Eilen oli yksi elämäni sellaisista päivistä, jotka nousevat esiin päivien helminauhassa olemalla vähän jotain muuta ja mullistavampaa. Aamupäivällä sanoin itseni irti työpaikastani keskusteltuani ensin näistä kuvioista esimieheni kanssa. Sapattivapaa-ajatus ei sitten kuitenkaan ollut se eittämättä kummallekaan osapuolelle sopivin malli, vaan päädyimme tähän lopulliseen ratkaisuun. Siis sanoin itseni irti varmasta vakaasta työpaikasta vailla mitään aavistusta tulevasta työstä. Illalla sitten allekirjoitin vuokrasopimuksen, joka tekee meistä Suomessa kodittomia 1.12. alkaen. Tein sen vailla mitään aavistusta tulevasta asumuksesta.
Havaitsin etenkin irtisanomisen aiheuttaneen ihan fyysisiä reaktioita, addrenaliinia suonissa ainakin. Varmasti osittain jokin stressireaktio laukesi kun viimein pystyin aiheesta täällä töissä avoimesti puhumaan ilmoitettuamme esimieheni kanssa asiasta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suurempi vaikutus reaktiossa oli sillä faktalla, että tämä oli yksi niistä merkkipaaluista, jotka tekevät tulevasta todellista. Ihan oikeesti nyt se sitten on menoa. Isommalta se tuntui, kuin hetki jolloin mieheni kanssa päätimme tämän homman toteuttaa. Kyllähän illalla vähän säväytti sitten sekin ajatus, että tämä koti on kohta toisten koti, missä me sitten asutaan? No, väreilyä uuden kodin osalta on sentään jo ilmassa, mies on menossa ainakin yhtä vaihtoehtoa katsastamaan ensi viikolla. Kyllä se siitä.
Kodista luopuminen tarkoittaa luopumista myös monesta muustakin, nimittäin monesta tavarasta. Mukaan maailmalle otamme kuitenkin vain rajallisesti irtainta, vaatetta ja muuta perustavaraa. Mitä sitten tehdä kaikelle muulle? Kyllä sitä nimittäin aika paljon on roinaa ja rompetta kun asiaa oikein rupeaa arvioimaan. Asuntoon jää osa isoista kalusteista, mutta esimerkiksi sohva pitää saada ulkoistettua. Ainakin aluksi ne päätynevät vanhempieni asuinsijoille varastoon, tosin hyvin tarkasti kuvattuina ja dokumentoituina. Nimittäin jos alkaa näyttää siltä, ettei tässä nyt ihan justiinsa olla takaisin tänne siniristilipun alle tulossa, niin sitten alkaa realisointi tai tarvitseville luovuttaminen. Jo nyt tässä vaiheessa haluan kuitenkin eroon isosta osasta irtainta, edessä on siis kriittistä tarkastelua sen suhteen, mitä sitä oikeasti tarvii ja mitä ei. Eilen aloitin tämn tarkastelun koiratavaroista: alkuvuodesta jouduimme jättämään hyvästit toiselle koiristamme, joten jo siten nurkkiin oli jäänyt ylimääräisiä pantoja sun muita, nyt otin kaikki esiin ja karkealla kädellä heitin huonoimmat pois ja loput myyntiin Facebookin kirppispalstalle. Ja jo illan aikana suurin osa oli myyty. Bisnesmielessä tässä ei suuria saavuteta, halvalla menee mutta niin saa mennäkin. Muutamakin euro on kaikki kotiinpäin kun tavarasta on eroon päästävä. Näitä sessioita on vielä monta iltaa tiedossa...
Käyttötavaran suhteen homma on sillä tavalla helppoa, ettei niihin juurikaan ole nivoutuneena tunnekasaumia. Ei ne koirien perusvaljaat mitään, mutta se poisnukkuneen koiran tietty panta, jossa roikkui vielä nimilaattakin. Se sai jo sitten vähän nieleskelemään. Suuressa sentimentaaliuden tilassa ei tuota hommaa voi tehdä, siinä ei edistytä muussa kuin korkeintaan nenäliinojen kulutuksessa ja huonojen päätösten tekemisessä. Kyllä siinä piti nopeasti tehdä ratkaisu irroittaa se laatta, heittää roskiin ja pyyhkäistä rätillä pantaa ennen kuvan ottoa ja myyntiin laittamista. Mitä minä sillä teen, ei se tuo koiraani takaisin eikä luopuminen vie muistoja mukanaan. Vaan toisinaan sitä tarvitsee jotakin tuomaan ne muistot mieleen, kaivamaan vanhat ajatukset aivokapasiteetin arkistoista. Se jokin voi olla esine tai valokuva, jokin joka saa istahtamaan alas ja kertaamaan menneitä mielessään, vaalimaan muistoa tai nauraen kertomaan muille mitä silloin kerrankin tapahtui. Siksi aion niitäkin säästää, harkiten ja valikoiden mutta kuitenkin. Koirani suhteen se jokin ei ollut panta tai nimilaatta, se on jotain muuta.
Luopuessa jostakin sitä usein tuppaa vastaavasti saamaan jotakin tilalle. Jos tilaa riittää, niin sen vanhan roinan korvaa pian uusi. Antaessani jokin aika sitten kirjoja lahjoituksena Meilahden sairaalan vuodeosaston kirjahyllyyn, sain hurjan hyvän mielen. Ja lisäksi kyllä sitten aika pian kirja kirjalta oman hyllyni ihan yhtä täyteen sieltä kirjakaupan ihanuuksien ihmemaasta. Vaan nytpä sitä pitäisikin lähteä ajatuksesta, että luopuessani tavarasta mahdollistan jotain ihan muuta kuin uuden tavaran sen tilalle. Ja jatkossa ei uutta tavaraa niin vain nurkkiin kerätä ilman oikeaa harkintaa sen tarpeesta. Ensinnäkin se nurkkien määrä tulee ainakin aluksi varmaan olemaan pienempi kuin nykyisin ja toisekseen voi olla tarpeen pitää elämämme hieman helpommin mobilisoitavissa olevana. Oikeastaan tunnen ihan suurta iloa siitä, että elämä mahtuisi jos ei nyt ihan pariin matkalaukkuun, niin ainakin huomattavasti nykyistä pienempään tilaan kasaan puristettuna. Olkoon se muistoina arkistoitava elämä sitten sitäkin suurempaa. Siitä ei tarvitse koskaan luopua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti