Reilun viikon päästä mennään naimisiin. Mies tulee keskiviikkona kotiin ja lähtee takaisin pari päivää kahden viikon Honeymoonin päättymisen jälkeen, seuraavasta livenä näkemisen ajankohdasta ei sitten taas olekaan tietoa. Herra tulee siis sille entisten aikojen legendaariselle naimalomalle.
Helmikuusta on menty etärakkauden voimalla, pisimmillään reilun kuuden viikon putkissa. Juhlapyhät ovat tuoneet isännän kotomaan kamaralle, arki vienyt takaisin etelään. Voidaan siis sanoa, että puoleen vuoteen ei olla yhteistä arkea yhdessä eletty, eikä tulla vielä muutamaan kuukauteen elämäänkään. Olen saanut kuulla, että pysyypä suhde parempana, kun ei tarvitse naamaa joka päivä katsella. Ehkä niin toteavat ne päivittäin naamoja toljottavat, joiden mielestä parin päivän erossa olo on ihan tervetullutta vaihtelua. Ja onhan se, uskon itsekin näin mutta rajansa toki on sillä suhdetta parantavan erossa olonkin määrällä. Ainakin omalla kohdallani aletaan olemaan siellä rajoilla, mutta vielä on suota tarvottavana ennen tämän ulkomaillemuuttoprojektin toteutumista ja sitä kautta taas jonkinmoisen arjen elämistä kutakuinkin samassa osoitteessa. Sillä tuleehan se arkikin vähän tästä Suomen arjesta muuttumaan ainakin aluksi, todellisuuden paljastaa aika omalla vauhdillaan.
Kaukosuhteita on eletty ja koettu maailman ajat, onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti. Satoja vuosia sitten rakastettu lähti tuntemattomille vesille tai maailman ääriin ja tuli takaisin kun tuli, jos tuli. Siinä ei paljon yhteyksiä välillä pidetty, nähtiin kun naama näkyi kuten ystäväni usein toteaa. Tuli kirjeiden aikakausi, ne saavuttivat vastaanottajan omalla viiveellään antaen kovin vähän tilaa aktiiviselle keskustelulle arkisista asioista. Turhaa oli mustekynän terää kuluttaa kysymällä mielipidettä tulevan viikonlopun aterioista tai jalkansa loukanneen koiran tilanteesta. Vastauksen aikanaan saapuessa molemmat tilanteet olivat jo ratkenneet tavalla tai toisella. Puhelimet paransivat yleistyessään huomattavasti etäsuhteen vuorovaikutusmallia, edellyttäen tietysti että molemmilla oli sijaintipaikassaan luuri käytettävissä ja linjat pysyivät pystyssä. Siinäkin oli alkuun sentraalisantra kolmantena pyöränä ja myöhemminkin yksityisyys lankapuhelimien aikakaudella toisinaan vähintäänkin kyseenalainen puhumattakaan ulkomaanpuheluiden hirmuisista hinnoista. Eihän tässä siis nykypäivänä ole mitään valitettavaa, livekuvaa ja maksuttomia nettipuheluita hyödyntäen se sama naama on vaikka joka päivä siinä kotisohvalla. Vaan kun se bittinaama ei kuitenkaan korvaa oikeaa, ei sitä voi koskettaa eikä se kosketa minua. Juuri halipula tässä on suuri, iltaisin pitää käpertyä sohvan nurkkaan kainalon sijasta. Ihmisen ikävä toisen luo on konkreettista ja kovaa.
Omat kiekuransa tähän kuvioon piirtää myös kahden täysin erillisen ja erilaisen arjen eläminen: miehellä varsin vahvasti työhön ja työympäristöön sitoutuva, minulla tämä omani täällä. Toisen voi olla kovin vaikeaa samaistua tilanteisiin ja ongelmiin joita ei itse juuri elä ja hengitä. Voi tulla tunne, että toinen elää omassa kuplassaan, jonne eivät tämän minun kuplani asiat näy eivätkä kuulu. Kuplia puhkoimme kun kesällä kävin pari päivää tulevassa kotikaupungissani, näin ja koin paikat ja tekemisen siellä. Se helpotti, samaistuminen on paljon helpompaa kun on omakohtaiset kokemukset eikä vain puhelimen ruudulla näkynyttä videota toisen elinympäristöstä.
Asenne ratkaisee, niin tässäkin. Voin itse valita, miten tilanteeseen suhtaudun kun en voi sitä sinänsä mitenkään muuttaa. Murehdinko ikävääni päivästä toiseen laskien tunteja seuraavaan tapaamiseen vai ajattelenko tätä itse valittuna olosuhteena joka ei ole ikuinen ja joka on osaltaan johtamassa unelmiemme toteutumiseen? Itse valitsin jälkimmäisen. Tämä ei toki tarkoita, etteikö koskaan tulisi niitä hetkiä kun ikävä viiltää syviä sattuvia haavoja ja ahdistus painaa rintakehää kasaan. Totta hemmetissä tulee, jos ei tulisi niin olisiko enää mitään parisuhdetta jota etänä elää? En edes lähde perkaamaan luottamuksen merkitystä, ilman sitä tässä tekee itsensä hulluksi tai vähintäänkin kevyesti vainoharhaiseksi.
Essi Wuorelan heleää ääntä lainaten: "Hei me mennään naimisiin, viikon päästä lauantaina. Hei me mennään naimisiin, ollaan yhdessä yhdessä aina". Tai ainakin nyt ne pari viikkoa häiden jälkeen näin aluksi ja katsellaan sitä jatkoa sitten taas tuonnempana. Rakastetaan kuitenkin, niin yhdessä kuin etänäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti