perjantai 11. marraskuuta 2011

Roolipeliä

Ala-asteella kirjoitin luokallemme aina näytelmät kevät- ja joulujuhliin. Loin roolihahmon jokaiselle luokkakaverilleni, kovasti yrittäen räätälöidä niitä erilaisille persoonille sopiviksi. Sanomattakin lienee selvää, että se luokan ihanin poika oli sitten aina minun vastanäyttelijäni, oli sitten kyse joulumuorin pukkipuolisosta tai keväisestä hiiriperheen muuttorevohkasta isä- ja äitihiirineen. Vanhempiemme hymyilevien silmien alla yritimme sitten kovasti näihin rooleihin asettua ja niitä esittää.

Nyt myöhemmin roolit palasivat taas mietintääni valmistautuessani omaan kehityskeskusteluuni. Millainen on oma roolini työyhteisön jäsenenä? Sillä roolejahan meillä on, monilla jopa useampia. On rooli esimiehenä ja vastaavasti alaisena, roolini toimiston koko porukan keskuudessa, mahdollisesti ulkopuolisten sidosryhmien seassa. Ja siinä on vasta näitä työelämän rooleja. Moneksikohan hahmoksi sitä oikeastaan muutautuukaan päivittäin? Ja mikä niistä on se hahmo, joka jää kun roolivaatteet ja -naamiot on riisuttu pois? Millainen on minun oma rooliton minäni?

Toiset esittävät kovinkin päälleliimattuja roolejaan, yleensä kai saavuttaakseen jotakin haluamaansa tai peitelläkseen jotakin kovasti kaihtamaansa itsessään. Tällöin rooli on tietoisesti rakennettu ja hartaudella esitetty. Eri asia onkin se, kuinka uskottava tämä esitys ulkopuolisten silmissä on. Uskottavan, mutta itselle vieraan roolin pitkäjänteinen esittäminen on rankkaa puuhaa ja kuluttaa varmasti esittäjänsä sisintä. Tavoitteen saavuttamiseksi sen uskottavuuden on kuitenkin säilyttävä, joka hetki. Muuten esiripun saa sulkea ja tulevat näytökset perua.

Tavallisemmin roolimme ovat kuitenkin luontaisesti meille rakentuneita, niiden esittäminen ja roolihahmosta toiseen siirtyminen tapahtuu lähes huomaamatta. Työpäivän päätteeksi sujahdamme rooleihimme puolisona, vanhempina, ystävinä.

Roolilla tarkoitetaan psykologiassa tietyn ryhmän jäsenten väliseen työnjakoon perustuvia tehtäviä. Lisäksi rooli voidaan määritellä odotuksiksi, joita ryhmän jäseneen kohdistuu hänen toimiessaan tietyssä tehtävässä tai asemassa. Yksilön roolin muodostumiseen puolestaan vaikuttavat hänen omat aikaisemmat kokemuksensa, hänen rooliaan kohtaan kokemansa odotukset, sekä hänelle ominaiset käyttäytymis- ja reagointitavat. Roolit muodostuvat helpommin pienissä ryhmissä ja selkeät roolit luovat pysyvyyttä ryhmän toimintaan. Roolit ovat siis tärkeitä, niin työelämässä kuin muuallakin. Onneksi niihin voidaan tietyssä määrin myös vaikuttaa, niin omiimme kuin muidenkin.

Jotkut roolimme ovat helppoja, toiset taas asettavat enemmän haasteita. Eräät ovat oikeassa elementissään esimiehen kaapuun verhoutuneena, toiset taas unohtavat siinä kohtaa vuorosanansa ja oikeat ilmeet eleiden jatkona. Joillekin se itselle sopivin hahmo on vielä hakusessa, koe-esiintymisiä takana ehkä jo useitakin. Mutta kun oman itselle parhaan roolin löytää, voi siinä saavuttaa vähintään Oscarin arvoisia onnistumisia. Se tapahtuu, kun esitys tuntuu omalta ja hyvältä, eivätkä sen eteen tehdyt ponnistelut tunnu ylivoimaisilta tai ahdistavilta. Silloin käsikirjoitamme roolimme itse, emmekä lue toisten kirjoittamia vuorosanoja.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Intohimoa etsimässä

Kissa on taas nostettu pöydälle. Tällä kertaa se kissa on nimeltään Victoria Milan. Joskus aikoja sitten muistan puhuttaneen kyseisen palvelun rantautumisesta Suomeen, viime viikolla kuulin radiomainoksen, ja tänään iltapäivälehdet kauhistelivat palvelun mainoksia valtavissa julkisivuremonttipeitteissä. Onhan se nyt kamalaa, kannustetaan tuolla tavalla pettämiseen ja ansaitaan siitä vielä rahaa!

Ajankohta on valittu aika näppärästi. Onhan juuri alkamassa vuosittainen pettämissesonki, pikkujoulukausi. Lehtien lööpit muistuttavat kuinka moni prosentti pettää pikkujouluissa (yhden totuuden mukaan joka kuudes, se tekee muuten meidänkin firman kekkereissä aika monta tapausta...), ja erilaiset lähinnä naisten kansoittamat keskustelupalstat vellovat aiheen parissa. Siellä kauhistellaan, kuinka mies kehtasi lähteä firman kekkereihin, vaikka rouva nimenomaan kielsi. Tai pohditaan, miten parhaiten narauttaisi sen puolison. Mykkäkoulu taitaa olla vastassa aika montaa juhlista palaajaa. Syystä tai ilman.

Eihän tämä mikään uusi asia ole. Kautta aikain on ollut rakastajia ja rakastajattaria, ruohon vihreyttä aitojen takana on testailtu kaikissa yhteiskuntaluokissa kaikkina aikoina. Erilaiset moraalikäsitykset ovat määritelleet, miten paheellisena toiminta on kulloinkin nähty.

Victoria Milan haluaa auttaa niitä parisuhteessa eläviä, jotka kaipaavat intohimoa ja jännitystä. Sitä samaako ne firman tarjoamien viinaksien voimalla toisiinsa takertuvat kollegat kaipaavat? Ehkä. Mutta löytävätkö he sitä? Väittäisin, että keskimääräisesti eivät. Harva varmasti kokee tuntemuksiaan ainakaan seuraavana aamuna kovin tavoittelemisen arvoisiksi.

En missään nimessä halua syyllistää ketään, sen verran typeriä tekoja on tullut itsekin joskus tehdyksi. Ehkä juuri siksi olenkin pienessä päässäni pähkäillyt, miksi valita se pettäjän tie? Olisiko sittenkin niin, että se on se helpoin tie? Tehtyjä tekoja puolustellaan kai useimmiten sillä, että kotona ei enää fyysisiä iloja koeta tai että puoliso ei sytytä enää. Ja sitten se hyvältä näyttävä ja tuoksuva kollega vaan oli jotenkin niin ihana... Parisuhde, niin kliseistä kun se onkin, on nimenomaan sitä. PARIsuhde. Siinä on kaksi, joista molempien on nähtävä vaivaa. Päivittäin. Ainakin melkein. Välillä voi laittautua vimosen päälle haluttavan näköiseksi ihan vaan sitä omaa puolisoa varten. Suosittelen. Ja kehua sitä toista. Suosittelen. Pitää nähdä vaivaa. Jotain ihanaahan siinä omassa rakkaassa on, että siihen on aikoinaan silmänsä iskenyt ja suhteen vietäväksi antautunut.

Jospa jokainen pariskunta viettäisi tänä vuonna omat pikkujoulunsa. Yhdessä. Kahdestaan. Kokisivat sen pikkujouluintohimon, antaisivat mennä eivätkä miettisi seuraavaa aamua. Voisi sen aamun koittaessa olla tuntemukset melko messevät, ilman mykkäkoulua.