Korona-arki Kroatiassa: Multamaa, kuokka ja kotirouva

Tänään päivä alkoi reipashenkisellä muutaman tunnin kuokkimisella. Lähdin vuokraemännän ja hänen siskonsa avuksi puutarhahommiin heidän äitinsä talolle, jossa kasvimaan laitto on jäänyt tekemättä äidin ollessa koronaevakossa kotikylässään tuolla sisämaassa. Hikihän siinä hommassa tuli.

Tienpientareen unikot hehkuvat

Naapurin isäntä oli ystävällisesti käynyt edellisenä päivänä puutarhajyrsimellä (eli paikallisesti kutsuttuna traktorilla) pöyhimässä maan ja siitä oli vanhat juurakot sun muut ylimääräiset poistettu. Meidän tehtävänä tänään oli istuttaa tomaatin, paprikan, kurkun, kesäkurpitsan ja munakoison taimet sekä kylvää salaattia ja persiljaa. Siis hakut heilumaan ja kuoppien tekoon. Täälläpäin pruukataan istutettu taimi jättää pienen syvennyksen pohjalle, jotta kasteltaessa vesi pysyy taimen juurella eikä valu minne sattuu. Piti siis pienellekin taimelle kuokkia isompi kuoppa, jotta se istutuksen jälkeenkin on vielä kuoppa. Kuoppaan lisättiin taimen juuriston ympärille vähän ravinteikasta humusmultaa kasvussa tukea antamaan. Kolmen naisen istutuskopla toimi tehokkaasti ja niin sitä päästiin kahvin kera ihastelemaan valmista työmaata. Kuokkanaisena jään nyt odottelemaan satoa ja pientä työnaisen osinkoani sadosta.

Paitsi kasvimailla kohisee kasvu muuallakin. Pienempien teiden varret kukkivat rehevästi monissa eri väreissä, erilaisten kukkien kirjo on hämmentävän laaja. Tämä aika vuodesta tuo minulle aina mieleen juhannuksen Suomessa, niin monimuotoista on kukkaloista pientareilla ja muutenkin elämme täällä sitä vehreintä aikaa ennen kesän kuumottavaa ja kuivattavaa kautta. Niin ja syreenit. Ne kukkivat ja ihan pakottavat minut nuuhkimaan tuota onnellisuutta tuovaa aromia. Lapsuuskodissani kasvoi iso vanhanajan syreeni ihan talon vieressä ja kukkiva syreeni on minun mielessäni yhtä kuin iloinen ja huoleton kesäpäivä.

Huolettomuutta täällä alkaa ilmenemään muutoinkin kuin vain tuoksumuistoissa. Eilinen kauppareissu oli jotain ihan uutta taas. Maskinaamat olivat jääneet vähemmistöön, käytävillä ei ollenkaan väistelty ja huomioitu sitä vaadittua etäisyyttä, ilmapiiri oli vapautuneempi ja huomattavasti vähemmän ahdistava kuin pari edellistä kertaa. Pihoilla ja pihateillä hengaillaan perheen ja naapuruston kesken, rannalla näkee yhä enemmän väkeä paitsi reippailemassa niin myös etenkin nuorison toimesta porukalla hengailemassa. Taitavat yhä edelleen madaltuneet tartuntamäärät sekä hieman keventyneet rajoitukset nyt toden teolla saada väen rentoutumaan ja hakeutumaan kohti normaalimpaa elämää. Lisäksi nämä oikein kelpoisat kelit eivät ainakaan kannusta pysymään sisätiloissa. Ei vaan enää jakseta huolehtia niin paljon. Jopa ne sisämaan kyliin koronaevakkoon paenneet, etenkin vanhemmat ihmiset alkavat kuulemma saada tarpeekseen ja palailemaan takaisin tänne ihmisten ilmoille asenteella "tuli mitä tuli".

Korona-arki Kroatiassa: Perustin baarin

Näinä rajoitusten aikoina ravintolat, kahvilat ja baarit ovat sulkeneet ovensa ja muidenkin palveluiden aukioloaikoja on rajoitettu. Minäpä päätin venkoilla vastavirtaan ja perustin oman baarin, joka on auki 24/7 ja palvelee kaikkia paikalletulijoita karvoihin katsomatta. Perustin pörriäisbaarin.

Pörriäisbaari on avattu, asiakkaita odotellaan

Pölyttäjien kohtalo maailmassa on kovin ankea näinä tehomaatalouden aikoina. Vähissä ovat kukkakirjavat niityt, myrkkyjä suhautellaan sinne ja tänne eikä aina edes pesäpaikkoja munille tahdo löytyä. Minä taistelen tuhohyönteisiä vastaan sormien ja muiden myrkyttömien keinojen kera ja kernaasti toivotan tervetulleeksi perhoset ja muut pörriäiset jotka eivät tahdo pahaa puutarhani kasvateille. Kukkatarjonta parvekkeellani on hieman vähäinen, sitruunapuu nyt kukkii vähän väliä ja tällä erää myös rosmariina ja timjami ovat samassa puuhassa, mutta nuo yrttien kukat eivät selvästikään houkuttele niin paljoa pörriäisiä, eivät ainakaan perhosia. Siispä päätin ryhtyä ravintoloitsijaksi ja perustin baarin. 

Tarjoilu tässä baarissa koostuu näin avausvaiheessa vain yhdestä talon cocktailista, jossa on siirappia, muscovadosokeria (fariinisokeria suositellaan ohjeissa, mutta sitä ei täällä ole saatavilla), olutta, ripaus hiivaa ja tilkka miehen jostain saamaa kotitekoista kirsikkarakijaa. Sekoitus ja seos vähän tekeytymään. Sitten kaivelin kaapista sopivan lasipurkin ja vanhan keittiössä käyttämäni pesusienen. Rautalankaa ripustusta varten vähän purkin ympärille ja sieni kuppiin, siinä on asiakkaiden sitten hyvä seisoskella ilman hukkumisvaaraa. Nestesekoituksen voisi antaa vähän käydä etukäteen, mutta minä päätin avata anniskelualueen heti ja antaa tavaran tekeytyä auringossa. Nyt odotellaan sitten ensimmäisiä asiakkaita. Perhosia jonkin verran ilmassa lentelee, myös täällä ylempänä joten toivon niiden löytävän uudelle kattoterassibaarille etenkin kun neste käydessään alkaa tuoksumaan voimakkaammin. Pitää sitten seurailla, miten voimakkaaksi aromi kehkeytyy, josko pitää baaria hieman siirtää henkilökunnan mukavuuden vuoksi. 

Haastan teidät muutkin piristämään korona-arkea ja pelastamaan pörriäiset, iloitaan kesällä niiden katselusta ja erityisesti autetaan siten marjojen ja muiden herkkujen satokautta turvaamalla pölyttäjien puuhaaminen. Mitäpä jos ryhdyt vaikka hotellinpitäjäksi? Vinkkejä erilaisiin ihan yksinkertaisiinkin keinoihin löytyy osoitteesta https://yle.fi/aihe/kategoria/luonto/pelasta-porriainen

Korona-arki Kroatiassa: Pieniä juttuja

Kävelin rannalla Tiukun kanssa, aurinko paistoi lämmittäen ja turkoosi kirkas meri kimmelsi rannan kiviin liplatellen. Sininen taivas yllämme ihan huokui rauhoittavasti sitä, kuinka hyvin kaikki kuitenkin oikeastaan on. Tätä kirjoittaessani olen kiitollinen niin monesta asiasta vaikka samaan aikaan joidenkin juttujen epäreiluus harmittaakin. Tulevina päivinä nämä tunteet tulevat varmasti kieppumaan päässäni moneen kertaan, kuten eittämättä monella muullakin.

Pieni simpukka rannalla osui silmääni ja nostin sen käteeni. Onhan noita nähty, varsinkin talven tuulien myötä rannalle päätyy paljon simpukoiden ja merisiilien kuoria ja niitä on jo kotona ihan riittävästi. Mutta jokin tässä tietyssä kuoressa kiinnitti huomioni, sen hieman poikkeava muoto ehkä. Ihan kuin kuoren entisellä asukilla olisi yhtäkkiä tullut iso muutos suunnitelmiin ja kippurakuori onkin lähtenyt isolla skaalalla laajentumaan.

Pieni voi olla myös suurta. Tämän päivän suuri juttu oli pieni luku, eli juuri julkaistu päivittäinen uusien tartuntojen määrä täällä Kroatiassa oli vain 40, alhaisin luku pariin viikkoon. Kovat on olleet toimet mutta näyttäisivät tehoavan ja terveydenhoitokapasiteetti ilmeisesti vielä pärjää. Kokonaismäärä on 1222, parantuneiksi julistettuja 130 ja menehtyneitä on 16. Toisaalta toivon oikeastaan aika paljon, että todellinen sairastuneiden määrä oireettomien ja lieväoireisten muodossa olisi hurjan paljon suurempi. Sillä vasta kun valtaosa väestä on saanut immuniteetin, voidaan oikeasti alkaa purkaa rajoituksia ilman uutta tartuntaleimahdusta. Ei vain täällä vaan kaikkialla.

Tänään herkuttelen viimesyksyisillä Suomessa keräämilläni herkkutateilla. Kuivatut siivut saavat mehevöityä kylvyssä ja toimia sitten pasta-annokseni tähtinä. Mies ei sienistä niin perusta joten ovat näitä minun yksinoloaikojen herkkuja. Hyvä ruoka voi olla juuri sellainen pieni juttu joka oikeastaan onkin aika iso. Nyt kun on aikaa, kokkailkaa kaikkea vähän muutakin kuin niitä perusjuttuja. Hemmotelkaa itseänne ja läheisiänne hyvällä ja kauniilla ruoalla. Ei sen tarvitse silti olla vaikeaa tai kallista, uusia upeita makuja löytyy niitä tuttujakin juttuja erilailla valmistamalla tai yhdistelemällä.

Pieni simpukka löysi uuden kodin oliivipuun juurelta. Muistuttakoon se siinä minua tulevina päivinä siitä, että loppujen lopuksi kaikki on ihan hyvin.

Metsän kaipuuta hiljaisuuden laaksossa

"Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt..." Iloisen lastenlaulun sanat kertovat teddykarhujen villistä huviretkestä, jonka jäljiltä oli sammaleetkin myllätyt. Metsä kuten luonto yleensäkin tarjoaa yllätyksiä ja elämyksiä ilman niitä karhujen tannerta tömistäviä ja sammalmättäitä myllääviä painileikkejäkin. Minulle luonto ja etenkin metsä on paikka, jossa lataudun, rauhoitun, saan energiaa ja hyvää mieltä. Kyllä, tunnustaudun puunhalaajien joviaaliin joukkoon.



Viime viikolla suuntasin Tiukun kanssa päiväkävelylle tuonne "takapihan" vuorille. Niiden rinteitä eivät metsät enää peitä, venetsialaisvallan aikana rehevät tammimetsät hakattiin ja puu rahdattiin Adrianmeren vastarannalle kelluvan kaupungin rakennustarpeiksi. Nyt jäljellä on muutamia tammipuita ja jonkin verran mäntyjä, joista toissavuotinen valtaisa metsäpalo sitten vei suurimman osan. Mutta sitäkin jykevämmin on läsnä luonto ja sen mykistävä mahtavuus ympäröivää maisemaa katsellessa. Puuttomalla kivikkoisella rinteellä kulkiessa mieleen tulee Ylä-Lapin kairat. Samaan aikaan karua ja oudosti rauhoittavan lumoavaa. Miten pieni minä olenkaan tämän kaiken keskellä.

Istahdin polun varren kivelle hetkeksi. Olin pienen laakson pohjalla, meri ja rannikko olivat jääneet ensimmäisen huippurivistön taakse. Ympärillä näkyi vain avaraa tyhjää maisemaa, ylöspäin kohoavaa kivikkoa heinien ja pienten pensaiden pehmentämänä. Yllä sininen taivas, jota raidoitti vaaleat pilvihattaralautat. Yksi vaalea perhonen leijaili ilmassa äänettömästi kevään ensimmäisiä kukkia etsien. Erään kaaosteorian näkemyksen mukaan perhosen siivenisku täällä aiheuttaa myrskyn jossain muualla. Juuri nyt sitä oli vaikea uskoa. Perhosta lukuunottamatta kaikki ympärilläni oli kuin pysähtyneestä kuvasta: paikoillaan ja äänettä. Hiljaisuus oli täydellistä, edes tuulenvire ei suhissut viereisessä pensaspöheikössä. Poissa vuorenrinteen toisella puolella olivat rannikon äänet: ihmisten, eläinten ja koneiden. Tiukukin istui äänettämästi vieressäni samaa elämystä kokien, nenässä ehkä aamuvarhaisella polkua jolkottaneen ketun hajut kutitellen. Suljin silmäni ja kuulin omien ajatuksieni huminan. En muuta.

Jokapäiväisen hälinen vastapainoksi pysähtynyt täydellinen hiljaisuus tekee hyvää mutta voi tottumattomalle tuntua vaivaannuttavalta, jopa pelottavalta. Etenkin jos ympärillä on vain avaraa luontoa vailla ihmisen kesyttävän käden jälkeä. Minulle se on kunnioitusta herättävää ja rauhoittavaa. Olen onnellinen ja onnekas, että täälläkin minulla on tuollainen paikka. Hiljaisuuden laaksoni. Ei metsä mutta ihana silti.

Vanhan tammen oksat ovat nähneet monta kulkijaa tällä polulla.

Jos metsään haluat mennä nyt... Voi kyllä haluan ja kaipaan täällä suomalaista metsää. Sen tarjoama elämys on siihen tottuneelle ainutlaatuinen, minulle se on ollut sitä lapsesta asti kun samoilin kodin lähimetsiä isän kanssa jänismetsällä tai rakentelin siskon ja naapurin tytön kanssa majoja milloin minnekin kuusen juurelle. Minulle jo metsässä kävelemisestä syntyvä ääni on elähdyttävää, kuulla pienten risujen katkeavan jalan alla ja varvikon rahisevan housunlahkeen viistäessä sitä vasten. Monimuotoisessa metsässä voivat hyvin niin sen asukkaat kuin siellä vieraileva ihminenkin. Voi kumpa kaikki voisivat nyt ja tulevaisuudessakin mennä metsään, istua sammalmättäälle ja olla vain hetken siinä. Maailma olisi varmasti melkoisen paljon parempi paikka. Ei sinne korpeen tarvitse lähteä viikoksi samoilemaan tiettömille taipaleille, pieni hetki lähimetsikössäkin voi riittää. Tutkimusten mukaan jo viisi minuuttia metsässä riittää kohentamaan mielialaa ja alle puolessa tunnissa verenpaine ja stressitasot laskevat. Siispä menkää metsään, yllättykää ja voikaa hyvin. 

Lähtölaskenta on alkanut

Täällä Dalmatian rannikolla on vallalla vahva näkemys siitä, että keväällä koetaan kolme buramyrskyä ja sitten se on kesä. Pari viikkoa sitten saatiin laskenta käyntiin kun historiallisen kova puhuri iski ja jälkiä korjaillaan vieläkin. Parin päivän sisään olisi ilmeisesti tulossa numero kaksi eikä sitä kolmattakaan varmaan kauan tarvitse odotella. Vaan on ne merkit muuallakin nähtävissä ja kuultavissa, nimittäin kesän tulemisen merkit. 

Luonto tietysti herää lepokaudestaan omaan tuttuun tapaansa. Hedelmäpuut kukkivat valkoisin ja punertavin kukkasin, joiden annista mehiläiset ja muut pörriäiset ahkerasti nauttivat. Kärpäset sinkoilevat avoimesta terassin ovesta sisälle törmäillen sitten minne sattuu kunnes löytävät reitin takaisin ulos. Vihertävät liskot tulevat lämmittelemään kevätaurinkoon kivimuurien päälle kadoten kuitenkin vikkelästi takaisin koloihinsa arveluttavan liikkeen havaittuaan. 

Tänään näin ensimmäiset uimapuvuissa rannalla makoilevat ihmiset, itse aloitin sillä tavalla puolittain rantakauden parisen päivää sitten suunnattuani rantakassin kera biitsille shortseissa ja hihattomassa topissa iltapäivän lämmöstä nauttimaan. T-paitakelejä on ollut jo monena päivänä ja Tiuku on polkaissut myös uintisesongin alkaneeksi, itse odottelen kyllä vielä hitusen kuumempia kelejä sen suhteen. 

Juttelin tuon lähimmän rantaravintelin omistajan kanssa kuluneella viikolla, siellä on kova tohina kun talven ja etenkin tuon taannoisen buran jäljiltä paikkoja pistetään kuntoon eli mm. korjaillaan pitkin poikin lentäneitä huopakaton palasia rannalta ja nakutellaan uutta paikoilleen. Heidän on tarkoitus avata ensi kuussa, mikä on aikaisemmin kuin koskaan ennen. Ravintolan yhteydessä on myös sesonkiaikana avoinna oleva hotelli (vai pitäisi kai sanoa että ravintola on hotellin yhteydessä) ja heillä alkaa huhtikuun varaustilanne olla aika tiheä, mikä kertoo sesongin alkavan jälleen edellisvuotta aikaisemmin. Odotan innolla, milloin ensimmäiset suomenkieliset sanat kaikuvat korviini tuolla rannalla, suorat lennot Helsingistä Splitiin alkavat huhtikuun alussa. 

Kaikkialla voi nähdä sesongin alkamisen lähestyvän. Ja kuulla. Pientä pintaremonttia tai vähän suurempaakin entrausta tehdään isossa osassa majoituskohteita ennen ensimmäisiä vieraita ja ihan kokonaan uusien kohteiden rakennustyöt käyvät kuumana. Kesäkuun puolen välin tienoilla kaikki isommat rakennustyöt pitää keskeyttää kesän ajaksi, siihen mennessä moni työmaa ehtii vielä pitkälle. Betoniautoja näkee kaikkialla, onhan niiden sisältään sylkevä mäski tämän maan pääasiallinen rakennusmateriaali. Jos Suomessa sitä toivoo, ettei kapealla hiekkatiellä välttämättä tarvisi sen tukkirekan tulla vastaan, niin täällä sama koskee noita pulleavatsaisia betonikuskaajia. Ja tietysti se tulee vastaan, juuri siinä kapean kylätien tiukimmassa kurvissa.

Itselläni iso virstanpylväs kesän odottelussa on parvekkeen jynssäys ja sitä myöten terassikauden aloitus. Toistaiseksi olen vain muutamat päiväkaffet siemaissut siellä istuskellen ja vähän puuhastellut kasvien kanssa, mutta varsinainen aloituspuunaus on edelleen tekemättä. Se vaatii niin lämmintä päivää, että terassilla tarkenee lutrata seinästä tulevan kylmän veden kanssa paljain varpain useamman tovin, vielä ei sellaista ole osunut mutta kyllä tämän kotirouvan sormet jo kovasti syyhyävät päästä kuuraamaan talvet jäljet pois kesäolohuoneestani. 

 

Podstranan Via Dolorosa mykistää maisemillaan

Kilometri kivistä polkua, joka kohoaa aina vain ylemmäs ja ylemmäs kohti korkeuksia. Askeleissa saa olla varovainen, irtokivet pyörähtävät herkästi tossun alla kuin huonosti laakeroidut rullaluistimet. Reitti mutkittelee rinteessä siksakkia, suoraan kipuaminen kohottaisi nousukulman vähän turhan haastavaksi. Aurinko lämmittää kirkkaan siniseltä taivaalta helmikuun alkupäivinä jo aika mukavasti, mustat ulkoiluhousut imevät lämpöä niin että reisissä tuntuu. Miltähän tämä homma tuntuisi keskikesän reilussa kolmenkympin porotuksessa...?

Seitsemäs kivipaasirasti matkalla ylöspäin. 

Podstrana on pitkulainen,  rantatien reunoille muodostunut kuuden kilometrin pituinen asutuskeskittymä, joka koostuu lähinnä viimeisen sadan vuoden aikana valmistuneesta rakennuskannasta. Sen sijaan se "Vanha Podstrana" eli Stara Podstrana löytyy ylempää rinteestä ihan omana talojen ryhmittymänään kapean mutkatien päässä. Siellä rakennusten keski-ikä onkin sitten ihan jotain muuta, värinä toimii varsin yhtenevästi kiven harmaa ja rakennusten kunto vaihtelee sulassa sovussa vierekkäin katottomiksi kaatuneista raunioista hiljattain remontoituihin versioihin, joissa asuvat saavat nauttia melkoisen messevistä maisemista yli alhaalla olevan tuoreemman Podstranan ja jopa lähisaarien. Kylän keskellä on 1600-luvulla rakennettu kirkko, jonka kello kilkattaa iloisesti muistutellen tunnin välein ajan vääjäämättömästä etenemisestä.

Stara Podstranan 1600-luvulta peräisin oleva vanha kirkko

Vanhasta Podstranasta lähtee ylös vuorijonon laelle Via Dolorosa -reitti. Kilometrin mittaisen polun varteen on pystytetty kivipaaseja, joissa jokaisessa muistutetaan yhdestä Jeesuksen viimeisten hetkien tapahtumasta. Pääsiäisen aikaan papin johtama isoa puista ristiä mukanaan kantava kulkue nousee reitin kerraten jokaisella rastilla kyseisen tapahtuman. Ylhäällä 450 metrin korkeudessa odottaa pieni kappeli, pari kivistä pöytää ja ennenkaikkea näköala, joka saa kyllä hiljentymään. Reitti opasteineen ja kivipaaseineen valmistui vuosien 2006-2009 välisenä aikana, huipulla oleva kappeli onkin sitten rapiat 1000 vuotta vanha. Nykyisen habituksensa se on tosin saanut vuonna 2005 päättyneessä renovaatiossa.

1000-luvulla alunperin rakennettu pieni kappeli vuorijonon harjalla. 

Kappelin luota lähtevät merkityt vaellusreitit molempiin suuntiin vuorijonon harjalla. Mekin jatkoimme termospullosta kuksiin loroteltujen kahvien nauttimisen jälkeen vielä polkua eteenpäin aina läheiselle 533 metrin korkeuden saavuttavalle Kričin huipulle.

Kahvi ja pulla maistuivat taukoeväänä.

Vaeltaminen näillä vuoristopuluilla on oikein mukavaa touhua tämmöisillä 10-20 asteen keleillä, kuumimmilla kesähelteillä homma voi olla jo vähän turhan extremeä. Viime kesänäkin palastuspartiot joutuivat noutamaan nestehukan uuvuttamia reippailijoita, joille retken rankkuus oli ollut liikaa. Vettä siis mukaan etenkin mitä lämpimämpi on keli. Toki ylhäällä on hieman viileämpää kuin ihan täällä merenpinnan tasolla, mutta varjopaikkoja on toisaalta vähemmän tarjolla. Tuo pelkkä Via Dolorosa -reitti on sen verran lyhyt ja helppokulkuinen, että sille voi normaalikuntoinen lähteä vähän lämpimämmälläkin ilmalla eikä se vaadi mitään erikoisempia vaellusvarusteita esimerkiksi kenkien suhteen. Suosittelen vahvasti vaihteluksi rannalla lekottelulle ja kyllä jo pelkästään tuo Stara Podstrana on itsessään näkemisen arvoinen historiallinen kylä.

Vanhan Podstranan rakennuskanta muodostuu todella vanhoista ja hieman tuoreemmista rakennuksista. 

Luonto on ottanut omakseen osan rakennuksista. 

Oksennus Kroatiasta

Tänään piti sataa, aamusta iltaan. Koko viikonlopuksi on luvattu märkää keliä. Käytiin Tiukun kanssa aamulenkilläkin ihan vaan pikaisesti todettuani taivasta tiiraillen, että tuolta se tumma pilvi tulee ja kohta sataa... Siirsin ison yrttiruukunkin terassin lipan alta sateen kasteltavaksi. Vaan ei satanut, eikä sada vieläkään vaikka niitä kaikissa tummanharmaan ja -sinisen sävyissä uhkaavina näyttäytyviä pilvimassoja lipuu yli ja ohi jatkuvalla syötöllä. Tuulee kyllä niin vietävästä, että meidän kohtuullisen massan omaava autokin huojuili sen voimasta ja ratista sai pitää kiinni kaksin käsin pysyäkseen omalla kaistalla tuolla rantatien liikenteessä. Meri on täynnä vaahtopäitä ja näyttää niin perkuleen luontaantyöntävältä että sääliksi käy noita lähisaariin seilaavia autolauttamatkaajia. Veikkaan, että keikuttaa. 

Sadepilvi. Joka ei kuitenkaan sada. 

Talvi täällä Adrianmeren rannalla on ainakin normaalisti lumeton ja sohjoton, pakkasella käydään ehkä toisinaan öisin ja ihan vähän vaan. Huomioitavaa on, että tämä siis koskee vain tätä Dalmatian rannikkoa, sisämaassa Kroatia tarjoilee kyllä ihan kunnon mannermaista talvea ja tuolla pohjoisempana yltävät lumisateet useammin jopa rannikolle asti. Lumen sijasta täällä meillä sataa vettä ja tuulee. Välillä molempia oikein urakalla. Itse olen ihan hirmuisen onnellinen siitä, että tämä meidän kotitalo on eristetty, mikä ei tosiaankaan ole täällä mikään itsestäänselvyys. Eli vaikka mitään varsinaista lämmitystä talossa ei olekaan, niin parilla Bauhausista hankitulla varaavalla patterilla asunto pysyy oikein mukavasti yli 20 asteen vaikka ulkona viuhuisi mimmoinen keli. Villasukat jaloissa torppaavat myös lattioiden viileyden, joten mikäs tässä on ollessa. Niin ja paistaa se aurinkokin toki toisinaan lämmittäen suloisesti ja hetkellisesti unohtuu nämä sadepäivien harmaudet. Paitsi ettei edes sada, on vaan harmaata. 

Villinä veikkauksena heitän, että kun kohta lähdetään iltapäivän taaperrukselle tuonne ulos, niin päästyämme lenkin äärilaitan koordinaattipisteeseen se juuri kohdalla oleva pilvi päättääkin yllättäen avata hanat ja rappaa tuulen kanssa meidät ohimoista alaspäin kostealla annillaan. Jos ennakoidaan tätä ja tehdään vain lyhyempi lenkki, niin ei muuten varmasti tule tippaakaan. Sitten harmittaa, ettei tehty pidempää lenkkiä...

Minä olen lähtökohtaisesti ihan peruspositiivinen ihminen ja sanoisin jopa muotoutuneeni astetta positiivisempaa elämänasennetta ammentavaksi tässä viimeisen reilun parin vuoden aikana. Pakko on kuitenkin sanoa, että välillä mieleen hiipii hieman angstisempia aatoksia. Kun koira oksentaa yöllä ja tietenkin matolle eikä edes sada vaikka pitäisi. Joutuu ne yrtitkin kastelemaan kai sitten itse. 

P.s. Tiuku voi jo ihan hyvin. 

Kuukausi Karibialla osa 2: Kukkien saari Martinique

Karibian saarten välillä on melko runsas lentoliikenne, pienet potkurikoneet suhahtelevat saarelta toiselle ja tarjoavat näin eräänlaista paikallisliikennettä niiden asukkaille ja muille matkaajille. Mekin olimme buukanneet St Martenilta Martiniquelle siirtymistä varten lennot Air Caraïbes -nimisen yhtiön tarjonnasta, pääsin käyttämään hieman ruostunutta ranskankielen taitoani kyseisen yhtiön sivustolla, jossa ei kielivalikkoa löytynyt. Vaan niin vain kiipesimme koneeseen St Martenin ranskalaisen puolen pieneltä lentokentältä, jonka koko olemassaolo jäänee monelta tiedostamatta kaikkien keskittyessä vain hollantilaispuolen isompaan ja kuuluisampaan kenttään. Lento poikkesi matkalla Guadeloupen kautta, osa matkustajista jäi sinne ja tilalle tuli uutta väkeä meidän odotellessa koneessa istuen. Tämäkin on varsin tyypillistä Karibialla, lento kohteesta A määränpäähän B saattaa pitää sisällään useitakin välilaskuja koneiden pysähtyessä järjestyksessä jokaisella rivissa olevista saarista.

Perille päästyämme saimme kokea miltä tuntuu, kun matkatavarahihna pysähtyy eikä omaa laukkua ole sen kuljetettavana näkynyt. Ensimmäistä kertaa minun laukkuni ei tullut, miehelle on joskus niin käynyt aiemminkin. Luulimme tietysti värikkäiden Samsonite-kuutioidemme koristavan paraikaa Guadeloupen matkatavarahihnaa, mutta selvittely paljastikin niiden olevan edelleen lähtöpisteessä. Tuuliolosuhteet ja matkustajien määrä oli pakottanut lentoyhtiön jättämään suosiolla osan matkatavaroista kokonaan pois kyydistä, tietenkään ilman minkäänlaista informaatiota niiden omistajille. Hienoisen verenpaineen nousun tasaannuttua pääsimme meitä palvelleen virkailijan kanssa siihen yhteisymmärrykseen, että hän varmisti puhelimitse laukkujen pääsevän perille seuraavalla, parin tunnin päästä saapuvalla lennolla. Odotellessa me kävimme ottamassa käyttöön vuokra-automme ja piipahdimme läheisessä supermarketissa hankkimassa aamiaistarpeita seuraavaan majoituspaikkaamme. Loppu hyvin kaikki hyvin, laukkumme pääsivät nekin pienen viivästyksen jälkeen illan jo tummuttua aloittamaan oleskelun seikkailumme seuraavassa etapissa, Martiniquen saarella.

Martinique on paikallisten käyttämän nimen Madinina veroinen: kukkien saari. Vehreys ja värikäs kukkaloista tervehtivät saarella kulkijaa niin upeiden hiekkarantojen reunoilla kuin sisämaan viidakoidenkin uhkeassa eloisuudessa. Etenkin saaren itäosassa maisemaa tasoittavat laajat banaani- ja sokeriruokoviljelmät, pohjoisessa saarta hallitsee uljas Pelée-tulivuori, joka kohoaa rehevien trooppisten metsien ympäröimänä. Hiekkarannoissa löytyy pitkää ja pätkää, valkoista ja vulkaanista mustaa. Parhaat sijaitsevat saaren lounais- ja länsirannikolla, Atlantin puolen rannat idässä ovat turhan tyrskyisiä. Ja se hiekka on hienoa, juuri sellaista joka kulkeutuu ihan joka paikkaan ja takertuu aurinkorasvattuun ihoon kuin rautanaulat magneettiin.

Martinique on ranskan hallintoalue ja sen kyllä huomaa. Kieli on ehdottoman ensisijaisesti ranska, eikä esimerkiksi ravintoloiden ruokalistoja monesti ole edes saatavilla muilla kielillä. Muutenkin paikallisten kielitaito ei välttämättä kanna kovin pitkälle, englannilla nyt yleensä pärjää jotenkin mutta pakko sanoa että oma ranskankielentaitoni tuli tarpeeseen muutamaankin otteeseen. Valuutta on tutusti euro ja esimerkiksi matkapuhelinten käyttö on kuin Pariisissa olisi eli sen pelottavan data roamingin pystyi pitämään päällä ja käyttämään liittymääni kuuluvaa EU-datapakettia huoletta. Sama mahdollisuus on muuten myös Guadeloupessa. Muutenkin Martinique on eurooppalaiselle helppo kohde, juuri sopivasti eksotiikkaa mutta kuitenkin tuttu kulttuuriympäristö. Ei ollut vaikea arvata, että etenkin ranskalaisturisteja oli jo nyt paikalla runsain mitoin.

Pääkaupunki Fort-de-France on ihan reilusti iso kaupunki jos vertaa Sint Maartenin isoon kylään Philipsburgiin. Onhan saarilla toki mittakaavaeroa muutenkin, pinta-alat 93 neliökilometria vastaan 1128, väkimäärässä Martinique jyrää lukemin 71 500 - 386 000. Kuitenkin saari tuntuu helposti lähestyttävältä ja asumatonta seutua riittää edelleen paljon. Autoretket saaren eri osiin antavat kokonaiskuvan sen monimuotoisuudesta, suosittelenkin todella vahvasti kulkupelin vuokraamista.  Liikenne on sujuvaa ja tiet hyvässä kunnossa, joten ei muuta kuin matkaan.

Itse tykkäsin Martiniquesta todella paljon. Sen rannikon pienissä kylissä tunsi usein olevansa BBC:n mainion tv-sarjan Murha paratiisissa (Death in paradice) kulisseissa, riemukkaan kirjavat talot ja heleästi raikuva kreolin kieli loivat mukavasti karibialaista tunnelmaa. Pääsimme myös nauttimaan vedenalaisista maisemista snorklaamisen muodossa bongaten useita merikilpikonnia ja yllättävänkin laajan lajivaikoiman trooppisia kaloja. Toisen erittäin hyvän tv-sarjan Eränkävijöiden Manua lainatakseni saatoin vedestä ylös noustessa todeta, että "on tää kiva laji". Myös pinnan yläpuolella pääsi saaren eläimistöön tutustumaan paitsi vapaiden otusten (liskoja, opossumeja, kolibreja, haikaroita, sammakoita) myös eläintarhan asukkien myötä. Zoo Martinique tarjosi suppeahkon lajivalikoiman, mutta hienosti vanhan plantaasin aluelle rakennettu eläintarha merirosvousmuseoineen on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Käymisen arvoisia paikkoja ovat myös saarella toimivat rommitislaamot. Martiniquen rommi on laadukasta ja suurin osa siitä on Rhum Agricole -laatuista eli se tehdään suoraan murskatusta sokeriruosta saadusta nesteestä. Teollisesti valmistettu rommi valmistetaan sokerinvalmistuksen sivutuotteena saadusta melassista. Tarjolla on paitsi etenkin drinkeissä usein käytettävää vaaleaa rommia myös ikäännytettyä tummaa rommia. Sokeriruoko menestyy saarella erinomaisesti ja siellä onkin vahvat perinteet sen kasvattamiseen eurooppalaisten valloittajien toimesta. Alunperin sokeriruokoa alettiin kasvattamaan arvokkaan sokerin saamiseksi, mutta sokerijuurikkaan käyttö Euroopassa vähensi tuontisokerin tarvetta ja teki sen tuotannon kannattamattomaksi. Samaan aikaan alkaneen teollisen vallankumouksen ja sen myötä käyttöön otetun höyrykoneen avustamana Martiniquellakin päädyttiin tuottamaan hieman jalostetumpaa tuotetta: rommia. Ennen sitä rahdattiin tynnyreissä maailmalle, nykyisin matkaaja voi pakata laukkuunsa vaikka kätevän hanapakkauksen helposti särkyvän lasipullonkin sijasta. Siis hei hoi ja rommia pullo. Tai hanapakkaus. 

Plitvicen kansallispuistossa vesiputousähkyä hankkimassa

Edellisessä tekstissä kerroin käyneeni siskon kanssa jokiseikkailulla kumiveneellä ja satuttaneeni sormeni. Olin vielä tekstiä kirjoittaessani ihan varma, että kyseessä on vain osumaa ottaneet nivelet eikä mitään ole varsinaisesti rikki. No, väärässä olin. Päädyin näyttämään sormea paikalliseen terveydenhuoltoon kun ei parantuminen oikein edistynyt ja murtumahan siinä on. Olen saanut erinomaista hoitoa ja käynyt jo kahden eri lääkärin pakeilla, sormi on päässyt röntgeniin ja nyt siinä komeilee hieno kiiltävä alumiininen lasta. Ensimmäinen omakohtainen kokemus kroatialaisesta julkisen puolen terveydenhuollosta on siis saatu ja ihan tyytyväinen olen. Kustannusta on tähän asti tullut hurjat 100 kn (eli vajaat 14 euroa) ja tämä siis pitää sisällään kaksi erillistä käyntiä toimistomaksuineen, perus- ja erikoislääkärin tapaamiset sekä röntgenin. Vielä kerran pitäisi kuulemma mennä käymään röntgenissä vajaan viikon päästä, haluavat varmistaa luutumisen tapahtuvan oikein. Kolmen viikon päästä saa lastan ottaa pois ja aloittaa sormijumpan.

Kun mieheni sitten tuli viikon lomalle, päätimme pitäytyä vähän rauhallisemmissa lajeissa. Jo pitkään olimme puhuneet Plitvicen kansallispuistossa käymisestä ja nyt oli sitten aika toteuttaa tuo kohta "Mitä haluaisimme tehdä ja nähdä Kroatiassa" -listaltamme. Plitvice sijaitsee sisämaassa aika lähellä Bosnia ja Hertsegovinan rajaa. Ajomatkaa täältä Splitin kulmilta kertyy vajaat kolme tuntia, joten ihan sellainen piipahduspaikka ei ole kyseessä. Plitvicen kansallispuisto on perustettu jo 1949 ja sen ydin on Koranajokeen muodostunut järvistä ja niiden väliin jäävistä putouksista koostuva alue. Olimme kuulleet monelta taholta paikan olevan käymisen arvoinen, nyt oli aika ottaa siitä selvää ihan itse.

Lähdimme matkaan hieman kuuden jälkeen aamulla, halusimme olla perillä hyvissä ajoin. Lähestyessämme puistoaluetta laskeutuivat pilvet alas ja sankka sumu peitti alleen maalaismaisemat, jotka paikoin muistuttivat hyvinkin paljon Suomen vastaavia. Löysimme kuitenkin lopulta puiston sisäänkäynnille numero 2, joka on täältä etelästä lähestyttäessä lähempänä. Puistoon on siis kaksi sisäänkäyntiä, joista voi varsinaista putousaluetta lähestyä eri suunnista. Auto parkkiin ja lippuluukulle. Vielä nyt liput kustansivat 150 kn (noin 20 eur) per aikuinen, korkeimmat sesongin aikana heinä-elokuussa hinta nousee jo aika huimaan 250 kunaan. Hintaan sisältyy puiston alueella sähköisellä maisemajunalla ja veneellä tapahtuvat kuljetukset, mikäli valittulle reitille niitä osuu. Valmiiksi on suunniteltu ja hyvin puistoon merkitty useita erilaisia reittivaihtoehtoja, jotka risteilevät järvien ja putouksien ympärillä. Lyhyimmät ovat muutaman kilometrin, siitä voi sitten haluamansa verran pidentää reittiä ja samalla lisätä näkemisen ja kokemisen määrää. Me valitsimme lähtökohtaisesti vajaat 9 kilometriä pitkän H-reitin, joka kattoi mukavasti koko putousalueen mutta päädyimme päivän aikana vielä vähän lisäämään reitin pituutta ja lopulta tepasteltu matka oli noin 14 km. 

Aloitimme yläjuoksun puolelta ja laskeuduimme pikkuhiljaa alemmas. Reitti on suurelta osin puista tehtyä "siltaa", joka kulkee veden päällä. Välillä toki jalkojen alla oli myös ihan kovaa maatakin. Kun alkuun pääsi, oli erilaisten isojen ja pienien putousten määrä ihan käsittämätön. Niitä vain tuli ja tuli reitin edetessä. Välillä rauhoituttiin kulkemalla tyynen järven rantaa pitkin ja sitten taas alkoi kohina kuulumaan. Niin kaunista. Tuli putousäshky.

Puiston korkein putous on aivan viimeisenä alajuoksulla ja meillä siis reittimme loppupäässä. Olihan se hieno, mutta jotenkin sanoisin, että yläjuoksun putousrykelmät sykähdyttivät kyllä enemmän. Lisäksi tuossa vaiheessa päivää väkeä alkoi olla jo meidän mittapuulla ihan liikaa, isot opastetut ryhmät täyttivät polun ja maiseman. Onneksi valitsimme lopuksi maisemajunan sijasta kävelyn ison järven rantaviivaa pitkin takaisin lähtöpisteeseen, siellä oli taas rauhallista ja Tiukukin pääsi pulahtamaan pikku uinnille kirkkaaseen järveen. Ihmisiltä uiminen on kielletty koko puiston alueella, erittäin ymmärrettävästi. Jos edes osa tuhansista puistossa kävijöistä päättäisi virkistäytyä viileässä vedessä, olisi se täys katastrofi ja pilaisi varmasti paitsi vedenlaatua myös alueen ekosysteemiä. Ajatuskin kapeille rantaviivaa kulkeville poluille levittyvistä pyyhe- ja vesileluleireistä kauhistuttaa. 

Lopputulemana todettakoon, että Plitvice on ehdottomasti käymisen arvoinen. Vaikka ajamista vähän kertyykin. Me ajoimme aamulla nopeinta reittiä eli moottorietietä pitkin, mutta palasimme kotiin 1-tietä eli niin sanottua "vanhaa tietä". Se on ihan hyväkuntoinen päällystetty tie, joka kulkee Gračacin, Knin ja Sinjin kautta. Suosittelen tätä vaihtoehtoa, reitillä on hienoja maisemia ja muutenkin vähän eri tavalla nähtävää.

Plitvicen kävijän muistilistana voisi olla seuraava:

* Lähde ajoissa. Perillä kannattaa olla mieluummin viimeistään kahdeksan aikoihin aamulla, puisto aukeaa seitsemältä. Näin välttää pahimmat ruuhkat ainakin osittain ja reitillä voi kulkea omaan tahtiin eikä jonomuodostelmassa tuhansien muiden kanssa. Lupaan, että aikainen herätys kannattaa tässä tapauksessa. Aikainen aloitus korostuu mitä suuremman sesongin aikana olet liikkeellä.

* Kevät, syksy ja talvi. Puisto on auki ympäri vuoden ja itse suosittelisin käyntiä etenkin keväällä ennen sesongin alkua ja toisaalta syksyn ruskan aikaan sesongin jo päätyttyä. Jos matkaat Zagrebiin vaikka sen kuuluisille joulutoreille, mikset piipahtaisi samaan syssyyn rentoutumassa kaupungin vilinästä talvisessa Plitvicessä? 

* Varaa retkeen koko päivä. Älä sovi illaksi mitään erityistä, sillä päivästä tulee pitkä ja kaiken mahtavan ihastelu on loppujen lopuksi rankkaa puuhaa. Ja sille kannattaa varata aikaa.

* Ota hyvät kengät. Vaelluskenkiä ei tarvita, mutta varvastossut voivat olla vähän epämukavat ja liukkaat etenkin epätasaisilla puisilla silloilla. Korkokengät kannattaa ehdottomasti jättää sinne hotellille, lenkkarit tai muut hieman tukevammat kengät ovat hyvät. 

* Ota mukaan juotavaa ja pientä evästä. Alueella on muutama ruokaa ja juomaa myyvä kahvila, mutta ne ovat ruuhkaisia ja toki melko hintavia. Reppuun muutama vesipullo ja vaikka hedelmä ja valmiiksi tehty eväsleipä, niillä pärjää hyvin vaikka kiertäisi pidemmänkin lenkin.

* Nauti näkemästäsi myös ilman kameran linssiä. Vaikka itsekin päädyin räpsimään melkoisesti kuvia, kannattaa tuosta ihanuudesta nauttia paljon myös ihan vaan livenä ja tallentaa niitä mentaalimuistoja kuvien lisäksi. Rentoudu ja hengitä raikasta ilmaa, Plitvice ei ole paikka stressaamiselle vaan luonnon upeiden juttujen ihastelulle ja rentoutumiselle.

Kumiveneseikkailu Cetina-joella

Nyt on pakko sanoa, että alkaa olla aika paljon painetta kerääntyneenä eikä auta muu kuin hienoisesta tukaluuden tunteesta piittaamatta sitä ainakin vähän purkaa. Nimittäin kirjoituspainetta. Tässä menneinä viikkoina on kasaantunut niin paljon sellaista, jota täällä haluaisin jakaa ja teille lukijoille kertoa, mutta olosuhteiden pakosta on ollut pakko vain kerätä niitä samaan kasaan mieleni perävintille odottamaan. Nyt päätin ainakin vähän avata niitä vintin ovia ja ottaa osan ulos aurinkoon.

Syy kirjoitustaukoon on tuossa oikeassa kädessäni. Sen nimetön on tiukasti teipattuna viereiseen pikkurilliin ja nytkin jokainen kirjoitusnapautus hieman tuntuu. Ja koska normaalisti kirjoitan aika sujuvalla 10-sormijärjestelmällä, aiheutuu tästä nyt käytössä olevasta epämääräisestä 8-sormijärjestelmästä paitsi paljon virheitä korjattavaksi myös lisäahdistusta entiseen vauhtiin tottuneen ajatuksenjuoksun kohdatessa nykyisen rajoittuneen kirjoitustahdin. Vaan näillä mennään nyt tämä teksti, jossa paljastuu myös syy tähän lievästi vammautuneeseen tilaani.

Siskoni kävi täällä luonani kauan odotetulla talvilomallaan. Vietimme mahtavan viikon, jonka aikana koimme ja näimme paljon ja puhuimme vielä enemmän. Sisko on aina sisko, olemme koko ikämme olleet paljon tekemisissä toistemme kanssa eikä pahasti kertynyttä siskopuutostilaa korvaa kunnolla mikään muu kuin livenä yhdessä oleminen. Nyt pärjää taas kuukauden kunnes seuraavan kerran tapaamme Suomessa. Yksi yhteisistä kokemuksistamme oli heti hänen tultuaan kumiveneseikkailu tuolla Cetina-joella ja sen pienissä koskissa, eli kansainvälisemmin sanottuna rafting.

Ympäristö oli todella vehreää ja kaunista, vesi alla täysin kirkasta.

Minulla on aikaisempaa kokemusta aiheesta yhden kerran verran Balilta, siskolle tämä oli ensimmäinen jokiseikkailu kumiveneellä. Olimme ainoat asiakkaat, kanssamme joelle lähtivät kokenut kroatialainen kippari Toni sekä opaskoulutuksensa loppuvaiheessa oleva Nickolas, joka suoritti samalla arviointikokeensa Tonin testatessa hänen osaamisensa tasoa. Saavuttuamme lähtöpaikalle meille puettiin tarpeellinen varustus, eli kypärät ja pelastusliivit. Otimme tarjolla olevista asusteista käyttöön myös neopreenishortsit. Sitten opastus ja eikun menoksi. Koska meitä oli vain me kaksi varsinaista melojaa, sai paikoin aika rauhallisesti virtaavassa joessa tehdä ihan töitäkin, aika pian auringonpaiste yhdistettynä tähän touhuamiseen saikin ensimmäiset hikikarpalot valumaan selkää pitkin. Meloessa ehti kuitenkin nauttimaan myös upeasta luonnosta ympärillämme, kirkas vesi paljasti hyvin siellä uivat kalat ja muutaman käärmeenkin näimme uivan rantapusikoissa. Jokeen valuvat vesiputoukset ja jylhä kanjonimaisema loivat kyllä sellaiset puitteet, ettei paremmasta väliä.

Jossain tässä rytäkässä tuo sormi otti osumaa, ei vaan juuri sillä hetkellä huomannut itsekään.

Kolme tuntia kestävä jokimatka, yhteensä noin 11 kilometriä oli suurimmaksi osaksi melko rauhallista, muutamia pieniä helppoja koskia tuli aina silloin tällöin vastaan ja niistä selvisimme oikein helposti läpi. Vähän puolenvälin jälkeen tuli koko matkan haastavin osuus, jossa yhdessä kohtaa opas jopa komensi meidät pois kumiveneen laidoilta istumasta sinne pohjalle. Ja siinä rytäkässä tuo sormi sitten otti osumaa johonkin. Suuresti ei sattunut, nauroimme vain kuohuista läpi puskiessamme, vasta menon tasoituttua huomasin nimettömän haluavan kuin jousella viritettynä asettuvan vänkään asentoon: rystysen jälkeen ensimmäisestä nivelestä lähes 90 asteen taitokselle alaspäin ja sitten loppu sormi aivan piikkisuoraksi. Kyllä sen ilman kipua sai suoraksikin, mutta taittuneena se halusi olla. Kokeneempi opas tutki sormeni, siinä ei ilmennyt mitään murtumaan viittaavaa kovaa tai äkillistä vihlovaa kipua mutta selvästi se alkoi jo turvota. Ilmeisesti olin sen ihan suoraan kärjestä iskenyt johonkin kovaan ja nivelet olivat saaneet melkoisen tällin. Vaihdoimme toviksi paikkoja niin, että minä makoilin veneessä ja uitin kättäni kylmässä jokivedessä Tonin meloessa tilallani. Noin vartin päästä pyysin päästä taas melomaan, ei tuo sormi siinä haitannut eikä sitä juurikaan särkenyt. Loppumatkasta suoritimme vielä Nickolaksen testiin kuuluvan pelastustehtävän, jossa siskoni pääsi Tonin kanssa jokeen esittämään vedenvaraan joutunutta ja heidät sieltä köydellä kiskottiin takaisin rantaan. Minä kellotin tilannetta ja hyvinhän se sujui reippaasti maksimiaikaa nopeammin.

Kivaa oli kuohujen keskellä.

Vaikka itselleni vähän ottikin sormeen kipeää, niin voin kyllä suositella tuota kumiveneilykokemusta isosti. Reitin aikana on mahdollisuus pysähdellä uimaan, minäkin kävin lopuksi pulahtamassa virkistävässä jokivedessä. Luontokokemuksena aivan huippu, Cetina-joen kanjoni on todella vaikuttava ja jokiympäristö sen pohjalla ihanan vehreää. Jos siis täällä Splitin suunnalla liikutte niin tässä yksi hyvä aktiviteettivaihtoehto.

Sormi on toipilaana varmaan vielä viikon tai pari, turvotus ja mustelmat ovat lähes kokonaan poissa mutta tuon hassun asennon se vielä haluaa pitää. Turvotuksen poistuttua huomaan tuon ensimmäisen nivelen olevan päältä vähän arka ja koitankin tällä teippauksella suojata sitä ja antaa parantua rauhassa. Onneksi nyt sain vähän näitä paineitakin purettua, kun yksi tarina pääsi pois perävintiltä.

Dalmatiassa puhisi ja tärisi

Eilen illalla se taas hyökkäsi kimppuumme. Tuolta se hiipi vuorten takaa, vahvistui tukenaan pohjoisen hyytävät voimat. Sukeltaessaan vuorten soliin se puristui kuin timantti paineessa ja sen teho suureni pelottavaksi. Solista se iski päällemme, viuhui kaikkialla ja näytti mahtinsa. Bura, tuo puuskainen pohjoisen tuuli. 

Paikallinen meteorologinen keskus oli antanut jo virallisen punaisen varoituksen tänne Dalmatian alueelle hyvissä ajoin, ihan salaa ei bura onneksi kimppuun pääse. Moottoritie oli kokonaan suljettu liikenteeltä, useinhan siellä kielletään vain isojen ajoneuvojen kuten rekkojen ja pakettiautojen kulku mutta nyt siis kaikkien. Merellä lauttayhteyksien liikennöinnissä on katkoja ja veneitä kehotettiin pysymään satamissa. Täällä rannikolla varoitettiin tuhoista rakennuksille ja rakenteille. Kun tuuli puuskissa hönkäilee 140 km/h (se tarkoittaa noin 39 m/s) niin kyllä siinä kieltämättä saa lakista kiinni pitää.

Pimeyden saapuessa se sitten saapui tänne meidänkin kylälle, liesituuletin humisi ja kolisi vaikkei virtanappuloihin oltu koskettukaan. Puuskat tömähtelivät talon seinään saaden nurkat humisemaan, parvekkeella sitrus- ja laakeripuu tuulettuivat viimeistään nyt talven pölyistä ja hämähäkinseiteistä aika tehokkaasti. Sähköt katkesivat pariin kertaan pimentäen koko kylän ja sadekin hakkasi tovin tuulen taustatukemana ikkunoita. Käperryin peiton alle iloisena siitä, että minulla oli ympärilläni tukevat betoniseinät eikä olkimajaa kuten niillä pienillä possuilla joiden kodin sadun susihukka puhkui ja puhalsi nurin. 

Yllä havahduin ääneen, ulkona ulvovan tuulen lisäksi vaatekaappien ovat kolisivat. Mietin jo tovin, miten ihmeessä tuuli niihin pääsee kiinni kunnes tajusin sängynkin tärisevän. Luontoäiti oli päättänyt pistää tähän öiseen näytelmään oikein kunnon tehosteet ja lisäsi seiniä tömistelevän buran tueksi vielä maanjäristyksenkin. Se laantui onneksi nopeasti, keskus sijaitsi nyt aamulla saamani tiedon mukaan reilun parinkymmenen kilometrin päässä sisämaassa, voimakkuutta oli 3,6 tuolla järistyksien Richterin asteikolla. 

Tässä faktatietoa tärinästä, kuvakaappaus puhelimen näytöltä

Aamu valkeni aurinkoisena, bura on tiessään ja perjantainen päivä lähtee tästä liikkeelle ihan normaalisti. Jopa hämmentävänkin normaalisti, missä ovat myrskytuhot? Täällä kasvit ovat geeniperimässään saaneet buravalmiuden, ne kyllä taipuvat vaan eivät taitu tai juurineen maasta irtaudu kuin aivan ääritilanteissa. Peltikattoja ei ole tuuliin repeytymässä vaan punaiset tiilikatot ovat tiukasti kiinni alustassaan. Satunnaisia tuulen mukaansa tempaamia roskia tai kevyitä roska-astioita lukuunottamatta irtain tavara on siellä missä sen pitääkin olla. Viime vuoden tammikuussa bura kiidätti katuja pitkin ulos kiikutettuja kuivuneita joulukuusia kuin aavikolla pyöriviä pensaspalloja, nyt ei näy niitäkään. 

Maaliskuun kolme buraa ovat täällä käsite. Niiden jälkeen alkaa kulku kohti kesää. Oikeastaan ne ovat siis odotettuja, myrskyn jälkeen poutasää antaa tilaa lämpimän ilman tulla. Sitruunapuussakin on jo monta burasta selvinnyttä nuppua odottamassa aukeamista.

Talvi yllätti dalmatialaiset, suomalainen vähän pettyi

Oheinen visuaalinen otos kuvannee tätä viikkoa aika laajalti Euroopan mittakaavassa. Se on kuitenkin otettu jo kuukausi sitten, ei suinkaan täällä Kroatiassa vaan Sotkamossa. Siellä oli 60 senttiä lunta ja toistakymmentä astetta pakkasta. Siis ihan normaali talvikeli. Tehtiin metsäretki kodalle, paistettiin makkaraa ja juotiin termospullosta kuumaa rommille tuoksahtavaa nestettä. Siis ihan normaalia talvipäiväpuuhaa. 

Nyt sitten tällä viikolla on saatu kokea, kuulla ja nähdä kaikkea ei ihan niin normaalia. Tuolla Adrianmeren toisella puolella Italiassa on mitattu -40 asteen pakkasia, Roomassa on lasketeltu puistojen nurmirinteillä, Barcelonassa formulat jäivät pilttuuseen lumen peittäessä radan. Englannissa hiihtokeskus jouduttiin sulkemaan liiallisen lumen takia. Kouluja on suljettu halki koko Euroopan ja tiet ovat muuttuneet törmäilyautoradoiksi. Suomessakin annettiin ohjeita hirmupakkasissa selviytymiseen, vaikka toki nyt koetut asteet etenkin pohjoisempana ovatkin ihan normaalia. Juuri nyt uutisoidaan, että Geneven lentokenttä on ilmoitettu suljetuksi lumisateen takia. Samaan aikaan arktisella alueella on plussaa ja lumi sulaa. Melkoista meininkiä. 

Myös täällä meillä on koettu aika viileitä aikoja. Siperian tulahdus tavoitti Dalmatiankin, aiemminhan se toi tuonne pohjoisemmaksi sisämaahan paikoi jopa lähes pari metriä lunta. Kyllä, Kroatiaan. Täällä rannikolla ei toki kinoksia tullut, mutta saaria myöten maa muuttui hetkeksi enemmän tai vähemmän valkoiseksi ja jääpuikkojakin ilmestyi. Edellisen kerran talvi yllätti dalmatialaiset kuusi vuotta sitten, ihan perussettiä tämä ei siis ollut. Ja kyllä siitä kohkattiinkin. Jo koko edellisen viikon täällä uutisoitiin tulevasta hyytävästä lumimyrskystä. Annettiin jopa kymmenkohtainen varoituslistakin tyyliin varo kulkemasta lumisten puiden alta ja varatkaa ainakin vanhuksille ja lapsille riittävästi ruokaa ja juomaa älkääkä lähtekö autolla minnekään. Eikä mielellään jalkaisinkaan. Näin suomalaisena, juuri oikeasti talven keskeltä tänne taas tulleena hymyilytti. 

Toisaalta melkein odotin sellaista kunnon armageddonia että olisi kokenut senkin ja nähnyt miten täällä selvitään. Vaan mitä vielä. Täällä meidän kylällä Podstranassa ei voida sanoa että maa edes tuli valkoiseksi. Ei tullut sitä odotettua buraa, tai siis se ei tähän meille ollenkaan tällä kertaa osunut. Pakkasta on nyt sentään ollut kolmena yönä muutaman asteen, mutta siihen se sitten jäi. Koulut oli auki normaalisti ja teillä autot liukastelivat ainoastaan ennakkotoimenpiteenä levitetyn hiekoitussoran päällä. Mikä sinänsä oli jo aika koomista. Kaivoimpa sentään pipon, paksummat hanskat ja toppatakin esiin, kun parina päivänä kaipasi ulos mennessä kyllä lämpöä ylleen. Viime talvena Murterissa koin huomattavasti kovempaa kylmyyttä kun toista viikkoa mittari pysyi yötä päivää pakkasella ja lisäksi oli se bura hönkäilemässä aika napakasti. Lunta ei silloin tullut, mutta se oli oikeasti kylmää, tämä nyt koettu oli enemmän sellainen syksyn ensipakkasten nippaisu, vaikka todellisuudessa tästähän loikataan seuraavaksi ripeästi kevääseen ja kesää kohti. 

Tänään on vielä aika vilpoisaa ja tätä kirjoittaessani tuolla ulkona sataa taas lunta. Edes vastapäistä Bračin saarta ei näy "pyryn" keskeltä. Tämä on kuitenkin ainakin täällä talven viimeinen päivä. Huomenna ei toppatakkia enää pitäisi tarvita, villasukista en sentään vielä luovu. 

Kel onni on?

"On niin helppoo olla onnellinen." Näin laulelee Olavi Uusivirta omassa kipaleessaan. Vaan mitenkä sen asian kanssa mahtaakaan oikeasti olla, miten helppoa se on?

Luen tällä hetkellä Yuval Noah Hararin kirjaa "Homo Deus. Huomisen lyhyt historia." Kirja on saavuttanut jo aika paljon mainetta ja kunniaa kuten saavutti myös sen edeltäjäteos "Sapiens. Ihmisen lyhyt historia." Tuota ensimmäistä en ole lukenut, joten hyppäsin kyytiin niin sanotusti seuraavalta pysäkiltä, mutta jo nyt luettuani rapiat 50 sivua voin sanoa yllättyneeni positiivisesti kirjan viihdyttävyydestä mutta myös sen inspiroivuudesta. 

Kirjassa onnellisuuden tavoittelu mainitaan yhdeksi nyky-yhteiskunnan suureksi trendiksi. Perusajatuksena on, ettei kukaan voi olla vain pysyvästi onnellinen ilman jatkuvia sitä tukevia sysäyksiä. Toiset hakevat näitä sysäyksiä kemiallisesti esimerkiksi mielialalääkkeiden tai muiden pillerien kautta, me muut tarvitsemme sitten jotain konkreettisempaa onnemme perustaksi. Keskimääräisen onnellisuuden määrä siis riippuu näiden onnellisuushetkien määrästä ja laadusta, oletettavasti myös niiden välille jäävien aikojen ankeuden laadusta. 

Mitenkä se tilanne sitten on täällä Adrianmeren rannalla, onko täällä helppoo olla onnellinen? Jo ennen tuon kirjan kansien avaamista olen kiinnittänyt huomiota siihen, että koen täällä usein sellaisia ilon ja sitä kautta kai sitten onnellisuuden osioita. Toisaalta ehkä myös vähemmän sellaisia pahempia ketutuksen ja harmituksen hetkiä. Siis jos verrataan elämääni Suomessa ennen tänne muuttamista. Paljolti nuo onnellisuutta tuottavat tovit vaikuttaisivat liittyvän luontoon ja kokemuksiini siihen liittyen ja siellä liikkuen. Viimeksi eilen pysähdyin kesken porrastreenini ihan vain katselemaan noilta rantatörmän rappusilta aukeavaa sykähdyttävän upeaa näkymää. Näen sen likimain joka päivä, mutta silti se jaksaa etenkin aurinkoisina päivinä ilahduttaa ja koen onnea siitä, että saan näissä maisemissa päiväkävelyni tehdä ja portaissa sykettä nostaa. Jo pelkästään auringonpaisteella on niin suuri positiivinen vaikutus mielialaan, että varmasti sillä korvaisi pari pyöreää pilleriä. Täällä tuosta onnen dopingista on saanut luvan kanssa nauttia. 

Illalla puolestaan taivas hehkui jopa poikkeuksellisen näyttävän auringonlaskun väreissä ja sitä tuosta olohuoneen ikkunoista ihaillessani kevyt onnellisuuden hipaisu tuntui mielessä. 

Taivaan väriloisto sai ilon ohessa myös hieman haikeitakin tuntoja esiin. Katselin sitä yksin, jos ei sohvalla loikovaa Tiukua lasketa. Mies on taas työnsä vuoksi muualla, on ollut jo tovin ja tulee vielä olemaankin. Ikävä kalvaa, mutta haluan ajatella niin että olen onnellinen kun on joku jota ikävöidä ja jota odottaa kotiin. Kun katselen pöydällä olevia lähetin tuomia ystävänpäiväkukkia, tulvahtaa noiden hehkuvien tulppaanien myötä mieleeni ilo siitä ihmisestä, jolta ne ovat. Lasini on siis puoliksi täysi, ei puoliksi tyhjä. Onnellisuuttaan voi varmasti ainakin hieman lisätä oman asenteensa kautta, sen olen viimeistään tämän kuluneen puolentoista vuoden aikana oppinut ja omakohtaisesti todeksi kokenut. Onnen löytäminen ihan pienistäkin asioista on myös olennaista, ei aina tarvita niin isoja ja mahtipontisia juttuja. Kassillinen juuri puusta poimittuja appelsiineja tuntemattomalta naapurilta muutaman minuutin keskustelun päätteeksi sai minut taannoin kovin onnelliseksi, kuin myös jokin aika sitten kylvämieni basilikan ja persiljan pienten versojen työntyminen ylös mullasta lupauksena monista herkullisista hetkistä tulevana kesänä. 

Tänäänkin aurinko paistaa, ihan kohta lähdemme normaalille päiväkävelyllemme Tiukun kanssa ja sen varrella säntään portaisiin juoksemaan itseni hengästyksiin. Siinä happea vetäessä voin hetkeksi seisahtua katsomaan turkoosia merta ja olla onnellinen. 

Linnoituksen suojista viinitilan aarreaittaan

Edellisessä kirjoitelmassani mainitsin tuosta asuintalomme vieressä olevan risteyksen korjauksesta ja pohdin tämän kakkosvaiheen remontin aloituksen ajankohtaa. Ei tarvitse pohtia enää, se alkoi eilen. Risteys on suljettu liikenteeltä kaikista kolmesta suunnasta ja kiertotiet käytössä. Nyt sitten kuunnellaan jos jonkinmoista työmaan älämölyä, vaihtelevasti koneista ja toisaalta ihmisistä lähtevää. Nimittäin kovasti on jo saatu sanallista draamaakin tässä aikaiseksi ja paikalliset tunnetusti ilmaisevat itseään aika reippaasti kun sille päälle sattuvat. Meillä on parvekkeeltamme aitiopaikka työmaatarkkailuun ja tänäänkin aamulla viihdytin itseäni kahvikuppi kädessä seuraamalla tilannetta, jossa tiesulusta huolimatta autoilijat vain olisivat väkisin ängenneet tästä läpi. Siinä he koittivat siirrellä noita barrikaadiesteitä ja samaan aikaan työmiehet puolestaan pyrkivät estämään tätä toimintaa sekä fyysisesti että verbaalisesti. Niin kauan, kun tie on edes jotakuinkin läpiajettavissa, kiskotaan taatusti joka ilta työmaan hiljennyttyä nuo esteet sivuun ja väki kurvailee tästä läpi. Näin tapahtui eilen illalla ja täysin varmasti myös tänään. Nyt siis jännitetään, milloin on esimmäinen auto pimeässä päätynyt kaivannon pohjalle.

Näkymä muurin tähystysaukosta alas joelle.

Viikonloppuna harrastimme miehen kanssa vähän kotimaan matkailua. Suuntasimme lauantaina auton nokan kohti Knin-nimistä kaupunkia tuolla sisämaassa, vajaan 100km päässä täältä Splitistä paikoin aika pieniäkin teitä ajellen. Siellä meitä kiinnosti kaupungin kyljessä sijaitseva linnoitus, joka on itse asiassa Euroopan toiseksi suurin sotilaslinnoitus. Tai niin ainakin useammassakin lähteessä todetaan, joskaan en mistään saa selvää tolkkua mikä on se suurin ja toisaalta näitä kategorioita taitaa olla aika loputtomasti koska asiaa hieman pengottuani löytyi useampiakin "toiseksi suurimpia" linnoituksia ja sitten niitä suurimpiakin alkoi ilmaantumaan monestakin suunnasta. Todettakoon siis vain, että Knin linnoitus on iso. Ja vanha, ainakin 800-luvulta lähtien paikalla on linnoitukseksi luokiteltava rakennus ollut. 

Linnoitus koostuu kaikkiaan viidestä osasta, joissa on vähän eri aikoina asustellut erilaista porukkaa ja näin se on ollut oma helposti puolustettava kaupunkinsa muurien suojassa. Vieressä kohoaa Kroatian korkein vuori, Dinara (1831 metriä) ja muutenkin näkymät ovat aika jylhät joka suuntaan. Linnoitus oli tämmöiselle historiasta tykkäävälle todella upea kohde, siellä sai omaan tahtiin puikkelehtia muurien suojissa ja kiipeillä korkeammille tähystyspaikoille. Mielikuvitus laukkasi, millaista oli asua täällä keskiajan melskeissä? 

Valoa ja puu tunnelin päässä.

Linnoitusseikkailun jälkeen matkamme jatkui kohti Skradinia. Tämä pieni näennäisesti sisämaan kaupunki on itse asiassa kuitenkin mukavan vireä satama. Skradin on viimeinen paikka, jonne aika isotkin veneet pääsevät Krka-jokea pitkin ylös noustessa ja tarjoaakin erittäin suojaisan satamapaikan esimerkiksi myrskyjen aikana. Skradinista pääsee tosi mukavasti Krkan kansallispuiston kuuluisimpaan paikkaan, eli Skradinski Bukin putousalueelle. Puiston pääsylipun hinnalla saa vajaan puoli tuntia kestävän jokilaivakyydin satamasta suoraan kansallispuistoon, suosittelen tätä lämpimästi kaikille kohteeseen mieliville. Toisena vaihtoehtona on vuokrata kaupungilta pyörät ja ajella niillä puistoon jokivartta kulkevaa autoilta rauhoitettua tietä pitkin. Tällä kertaa me emme kuitenkaan lähteneet putouksia ihastelemaan, ne on nähty jo muutamaankin otteeseen vaikkakin ainahan ne ovat yhtä ihania. Me keskityimme tällä kertaa lounastamiseen. Johtuen satamasta ja toisaalta puiston vaikutuksesta, on Skradin melko vireä ja idyllinen paikka. Ravintolatarjontaa näin sesongin jo hiipuessakin on vielä hyvin ja päädyimmekin kaupungin sisäkujilla sijaitsevaan Konoba Dalmatinoon. Terassilla oli varjossa sen verran viileää, että liityimme muiden asiakkaiden seuraan sisätiloihin. Katkarapupasta maistui ja erityismaininnan saa ravintolan itse leipoma oliivileipä. 

Kun vatsat oli täynnä, ajelimme lähellä sijaitsevalle Bibichin viinitilalle. Siellä pienestä myymälästä poimimme hyllystä kotiin vietäväksi muutaman pullon entuudestaan tuttua R6-punaviiniä. Lisäksi pyysimme maistettavaksi PS-nimistä valkoviiniä, joka onnistuikin saamaan molempien kasvoille hyväksyvän hymyn. Kassiin siis sitäkin. Ovat jotenkin tykästyneet noihin lyhyisiin koodimaisiin nimikkeisiin viineilleen, löytyi sieltä tosin joitain vähän useampiakin merkkejä sisältäviä etikettejä. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka tuokin, erityisesti jos viinit kiinnostaa.  Paikalliseen hintatasoon nähden viinit ovat vähän hintavampia, mutta myös laadukkaita.  Jännästi sitä on itsekin jo sitä mieltä, että euroissa yli kympin maksava viini on kallista vaikka Suomessa ilman suurempaa mietintää osteli helposti muutaman kympin pulloja. 

Viinitila järjestää myös maistelutilaisuuksia, mukava aktiviteetti esimerkiksi porukalle. Tämä tosin pitää tietysti sopia etukäteen. Tilalla on myös huippuluokan ravintola, joka tosin ilmeisesti toimii tilausravintolana. Jos siis haluat esimerkiksi jonkin merkkipäivän kunniaksi astetta parempaa settiä. niin varaa illallinen ja siihen alkuun vaikka pieni maistelutilaisuus. Kuulemani mukaan pettymyksen riski on pienehkö. 

Ajeluretket tuolla maaseudulla ovat mukavia. Näimme taas monia hienoja, erikoisia ja jopa hämmentäviäkin juttuja, luonnon ja ihmisen aikaansaamia. Täyden päivän jälkeen kotona kelpasi sitten korkata yksi noista juuri hankituista punaviinipulloista ja jatkaa laatuajan viettämistä miehen kanssa. Harvinaista herkkua nimittäin, että hänellä oli oikein kaksi vapaapäivää peräkkäin. Ei ollut siis seuraavanakaan aamuna kiirettä minnekään. 

Sesonki venyy ja projektit jatkuu.

Näin sitä mennään jo hyvää vauhtia lokakuuta. Tässä välillä on käyty pari viikkoa Suomessa, viikko siitä meni Lapin ruskaa ihaillessa ja tunturissa taapertaessa. Tiuku-mummelikin paineli hyvällä tahdilla viikon aikana lähes 90km porojen hajuja ihmetellen, aika hyvin tuollaiselta 13-vuotiaalta tappijalalta. Mukava olikin sitten toipua reissusta tuolla lähirannalla pötkötellen, kun lähdimme viettämään rantapäivää kotiin palattuamme. Vaikkei helteitä enää täälläkään ole, niin kun mittari näyttää 23 astetta ja aurinko paistaa, tarkenee sitä vielä oikein mainiosti. Jopa niin hyvin, että välillä piti piipahtaa vilvoittavassa meressä. Siis koiran piti, emäntä tyytyi vain kastelemaan varpaat ja keskittymään sitten kirjan lukemiseen kuivalla maalla. Pulahduksen jälkeen saattoi taas tyytyväisenä köllähtää auringon lämmöstä nauttimaan. Etenkin kun siellä rannalla sai jo aika rauhassa olla, poissa olivat toinen toisissaan kiinni olevat pyyheleirit ja värikkäät aurinkovarjot. 

Lokakuu tarkoittaa täällä Adrianmeren rannalla sitä, että kesän sesonki alkaa vääjäämättä hiipumaan. Ensimmäiset ravintolat ja rantabaarit ovat jo sulkeneet ovensa ja pistäneet ne säppiin tuleviksi kuukausiksi. Vaan kun eilen illalla käytiin miehen kanssa tuossa meidän lähirantaravintelissa syömässä, niin jo vain oli täynnä lähes kaikki pöydät. Kun vaihtoehdot vähenee, niin ovensa auki pitäville riittää edelleen asiakkaita. Ilmeisesti sesongin rippeet myös venyvät aiempaa pidemmälle. Yhä useampi on tajunnut, miten loistava ajankohta tänne on tulla juuri nyt: ei ole enää liikaa ihmisiä kaikkialla, kelit ovat mitä mainioimmat erilaiseen rannalla makoilua aktiivisempaan tekemiseen ja luontokin on herännyt kesän kuivuuskoomasta sateiden myötä. Eräskin akvititeettitoimiston vetäjä ihmetteli, että heillä on varauskirjat lähes täynnä marraskuulle asti, ei ole aiemmin tämmöistä ollut. Retket kansallispuistoihin ja muihin nähtävyyksiin kiinnostavat, myös veneretket lähisaariin ovat edelleen kysyttyjä. 

Yhtä aktiviteettia voin nyt itsekin testanneena isosti suositella: vaijeriliuku Omišissa on huikea. Yhteensä yli kaksi kilometriä ilmojen halki kahdeksassa pätkässä, ympärillä ja alla niin upeat maisemat että oksat pois. Välillä mentiin aika korkealla, mutta ainakaan itse en pelkoa kokenut vaikken mikään adrenaliininarkkari olekaan. Osaavat oppaat, selkeä ohjeistus ja asiallisen oloiset varusteet antoivat turvallisuuden tunnetta. Hyvin pystyi keskittymään luonnon mahtavuudesta nauttimiseen liitäessään sen keskellä, pää pyöri kuin murmelilla tunnelin suuaukolla ja mentaalikameria räpsi kuvia muistilohkoihin. Omiš on reilun parinkymmenen kilometrin päässä Splitistä etelään, sinne pääsee kätevästi rantatietä ajellen, oman kulkupelin puuttuessa bussilla numero 60 tai sitten ottamalla järjestetyn retken kuljetuksineen. Itse vaijerihässäkkä on sitten muutaman kilometrin päässä Omišin keskustasta, sinne varsinainen järjestäjä kuljettaa toimistoltaan omilla autoillaan. Hommaan menee kaikkineen noin kolme tuntia, sitten voikin vaikka nauttia lounaan Omišin ikivanhan keskustan kapeilla kujilla ja kertailla koettuja huimia liitoja. 

Tuosta sitä liidettiin korkealla joen yläpuolella toiselle puolelle. Maisemat  on tässä aika kohillaan. 

Jos alkaa turistisesonki hiljenemään, niin rakennuspuolella kolisee taas kovaa. Kesäkuussa nimenomaisesti tuon kesäsesongin ajaksi keskeytyneet rakennusprojektit ovat jälleen saaneet luvan jatkua ja tässä meidänkin lähellä useampikin autioituneelta näyttävä työmaa on taas toimintaa täynnä. Muutamassa päivässä on eräskin isohko tiilirunko tuossa vieressä saanut vihreät eristevillalevyt pintaansa, jopa täälläkin aletaan vähitellen hahmottamaan talojen eristämisen hyödyt. Saapi nähdä, millainen pinta tuohon nyt sitten lopulta tulee. Toinen projekti, jonka etenemistä tässä väkisinkin tulee seurattua, on tämä meidän oma risteyksemme. Sitähän osittain muokattiin jo keväällä, nyt olisi sitten tarkoitus suorittaa vähän isompi sessio, jonka myötä risteyksestä pääsee luvan kanssa kääntymään jokaiseen suuntaan ja näin ollen pääsemme eroon liikennetilanteista, joista olen kertonut aikaisemmassa kirjoituksessa. Mittamiehet kävivät jo pähkäilemässä tilannetta ja merkitsemässä katuun miten paljon mistäkin pitää nostaa tai laskea. Enää odotellaan, milloin itse tekeminen alkaa. Voi olla, että huomenna, saattaapi olla kevään korvilla tai ihan yhtä hyvin vuoden päästä. Silloin tosin voivat merkinnät kadussa olla jo hieman haalentuneet.