Kotirouvan elämää Kroatiassa. Ja kohta hetken Suomessakin.

Kahden viikon päästä on juhannus. Keskikesän juhla on minulle joulun jälkeen täpärästi kakkonen näissä isoissa juhlapyhissä, siihen kiteytyy jotenkin mielessäni sellainen suomalaisuuden ydin: valkeat yöt, koivut, sauna, järvimaisema ja laitetaan nyt vielä vaikka se kuikan huutokin vielä päälle. Viime juhannuksen vietin täällä Kroatiassa, oli muuten elämäni toinen jussi ulkomailla ensimmäisen ollessa vuonna 1992 kielikurssillä Eastbournessa Englannissa. Molemmilla kerroilla hengailtiin meren äärellä, Suomessa juhannus on liki poikkeuksetta juhlittu järvimaisemissa.

Tässä voisi olla juhannusaaton iltamaisema Kroatiassa Podstranan kylässä

Tulevaa juhannusta vietän taas tutusti Suomessa, näillä näkymin omalla mökillämme noiden edellä mainitsemieni kiteytymien ympäröimänä. Tulen itse asiassa viettämään suurimman osan kesästä Suomessa, eli täällä blogissa on tiedossa juttusarjaa havainnoistani pohjolan perukoilta näiden ulkosuomalaisen siniharmaiden silmien läpi ihmeteltynä. Pari vuotta ulkomailla etäännyttää jo kummasti siitä ympäristöstä, joten varmasti kaikkea kummaa tarttuu havainnoijan sihtiin. Mutta siitä sitten tuonnempana, vielä ollaan Podstranassa ja naputellaan tässä kotitoimistonani toimivassa viiniköynnöksen suojaamassa varjoisassa terassikulmauksessa. Taustalla kuuluu alakerran kaffebaarista kantautuvaa dalmatialaista mieslaulantaa lauantai-iltapäivän ratoksi. Se saa minut jotenkin aina hymyilemään.

Kesäinen kotitoimistoni. Viiniköynnös antaa oivan varjoisan suojan päivän paahteelta.

Tässä kohtaa voisin muuten vähän mainostaa. Nimittäin jos tämä elämäni perusarki täällä Kroatian maassa, Dalmatian alueella ja vielä tarkentaen Podstranan kylässä sattuu jotakuta kiinnostamaan, niin siitä löytyy enemmän tarinaa ja kuvaa tuolla Instagramin puolella. @kaikukieku nimikkeen alla on toki niitä perinteisiä kuvia mutta etenkin sinne instastoorien puolelle putkahtelee aika taajaan kaikenmoista videomateriaalia palvelun hengen mukaisesti 24h ajaksi. Joten ei muuta kuin seurailemaan siellä somekanavalla tiiviimmän materiaalituotannon äärellä. Tämä blogihan ei ole mikään varsinainen päiväkirjakuvaus kotirouvan elämästä vaan enemmänkin satunnaisotantaa milloin mistäkin. 

Tässä päivänä eräänä olin auttamassa erästä ystäväpariskuntaamme tuolla satamassa. He muodostavat yhden aika hulppean paatin miehistön, alus on pääosin vuokrauskäytössä eli tekee charterikeikkaa täällä Kroatian rannikolla. Heillä sattui olemaan vähän kiire aikataulu ennen seuraavaa asiakasta, joten tarjosin auttavat (joskin hieman vaurioituneet) käteni ja vietin kuusi tuntia puunaten neljää hyttiä priimakuntoon. Ja nyt puhutaan siis 5-tähden jutusta, kaikki pinnat kiillotetaan ja puhdistetaan viimeisen päälle ja lopputuloksena on aika hulppea ympäristö viettää lomaa omassa rauhassa. Vähän kuin olisi oma huippuhotelli joka vielä liikkuu sinne minne haluaa. No mutta siis se hitusen kadonnut ajatukseni tässä jutussa oli se, että kappas jos olisi joku tullut reilut kolme vuotta sitten juttusilleni silloiseen työpaikkaani rahastoyhtiön priimaan konttoriin Helsingin keskustassa sanomaan, että tulen kontillani kuuraamaan jahdin hyttejä brittipariskunnan kanssa jossain Splitin viereisessä pikkukylässä Kroatiassa. Olisin saattanut tuumata että never say never mutta epäilen vahvasti. Vaan täällä ollaan. En tosin kuuraa niitä hyttejä kuin ihan satunnaisesti, mutta melkoinen muutoshan tämä on ollut siihen kliseiseen "entiseen elämääni" verrattuna. Ja olen enemmän muin iloinen, että tässä kävi näin.

Juuri nyt ja tässä tilanne on toki se, että miehen työ vie sitä maailman merille antaen vain aika harvoja tilaisuuksia viettää aikaa yhdessä. Tuli pari muuttujaa -lausahdus on kuvannut elämäämme näiden kolmen viime vuoden aikana niin tiiviisti, että siitä on tullut jo perhepiirissäkin käsite. Paljon ei edes jossain määrin varmoja suunnitelmia eteenpäin voi tehdä ja lyhyelläkin tähtäimellä moni asia menee vähintään pariin kertaan uusiksi. Siinä on ollut oppimista ja hyväksymistä sen suhteen, että elämäni on huomattavasti vähemmän omissa käsissäni kuin mitä olen tottunut. Sanoisin, että tämäkin prosessi on varmasti tehnyt minusta hitusen paremmin ihmisen. Minähän olin juuri se suunnitelmien tekijä jolla meinasi aina mennä herne johonkin sieraimeen siinä epäonnisessa tilanteessa, että joku tai jokin uhmasi minun hienoja suunnitelmiani ja pakotti tekemään uusia suunnitelmia. Juuri nyt se kuulostaa jo lähinnä naurettavalta.

Se alkaa nyt jo kuitenkin näyttämään kohtuullisen varmalta, että puolentoista viikon päästä minä ja Tiuku lennämme Finnairin siipien avulla Suomeen. Sitä ennen olisi tiedossa vielä yhden isomman suomalaisryhmän retkipäivä, jolle lupauduin lähtemään oppaaksi ja pitäisi tuota murtunutta sormeakin kuulemma kertaalleen mennä sairaalaan näyttämään. Ja hankkia Tiukulle ekinokokkoosipilleri ja siitä merkintä passiin. Ja varmaan vielä vaikka mitä. Yksityiskohdista noiden osalta tulee olemaan lisää siellä Instagramin puolella, täällä on seuraavaksi varmaankin tiedossa pieni esittely erinomaisesta retkikohteesta eli Stonin muurista. Joten pysykää kanavilla. Nyt minä jään kuuntelemaan tuota alakerran laulantaa ja pääskysten liverrystä.