristöstä, joten varmasti kaikkea kummaa tarttuu havainnoijan sihtiin. Mutta siitä sitten tuonnempana, vielä ollaan Podstranassa ja naputellaan tässä kotitoimistonani toimivassa viiniköynnöksen suojaamassa varjoisassa terassikulmauksessa. Taustalla kuuluu alakerran kaffebaarista kantautuvaa dalmatialaista mieslaulantaa lauantai-iltapäivän ratoksi. Se saa minut jotenkin aina hymyilemään.

Kesäinen kotitoimistoni. Viiniköynnös antaa oivan varjoisan suojan päivän paahteelta.

Tässä kohtaa voisin muuten vähän mainostaa. Nimittäin jos tämä elämäni perusarki täällä Kroatian maassa, Dalmatian alueella ja vielä tarkentaen Podstranan kylässä sattuu jotakuta kiinnostamaan, niin siitä löytyy enemmän tarinaa ja kuvaa tuolla Instagramin puolella. @kaikukieku nimikkeen alla on toki niitä perinteisiä kuvia mutta etenkin sinne instastoorien puolelle putkahtelee aika taajaan kaikenmoista videomateriaalia palvelun hengen mukaisesti 24h ajaksi. Joten ei muuta kuin seurailemaan siellä somekanavalla tiiviimmän materiaalituotannon äärellä. Tämä blogihan ei ole mikään varsinainen päiväkirjakuvaus kotirouvan elämästä vaan enemmänkin satunnaisotantaa milloin mistäkin. 

Tässä päivänä eräänä olin auttamassa erästä ystäväpariskuntaamme tuolla satamassa. He muodostavat yhden aika hulppean paatin miehistön, alus on pääosin vuokrauskäytössä eli tekee charterikeikkaa täällä Kroatian rannikolla. Heillä sattui olemaan vähän kiire aikataulu ennen seuraavaa asiakasta, joten tarjosin auttavat (joskin hieman vaurioituneet) käteni ja vietin kuusi tuntia puunaten neljää hyttiä priimakuntoon. Ja nyt puhutaan siis 5-tähden jutusta, kaikki pinnat kiillotetaan ja puhdistetaan viimeisen päälle ja lopputuloksena on aika hulppea ympäristö viettää lomaa omassa rauhassa. Vähän kuin olisi oma huippuhotelli joka vielä liikkuu sinne minne haluaa. No mutta siis se hitusen kadonnut ajatukseni tässä jutussa oli se, että kappas jos olisi joku tullut reilut kolme vuotta sitten juttusilleni silloiseen työpaikkaani rahastoyhtiön priimaan konttoriin Helsingin keskustassa sanomaan, että tulen kontillani kuuraamaan jahdin hyttejä brittipariskunnan kanssa jossain Splitin viereisessä pikkukylässä Kroatiassa. Olisin saattanut tuumata että never say never mutta epäilen vahvasti. Vaan täällä ollaan. En tosin kuuraa niitä hyttejä kuin ihan satunnaisesti, mutta melkoinen muutoshan tämä on ollut siihen kliseiseen "entiseen elämääni" verrattuna. Ja olen enemmän muin iloinen, että tässä kävi näin.

Juuri nyt ja tässä tilanne on toki se, että miehen työ vie sitä maailman merille antaen vain aika harvoja tilaisuuksia viettää aikaa yhdessä. Tuli pari muuttujaa -lausahdus on kuvannut elämäämme näiden kolmen viime vuoden aikana niin tiiviisti, että siitä on tullut jo perhepiirissäkin käsite. Paljon ei edes jossain määrin varmoja suunnitelmia eteenpäin voi tehdä ja lyhyelläkin tähtäimellä moni asia menee vähintään pariin kertaan uusiksi. Siinä on ollut oppimista ja hyväksymistä sen suhteen, että elämäni on huomattavasti vähemmän omissa käsissäni kuin mitä olen tottunut. Sanoisin, että tämäkin prosessi on varmasti tehnyt minusta hitusen paremmin ihmisen. Minähän olin juuri se suunnitelmien tekijä jolla meinasi aina mennä herne johonkin sieraimeen siinä epäonnisessa tilanteessa, että joku tai jokin uhmasi minun hienoja suunnitelmiani ja pakotti tekemään uusia suunnitelmia. Juuri nyt se kuulostaa jo lähinnä naurettavalta.

Se alkaa nyt jo kuitenkin näyttämään kohtuullisen varmalta, että puolentoista viikon päästä minä ja Tiuku lennämme Finnairin siipien avulla Suomeen. Sitä ennen olisi tiedossa vielä yhden isomman suomalaisryhmän retkipäivä, jolle lupauduin lähtemään oppaaksi ja pitäisi tuota murtunutta sormeakin kuulemma kertaalleen mennä sairaalaan näyttämään. Ja hankkia Tiukulle ekinokokkoosipilleri ja siitä merkintä passiin. Ja varmaan vielä vaikka mitä. Yksityiskohdista noiden osalta tulee olemaan lisää siellä Instagramin puolella, täällä on seuraavaksi varmaankin tiedossa pieni esittely erinomaisesta retkikohteesta eli Stonin muurista. Joten pysykää kanavilla. Nyt minä jään kuuntelemaan tuota alakerran laulantaa ja pääskysten liverrystä.

Kansainvälinen puutarhajuhla kroatialaisessa maalaiskylässä

Toissailtana, vappuaattona, selailin Facebookin ihmeellistä maailmaa ja silmiini osui Splitin Expat -ryhmässä oleva julkaisu. Siinä oli kyse seuraavalle päivälle suunnitellusta Päivä luonnonhelmassa -tapahtumasta (vapaasti suomennettuna), joka olisi tarkoitus järjestää erään hollantilaisen pariskunnan talolla tuolla sisämaan puolella. Miten en ollutkaan huomannut moista, vaikka siitä oli ilmeisesti viestitelty jo päivien ajan? Koska itselläni ei ollut minkäänlaisia vappupäivän suunnitelmia, kysäisin nopeasti josko mukaan ja etenkin tästä ohi ajavaan yhteiskuljetukseen vielä mahtuu yksi suomalainen kotirouva. Mahtuihan sitä, joten nyt oli vappuohjelma syntynyt. 

Maisemat retkikohteessamme olivat jylhät ja vehreät.
(kuvakaappaus videosta, pahoittelen siitä johtuvaa epätarkkuutta)

Seuraavana aamuna sitten hyppäsin tuolta lähimmältä bussipysäkiltä pikkubussiin, jossa oli jo mukavan kansainvälinen seurue kyydissä. Mukana oli myös eräs brittinainen, jonka olin jo aiemmin tavannutkin yhteisellä kävelyretkellä Marjanin puistossa. Hän osoittautuikin päivän ainoaksi entuudestaan minulle tutuksi henkilöksi. Kurvailimme ensin rantatietä Omišiin ja siitä sitten Cetina-joen vartta kohti sisämaata. Perillä pienessä kylässä odotti isäntäväki ja pikkuhiljaa paikalle tuleva muu vieraskaarti. Kansallisuuksista edustettuna päivässä olivat ainakin USA, Britannia, Saksa, Hollanti, Chile, Italia, Kanada, Venäjä, Kroatia ja piskuinen Suomi minun kauttani. Kenties muitakin, kaikkien ihmisten kanssa jutellessa ei tullut alkuperämaata kysyttä. Kaikkiaan tähän erittäin valloittavaan puutarhajuhlaan osallistui reilut 30 ihmistä, lapsista eläkeläisiin ja kaikkea siltä väliltä. Tarjolla oli vehreää luontoa ympärillä, hyvää ruokaa (erityismaininta indonesialaistyyppiselle maapähkinäkastikkeelle, sitä olisi voinut lusikoida suuhunsa) ja juomaa sekä etenkin sitä iloista seuraa. Pari koiraa kierteli väen keskuudessa ja häkissään kanat ja kukko seurailivat tapahtumien kulkua. Tunnit kuluivat kuin siivillä. 

Isäntäperheen vierastalo, tuttavallisemmin Konoba, toimi juhliemme keskipisteenä.
(kuvakaappaus videosta, pahoittelen siitä johtuvaa epätarkkuutta)

Kansainvälinen yhteisömme koostuu siis täällä syystä tai toisesta majailevista ulkomaalaisista ja toki mukana on muutama paikallinenkin vahvistus, jotka saattavat olla se syy (=puoliso) täällä oleskeluun. Oli mielenkiintoista kuulla eri ihmisten tarinoita siitä miten he ovat tänne päätyneet, mitä ovat täällä kokeneet ja jaoimmekin monta yhteistä kokemusta esimerkiksi kieleen ja kroatialaiseen byrokratiaan liittyen. Jälkimmäisen osalta moni onnitteli kummastellen kerrottuani oman tarinani oleskeluluvan saamisesta, me kun saimme sen vuorokaudessa vietettyämme poliisilaitoksella reilusti alle tunnin eikä kukaan edes kysellyt mitään "haastattelukysymyksiä" tai vaatinut yhtään lisäpapereita leimoineen tai dokumenttien kääntämistä kroatian kielelle (osa papereistamme oli jopa suomeksi). Moni EU-kansalainen on käyttänyt asian parissa huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa, ihan oma tarinansa ovat sitten EU:n ulkopuolelta tänne tulleet. Omanlaistaan vertaistukea tämmöiset kohtaamiset antavat ehdottomasti. Olen itse löytänyt erinomaisen ja osaavan hierojan tämän ryhmän kautta ja monessa muussakin asiassa saa "muualta tulleilta" hieman objektiivisempaa arviota esimerkiksi juuri palveluiden osalta. Paikalliset kun kysyttäessä suosittelevat lähes poikkeuksetta sitä tuttavaa tai sukulaistaan, riippumatta onko kyseinen palveluntarjoaja välttämättä ihan sitä mitä etsitään tai laajemmassa vertailussa kovin korkealla osaamisensa suhteen. 

Hollantilainen isäntäpariskuntamme on siis asettunut pieneen vuoristokylään, rakentanut sinne itselleen talon ja vieraille vierastalon, joka toimikin nyt juhlamme keskipisteenä. He iloitsevat elämästään rauhallisessa ja luonnonläheisessä kylässä vuorten keskellä, paikalliset ovat ottaneet heidät todella hyvin vastaan ja naapurit opastivat nytkin avuliaasti meitä paikalle saapuvia esimerkiksi parkkipaikkojen suhteen. Vaikka paikka on näennäisen syrjässä kapean pienen vuoristotien päässä, on sieltä kuitenkin noin 15 minuutin matka Omišin rantakaupunkiin ja ns. ihmisten ilmoille. Likimain täydellistä, sanoisin. Samaa voisin sanoa koko eilisestä päivästä. Ilma oli juuri sopivan lämmin, hedelmäpuut antoivat mukavaa varjoa ja leppoisa tunnelma siivitti ennestään tuttujen ja tuntemattomien yhdessäoloa. Likimain täydellistä, sanoisin. 

YYA-sopimus Adrianmeren rannalla

Tänään piti olla pyykkipäivä ja terassin pesupäivä. Vaan ei ole kun ei ole vettä. Iso päävesiputki on kuulemma räjähtänyt ja koko meidän kyläyhteisö täällä Podstranassa on siten vailla elämän eliksiiriä ainakin jonkin aikaa. Onneksi minulla on aina jemmassa yksi viiden litran lekkerellinen vettä, näitä yllättäviä vesitilanteita kun aina silloin tällöin tulee. Aamukahvit siis sain keiteltyä mutta noita pesupuuhasteluja ei tällä vesivarastolla toteuteta. No, aina on huominen niitä varten.

Eilen oli huippupäivä, sillä sain miehen kotiin parin kuukauden tauon jälkeen. Tosin vain muutamaksi tunniksi kunnes työ taas kutsui, mutta kuitenkin. Nyt ollaan kuitenkin sentään taas saman valtion alueella, joten saadaan ehkä vähän enemmänkin tätä live-elämää digielämän sijaan. Tiuku sai tuliaiseksi ihanan pupupehmolelun, se syrjäytti heti Ikean rottahahmot sohvalla tyynynä ja on nytkin tässä uudessa tehtävässään päiväunikaverina. Olipa onnellinen koira kun tuo kauan kadoksissa ollut äijä viimein tuli ovesta sisään. Onnellinen oli myös koiran emäntä.

Vaikka mies onkin ollut poissa, on täällä onneksi tämä paikallinen perheeni eli vuokranantajamme, jotka asuvat tässä samassa talossa. Pääsiäissunnuntaina sain kutsun osallistua heidän kanssaan aamiaiselle. Katolilaisille pääsiäinen taitaa olla se vuoden tärkein juhlapäivä, siihen liittyy paljon muutakin kuin vain suklaamunia ja pitkä vapaapäivien jono. Sunnuntain messuun mennään mukana kori, jossa noita aamiaistarpeita viedään kirkkoon siunattavaksi. Sen jälkeen korin sisältöä sitten nautitaan pitkään ja hartaasti kotona ja tähän osioon minäkin pääsin siis mukaan. Kopautettiin keitetyt ja upeasti värjätyt munat toisiinsa ja ehjänä säilyneen kuoren kanssa tilanteesta selvinnyt oli sitten voittaja. Minä voitin pari ensimmäistä erää, mutta kolmas taisto perheen tyttären kanssa päättyi hienon punaisen munani osalta huonosti. No, olihan helpompi kuoria herkku syömistä varten. Pöydässä oli kevätsipulia, villiparsaa, leikkelettä, leipiä, juustoja ja vaikka mitä. Siinä meni useampi tunti rattoisasti.

Tämä uusioperheeni täällä on kyllä ollut todellinen onni. He ovat auttaneet monessa asiassa, oli kyse sitten lähikanalan luomumunien hankkimisesta tai paikallistapojen selittämisestä. Meillä on tässä toteutuksessa melko vankka YYA-sopimus: ystävyyttä vaalitaan toisinaan kahvin, viinilasillisen tai oluen äärellä, yhteistyötä tehdään esimerkiksi Saharasta tulleen hiekkasateen jälkeen talon terasseja pestessä ja avunantoa nyt tapahtuu puolin ja toisin milloin minkäkin asian suhteen. Ensi viikonloppuna tulee vuosi täyteen täällä heidän kanssaan ja siihen on sisältynyt monta yllättävää, iloista ja antoisaa hetkeä. Kävimpä esimerkiksi tuossa ennen pääsiäistä pitämässä pullakoulutuksen, nyt alakerrassakin osataan leipoa suomalaista pullaa joka on osoittautunut suureksi herkuksi.

Jaha, vettä tulee taas. Se on tosin aika punertavan väristä, hieman on tainnut nyt päästä tuota punamullan tapaista maata putkistoon tai sitten muuten vaan on jossain määrin sameutunut. No, josko tuokin tuosta lutviutuu, omalla ajallaan. Pyykkiä tai tiskikonetta en taida viellä laittaa pyörimään, mutta pitäiskö tuota terassia nyt sitten tänään alkaa hinkkaamaan kun aurinkokin näyttää sinne jo mukavasti paistavan...

Hometta siellä ja hometta täällä

Eilen eräällä ulkosuomalaisten keskustelupalstalla pölähti melkoinen itiöpesäke kun home ja sen esiintyminen synnytti vilkkaan viestitulvan. Suomessahan rakennuksissa piilevä home on sulkenut sairaaloita ja kouluja sekä aiheuttaa vuositasolla ison määrän sairastelua ja rahallista menetystä. Homeella on todella paha maine, sen ilmeneminen rakennuksessa on monen mielestä tekemätön paikka ja syy purkutraktorin tilaamiseen tontille.

Lehdistä saa aina tasaisin väliajoin lukea etelän lämpöön muuttaneiden karuja kertomuksia siitä ensimmäisestä talvesta palmujen katveessa, kun totuus uudesta elämästä iskee vasten kasvoja kylmän ja kostean tuulen lailla, asunto jäähtyy ja home peittää nurkat eikä rantakahvilakaan ole enää auki tarjoamassa lohtua edullisen oluen muodossa. Monelle se home saattaa olla se viimeinen niitti pakata t-paidat ja shortsit takaisin kapsäkkiin ja palata Suomeen, kun vielä henki kulkee ilman astmapiippua.

Täällä eteläisessä ja eilisen keskustelun perusteella myös yllättävän usein keskisessäkin Euroopassa home on talvinen riesa, joka johtuu paitsi kosteasta talvi-ilmastosta myös talojen rakenteesta. Kun minkään sortin ilmastointia ei ole, niin kaikki talon sisälle muodostuva kosteus on ja pysyy sisällä vailla pakopaikkaa. Se luo homeitiöille ihanteelliset kasvuolosuhteet kun lämpöä vielä on riittävästi. Home ei kuitenkaan muhi seinien eristyslevyissä (koska niitä ei ole), lattiarakenteissa tai muutenkaan piilossa, se verhoaa ihan reteästi seiniä ja kattoja vihreänä verhona. Huonekalujen tai taulujen taustat etenkin kylmemmillä ulkoseinillä ovat sen lempipaikkoja, siellä kondensoituva kosteus muodostaa erinomaiset elinolot itiöiden aloittaa kasvunsa. Ikkunoiden ja ovien alareunat ovat samoin suosiossa, etenkin yöllä lasipinnoille kondensoituu vesipisaroita, jotka valuvat alaspäin pitäen kasvuston vehreänä. Tämä kaikki siis mikäli mihinkään toimenpiteisiin ei ryhdytä.

 

Tässä talossa ei taida enää homeongelmaa olla, sen verran on tuulettuva tuo rakenne.

Itse olen säästynyt lähes kokonaan homekasvattajan titteliltä tänä talvena. Vain ihan vähän oli talvilomamme aikana ehtinyt muodostumaan alakerran makuuhuoneesta ulos johtavan terassinoven alareunaan. Etikkapesu antoi niille kyytiä, raaka etikka tuhoaa homeen tehokkaasti ja vihreät pilkut peseytyivät pois valkoiselta maalin päältä. Joka aamu heti päästyäni sängystä ylös avaan ovia ja ikkunoita niin, että muodostuu kunnon reipas ristiveto huuhtomaan yöllä syntyneen kosteuden ulos ja tuomaan raikasta ilmaa tilalle. Tämä siis kelistä riippumatta, myös niinä kylmimpinä päivinä joskin silloin tietysti vähän lyhyemmän aikaa. Tarvittaessa pyyhkäisen lasiovien ja ikkunoiden alareunan kuivaksi, jos niissä kosteutta on poikkeuksellisen paljon.

Muutoinkin omilla toimilla voi vaikuttaa paljon sisäilmaan ja sisällä asustavien eliöiden määrään. Pyykkiä ei kuivata sisällä, vaan se heiluu ulkona tuulessa tai saa pyöriä kuivausrummussa. Höyrysilitysrautaa käytettäessä on ikkuna silityshuoneessa auki, jotta kosteus saa painua pihalle. Iltaisin suihkussa ei käydä juuri ennen petiin painumista vaan sen verran aikaisin, että kylpyhuoneessa ehtii pesuhetken jälkeen olla ikkuna auki ja lämpöpuhallin päällä vähintään tunnin. Lyhyitä tuuletushetkiä pidetään kylmällä kelillä useamman kerran päivässä ja yhtään lämpimämmällä ilmalla ikkunoita pidetään auki mahdollisimman paljon. Liesituuletin on hyvä apu, varsinkin sateisemmalla säällä se nopeuttaa ilman vaihtumista. Sisällä meillä on pari sähköllä toimivaa erillistä öljytäytteistä patteria paitsi lämmittämässä myös pitämässä ilmaa kuivempana. Näin se homma toimii, ilma on sisälläkin raikas eikä home rellestä nurkissa. Enkä ole palellut, mitä nyt kylmät lattiat vähän etenkin alkutalvesta pakottivat lisäämään sukkien paksuutta.

Paikalliset suhtautuvat homeeseen huomattavasti kevyemmin kuin me mustan myrkkyhomeen pelottelemat suomalaiset. Kyllä se kesä kuivaa talven homeet ja mikä ei pesemällä lähde sen voi aina maalata piiloon. Aika monessa lomahuoneistossa tehdäänkin pientä pintaremonttia keväisin ja erilaiset homepesuaineet käyvät hyvin kaupaksi.

Kohtaaminen kylätiellä

Eilen aurinko paistoi, meri kimmelsi ja parin tunnin päivälenkki sujui rattoisasti. Olimme jo aika lähellä kotia, kun vastaan käveli varttuneempi pariskunta. Kuten aika usein tapahtuu, alkoivat hekin höpötellä jotakin Tiukulle. Siinä mainittiin ainakin pieni reipas koira ja jotain muuta ehkä lähinnä vauvalepertelyn tyyppistä. Tiuku pysähtyi kohteliaasti kuuntelemaan häntää heiluttaen ja kuten usein liikkeen pysähtyessä tapahtuu, alkoivat sen takajalat hieman täristä. 

Tämä tärinä saa ihmiset yleensä luulemaan, että koiralla on joko kylmä tai sitä pelottaa. Palelu on aika jännä veikkaus etenkin kesän helteillä ja muutenkin kun kyse kuitenkin on kohtalaisen karvaisesta koirasta. Harvemmin toisaalta pelkäävä koira innokkaasti heiluttaa häntäänsä. Mutta mistäs sitä tietysti koskaan voi tietää. Terrierit tärisee, toiset sanovat sen olevan lihaksiston Aina valmiina -tärinää, tapa pysyä lämpimänä ja valmiina koska tahansa syöksähtämään vaikka rotan perään ilman vaaraa revähdyksistä. Tiukullakin oli nuorempana ehkä tämäntyyppistä tärinää, tämä nykyinen johtuu useamman saamani ammattiarvion mukaan ihan vaan ikääntymisen vaikutuksesta hermotuksessa, siitä ei ole haittaa koiran liikkumiselle eikä se tunnu koiraa varsinaisesti häiritsevän. 

Se koiran fysiologiasta, mennään takaisin pariskuntaan. He tärinän havaitessaan huolestuneina tiedustelivat, onko koiralla jokin hätä? Minä siihen vakuuttamaan, ettei mitään hätää ole. Kerroin koiran olevan iäkäs, 13,5 vuotta kuitenkin jo mittarissa ja että siksi hieman välillä värisee. Ja nyt tulee se tärkein nyanssi: kaikki tämä tapahtui paikallisella kielellä, yhtään englannin tai minkään muunkaan kielen sanaa ei käytetty. Puheenparteni paljasti kuitenkin auttamattomasti vastapuolelle, että ihan paikallisvahvistus en taida olla ja he intoutuivatkin kysymään mistä olen kotoisin. Tieto suomalaisuudestani sai heiltä varsin positiivisen reaktion ja kovasti kehuivat kielitaitoani. Kysyivät josko asun täällä ja vahvistin olleeni maassa jo 1,5 vuoden ajan. Voi sentään kuinka molemmat hymyilivät ja toistivat tyytyväisyyttään siitä, että hallitsin kroaatin kieltä näin hyvin. Se tuntui olevan heille iso asia. Jatkoimme omiin suuntiimme iloisien lopputervehdyksien myötä. 

Rehellisyyden nimissä kroaatin kielitaitoni on mielestäni ihan umpisurkea, mutta kyllä kieltämättä aika yllättynyt olen, kuinka hyvin eilen etenkin ymmärsin ja pystyin kuitenkin myös ymmärrettävästi kommunikoimaan takaisin. Suurin iloni tuli kuitenkin itse kohtaamisesta. Sen aitous ja sydämellisyys, täysin tuntemattomien ihmisten osoittama kiinnostus ja positiivinen palaute. Hymyilin koko loppumatkan kotiin ja vielä senkin jälkeen. Eikä tämä ollut ainut laatuaan täällä, joskin yksi sykähdyttävimmistä. Kerran sain muutaman minuutin keskustelun päätteeksi (sillä kertaa tosin englanniksi) täysin yllättäen kassillisen appelsiineja. Tuolla rannalla kohtaan usein iäkkään rouvan, jonka kanssa käymme keskusteluja kroaatiksi ja elekielen voimalla, hän on jopa kävelykeppinsä kanssa osoitellut minulle roskia kun olen niitä ollut Bioska-kassiini keräämässä. Ja monia muita iloa tuottavia hetkiä erilaisten ihmisten kanssa. 

Yhtenevää kaikkien näiden kohtaamisten osalta on ollut se, että kertaakaan en ole kokenut negatiivista suhtautumista johtuen ulkomaalaisuudestani. Yleensä päinvastoin. Aika usein minun siis ilmeisesti oletetaan olevan paikallinen, varsinkin näin talvikaudella kun ei täällä turisteja oikeastaan ole ja jos vielä on koirakin mukana. Kun selviää etten välttämättä puhu niin sujuvasti paikallismurretta eikä ehkä vastapuolellakaan kielitaito ole ihan vahvin osaamisalue, niin sitten hymyillään, koitetaan vääntää muutamia englannin tai vaikkapa saksankielen sanoja tai ainakin elehditään paljon mikäli heillä jotain sanottavaa on. Ja minä yritän kovasti ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. 

Toivottavasti sinulla lukijani on tänään mahdollisuus kohdata joku täysin tuntematon ihminen, luoda kontakti ja saada siitä hyvä mieli. 

Matkustaminen tuo väriä elämään. Ja maastamuutto vielä lisää.

Laskeskelin tuossa taannoin, että olen tähän ikään mennessä oleskellut 35 eri maassa neljän eri mantereen alueella. Luku on 36 jos lasketaan Hongkong erikseen eikä niputeta sitä Kiinaan. Mukana ei ole yhtään vain lentokentän transithallin ikkunoista nähtyä valtiota vaan olen näissä jokaisessa oikeasti jalkani maaperälle laskenut ja maata enemmän tai vähemmän ihmetellyt. Jos hieman laskentatavasta ja laskijasta riippuen maailmassa on noin 200 maata, niin oma valloitusprosenttini on täten 18 %. Monta paikkaa on siis vielä näkemättä ja monta unelmaa uusista kohteista odottaa realisoitumistaan. Toisaalta aika monta nuppineulaa maailmankartalta jo löytyy. 

Työn puolesta on tullut muutama reissu mutta suurin osa maista ja paikoista on nähty omasta vapaasta halusta johtuen. Matkustaminen on ollut minulle asia, johon on panostettu ja jota varten on säästetty sukan varteen. Noilla euroilla on hankittu todella paljon elämää rikastuttavia kokemuksia, elämyksiä ja muistoja, joihin tulee usein palattua esimerkiksi kuvien kautta ja joita vaalin suurella ilolla. Toisaalta matkoilla on aina myös opittu uutta ja niiden kautta oma arvo- ja ajatusmaailma on kehittynyt tavalla jota kotisohvalla istuen ei millään voisi saavuttaa vaikka katsoisi miten paljon dokumentteja ja uutispätkiä. Maailmankuvani on muuttunut kerta kerralta värikkäämmäksi, enää ei mustan ja valkoisen lisäksi ole vain niitä kuuluisia harmaita sävyjä vaan paljon turkoosia, purppuraa ja kirkasta keltaistakin. Toki edelleen välillä mustalla ja valkoisellakin on tärkeä rooli ja paikkansa spektrin värimallien joukossa. 

Asuminen ulkomailla jossain elämämme vaiheessa oli meille mieheni kanssa tullut jonkinlaiseksi tavoitteeksi jo ennen tämän nykyisen elämäntilanteemme alkamista. Siksi päätös olikin sitten helppo tehdä käytännössä yhden puhelinsoiton aikana. Sitä puhelua minä puhuin Vietnamista työmatkalta ja mies täältä Adrianmeren rannalta. Lopullisesti asia ratkaistiin perisuomalaiseen tapaan saunan lauteilla puhelua seuranneena viikonloppuna, ympärillä luminen ja jäinen Suomi. Ehkä Kroatia kohteena ei ollut ihan niitä ensimmäisenä listallamme olleita, mutta ei se toisaalta päätöksen tekemisessä negatiivinenkaan muuttuja ollut. Itselleni täysin uusi maa, en ollut koskaan täällä aiemmin käynyt. Minusta tuli maahanmuuttaja ihan tuntemattomassa maassa, jonka kieltä en osannut ja josta en tuntenut ketään. Kieltä en voi sanoa osaavani vieläkään, mutta ihmisiä tunnen jo paljon.   

Jos on matkailu antanut paljon, niin on tämä oikeasti muualla asuminenkin. Sanoisin, että aika monelle tekisi hyvää kokeilla vaikka vain muutamankin kuukauden ajan jos siihen suinkin vain olisi mahdollisuus. Kroatia on kuitenkin Euroopassa ja osa tätä EU-systeemiäkin, tosin välillä vähän omalla tyylillään. Ihan hirmuisen eksoottisesti ei tätä uutta elämää siis aloitettu, ei lähdetty keskelle pimeintä (vai kenties värikkäintä) Afrikkaa tai Kiinan maaseudulle. Paljon on silti erilaista elämisen mallia tullut nähtyä ja koettua täälläkin vaikka kulttuurierot eivät vallan hirmuisia olekaan ja hanasta tulee juomakelpoista vettä. Ei tosin Päijänteen kirkkaan veroista mutta kuitenkin. Monesti olen miettinyt, miten huikea maa Suomi onkaan ja miten onnekasta on olla suomalainen. Ja toisaalta usein myös miettinyt, että miten siellä tuokin asia voidaan sössiä tai tehdä vaikeaksi. Muutama värisävy sinne mustan ja valkoisen väliin on tullut täältä Kroatiastakin, vaikkei passiin värikästä leimaa saakaan. 

Vuosi elettyä elämää Kroatiassa

Siitä on nyt reilu vuosi kun aika tiiviin muuttokuormamme kanssa kurvailimme halki Euroopan tänne Adrianmeren rannalle. Meistä tuli maastamuuttajia, ulkosuomalaisia ja toisaalta maahanmuuttajia. 

Kulunut 12 kuukautta on antanut valtavasti, niin paljon uusia juttuja ja kokemuksia, että niitä riittää muisteltavaksi moneksi toviksi. Katselin äsken vuoden aikana räpsimiäni kuvia ja ne kirvoittivat monta hymyä kasvoilleni. On aurinkoisia kävelyjä uusilla rantapoluilla Murterissa, joulutunnelmamme vuosi sitten, helmikuisen karnevaalin iloista humua, kevään hyasintit pihoilla, villiparsat, merisiilien kuorien keräilyä rannalta, huikea purjehdusreissu keväisissä tuulissa, retket lähisaariin ja etelään aina Montenegroon asti, rakkaiden ihmisten vierailut täällä, konserttiretki Pulaan, helteisten kesäpäivien ihanat illat terassilla viiniköynnöksen alla, turkoosi meri, ikivanhat linnoitukset, syksyn sadonkorjuut ja oliiviöljyn syntyminen. Viimeisimpänä visiittimme Zagrebiin juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea lähetystön kekkereille. Ja paljon muuta. 

Aina ei ole niin hymyilyttänyt. Olen hakannut kivikovia polttopuita lähes varrettomalla kirveellä, kohdannut metritolkulla myrkkymatoja, värissyt pakkasessa buratuulen hyytävässä syleilyssä, pelännyt kotimme ja itsenikin puolesta kesän metsäpalon riehuessa, siivonnut taivaalta satavaa tuhkaa terassilta, noussut ennen kuutta päästäkseni koiralenkille ennen auringon ilmestymistä taivaalle pahimman hellejakson aikana.

Olen kohdannut ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat ottaneet meidät avosylin elämänsä osaksi. Toisinaan jopa häkellyttävillä tavoilla. Avuliaisuus ja aito sydämellisyys ovat tehneet vaikutuksen, yhä uudelleen ja uudelleen. Kun naapurin pappa odottaa pihallaan tummuvassa illassa paluutamme parin tunnin pituiseksi venyneeltä lenkiltä antaakseen kassillisen mandariineja ja granaattiomenoita tai kun vuokraemäntä kiikuttaa ovellemme kulhollisen kuumia juuri valmistettuja katkarapuja. Tai kun kalastajat rannalla tervehtivät minua iloisesti ja hymyilevät hassulle pikkukoiralle joka on niin innoissaan heidän puuhistaan vapojen kanssa. Tai kun paikallinen ystävämme tuo kotikylästään ison kassillisen äitinsä kasvattamia kasviksia ja ison köntin juustoa. Tai kun pienessä itävaltalaiskylässä yhden illan aikana luomme ystävyyssuhteita jotka saavat meidät palaamaan yhä uudestaan. Tai kun täällä oleva pieni mutta siksikin kiinteä suomalaisyhteisö ymmärtää ilon tuliaisena saadusta maksalaatikosta ja on toisena hetkenä vahvistanut ihmetykseni siitä, että kroatian kielessä tosiaan on yksi ja sama sana tarkoittamaan sekä karpaloa että puolukkaa. 

Vuosi on opettanut, vaatinut ja palkinnut. Se on itkettänyt ja naurattanut. 

Reilun vuorokauden kuluttua aloitamme autoretken kohti Suomea, tiedossa on pisin Suomi-visiittimme eli puolitoista kuukautta matkoineen. Mitä siltä odotamme? Saunaa, rakkaiden ihmisten näkemistä, toivottavasti vähän talven riemujakin. Toki tietysti myös jotain herkkuja joita täällä on rajoitetummin saatavilla. Metsäretkeä nuotioineen, siskon luona ulkosaunan tunnelmaa ja jäähytaukoa ulkona tähtitaivaan alla. Piipahdusta pohjoisemmaksi Vuokatin maisemiin. Kaiken sen jälkeen on taas hyvä palata kotiin, tänne Adrianmeren rannalle. Sillä täällä se koti nyt on. Ainakin toistaiseksi. 

Sydämen sijaintia miettimässä

Ei, into ei lopahtanut ja tekstin suoltaminen päättynyt vaikka vähän on taukoa tullutkin. Edelliseen tekstiin viitaten en ole myöskään joutunut kroatialaisen liikenteen uhriksi, vaikkakin auton etukulma luovuttikin tässä taannoin vähän maalia tien reunassa olleeseen betoniseen kukka-astiaan. Luovan taukoni aikana vietin ensin kuukauden Suomessa, sitten viikon täällä Kroatiassa, sitten taas viikon Suomessa yhdessä mieheni kanssa ja lopuksi emännöin vielä vajaan viikon siskoani täällä. Olen siis keskittynyt siihen, mihin täällä ei normaalisti voi keskittyä: perheen ja ystävien tapaamiseen. Tai siis onhan täälläkin ystäviä, mutta niiden Suomessa oleilevien. Niin ja uuden kesämökin maalaamiseen. Samalla annoin itselleni lomaa myös näppäimistöstä. Vaan taas on arki ja kotirouvan ihmettelyt jatkuvat.

Kuluneet viikot ovat kaiken muun ohella myös kolisutelleet omaa identiteettiäni ja vähän ajatusmaailmaakin. Mikä ja kuka minä nyt oikein olen? Suomalainen toki, sydämeltäni ja sielultani. Mutta en enää koe sitä oikein kodikseni, kotini on juuri nyt täällä Kroatiassa. Entisessä Suomen kodissani minulla oli seinällä ranskankielinen teksti La maison est où le coeur est. Ja niinhän se on. Koti on siellä, missä sydänkin. Missä sydämen on hyvä olla. Minun on ollut alusta alkaen luontevaa kutsua tätä paikkaa kodikseni ja valoisassa pohjolassa oleillessani koin olevani enemmänkin lomalla. Nuo kuvan sydämet ovat kuitenkin kiinnitettynä uuden kesämökkimme hirsiseinään Orimattilalaisen pikkukylän järven rannalla. Taoin ne omissa polttareissani viime kesänä ja nyt ne löysivät paikkansa. Ehkä siis ihan hitusen se koti on sielläkin, onhan se oikeastaan ainut kiinteä asumuskin, joka meillä käytettävissämme Suomessa tällä erää on. 

Minulla oli ilo tavata Helsingissä neljä aasialaista ystävääni ja toimin yhden iltapäivän ja illan heidän oppaanaan. Siinä tuli havaittua, että tietyllä tapaa olin itsekin turistina entisessä kotikaupungissani. Reilussa puolessa vuodessa sielläkin tapahtuu yllättävän paljon, onneksi sentään pääosa keskustan maamerkeistä oli vielä paikoillaan. Annoin heille vinkkeä tulevien päivien vierailukohteiksi ja huomasin itsekin olevani kiinnostunut niitä näkemään ja kokemaan.

Turistioppaana sain sitten vastaavasti toimia täälläkin, kun ensin vanhempani ja sitten siskoni tulivat käymään. Vaikka kotini onkin täällä, niin missä määrin paikallinen minä sitten kuitenkaan olen? Osaan ihan kiitettävästi liikkua niin autoillen kuin muutenkin, hallitsen muutaman sanan kroatiaa ja tunnen paikallisia käytäntöjä. Pyöritän arkea täällä ja huomaan yhä enemmän seuraavani esimerkiksi paikallisia uutisia. Joka päivä opin jotain uutta, koen hippunen kerrallaan paikallistuvani. Mutta milloin tulee se hetki, kun koen selvästi olevani kroatiansuomalainen? Vielä siihen on matkaa, miellän sen tarkoittavan jo likimain paikallista asukasta jolla nyt vain sattuu olemaan muun maan passi piironginlaatikossa. Ehkä oma vaikutuksensa tässä identiteettiasiassa on myös sillä, etten minä edes tiedä missä maassa asun vuoden päästä. Mahdollisesti täällä, mutta voi se olla jossain muuallakin. Miehen työ vie meitä nyt mennessään ja siihen liittyen olen tottunut jo niin moniin muuttujiin, että ihan pienestä en enää hätkähdä enkä toisaalta mitään niin kauaskantoista paljon viitsi edes miettiä. 

 

Tuon minulle niin rakkaan mökillämme olevan rantasaunan rappusilla löylyjen välillä vilvoitellessamme mietimme mieheni kanssa, että mikä olisi se ideaali asumismalli ja -maa. Taisimme päätyä siihen, että täydellisessä maailmassa viettäisimme talvet jossakin lämpimässä poissa pimeydestä ja märän loskan keskeltä ja kesäisin voisimme muutaman kuukauden asua Suomessa nauttimassa valosta ja vehreydestä. Siis juuri se malli, jonka niin kovin moni on ottanut käyttöön. Vaan mikä olisi se lämmin maa talvisin? Siitä ei ihan tarkkaa selvyyttä tullut, mutta eteläiseen Eurooppaan se varmaan sijoittuisi. Onko se Kroatia vai joku muu? Aika näyttää josko saamme unelmaame toteutettua, joskus ja jollakin tavalla. Juuri nyt se koti ja sydän on kuitenkin täällä. 

Maahanmuuttajien itsenäisyysjuhlat

Viime viikonloppuna automatkasimme Zagrebiin halki Kroatian ylänkömaiden. Tätä rannikkoa reunustaa korkeahko vuorijono, jonka toisella puolella aukeaa melkoisen erinäköinen Kroatia. Ensin piti kuitenkin kiipustaa sinne ylös. Lauantaina oli hieman suoraviivaisemmin maisemaa halkova moottoritie syystä tai toisesta alkumatkan osalta suljettuna ja päädyimmekin mielenkiintoiselle kiertoreitille. Vaihtunut reittisuunnitelma tarjosi näkymiä, jotka jos eivät nyt vallan henkeä salvanneet, niin läheltä liippasivat kuitenkin. Kapeahko tie kiemurteli jyrkkää seinämää ylös ja toisinaan piti kyllä siinä kartanlukijan paikallakin kääntää katse tiehen, koska sinne sivulle katsottaessa alkoi hitusen huimaamaan. Tiputus alas oli pitkä ja suoraviivainen.

Kun ensimmäinen ylösnousemus on suoritettu, onkin matka sitten aika tasaista kohti sisämaan ydintä, Zagrebia. Takaisin moottoritien vauhdin huumaan päästyämme saimme katsella maaseutua kylineen ja viljelysmaineen sekä metsää. Mannermaisen ilmaston ero rannikolla vallitsevaan välimerelliseen ilmastoon on selvä. Siellä oli talvi, ei tosin vielä lunta mutta vihreys ja vehreys olivat poissa ja tilalla oli ruskean monia sävyjä. Havupuut sentään toivat vähän tummaa syvää vihreää sekaan.

Perillä meitä odotti joulutunnelmaan verhoutunut kaupunki, joka kuhisi elämää. Joulumarkkinat olivat vallanneet keskustan ja niin paikalliset kuin sankat turistijoukotkin kuljeskelivat kojujen seassa pysähtyen välillä kuuman juoman ja suolapalan äärelle tai ostoksia tekemään. Turisteja tosiaan riitti, se kävi ilmi hotellia varatessammekin: moni hotelli oli jo täynnä. Saimme onneksi huoneen koiraystävällisestä Hotelli Palacesta aivan huippusijainnilla.

Illalla oli sitten vuorossa se varsinainen kaupunkilomamme syy: Kroatia-Suomi yhdistyksen pikkujoulu. Ja kas, siellä me maahanmuuttajat sitten kokoonnuimme työläiskaupunginosan paikalliskuppilassa, mongersimme omaa omituista kieltämme, joimme omaa omituista juomaamme (lonkeroa) ja nauroimme illan edetessä kovaankin ääneen, mitä saattoi edesauttaa sekä se lonkero että paikalliset olut- ja viinituotteet. Onneksemme kyseisen annisteluravintolan muu asiakaskunta oli sitten kai niitä paljon puhuttuja suvakkeja, koska me mamut saimme tämän kaiken tehdä ihan rauhassa, vailla ainoatakaan pahaa silmää, epäasiallista huutelua tai kyräilyä. Päin vastoin, tarjoilija halusi itsekin maistaa tuota omituisen näköistä harmaata juomaa (ja huomatkaa, saimme siis tuoda ravinteliin myös omaa alkoholijuomaa ja sitä siellä luvan kysyttyämme myös nauttia) ja muutamat kantakroatialaiset vallan tulivat juttusille ihan positiivisessa hengessä.

Tutustuimme moneen mukavaan tyyppiin. Suomalaisyhteisö on täällä pieni eivätkä kaikki toki olleet paikalla, mutta oli todella mahtavaa päästä juttelemaan maassa jo vuosikymmeniäkin olleiden suomalaisten kanssa. Osa on löytänyt täältä puolison, osa muuten vaan maahan päätyneitä ja siihen tykästyneitä. Mukana joukossa oli myös sellaisia kroatialaisia, jotka syystä tai toisesta ovat kiinnostuneet piskuisesta maastamme jopa siinä määrin, että olivat opiskelleet tätä hitusen haastavaa kieltämme. Huikeaa.

Tällä viikolla juhlinta on sitten jatkunut. Itsenäisyyspäivä nosti pintaan monenlaisia tunteita. Varsinaisen päivänsänkarin Suomen lisäksi tämä oli lähes vuosi sitten menehtyneen Patu-koiramme syntymäpäivä ja nyt siis ensimmäistä kertaa vuosiin ei niitä synttäreitä kakkukesteineen vietetty. Kyllä se pienen kimaltavan kosteuden sai silmäkulmaan nousemaan. Vaan niin sai se varsinainen päivän aihekin. Televisiossa muisteltiin vuoden takaisten linnanjuhlien kohokohtaa, veteraanien lauluesitystä presidenttiparille. Yhä vain se kosketti. Ei unohdu heidän sankaritekonsa, vaikkei omaan muistihistoriaani sota ja sen tapahtumat tietysti ylläkään. Eivät yllä kovin monen suomalaisen muistiin enää, me jälkipolvet voimme vain vaalia historiaa ja arvostaa siihen kuuluvia tekoja ja ihmisiä. Etenkin niin kauan, kun heitä vielä keskuudessamme on. Kroatiassa moni vielä muistaa sodan, minäkin muistan uutisten kertoneen Balkanin sodasta ja Jugoslavian hajoamisen. Täällä arpiakin on varmasti vielä jäljellä, vaikka avohaavat ovatkin ajan saatossa jo umpeutuneet. Sodan taustat olivat hieman erilaiset, mutta sen kauhut silti samat ja jälkiä vieläkin nähtävissä. Lopputuloksena sodista Suomelle oli itsenäisyyden säilyttäminen, täällä sen saaminen.

Ensimmäistä kertaa muuten nyt itsekin ulkosuomalaisena havaitsin, että tasavallan presidenttimme lähettää myös meille oman itsenäisyyspäivän tervehdyksen. Se on uusi lisäys muutoin kovin perinteiseen juhlintaan. Aamu alkoi Sibeliuksen Finlandialla, illalla syttyivät sinivalkoiset kynttilät ja linnanjuhlia katsottiin täälläkin. Ja minäkin tykkäsin Robinin asusta ja olemuksesta.