Rakkautta etänä

Reilun viikon päästä mennään naimisiin. Mies tulee keskiviikkona kotiin ja lähtee takaisin pari päivää kahden viikon Honeymoonin päättymisen jälkeen, seuraavasta livenä näkemisen ajankohdasta ei sitten taas olekaan tietoa. Herra tulee siis sille entisten aikojen legendaariselle naimalomalle.

Helmikuusta on menty etärakkauden voimalla, pisimmillään reilun kuuden viikon putkissa. Juhlapyhät ovat tuoneet isännän kotomaan kamaralle, arki vienyt takaisin etelään. Voidaan siis sanoa, että puoleen vuoteen ei olla yhteistä arkea yhdessä eletty, eikä tulla vielä muutamaan kuukauteen elämäänkään. Olen saanut kuulla, että pysyypä suhde parempana, kun ei tarvitse naamaa joka päivä katsella. Ehkä niin toteavat ne päivittäin naamoja toljottavat, joiden mielestä parin päivän erossa olo on ihan tervetullutta vaihtelua. Ja onhan se, uskon itsekin näin mutta rajansa toki on sillä suhdetta parantavan erossa olonkin määrällä. Ainakin omalla kohdallani aletaan olemaan siellä rajoilla, mutta vielä on suota tarvottavana ennen tämän ulkomaillemuuttoprojektin toteutumista ja sitä kautta taas jonkinmoisen arjen elämistä kutakuinkin samassa osoitteessa. Sillä tuleehan se arkikin vähän tästä Suomen arjesta muuttumaan ainakin aluksi, todellisuuden paljastaa aika omalla vauhdillaan.

Kaukosuhteita on eletty ja koettu maailman ajat, onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti. Satoja vuosia sitten rakastettu lähti tuntemattomille vesille tai maailman ääriin ja tuli takaisin kun tuli, jos tuli. Siinä ei paljon yhteyksiä välillä pidetty, nähtiin kun naama näkyi kuten ystäväni usein toteaa. Tuli kirjeiden aikakausi, ne saavuttivat vastaanottajan omalla viiveellään antaen kovin vähän tilaa aktiiviselle keskustelulle arkisista asioista. Turhaa oli mustekynän terää kuluttaa kysymällä mielipidettä tulevan viikonlopun aterioista tai jalkansa loukanneen koiran tilanteesta. Vastauksen aikanaan saapuessa molemmat tilanteet olivat jo ratkenneet tavalla tai toisella. Puhelimet paransivat yleistyessään huomattavasti etäsuhteen vuorovaikutusmallia, edellyttäen tietysti että molemmilla oli sijaintipaikassaan luuri käytettävissä ja linjat pysyivät pystyssä. Siinäkin oli alkuun sentraalisantra kolmantena pyöränä ja myöhemminkin yksityisyys lankapuhelimien aikakaudella toisinaan vähintäänkin kyseenalainen puhumattakaan ulkomaanpuheluiden hirmuisista hinnoista. Eihän tässä siis nykypäivänä ole mitään valitettavaa, livekuvaa ja maksuttomia nettipuheluita hyödyntäen se sama naama on vaikka joka päivä siinä kotisohvalla. Vaan kun se bittinaama ei kuitenkaan korvaa oikeaa, ei sitä voi koskettaa eikä se kosketa minua. Juuri halipula tässä on suuri, iltaisin pitää käpertyä sohvan nurkkaan kainalon sijasta. Ihmisen ikävä toisen luo on konkreettista ja kovaa.

Omat kiekuransa tähän kuvioon piirtää myös kahden täysin erillisen ja erilaisen arjen eläminen: miehellä varsin vahvasti työhön ja työympäristöön sitoutuva, minulla tämä omani täällä. Toisen voi olla kovin vaikeaa samaistua tilanteisiin ja ongelmiin joita ei itse juuri elä ja hengitä. Voi tulla tunne, että toinen elää omassa kuplassaan, jonne eivät tämän minun kuplani asiat näy eivätkä kuulu. Kuplia puhkoimme kun kesällä kävin pari päivää tulevassa kotikaupungissani, näin ja koin paikat ja tekemisen siellä. Se helpotti, samaistuminen on paljon helpompaa kun on omakohtaiset kokemukset eikä vain puhelimen ruudulla näkynyttä videota toisen elinympäristöstä.

Asenne ratkaisee, niin tässäkin. Voin itse valita, miten tilanteeseen suhtaudun kun en voi sitä sinänsä mitenkään muuttaa. Murehdinko ikävääni päivästä toiseen laskien tunteja seuraavaan tapaamiseen vai ajattelenko tätä itse valittuna olosuhteena joka ei ole ikuinen ja joka on osaltaan johtamassa unelmiemme toteutumiseen? Itse valitsin jälkimmäisen. Tämä ei toki tarkoita, etteikö koskaan tulisi niitä hetkiä kun ikävä viiltää syviä sattuvia haavoja ja ahdistus painaa rintakehää kasaan. Totta hemmetissä tulee, jos ei tulisi niin olisiko enää mitään parisuhdetta jota etänä elää? En edes lähde perkaamaan luottamuksen merkitystä, ilman sitä tässä tekee itsensä hulluksi tai vähintäänkin kevyesti vainoharhaiseksi.

Essi Wuorelan heleää ääntä lainaten: "Hei me mennään naimisiin, viikon päästä lauantaina. Hei me mennään naimisiin, ollaan yhdessä yhdessä aina". Tai ainakin nyt ne pari viikkoa häiden jälkeen näin aluksi ja katsellaan sitä jatkoa sitten taas tuonnempana. Rakastetaan kuitenkin, niin yhdessä kuin etänäkin.

Paljosta on luovuttava, kaikesta ei kuitenkaan

Eilen oli yksi elämäni sellaisista päivistä, jotka nousevat esiin päivien helminauhassa olemalla vähän jotain muuta ja mullistavampaa. Aamupäivällä sanoin itseni irti työpaikastani keskusteltuani ensin näistä kuvioista esimieheni kanssa. Sapattivapaa-ajatus ei sitten kuitenkaan ollut se eittämättä kummallekaan osapuolelle sopivin malli, vaan päädyimme tähän lopulliseen ratkaisuun. Siis sanoin itseni irti varmasta vakaasta työpaikasta vailla mitään aavistusta tulevasta työstä. Illalla sitten allekirjoitin vuokrasopimuksen, joka tekee meistä Suomessa kodittomia 1.12. alkaen. Tein sen vailla mitään aavistusta tulevasta asumuksesta.

Havaitsin etenkin irtisanomisen aiheuttaneen ihan fyysisiä reaktioita, addrenaliinia suonissa ainakin. Varmasti osittain jokin stressireaktio laukesi kun viimein pystyin aiheesta täällä töissä avoimesti puhumaan ilmoitettuamme esimieheni kanssa asiasta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suurempi vaikutus reaktiossa oli sillä faktalla, että tämä oli yksi niistä merkkipaaluista, jotka tekevät tulevasta todellista. Ihan oikeesti nyt se sitten on menoa. Isommalta se tuntui, kuin hetki jolloin mieheni kanssa päätimme tämän homman toteuttaa. Kyllähän illalla vähän säväytti sitten sekin ajatus, että tämä koti on kohta toisten koti, missä me sitten asutaan? No, väreilyä uuden kodin osalta on sentään jo ilmassa, mies on menossa ainakin yhtä vaihtoehtoa katsastamaan ensi viikolla. Kyllä se siitä.

Kodista luopuminen tarkoittaa luopumista myös monesta muustakin, nimittäin monesta tavarasta. Mukaan maailmalle otamme kuitenkin vain rajallisesti irtainta, vaatetta ja muuta perustavaraa. Mitä sitten tehdä kaikelle muulle? Kyllä sitä nimittäin aika paljon on roinaa ja rompetta kun asiaa oikein rupeaa arvioimaan. Asuntoon jää osa isoista kalusteista, mutta esimerkiksi sohva pitää saada ulkoistettua. Ainakin aluksi ne päätynevät vanhempieni asuinsijoille varastoon, tosin hyvin tarkasti kuvattuina ja dokumentoituina. Nimittäin jos alkaa näyttää siltä, ettei tässä nyt ihan justiinsa olla takaisin tänne siniristilipun alle tulossa, niin sitten alkaa realisointi tai tarvitseville luovuttaminen. Jo nyt tässä vaiheessa haluan kuitenkin eroon isosta osasta irtainta, edessä on siis kriittistä tarkastelua sen suhteen, mitä sitä oikeasti tarvii ja mitä ei. Eilen aloitin tämn tarkastelun koiratavaroista: alkuvuodesta jouduimme jättämään hyvästit toiselle koiristamme, joten jo siten nurkkiin oli jäänyt ylimääräisiä pantoja sun muita, nyt otin kaikki esiin ja karkealla kädellä heitin huonoimmat pois ja loput myyntiin Facebookin kirppispalstalle. Ja jo illan aikana suurin osa oli myyty. Bisnesmielessä tässä ei suuria saavuteta, halvalla menee mutta niin saa mennäkin. Muutamakin euro on kaikki kotiinpäin kun tavarasta on eroon päästävä. Näitä sessioita on vielä monta iltaa tiedossa...

Käyttötavaran suhteen homma on sillä tavalla helppoa, ettei niihin juurikaan ole nivoutuneena tunnekasaumia. Ei ne koirien perusvaljaat mitään, mutta se poisnukkuneen koiran tietty panta, jossa roikkui vielä nimilaattakin. Se sai jo sitten vähän nieleskelemään. Suuressa sentimentaaliuden tilassa ei tuota hommaa voi tehdä, siinä ei edistytä muussa kuin korkeintaan nenäliinojen kulutuksessa ja huonojen päätösten tekemisessä. Kyllä siinä piti nopeasti tehdä ratkaisu irroittaa se laatta, heittää roskiin ja pyyhkäistä rätillä pantaa ennen kuvan ottoa ja myyntiin laittamista. Mitä minä sillä teen, ei se tuo koiraani takaisin eikä luopuminen vie muistoja mukanaan. Vaan toisinaan sitä tarvitsee jotakin tuomaan ne muistot mieleen, kaivamaan vanhat ajatukset aivokapasiteetin arkistoista. Se jokin voi olla esine tai valokuva, jokin joka saa istahtamaan alas ja kertaamaan menneitä mielessään, vaalimaan muistoa tai nauraen kertomaan muille mitä silloin kerrankin tapahtui. Siksi aion niitäkin säästää, harkiten ja valikoiden mutta kuitenkin. Koirani suhteen se jokin ei ollut panta tai nimilaatta, se on jotain muuta.

Luopuessa jostakin sitä usein tuppaa vastaavasti saamaan jotakin tilalle. Jos tilaa riittää, niin sen vanhan roinan korvaa pian uusi. Antaessani jokin aika sitten kirjoja lahjoituksena Meilahden sairaalan vuodeosaston kirjahyllyyn, sain hurjan hyvän mielen. Ja lisäksi kyllä sitten aika pian kirja kirjalta oman hyllyni ihan yhtä täyteen sieltä kirjakaupan ihanuuksien ihmemaasta. Vaan nytpä sitä pitäisikin lähteä ajatuksesta, että luopuessani tavarasta mahdollistan jotain ihan muuta kuin uuden tavaran sen tilalle. Ja jatkossa ei uutta tavaraa niin vain nurkkiin kerätä ilman oikeaa harkintaa sen tarpeesta. Ensinnäkin se nurkkien määrä tulee ainakin aluksi varmaan olemaan pienempi kuin nykyisin ja toisekseen voi olla tarpeen pitää elämämme hieman helpommin mobilisoitavissa olevana. Oikeastaan tunnen ihan suurta iloa siitä, että elämä mahtuisi jos ei nyt ihan pariin matkalaukkuun, niin ainakin huomattavasti nykyistä pienempään tilaan kasaan puristettuna. Olkoon se muistoina arkistoitava elämä sitten sitäkin suurempaa. Siitä ei tarvitse koskaan luopua.

Hyppy

On tullut aika herättää tämä blogi horroksestaan, on taas jotain sanottavaa. Jatkumo vanhasta uuteen on kuitenkin luonteva, ainakin jollain mittapuulla tarkasteltuna. Edellinen tekstini neljän vuoden takaa sisälsi ajatuksia mm. hidastamisesta, arjen rumbasta pois rimpuilemisesta. Silloin en kokenut sitä ihan omaksi jutukseni, mutta niin se maailma muuttui aikoinaan Nummisuutarien Eskon kuin nyt minunkin kohdallani. Sillä nyt on tulossa hetki, jolloin aion riuhtaista itseni irti näistä yli parikymmentä vuotta elämääni hallinneista kehyksistä ja hypätä uuteen. Vaan mistä hypätään ja ennen kaikkea, mihin loikasta laskeudutaan?

Marraskuun puolivälin tienoilla olisi tarkoitus sulkea toimisto ovi ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa päivittäisenä rutiinina. Nähtäväksi jää vielä, tapahtuuko se sapattivuosiajatuksella vai ihan lopullisena työsuhteen päättymisenä. Joulukuun alusta kotiimme muuttavat vuokralaiset, joten siihen mennessä olisi sieltä saatava omat roinat jonnekin. Siinä olisi vähän aikataulutusta. Noiden ajankohtien ajatteleminen on kuin Joulun odotus lapsena: toisaalta ne kalenterin luukut tuntuvat avautuvan niin samperin hitaasti ja toisaalta kuitenkin se Pukin tuleminen ehkä vähän jännittää ellei jopa pelotakin.

En ole koskaan ollut mikään huikeaa riskinottaja tai huomisesta huolehtimaton go with the flow -tyyppi. Minulla on aina ollut se järki päässä (no, ehkä muutamaa pikkujuttua lukuunottamatta) ja selvät sävelet tulevan suhteen. Olen kai aika turvallisuushakuinen. Ehkä siksikin tämä ratkaisu on yllättänyt monet sellaiset ihmiset, jotka tuntevat minut hyvin. Eihän tämmöinen ole yhtään minun kaltaistani. Eikö minulla muka ole selvää suunnitelmaa? Enkö tiedä mitä tulen tekemään? No ei ole enkä tiedä,

Mikä nyt sitten on hyppyalustani? Aika kova ja jämerä, sanoisin. Opinnot suoritin tehokkaasti ilman suurempia opiskelijaelämäriehaantumisia, halusin nopeasti kiinni työelämään. Töitä olen tehnyt siitä asti kun sen laki salli. Ranteet oli kovilla kun isolla moottoritien huoltamolla välillä väännettiin hullun lailla jäätelöpalloja ja sitten kannettiin tulikuumia pyttipannulautasia asiakkaille niin että punaiset hennot palovammat muistuttivat iholla pari päivää jälkeenpäinkin työn raskaan raatamisesta. Myöhemmin opiskeluaikana kioskilla sain kuulla lottokansan raivon kun en ottanut heidän kuponkejaan vastaan kellon kahdeksan jälkeen (sitä kun oli ihan pakko tulla viimeisellä minuutilla jonottamaan vaikka aikaa jättipotin hankkimiseksi oli koko viikko) ja nilkassa on vieläkin muistona arpi humalaisen heittämän pullon aiheuttamasta syvähköstä haavasta hänen hermostuttuaan siitä, etten vastaanottanut tyhjiä pulloja ja maksanut niistä pantteja. Ei se työ aina niin herkkua ollut, mutta siitä tienasi rahaa ja raha teki minusta itsenäisemmän. Itsenäisemmän teinin, itsenäisemmän opiskelijan. Minä pärjäsin, ihan itse. Opin arvostamaan rahaa kun sen eteen piti tehdä työtä. Kun sitten pääsin varsinaiseen opintojen jälkeiseen työelämään ja unelmieni ammattiin toimistolle jakkupuku päällä, tunsin saavuttaneeni jotain. Ja aioin saavuttaa paljon enemmän.

Vuosien vieriessä sammaleet poissa pitäen ura urkeni ja tilipussi kasvoi. Enää sillä rahalla ei toki ollut samanlaista merkitystä, itse työllä ja työilmapiirillä sitäkin enemmän. Olen saanut suureksi onnekseni tehdä itseäni kiinnostavia töitä ja olla osana vallan mainioita työyhteisöjä, joista on jäänyt elämää ilostuttavia muistoja ja ihmisiä tuleviakin hetkiä jakamaan. Ne ovat olleet myös sillä tavalla vahvoja työyhteisöjä, että kertaakaan ei ole tarvinut pelätä työpaikan puolesta, yhtään yt-kierrosta en ole kokenut. Tuleva ei ole koskaan ollut työn takia epävarma. Kaikesta huolimatta ja ehkä juurikin siksi on kuin hieman varkain mieleen kuitenkin alkanut juurtua ajatus, että tätäkö se nyt sitten on? Tällä mallillako mennään seuraavat parikymmentä vuotta ja ehkä enemmänkin? Haluanko minä sitä? Onko pakko jos ei halua?

Ajatus ulkomaille muutosta kyti minun ja mieheni mielessä. Eläkepäiviä viimeistään lähdettäisiin johonkin leudompaan ilmastoon viettämään, mutta tilaisuuden tulleen mentäisiin jo aiemmin. Ja sitten se tilaisuus tuli, yllättäen ja nopealla reagointiajalla. Äkkiä piti tehdä ratkaisuja ja pääsiäisenä keväthangilla ne tehtiin: mies lähtee edeltä, katsoo miten homma alkaa rokkaamaan ja kesän aikana tehtäisiin sitten lisää ratkaisuja kokemusten pohjalta. Kevät ja kesä meni, minä koiran kanssa täällä, mies maailmalla. Vapuksi se tuli, samoin juhannukseksi. Piipahti se polttarinsakin Suomessa viettämässä ja seuraavaksi saapuu toivottavasti häihin (tosiaan, kaiken tämän keskellä olisi vielä semmoisetkin kinkerit tiedossa). Että sellainen kesä. Nyt on kuitenkin tehty lisää niitä ratkaisuja ja niiden mukaisesti minäkin hyppään. Mies hyppäsi tarjottuun työhön, minä tuntemattomaan. Tai siltä se ainakin toisinaan tuntuu.

Voi kun se Pukki jo tulisi. Vaikka kyllä se vähän pelottaakin.