Kassillinen kerrallaan. Tai vaikka kaksi.

Se alkoi ihan huomaamatta. Poimin aamulenkillä maasta muovikääreen ja nakkasin sen viereiseen roskikseen. Uimassa käydessäni noukin ohi kelluvan roskan ja toin sen roska-astiaan. Sitten koitti aamu, jolloin koirakävelylläni rannalla silmiin osui tyhjä muovipussi ja keräilin sen täyteen muita roskia ennen solmimista ja loppusijoitusta isoon jäteastiaan. Aloin havahtua siihen, miten roskaisia näennäisen siistit rannat kuitenkin ovat. Pieni kivisora kätkee hämäävästi pullonkorkit, muoviset tikkarin tikut ja kahvilusikat sekä muun sälän. Puhumattakaan tupakantumpeista, niitä on paikoin rannalla niin paljon, että pahaa tekee. Rupesin ottamaan aamulenkeille mukaan hedelmäpusseja tai muita kasseja ja keräämään ne täyteen. Lenkit hidastuivat huomattavasti tämän kyykkytreenini vuoksi, mutta mieli oli hyvä. Parhaita hetkiä ovat, kun ohi jolkottavat lenkkeilijät tai muuten vaan aamua rannalla ihmettelevät antavat puuhastani positiivisia kommentteja ja toisinaan jopa poimivat roskan tai pari kassiini. Rannan roskiksia tyhjentävät heput tunnistavat minut nykyään jo hyvin ja toivottelevat iloiset huomenet kohdatessamme. Toki nämäkin tyypit noukkivat isoimpia sattumia jätesäkkeihinsä reittinsä varrelta, mutta ei heillä ole aikaa kyykkiä jokaisen pikkuriikkisen muovinpalasen vuoksi muiden töiden odottaessa. Vaan minullapa on. 

Kotoa alkoivat sinne kertyneet muovipussit kuitenkin pian ehtymään tämän uuden harrastukseni myötä etenkin, kun pyrin esim. kasvikset ja hedelmät mahdollisimman usein ostamaan ilman sitä pussia ja kauppakasseinakin ovat isot kestokassit. Tuntui vähän mielettömältä ostaa erikseen muovipusseja, jotta voisin kerätä niihin muoviroskaa. Onneksi viimeisin Suomi-reissumme osui kohdalle ja sieltä tuli tuomisina pari rullaa biohajoavia 20 litran kasseja. Niitä ei nimittäin täällä ole kaupoissa silmiini osunut, olen kyllä yrittänyt etsiskellä. Tiukun kakkapussitkin ovat siksi edelleen meillä tuontitavaraa, että saan käyttää nopeasti maatuvia Hauska-koirankakkapusseja täälläkin. Kiitos vaan serkulleni, joka lomareissullaan toi niitä Suomesta 10 rullaa kun itse unohdin. Nyt siis ainakin se keräyskassini katoaa aikanaan jälkiä jättämättä ja roskakuormitusta lisäämättä. 

Turistikauden pikkuhiljaa hiipuessa alkavat rannat toivottavasti olemaan puhtaampia, tähän asti olen ihan joka aamu saanut sieltä reilun pussillisen saaliiksi eikä keräysalueeni ole edes kovin pitkä. Mutta kyllä sarkaa tällä valitsemallani pellolla riittää, nimittäin loppukin lenkkireittini näyttäytyy sitä roskaisempana mitä tarkemmin niitä pientareita tuijottelee. Aion siis jatkaa tätä yhden naisen Kassi kerrallaan -projektia ja laajentaa sitä rannalta ylemmäskin Podstranan rinteille. Taitavat nuo Bioskan kassit päästä vakiotuliaisten joukkoon ainakin siihen asti, kunnes löydän täältä vastaavia. (Huom, en ole saanut Bioskalta / Plasti Roll -yhtiöltä korvausta tästä tuotenäkyvyydestä ja kaikki pussit olen itse maksanut)

Ihan kaikkeen en minäkään pysty. Mitäpä olette mieltä näistä patjan tai vessanpöntön loppusijoituspaikoista pikkutien varrella? Valitettavasti täälläkin on paikoin vallalla käsitys, että omia roiniaan voi kipata lähes minne vaan. Saman tien reunuksiltä löytyy traktorin rengas, metritolkulla jotain kaapelia, sekalaista rakennusjätettä ja tietysti sitten paljon sitä minunkin kapasiteettiini sopivaa pikkuroskaa. Eikä tie nyt äkkiseltään kuitenkaan vaikuta kulkevan minkään kaatopaikan läpi vaan vehreän viljelyspalsta-alueen reunalla metsäkumpareen vieressä. Tykkään reitistä, koska sitä kulkiessa on vähän kuin maalla konsanaan. Vasta kun sitä kulkee päivittäin ja alkaa todella katselemaan ympärilleen, rupeaa totuus paljastumaan. 

Kierrätys täällä Kroatiassa ottaa vasta vauvan pieniä askelia. Suomessa oli jo ehtinyt tottua niin mahtavaan systeemiin, että shokki tänne tullessa oli melkoinen. Vieläkin ahdistaa laittaa biojäte sekajätteen sekaan, onneksi sentään tässä meidän kulmalla on erilliset keräysastiat muoville, paperille ja lasille sen sekäjätteen lisäksi. Voi edes jotain erotella. Pullonpalautussysteemi on niin sekava, etten edes ala setviä sitä tässä. Tästä syystä etenkin lasipulloja päätyy vielä tosi paljon luontoon. Mutta eteenpäin mennään. Muistan kyllä omasta varhaislapsuudesta, kuinka roskapussit vietiin metsään kaivettuun kuoppaan, joka sitten jossain vaiheessa peitettiin ja kaivettiin uusi kuoppa. Ei ollut se pieni maalaiskylä siihen aikaan jäteautojen reitillä. Tosin voisin vaikka vannoa, että sitä roskaa tuli silloin ainakin meidän perheessä kuitenkin kohtuullisen vähän verrattuna nykypäivän meininkiin. Pitkälle on tultu niistä ajoista, nykyisin alkavat jo perinteiset kaatopaikatkin jäämään historiaan hienojen energiaa tuottavien jätteenpolttolaitosten ja muun jätehuollon kehittyessä. Siinä olisi ehdottomasti suomalaisilla paikka toimia enemmän maailmanlaajuisestikin, viedä tuota osaamista ja ajattelumallia eteenpäin. Sillä tarvetta todellakin on.

Ei se Suomikaan kuitenkaan mikään idylli tässä asiassa ole, vaikka monessa kohtaa ympäristöasiat ovatkin hurjan hienolla mallilla. Keväällä äidin kanssa siivottiin hänen lenkkireittinsä varrelta roskat talven jäljiltä ennen kuin heinät kasvaisivat ne peittämään. Kyllä sieltäkin useampi kassillinen kerättiin muutaman kilometrin matkalta. Pahalta se tuntui niitä take away -kahvikuppeja muovikansineen keräillä ojan pohjalta, röökiaskien ja karkkipussien seasta. Itselleni tuntuu täysin järjenvastaiselta heittää noin vain roskat auton ikkunasta ulos tai tipauttaa se jätskipaperi siihen tien varteen. Vaan eipä kulje se kaikkien järki ilmeisesti samaan suuntaan. Ihmisten asenteet lienevätkin se suurin este ympäristöasioiden edistämisessä. 

Mutta minä teen, minkä minä täällä voin. Kassi kerrallaan. Ja joskus kun vastaan tulee tyhjä muovipussi, niin kaksikin kassillista kerrallaan. Ehkä ihmiset puuhani nähdessään miettivät ainakin pienen hetken kun seuraavan kerran pitelevät sitä tyhjentynyttä pakkausta kädessään. Ja jos joku heistä päätyykin kantamaan sen lähimpään roskikseen, olen kovin iloinen. 

Loppuja ja uusia alkuja

Siinä se hieman ylipainoinen, vatsakumpuinen ruumis nytkähteli luonnottoman näköisesti sähköshokkien yrittäessä saada sydämen vielä lyömään. Aamusateen jäljiltä märällä jalkakäytävällä bussipysäkin vieressä, ambulanssin valojen vilkkuessa taustalla. Hetkeä myöhemmin vatsakummun ja sen sydämenkin siellä rinnassa peitti valkoinen lakana. Aurinko alkoi jo kuivattaa jalkakäytävää, bussi tuli ja vei ihmisiä pysäkiltä. Poliisiauton vilkkuva valo odotti ruumisauton saapumista.

Todistimme mieheni kanssa nämä kaksi hetkeä viime viikolla käydessämme lounaalla Splitissä, kävellessämme tuon bussipysäkin ohi mennen tullen. Tilanne jätti jälkensä ajatuksiini. Millaista elettyä elämää ja toisaalta haaveissa ollutta elämätöntä elämää päättyi siihen kostealle jalkakäytävälle Adrianmeren rannalle sydämen lyötyä viimeisen kerran? Oliko hänellä ollut aavistus tulevasta ja aikaa valmistella asioita ja ihmisiä? Vai jäikö yksi iloisena odotetulle lomalle lähtenyt matkalainen vain yllättäen eilen palaamatta työpaikalleen konttorituolin jousia painollaan pakottamaan? Oliko hän kokenut elämässään onnellisuutta ja tyytyväisyyttä? 

Olen itse 40-vuotias. Jos elettäisiin vuotta 1817, olisin jo ikäloppu ja likimain kaiken odotettavissa olevan elämältäni saanut vain harvan saavuttaessa näin korkeaa ikää. Nykyisen suomalaisnaisen eliniän odotteen mukaisesti en vielä ole edes puolessavälissä, uusimpien arvioiden mukaan minulla on 20 prosentin todennäköisyydet päästä viettämään 100-vuotissyntymäpäiviäni. Siis keskimäärin, teoriassa. Vaan käytäntö on toki jotain ihan muuta. Voihan tämä päättyä tähän nojatuoliin kesken kirjoittamisen tai kymmenen vuoden päästä sairaalan sängyssä. Tai jossain siinä välissä tai sen jälkeen märälle jalkakäytävälle. 

Jokin aika sitten minuun iski jonkinmoinen seitinohut ikäkriisi tai voisiko sanoa lievä versio kuolemanpelosta. Syynä ja kipinän antajana taisi muun maailman mielettömyyden keskellä olla mieheni polviepisodi ja sen sivutuotteina syntyneet mustat maalailut mahdollisista komplikaatioista liittyen hänen aiempiin sydänongelmiinsa. Kavahdinko hänen kuolevaisuuttaan vai omaani? Molempia kai. Vaan nyt, pyöriteltyäni aihetta hieman aktiivisemmin mielessäni tuon alussa kuvaamani tapahtuman jälkeen, on oloni itseasiassa keventynyt ja kriisitila taltutettu. Luin sattumalta samaan aikaan kirjaa Pieni kirjakauppa Pariisissa (kirjoittanut Nina George, suom. Veera Kaski), jossa kauniisti mutta riipaisevasti kuvataan ikävää, rakkautta, elämää ja kuolemaakin. Kirja tuki minua tässä omassa yksityisessä terapiasessiossani monessakin kohdassaan. Suurin oivallukseni on ehkä ollut se, että elämässäni ei tähän mennessä ole ollut sitä elämätöntä elämää, jonka paikkaamiseksi tarvittaisiin tulevaa elämää. On toki haaveita ja unelmia tulevalle, mutta ei sellaisia pakottavia sitku-asioita. Olen onnellinen kaikesta kokemastani ja siitä, etten ole antanut tottumuksen liiaksi estää saavuttamasta asioita elämässäni. Luin useaan kertaan alla olevan tekstipätkän tuosta kirjasta ja palasin vielä sen jo ohitettuanikin lukemaan rivit uudestaan. Jotenkin nuo sanat avasivat ajatuksiani ja toivat varmuutta siitä, että olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se tähän asti on muovautunut. Ja voimaa jatkaa sen muovaamista tästä eteenpäinkin. Voitaneen siis kärjistäen sanoa, että kuolema antoi minulle uskoa elämään. 

Viikonlopun ukkoset odotettuine sateineen näyttävät vääjäämättä merkinneen myös kesän hehkun päättymistä ja syksyn alkutahtien kajahtamista. Ilmassa ei nyt sateiden väistyttyä ja auringon taas paistaessa siniseltä taivaalta ole enää samaa pakahduttavuutta, tilalla on uudenlainen raikkaus ja aamujen viileys tuntuu selvänä. Saamme vielä toki iloita lämpimistä päivistä, mutta tietynlaista haikeutta voin silti aistia päättyvän kesän jättäessä jäähyväisiään. Aamiaista ei etenkään aikaisin aamulla enää oikein tarkene nauttia terassilla tai kahvi ainakin jäähtyy liian pian. Turistien suurin virta on palannut koteihinsa oman arkensa keskelle mukanaan toivottavasti hyviä ja iloisia muistoja. Rannat alkavat autioitua, niillä on taas tilaa ja rauhaa omia ajatuksiaan meren kanssa jakaville. Murterissa minulla oli tapana jokaisella kävelylenkilläni istahtaa hetkeksi, usein juuri rantakiville merelle katsellen ja vain antaa ajatusten lentää vailla ohjailua. Omanlaistani meditaatiota kai, miehen kanssa kutsumme sitä jumittamiseksi. Tuon jumitushetken voisi taas täälläkin lisätä koirakävelyrutiineihin. Yhden päättyminen on toisen alku, tässäkin. 

Uuden alku näkyi kirjaimellisesti mustan keskellä, kun ajelimme miehen kanssa taannoisen metsäpalon pahimmin runtelemilla alueilla. Siellä täällä näkyi uutta tuoretta vihreää työntymässä esiin tuhkan ja noen keskeltä, kesän kuivuutta uhmaten. Oliivipuut ja isot männyt eivät vuodessa tai kahdessa uusiudu, mutta luonnon kiertokulku alkaa vääjäämättä alusta ja uusi elämä tulee entisen tilalle.