Korona-arki Kroatiassa: Sadepäivä

Ei se nyt aina paista täällä Adrianmeren rannallakaan. Koko pääsiäisen saimme nauttia oikeinkin lämpimistä, miltei kesäisistä keleistä mutta tänään koitti arki ja sade tuli. Ja hyvä niin. Putsautuu vähän siitepölyt ja kastuu maa, aika moni pienviljelijä näillä pihapuutarhaplänteillä ainakin kiittää. Niin että antaa sataa vaan.

Pääsiäinen luirusi taas ohi, oikein oli rauhallista. Mies tuli ja meni, yhdet suklaamunat syötiin ja herkuteltiin hyvällä aterialla. Pääsiäinen tarkoitti ennen Suomessa asuessamme lähes poikkeuksetta pitkää mökkeilyviikonloppua, välillä talvisissa ja välillä hyvinkin keväisissä tunnelmissa. Tämä pääsiäinen taitaa aika monelle jäädä muistoihin poikkeuksellisena, itselleni ei ehkä niinkään. Tämmöisiä nämä ovat täällä Kroatiassa asuessa aika pitkälti olleet aiemminkin, hieman ehkä vähemmän tuli vain oltua ulkosalla. Niin ja viime vuonna olivat kesän ensimmäiset Suomi-vieraat käymässä, saapa nähdä milloin siitä pääsee seuraavan kerran iloitsemaan.

Tämä tiistainen sadepäivä kuluu sekin ihan omalla painollaan, vähemmän puuhastelua tuolla terassilla ja enemmän näitä arkiaskareita. Kuten vaikka silityspinon madaltamista. Silittäminen on itseasiassa ihan mukavaa puuhaa, olen siitä aina tykännyt. Niimpä meillä käyvät raudan alla myös miehen boxeritkin, joskus olen jopa sukkia silitellyt mutta se se on enemmän poikkeus kuin käytäntö. Ainoastaan isot lakanat tahtovat aina jäädä odottamaan isompaa inspiraatiota, niiden pyörittely tuossa laudan päällä ja tiivis viikkaaminen kaappiin tahtovat olla vähän haasteellisempaa hommaa.

Toisinaan ihmisten kanssa jutellessa kuulee oletuksen, että täällä ihan vaan lomailupuuhia harrastetaan päivät pitkät etenkin kesäisin, maataan rannalla aurinkoa ottamassa ja nautitaan rantaravinteleiden tarjoiluista iltaisin. Vaan arki se on täälläkin asuessa, ihan siinä missä se olisi missä tahansa muuallakin. Toki sitten välillä voi sinne rannallekin mennä ja nauttia muistakin paikallisista elämyksistä, sanoisin jopa että vähän on tämä paikallinen astetta rennompi elämänasenne tarttunut sillä tavalla sopivasti. Vaan silti pitää imurin ja lattialuutun kanssa tasaiseen tahtiin tanssata ja tiski & pyykkikoneita pyöräyttää. Eli mitäpä kuulumisen kysyjälle näin sateen ropistessa vastaisin, sanoisin erään laulun sanoin että "ihan tavallista mulle kuuluu."

Kotikaranteenissa Kroatiassa

Täällä sitä ollaan, kotona neljän seinän sisällä. Saavuimme Kroatiaan viime sunnuntaina ajettuamme halki Euroopan toivoen rajojen pysyvän auki edessämme, minkä ne onneksi tekivät. Täällä maahan tulevat määrätään siis 14 päivän kotona lusittavaan tiukkaan karanteeniin. Ja siis määrätään, tämä ei ole suositus. Ulos ei mennä, ei ulkoilemaan eikä muutenkaan haahuilemaan edes yksikseen saatikka että kauppaan mentäisiin. Koiran saamme viedä pikaisesti tarpeilleen viereiselle parkkialueelle. Jos määräyksen rikkomisesta jää kiinni, lätkäistään ensimmäisestä kerrasta reilun 1000 euron sakko ja jos ei siitä ymmärrä käytöstään terävöittää niin seuraavien sakkojen määrä kasvaa aika reippaasti. Täällä sitä siis ollaan, kotona. Ja ainakin toistaiseksi terveinä. Raportoimme joka päivä paikalliselle epidemiakeskukselle tekstiviestillä kuumemittarin lukemat ja että onko muita oireita. Poliisi voi tulla milloin vain tarkistamaan, olemmeko kotona.

Ovelle toimitettu kotikaranteenilounas, juuri grillistä otettu kalaa. Nautitaan aurinkoisella terassilla.

Kyllähän sitä huruhöpötyksiksi olisi sanottu, jos vielä vaikkapa joulukinkkua aattoiltana sulatellessa olisi viinilasillisen kera maalaillut kuvaa maailmasta, jossa nyt elämme. Että demokraattinen maa toisensa jälkeen sulkee rajansa, alkaa ensin rajoittaa kansalaistensa liikkumista suosituksin ja kun ei totella niin sitten ottaa ulkonaliikkumiskiellot käyttöön ja armeijat valvovat kaduilla niiden tottelemista. Ja että pörssit kaikkialla syöksyvät. Ja että miljoonakaupungit autioituvat. Ja että Venetsian kanaalien vesi on kirkasta. Ja että vessapaperit katoavat kauppojen hyllyiltä. Kaikki vain pienen silmillä havaitsemattoman viruksen vuoksi. Viruksen, jolle jokainen ihminen on potentiaalinen kohde ja koti. Joka säästää toiset aiheuttaen tuskin mitään oireita, vie toiset tehohoitoon ja valitettavasti osan se eliminoi kokonaan. Eipä olisi uskonut vaan tässä sitä ollaan. Kuin huonossa Hollywood-leffassa.

Meillä on miehen kanssa positiivinen svengi päällä, ymmärrämme asian tärkeyden vaikka se nyt meitä rajoittaakin. Tiuku ei ymmärrä, sitä alkaa ottaa aika pahasti pieneen päähän tämä kotona olo ja tylsyys. Mummeli mököttää jokaisen pissipiipahduksen jälkeen kun ulkoilu loppui taas kerran lyhyeen. Onneksi lähes 16-vuotias koira ei enää ihan hirmuisesti liikuntaa kaipaa, mitäpä olisikaan olla parivuotiaan tehoterrierin kanssa samassa tilanteessa....

Ruokaa meillä riittää ja auttavia käsiä sekä jalkoja. Oven taakse ilmestyy pyytämättä ja pyydettäessä niin juomaa kuin vaikkapa juuri grillattua kalaa kuten tänään. Kuunnellaan reggaeta tai Suomi-iskelmää, iloitaan auringosta ja töitäkin on molemmat tehty etänä. Tänään grillataan possunfilettä terassilla ja otetaan lasillinen pari viiniä Face Time -yhteyden välityksellä kera brittiläisten ystäviemme, jotka pääsivät hekin palaamaan täältä kotiinsa ja ovat niin ikään kotikaranteenissa siellä. Näillä reunaehdoilla mennään, mutta kyllä tässä hyvin pärjätään. Kaipaan ihan hirmuisesti kunnon kävelylle pääsyä mutta maltan mieleni ja nautin siitä sitten sitäkin enemmän kun pääsen liikkeelle ilman että rikon suurella tärkeydellä ja tilanteen edellyttämällä vakavuudella tehtyjä poikkeksellisia määräyksiä taikka riskeeraamatta ylenmäärin omaa saatikka muiten terveyttä.

Kroatia on aika kiinni. Eilisestä lähtien tänne ei ole enää ollut pääsyä ilman kansalaisuutta tai oleskelulupaa. Vain välttämättömät palvelut, kuten ruokakaupat, apteekit ja bensa-asemat ovat auki. Kahvilat, ravintolat, kampaamot, liikuntapaikat ja muut ei niin välttämättömät palvelut määrättiin suljettavaksi. Jopa kirkonmenot on loppu ja se on iso asia se näinkin uskollisessa maassa. Yli viiden hengen joukkoja ei suvaita. Ulkona pitää vähintään metri pitää eroa muihin, sisätiloissa vaikkapa kaupassa kaksi. Ihmisiä kehotetaan pysymään kotosalla ja välttämään niitä sosiaalisia kontakteja. Toistaiseksi vain kehotetaan kuten Suomessakin. Itse pelkään pahoin, että kohta määrätään jos ei totella. Osa ihmisista on täysin ylipeloissaan ja reagoi sen mukaisesti eristyen itse ja kytäten kiivaasti muita. Osa käyttäytyy asiallisesti ymmärtäen tilanteen ja sitten on niitä jotka eivät välitä joko tyhmyyttään, välinpitämättömyyttään tai huolimattomuuttaan. Sama tilanne taitaa olla kaikkialla maailmassa.

Kroatialle tämä on hurja isku. Toki talous kyykkää nyt kaikkialla, mutta tämän maan talous vielä vähän syvemmälle. Tämä maa elää aivan liikaa matkailusta. Tuleva turismisesonki alkaa aika suurella varmuudella olla täysin menetetty. Sitä kautta todella monen ihmisen toimeentulo seuraavan vuoden osalta. Kesällä pitäisi tehdä raha koko vuodeksi, nyt se ei onnistu. Valtiolla ei ole valmiuksia kovin järisyttäviin taloudellisiin tukiin vaikka niitäkin toki koitetaan ainakin jollakin tasolla tarjota. Ihmiset ovat osittain todella epätoivoisessa asemassa. Toivoa sopii, ettei epätoivo johda epätoivoisiin tekoihin. Toistaiseksi epidemia on täällä onnistuttu pitämään melko hyvin aisoissa, todettuja tapauksia on varsin vähän huomioiden esimerkiksi Italian, Saksan ja Itävallan läheisyyden ja maiden välillä tapahtuneen varsin ison ihmisliikenteen. Kuolleitakin on vasta yksi. Mutta mikä on sitten todellinen tartuntamäärä, sitähän ei kukaan tiedä. Eikä se vimmattu virus ole vielä kulkuaan lopettanut, ei lähimainkaan.

Kysymyksiä on paljon, vastauksia on joihinkin ja joihinkin ei sitten ollenkaan. Ei tämmöistä ole koskaan ennen ollut. Ei kukaan voi oikeasti tietää miten tämä homma lopulta menee. Päivä ja viikko kerrallaan, seuraavat kuukaudet nyt ainakin enemmän tai vähemmän menee poikkeustilassa itse kullakin. Niin se nyt vain on. Koitetaan kaikki pitää huolta itsestämme ja toisistamme. Eikä vaivuta synkkyyteen.

Matkailun edistämistä kahteen suuntaan

Nämä tekstinpätkäni ja viime aikoina erityisesti Instagraminini tarinavideoinnit ovat saamani palautteen mukaan olleet vähintäänkin vahvasti vaikuttavina tekijöinä tai inspiraation lähteinä useammallekin matkaajalle, joka on suunnitellut lomaansa Kroatiaan ja erityisesti tänne Dalmatian rannikolle. Ovatpa jotkut vallan valinneet tämän kotikyläni Podstranan kohteekseen juurikin minun tuotosteni ja toimintani vuoksi, mikä tietysti sykähdyttää. Mukava on ollut viestien ja puheluiden myötä sekä ihan livenäkin olla auttamassa sen hartaasti odotetun loman pähkäilyssä ja toteuttamisessa.

Tie vie kahteen suuntaan, sinne ja takaisin. 

Nyt tämä matkailun edistäminen on kääntynyt toiseenkin suuntaan ihan konkreettisesti. Moneen otteeseen puolileikilläni olen tässä kevään ja kesän kuluessa maininnut vuokraemännälleni, että hänenhän pitää tulla käymään Suomessa nyt kun itse lennähdän sinne elokuuksi pakoon tänne rynnivää pääturistilaumaa sesongin huipentuessa. Ja kappas, ajatuksen siemen oli jäänyt itämään ja toissapäivänä hän sitten kysyi mitä mahtaisi lennot sinne kauas pohjoiseen kustantaa ja milloin hän voisi tulla? Siinä sitten tilanne eskaloitui niin, että iltaan mennessä oli lennot varattuna. Ja tämä on suurehko askel hyvin vähän matkanneelle lentopelosta hitusen kärsivälle ystävälleni. 

Ennen täältä Suomeen lähtemistä saan vielä kertaalleen toimia paikallisoppaana vieraakseni tulevalle suomalaisystävälleni ja elokuussa nyt sitten vuorostaan Suomi-oppaana kroatialaisystävälleni. Tänään opettelimme aamukaffen lomassa vähän suomenkieltä, "hyvää yötä" kuulostaa aina niin mainiolta kun täkäläiset y, ä ja ö -äänteettömät sitä koittavat sanoa. Mutta hyvin se jo sujui vaikka hän itse nauroi kuulostavansa siltä kuin yrittäisi sanoa erään kiinalaisen, presidentti Trumpin pannaan paneman elektroniikkayhtiön nimeä.

Täällä päässä opastukset ja vieraiden kanssa puuhastelut sujuvat jo aika rutiinilla, tiedossa on paikkoja ja asioita joista on helppo valita kulloisellekin vieraalle sopivia juttuja. Vaan mitenkäs sielä Suomessa? Mihin vien vieraani ja mitä näytän? Hän majoittuu kanssani mökillemme, joten rantasaunat ja muu maaseudun leppoisa mökkielämä tulee esitellyksi siinä sivussa. Vanhassa kotikaupungissani Helsingissa on tietysti käytävä, mutta olenko siellä jo turisti siinä missä hänkin? Onneksi sentään jotkin asiat sielläkin ovat pysyneet paikoillaan ja muuttumattomina vaikka paljon uutta onkin tullut.

Kerron sitten miten meni ja mitä tehtiin, pitäkää peukkuja. Ja jos tulee mieleen jokin ehdottomasti esittelemisen arvoinen juttu eteläisessä Suomessa, niin saa laittaa vinkkiä. Liikutaan ainakin akselilla Lahti-Helsinki. Sitä ennen laitetaan kuitenkin vierashuone valmiiksi täällä kotona ja vietetään vieraan kanssa muutama helteinen päivä Splitin lähialueen ihmeiden parissa.

Metsän kaipuuta hiljaisuuden laaksossa

"Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt..." Iloisen lastenlaulun sanat kertovat teddykarhujen villistä huviretkestä, jonka jäljiltä oli sammaleetkin myllätyt. Metsä kuten luonto yleensäkin tarjoaa yllätyksiä ja elämyksiä ilman niitä karhujen tannerta tömistäviä ja sammalmättäitä myllääviä painileikkejäkin. Minulle luonto ja etenkin metsä on paikka, jossa lataudun, rauhoitun, saan energiaa ja hyvää mieltä. Kyllä, tunnustaudun puunhalaajien joviaaliin joukkoon.



Viime viikolla suuntasin Tiukun kanssa päiväkävelylle tuonne "takapihan" vuorille. Niiden rinteitä eivät metsät enää peitä, venetsialaisvallan aikana rehevät tammimetsät hakattiin ja puu rahdattiin Adrianmeren vastarannalle kelluvan kaupungin rakennustarpeiksi. Nyt jäljellä on muutamia tammipuita ja jonkin verran mäntyjä, joista toissavuotinen valtaisa metsäpalo sitten vei suurimman osan. Mutta sitäkin jykevämmin on läsnä luonto ja sen mykistävä mahtavuus ympäröivää maisemaa katsellessa. Puuttomalla kivikkoisella rinteellä kulkiessa mieleen tulee Ylä-Lapin kairat. Samaan aikaan karua ja oudosti rauhoittavan lumoavaa. Miten pieni minä olenkaan tämän kaiken keskellä.

Istahdin polun varren kivelle hetkeksi. Olin pienen laakson pohjalla, meri ja rannikko olivat jääneet ensimmäisen huippurivistön taakse. Ympärillä näkyi vain avaraa tyhjää maisemaa, ylöspäin kohoavaa kivikkoa heinien ja pienten pensaiden pehmentämänä. Yllä sininen taivas, jota raidoitti vaaleat pilvihattaralautat. Yksi vaalea perhonen leijaili ilmassa äänettömästi kevään ensimmäisiä kukkia etsien. Erään kaaosteorian näkemyksen mukaan perhosen siivenisku täällä aiheuttaa myrskyn jossain muualla. Juuri nyt sitä oli vaikea uskoa. Perhosta lukuunottamatta kaikki ympärilläni oli kuin pysähtyneestä kuvasta: paikoillaan ja äänettä. Hiljaisuus oli täydellistä, edes tuulenvire ei suhissut viereisessä pensaspöheikössä. Poissa vuorenrinteen toisella puolella olivat rannikon äänet: ihmisten, eläinten ja koneiden. Tiukukin istui äänettämästi vieressäni samaa elämystä kokien, nenässä ehkä aamuvarhaisella polkua jolkottaneen ketun hajut kutitellen. Suljin silmäni ja kuulin omien ajatuksieni huminan. En muuta.

Jokapäiväisen hälinen vastapainoksi pysähtynyt täydellinen hiljaisuus tekee hyvää mutta voi tottumattomalle tuntua vaivaannuttavalta, jopa pelottavalta. Etenkin jos ympärillä on vain avaraa luontoa vailla ihmisen kesyttävän käden jälkeä. Minulle se on kunnioitusta herättävää ja rauhoittavaa. Olen onnellinen ja onnekas, että täälläkin minulla on tuollainen paikka. Hiljaisuuden laaksoni. Ei metsä mutta ihana silti.

Vanhan tammen oksat ovat nähneet monta kulkijaa tällä polulla.

Jos metsään haluat mennä nyt... Voi kyllä haluan ja kaipaan täällä suomalaista metsää. Sen tarjoama elämys on siihen tottuneelle ainutlaatuinen, minulle se on ollut sitä lapsesta asti kun samoilin kodin lähimetsiä isän kanssa jänismetsällä tai rakentelin siskon ja naapurin tytön kanssa majoja milloin minnekin kuusen juurelle. Minulle jo metsässä kävelemisestä syntyvä ääni on elähdyttävää, kuulla pienten risujen katkeavan jalan alla ja varvikon rahisevan housunlahkeen viistäessä sitä vasten. Monimuotoisessa metsässä voivat hyvin niin sen asukkaat kuin siellä vieraileva ihminenkin. Voi kumpa kaikki voisivat nyt ja tulevaisuudessakin mennä metsään, istua sammalmättäälle ja olla vain hetken siinä. Maailma olisi varmasti melkoisen paljon parempi paikka. Ei sinne korpeen tarvitse lähteä viikoksi samoilemaan tiettömille taipaleille, pieni hetki lähimetsikössäkin voi riittää. Tutkimusten mukaan jo viisi minuuttia metsässä riittää kohentamaan mielialaa ja alle puolessa tunnissa verenpaine ja stressitasot laskevat. Siispä menkää metsään, yllättykää ja voikaa hyvin. 

Kaksi ei niin vanhaa puuta osana unelmaa

Meillä on terassilla kaksi puuta, omissa ruukuissaan majailevat niin oliivi- kuin sitruspuukin. Ne eivät siis ole päässeet punomaan juuriaan yhteen, kuten Juha Tapion kahdesta puusta kertovassa laulussa kerrotaan, mutta kenties sitten kun ne kyseisen laulun puiden tavoin ovat vanhoja on tämä juuriasiakin hoitunut. Niiden verrattaen nuoret tarinat ovat kuitenkin kietoituneet meidän tarinaamme.

Oliivipuu tuli elämäämme reilu neljä vuotta sitten sen kotiuduttua Plantagenin myymälästä helsinkiläisen rivitalonasunnon takapihalle. Siellä se kukoisti etelään suuntautuvan terassin kulmalla auringosta nauttien ja loi vierellään majailleen laventelin kanssa haparoivaa välimerellistä tunnelmaa suomalaiseen kesään. Talven oliivipuu vietti riutuen juuri ja juuri elinkelpoiseksi ympäristöksi katsomansa veneiden talvisäilytyshallin seinustalla. Seuraavan kesän se toipui siellä aurinkoisella takapihalla koettelemuksestaan vain päätyäkseen samaan halliin uutta talvea kärsimään. Se oli jo lähes liikaa, etenkin kun kastelujärjestelmä (eli mieheni) ei suoriutunut tehtävästään ihan annettujen ohjeiden mukaisesti. Kaikki lehdet lähti eikä uusia näkynyt. Annoin kuivahtaneelle käppyräoksaiselle puulle armonaikaa toukokuun loppuun jonka jälkeen se päätyisi taloyhtiön pihagrillin tulipesään. Toukokuun viimeisenä päivänä näin harmaissa oksissa hennon vaaleanvihreitä silmuja. Se eli sittenkin!

Kesä meni taas toipuessa mutta syksyn ensipakkasten myötä ei puu päätynytkään veneiden seuraksi halliin vaan eittämättä suureksi hämmästyksekseen Kroatiaan. Muuttokuormamme keskellä se oksat auton kattoa viistäen matkasi ikiaikaisille geneettisille synnyinsijoilleen Välimeren rannalle. Oliivipuusta tuli jotenkin tämän ekskursiomme symboli, olihan se meidän kolmen nisäkkään lisäksi ainut elollinen asia muuttoa tekemässä. Oliivipuu pääsi kotiin!

Nyt puu on viettänut toisen kesänsä Adrianmeren rannalla. Se kukoistaa, olemme saamassa ensimmäisen oliivisatomme ikinä. Vieressään sillä on täälläkin laventeli sekä lisäksi timjamia, rosmariinia ja oreganoa. Tunnelmassa ei nyt ole minkään moista maantieteellistä vääristymää.

Sitruspuu liittyi joukkoomme toissa talvena asuessamme vielä Murterissa. Paikallisen kaupan pihalla oli pakettiauto, jonka takatilassa oli taimia. Ostosprosessin päätteeksi meillä oli hieman riutuneen näköinen hontelo puun alku, jossa sitruunapuun varteen oli liitetty yksi mandariinipuun oksa. Siis sitruspuu. Saimme myös jotakuinkin ymmärrettävät hoito-ohjeet, jotka olivatkin tarpeen huomioiden kokemuspohjamme sitruskasvien osalta. Hieman haasteita loi myyjän melko suppea sanavarasto englannin kielen osalta ja meidän vielä suppeampi sanavarasto kroatian suhteen. Kasvatusohjeiden lisäksi olimme saaneet tietää, että myyjän sisko oli ainakin jossain kohtaa ollut naimisissa suomalaisen Juha-nimisen henkilön kanssa ja asunut Tampereella.

Ensimmäisenä kesänään hoivattavanamme sitruspuu näytti sopeutuvan terassillemme hyvin, saimme kolme täydellistä sitruunaa ja yhden valtavan ja erinomaiselta maistuneen mandariinin. Toiveeni olivat korkealla tätä satokautta ajatellen. Keväällä puu oli valkoisenaan huumaavasti tuoksuvia kukkia ja raakileita alkoi kehittyä. Vaan sitten tapahtui jotain. Puu alkoi selvästi voida huonosti, se tiputti kukat ja raakileet, lehdet rupesivat kellastumaan ja kurtistumaan. Ymmälläni lisäsin lannoitusta ja tutkin juuret mätänemisen varalta. Ei vaikutusta. Lähtiessäni ennen juhannusta Suomeen leikkasin puusta huonokuntoisia oksia ja annoin uhkauksen kuten oliivipuulle aikoinaan: Jos ei tämä tästä paremmaksi muutu, pilkon vartesi kokonaan. Heilutin vielä Fiskarsin saksia sitä kohti sanojani vahvistaakseni. Sanoin kasvejani lomani aikana hoitaneelle vuokraemännällekin, etten todellakaan häntä syytä jos tuo heittää veivinsä kesän aikana.

Palatessani pari viikkoa sitten riensin lähes suoraan terassille katsomaan sen asukkaiden vointia. Oliivipuu tervehti minua oksat palluroita pullollaan mutta sitruspuu koitti pistää vielä paremmaksi: Se valmistautui juuri avaamaan pulleita nuppujaan ja hyvittelemään minua niiden tuoksulla. Se oli kasvattanut uusia lehväisiä oksia ja pinnisti selvästi vakuuttaakseen minut elämänhalustaan. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin, uusia lehtiä peittivät pienten toukkien tekemät labyrintit ja vanhemmissa näkyi selvästi jokin ryydyttävä tauti. Päätin uskoa puun haluun selvitä ja aloitimme tukitoimet. Ensin häädettiin toukkia suihkuttelemalla koko puu vedellä laimennetulla oliiviöljyn ja tiskiaineen seoksella ja nyt se on saanut reilun annoksen kasvitautitorjunta-ainetta juurilleen. Vaikkei puu ole Suomessa koskaan käynytkään, ehkä siinä on kuitenkin riittävästi sisua selvitä tästä koettelemuksesta. Aika näyttää ja minä kerron miten tässä taistelussa lopulta käy.

Meidän unelmamme on joskus saada nuo puut juurtumaan maahan, jossa ne voivat elää ja antaa satoa vuosikymmenten ja ainakin oliivipuun osalta vuosisatojenkin ajan. Että ne joskus pääsisivät puutarhaan, jossa ne voisivat punoa juurensa ainakin hieman yhteen. Ja että me voisimme niiden varjossa muistella tarinaamme ja luoda siihen vielä lisää lukuja.

Pulinaa paskahuussista ja passista

Sunnuntain ratoksi suoritin perisuomalaisen mökkiprojektin, eli paskahuussin tyhjennyksen. Tai sanottakoon välityhjennyksen. Eipä tuo homma nyt kyllä edes etäisesti muistuttanut sitä monille traumoja aiheuttanutta legendaarista savottaa, johon ex-appiukkoni mukaan tarvittiin vähintään puoli pulloa kossua alle ja loput meni sitten jälkikäteen toipumiseen. Ei ollut tuulessa liehuvia paperinpalasia tai yökötyksiä aiheuttavia klimppejä lillumassa jossain epämääräisessä nesteessä.

Meidän mökin ulkohuussi, tämä on aika kaukana niistä jostain lapsuuden vähemmän ihanista vessamuistoista...

Meillä on täällä mökillä käytössä huippuhyvä Biolanin kompostoiva käymälä, jonka tyhjennys on tosi siisti homma. Luukusta ulos tuleva tavara on hajutonta kompostoitunutta yhtenäistä massaa, jota voi sitten käyttää esimerkiksi pensasaidan lannoitukseen, kuten se me meillä ensi keväänä menee. Ei näy jälkeäkään paperista tai muutakaan erikseen tunnistettavaa. Riittävä kuivikkeen käyttö vain pitää tuon vempeleen kanssa muistaa. Normaalissa käytössä täällä mökillä yksi tyhjennys keväällä riittää, mutta nyt kun minä olen ihan päätoimisesti asunut täällä ja muutenkin on ehkä käyttöä ollut enemmän, totesin pienen välityhjennyksen olevan tarpeellinen. Siis vanhimmat alta pois ja taas homma toimii, siististi ilman sitä perinteistä ulkohuussin tuoksahdusta. Ja täysin ympäristöystävällisesti ja vesistöjä ajatellen nykyiset normistot täyttäen. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille teille, joille ulkohuussi edelleen on osa elämää. (Biolan ei tiedä tästä hehkutuksesta mitään, eli ihan spontaani kehu vailla kaupallista yhteistyötä)

Tänään on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun lennähdin tänne kesää viettämään. Kun pidensin hieman visiittiäni, niin nyt on kaksi ja puoli viikkoa vielä jäljellä ennen paluuta kotiin Kroatiaan. Kaksi kuukautta on kulunut myös siitä, kun viimeksi kävin suihkussa. Kyllä, kaksi kuukautta. Suomessa en ole vielä kertaakaan suihkusta vettä päälleni lorotellut. Täällä on kaikissa majoituspaikoissa käytetty sitä perinteistä sauna, pesuvati ja kuuppa -yhdistelmää, erittäin menestyksekkäästi. Niillä välineillä minä olen koko lapsuuteni ja nuoruuteni itseni saanut pestyä ja tottunut niitä toki muutenkin käyttämään esimerkiksi täällä mökillä. Ihan suihkuttomaksi ei tämä visiitti sentään jää, ensi lauantaina auton alla on tie pohjoiseen ja viikon verran olisi tarkoitus perinteisesti äidin kanssa viettää tunturimaisemassa taapertaen. Mökkimme varustukseen kuuluu pesuvatien sijasta suihku, joten siellä sitten otetaan sekin keino taas käyttöön. Mutta muuten pysytään kyllä perinteisissä menetelmissä.

Jos on nuo pesumenetelmät olleet vähän vähemmän teknisiä, niin muutoin olen kyllä taas saanut todeta Suomen olevan varsin edistyksekäs paikka teknologian saralla. Miten paljon voikaan saada aikaan ihan vaikka vaan puhelinta naputtelemalla: Eräänä päivänä auton kiitäessä kohti Turun saaristoa minä siinä pelkääjän paikalla varasin miehelle ja minulle festariliput, maksoin ne ja latasin vielä valmiiksi rahaa festarialueella maksuvälineenä käytettävälle rannekkeelle, jota meillä ei vielä edes ollut. Puhelimella, liikkuvassa autossa. Mies tilasi itselleen uuden passin pian vanhentuvan tilalle. Muutama naputus koneella ja kas, parin päivän päästä oli uusi (ja muuten todella kaunis) passi odottamassa R-Kioskilla. Uuden osakeyhtiön voi perustaa kotisohvalta ja edelleen avata sille uuden yritysasiakastilin pankissa. Tosta vain, muutamalla naputtelulla. Ei muuten ihan taitaisi onnistua nykyisessä kotimaassani Adrianmeren rannalla, pari leimaa ja paperia eri virastoista saattaisi joutua hankkimaan... Kun täältä on poissa ja pääsee jotain vastaavia hommia muualla touhuamaan, niin ei voi olla kuin ihastunut tähän asioiden helppouteen täällä, sähköiset tunnistautumiset ja muut verkkopalvelut kyllä todella ovat ihan loistavia juttuja. Kukapa olisi vielä parikymmentä vuotta sitten uskonut moisia systeemejä olevankaan.

Tähän loppuun sen uuden passin ja tulevan Lapin reissun innoittamana pätkä Eino Leinoa ja Lapin kesää. Näihin sanoihin voinee moni ulkosuomalainenkin samaistua. Minä ainakin.

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin."

Merimiehen muija katkoo köysiä Suomessa

Heti alkuun päivän juhlauutiset: Rakas matkamummelini Tiuku täyttää tänään 14 vuotta! Se on pitkä aika ilostuttaa ja joskus surustuttaakin ihmisen elämää, monia juttuja on yhdessä koettu ja nyt vielä seniorikoirana se lähti mukaan maailmalle sukeltaen mitä vaivattomammin maailmankansalaisen ja reissukoiran leppoisaan rooliin. Olen tuosta otuksesta niin kiitollinen.

Helsingin Sanomat kertoi tänään sivullaan, että 150 000 parisuhteessa elävää kokee yksinäisyyttä. Jäin miettimään, että onkohan siinä mukana montakin merimiehen muijaa. Tai merinaisen äijää. Tai äijän äijää tai... Tai ylipäätään muita joiden parisuhteen toinen osapuoli on välillä pitkiäkin aikoja poissa työnsä puolesta. Sillä ainakin minä allekirjoitan tunteneeni joskus ainakin viivähtävän hetken yksinäisyyttä miehen ollessa kaukana poissa ja toisinaan jopa kaikkien kommunikointimenetelmienkin saavuttamattomissa. Me olemme tämän elämäntavan nyt valinneet, tietäen sen mukanaan tuomat haasteet ja yleisesti ottaen olemme varmaan pärjänneet ihan hyvin. Ja onhan minulla toki ihmissuhdeverkostot olemassa niin täällä Suomessa kuin Kroatiassakin, niiden varassa pääsee pitkälle. Mutta kyllä se yksinäisyys välillä kietoutuu ympärille kuin suolta pystyyn kuolleiden puiden lomasta nouseva usva, kylmän kalsana ja iholle asettuvana.

Onko ikkunan takana yksinäisyyttä? 

Tuota yksinäisyyttäkin auttaa torjumaan pieni rakas terrierini. Sen seurassa en koskaan ole yksin, minulla on elävä olento kanssani ja joku jolle minä olen tärkeä ja joka on minulle tärkeä. Sen tuhina nytkin tuolta mökin sängyn alta antaa rauhoittavan signaalin siitä, etten ole yksin. Vaan kyllä silti on miestä ikävä. Koitan olla kiitollinen ja onnellinen siitä, että minulla on joku ihminen, jota kaivata. Kaikilla ei taida olla. Ja joku voi toisaalta olla yksinäinen vaikka se toinen istuisi siinä sohvan toisessa päässä. Ihmisen ikävä toisen luo, niinhän sitä laulussakin sanotaan.

Tänään on tehty paitsi maksalaatikkokakkua, myös papereita asunnon myymiseksi. Olemme nimittäin päättäneet myydä Helsingissä sijaitsevan rivitalokolmiomme nyt kun siellä asuneet vuokralaiset lähtevät pois. Samalla katkeaa yksi Suomi-köysi lisää, luopuessamme nyt lopullisesti siitä "omasta kodistamme" täällä. Kuvat on otettu, toimeksiantosoppari laadittu ja nyt välittäjä saa alkaa tehdä työtään. Toivottavasti se oikea tulee pian ja rakastuu asuntoon kuten meille kävi kuusi vuotta sitten.

Venytin paluutani kotiin Kroatiaan kolmella viikolla, uusi paluulento on nyt syyskuun alkupäivinä. Syitä oli useita, yhtenä juurikin tuo asunnon myyntiin laittaminen ja toisaalta jätän ihan mielelläni väliin elokuun ruuhkat kotosalla ja nautin sen ajan vielä Suomen väljemmistä maisemista. Lämpöäkään ei vielä ole ikävä, sen verran on saanut näissä kolmenkympin helteissä täällä pohjoisessakin hikoilla. Pakko todeta, etten kesäkuussa reissuani varten pakatessa ihan osannut varautua tämmöiseen ilmaan, minulla on osa pitkähihaisista paidoista vielä täysin käyttämättä. No, josko noitakin vielä tässä elokuun tummuvina iltoina tarvittaisiin. Bikinit on sen sijaan olleet käytössä sitäkin enemmän eikä rusketuskaan ole tainnut päästä haalistumaan.

Ennen Suomeen tuloani tein muutamankin erilaisen opaskeikan suomalaisille, jotka tavalla tai toisella olivat päätyneet yhteyksiin kanssani. Huomasin taas, miten mukavaa on tuottaa palvelun kautta iloa ihmisille. Isonkin ryhmän räätälöity retkipäivä erilaisine pienine yksityiskohtineen sujui aika lupsakasti, olenhan aiemmin työelämässä vastannut vielä huomattavasti isompienkin tapahtumakokonaisuuksien kasaamisesta. Monet noiden kokemusten myötä aikoinaan aivokoppaan haalituista tiedoista olivat arvokkaina oppeina nytkin etukäteissuunnittelua opaskeikoille tehdessäni. Saapa nähdä, josko vaikka jotain tuon tyyppistä tulisi vielä tehtyä lisääkin, ainakin suomalaisia matkaajia Kroatiassa riittää ja toki oma kokemukseni jo aika laajaltikin eri nähtävyyksistä ja alueista on isona apuna kun mietin sopivia kattauksia tulijoille. Moni paikallinenkaan ei ole reissannut yhtä laajalti omassa maassaan, kuin mitä itse on tullut tehtyä, niin lähes koko rannikon mitalla kuin melko paljon siellä sisämaan puolellakin.

Suomessakin on tullut tänä kesänä matkattua ristiin ja rastiin, kotimaanmatkailua kahdessa maassa siis. Olen kulkenut Turun upeassa saaristossa ja eteläisen Suomen vehmaissa kartanomaisemissa, Porvoon aikaa uhmaavilla mukulakivikaduilla ja Järvi-Suomen kauneutta katselemassa. Seuraavaksi suuntaan lauantaina Hankoon ja kuukausi on vielä aikaa nähdä paljon lisää. Suomi on kaunis, olen oikein ajatuksella ihaillut montaa eteeni auennutta näkymää. Ehkä tässäkin asiassa pitää käydä kauempana, että voi nähdä lähelle. Kun silmä on enemmän tottunut hieman ehkä karumpaan ja jylhempään maisemaan, niin nämä vehreät kumpuilevat peltomaisemat, aamunkajossa heräävät metsät ja yöttömän yön tyynet veet sulostuttavat sielua ihan eri lailla. Kyllä minä haluan jatkossakin maailmalta tulla tänne tätä kaikkea kokemaan, vaikken ihan olemaan jäisikään.

Mutta nyt on aika elää hetkessä ja siirtyä juhlintaan, siis maksalaatikkokakku esiin ja läppäri nurkkaan.

Tiukulla on välineet valmiina synttärikakun tekemistä varten. Vain maksalaatikko puuttuu...

Kun ulkosuomalainen Suomessa kesää viettää

Olen nyt viettänyt kuukauden päivät Suomessa ja toinen mokoma olisi vielä jäljellä ennen paluuta kotiin. Kuluneen neljän viikon aikana on juhlittu juhannusta ja maisteltu makoisia mansikoita, mustikoita sekä uusia perunoita. On saunottu paljon ja nautittu saunalonkerosta sekä syöty grillimakkaraa. On väristy reilun kymmenen asteen päivälämpötiloissa ja käyty silti joka aamu uimassa mökkijärven pehmeässä vedessä. On siskon kanssa tehty roadtrippejä pitkin eteläisen Suomen vehreitä maisemia halkovia pikkuteitä ja on kannatettu sisukasta Kroatian jalkapallojoukkuetta sen huikealla taipaleella maailman toiseksi parhaaksi.

Dalmatian auringon paahtaessa tämmöinen raikas aamu-usvainen järvi on välillä kuin kuva itse: unenomaista unelmaa

Juuri nyt istun rantasaunan terassilla, mukavasti varjossa. Täällä taitaa tänään olla kuumempi kuin kotona Adrianmeren rannalla, yli kolmenkympin lukemia ovat tälle ja huomiselle luvanneet ja oikein hellevaroitusta antaneet nuo viisaat viranomaiset. Kirkaassa rantavedessa affenen- ja särjenpoikaset uivat parvissaan sinne tänne, toisinaan joku isompi särki risteilee niiden lomassa. Tekisi mieleni pistää onki veteen, mutta mitäs niillä kaloilla tekisi kun ei ole kissaakaan. Kohta lähden iltapäiväkahville tuonne vajaan kilometrin päähän vanhempieni luokse, siellä on tuoretta mustikkapiirakkaa tänään noukituista marjoista tarjolla. Aika kliseistä hellepäivän viettoa siis. 

Tätähän se on tämä ulkosuomalaisen elämä: täällä ollessa pyritään maksimoimaan kaikki se, mitä poissaollessa kaivataan. En valittanut raikkaista vilpoisista päivistäkään juhannuksen tietämillä, olinhan juuri viettänyt jo pari kuukautta kolmenkympin helteissä ja ihana vehreä raikkaus ympärillä tuntui oikein mukavalta. En valita näistä hellepäivistäkään, ne tuovat mieleen lapsuuden kesät ja iloiset hetket tässä samassa rannassa uiden ja vedessä yleisesti tolskaten. Rauhallisia rantahetkiä juuri järven rannalla olen monesti parin viime vuoden aikana kaivannut, nyt niistä on saanut nauttia oikein urakalla. Tämä pitkä oleilu tällä kertaa mahdollistaa asioiden kokemisen hieman rennompaan tahtiin, kun kaikkia herkkuja ei tarvi ahtaa mahaan saman päivänä eikä kaikkia ihmisiä nähdä yhden viikonlopun aikana. Vaikka pakko myötään, yllättävän tapahtumarikasta tämä aika täällä silti on ollut, kovin paljon ei ihan joutohetkiä itsekseen ole ollut vailla mitään agendaa. 

Vielä neljä viikkoa jäljellä, sellainen normaalin kesäloman pituus siis. Ainakin kauniiseen saaristoomme olisi tarkoitus lähteä piipahtamaan, autolla tosin mutta kohteessa on merellistä tunnelmaa kosolti tarjolla ja losseilla pääsee vesillekin. Muutoin mennään kuten olen aika pitkälti tottunut viime aikoina tekemään: ilman suurempia suunnitelmia ja parin muuttujan myötä elävien tilanteiden mukaan menemällä. Olen koittanut välttää tekemästä kovin tarkkoja ja pitkälle yltäviä päiväohjelmia itselleni, eipähän ole stressiä sitten niiden noudattamisesta. Hieman siis dalmatialaista mentaliteettia pidän mukanani täälläkin. Seuraavaksi voisi tätä iltapäivää jatkaa vaikka pulahduksella tuonne järveen ja siitä jos sitten sinne mustikkapiirakkaa maistamaan.  

Kotirouvan elämää Kroatiassa. Ja kohta hetken Suomessakin.

Kahden viikon päästä on juhannus. Keskikesän juhla on minulle joulun jälkeen täpärästi kakkonen näissä isoissa juhlapyhissä, siihen kiteytyy jotenkin mielessäni sellainen suomalaisuuden ydin: valkeat yöt, koivut, sauna, järvimaisema ja laitetaan nyt vielä vaikka se kuikan huutokin vielä päälle. Viime juhannuksen vietin täällä Kroatiassa, oli muuten elämäni toinen jussi ulkomailla ensimmäisen ollessa vuonna 1992 kielikurssillä Eastbournessa Englannissa. Molemmilla kerroilla hengailtiin meren äärellä, Suomessa juhannus on liki poikkeuksetta juhlittu järvimaisemissa.

Tässä voisi olla juhannusaaton iltamaisema Kroatiassa Podstranan kylässä

Tulevaa juhannusta vietän taas tutusti Suomessa, näillä näkymin omalla mökillämme noiden edellä mainitsemieni kiteytymien ympäröimänä. Tulen itse asiassa viettämään suurimman osan kesästä Suomessa, eli täällä blogissa on tiedossa juttusarjaa havainnoistani pohjolan perukoilta näiden ulkosuomalaisen siniharmaiden silmien läpi ihmeteltynä. Pari vuotta ulkomailla etäännyttää jo kummasti siitä ympäristöstä, joten varmasti kaikkea kummaa tarttuu havainnoijan sihtiin. Mutta siitä sitten tuonnempana, vielä ollaan Podstranassa ja naputellaan tässä kotitoimistonani toimivassa viiniköynnöksen suojaamassa varjoisassa terassikulmauksessa. Taustalla kuuluu alakerran kaffebaarista kantautuvaa dalmatialaista mieslaulantaa lauantai-iltapäivän ratoksi. Se saa minut jotenkin aina hymyilemään.

Kesäinen kotitoimistoni. Viiniköynnös antaa oivan varjoisan suojan päivän paahteelta.

Tässä kohtaa voisin muuten vähän mainostaa. Nimittäin jos tämä elämäni perusarki täällä Kroatian maassa, Dalmatian alueella ja vielä tarkentaen Podstranan kylässä sattuu jotakuta kiinnostamaan, niin siitä löytyy enemmän tarinaa ja kuvaa tuolla Instagramin puolella. @kaikukieku nimikkeen alla on toki niitä perinteisiä kuvia mutta etenkin sinne instastoorien puolelle putkahtelee aika taajaan kaikenmoista videomateriaalia palvelun hengen mukaisesti 24h ajaksi. Joten ei muuta kuin seurailemaan siellä somekanavalla tiiviimmän materiaalituotannon äärellä. Tämä blogihan ei ole mikään varsinainen päiväkirjakuvaus kotirouvan elämästä vaan enemmänkin satunnaisotantaa milloin mistäkin. 

Tässä päivänä eräänä olin auttamassa erästä ystäväpariskuntaamme tuolla satamassa. He muodostavat yhden aika hulppean paatin miehistön, alus on pääosin vuokrauskäytössä eli tekee charterikeikkaa täällä Kroatian rannikolla. Heillä sattui olemaan vähän kiire aikataulu ennen seuraavaa asiakasta, joten tarjosin auttavat (joskin hieman vaurioituneet) käteni ja vietin kuusi tuntia puunaten neljää hyttiä priimakuntoon. Ja nyt puhutaan siis 5-tähden jutusta, kaikki pinnat kiillotetaan ja puhdistetaan viimeisen päälle ja lopputuloksena on aika hulppea ympäristö viettää lomaa omassa rauhassa. Vähän kuin olisi oma huippuhotelli joka vielä liikkuu sinne minne haluaa. No mutta siis se hitusen kadonnut ajatukseni tässä jutussa oli se, että kappas jos olisi joku tullut reilut kolme vuotta sitten juttusilleni silloiseen työpaikkaani rahastoyhtiön priimaan konttoriin Helsingin keskustassa sanomaan, että tulen kontillani kuuraamaan jahdin hyttejä brittipariskunnan kanssa jossain Splitin viereisessä pikkukylässä Kroatiassa. Olisin saattanut tuumata että never say never mutta epäilen vahvasti. Vaan täällä ollaan. En tosin kuuraa niitä hyttejä kuin ihan satunnaisesti, mutta melkoinen muutoshan tämä on ollut siihen kliseiseen "entiseen elämääni" verrattuna. Ja olen enemmän muin iloinen, että tässä kävi näin.

Juuri nyt ja tässä tilanne on toki se, että miehen työ vie sitä maailman merille antaen vain aika harvoja tilaisuuksia viettää aikaa yhdessä. Tuli pari muuttujaa -lausahdus on kuvannut elämäämme näiden kolmen viime vuoden aikana niin tiiviisti, että siitä on tullut jo perhepiirissäkin käsite. Paljon ei edes jossain määrin varmoja suunnitelmia eteenpäin voi tehdä ja lyhyelläkin tähtäimellä moni asia menee vähintään pariin kertaan uusiksi. Siinä on ollut oppimista ja hyväksymistä sen suhteen, että elämäni on huomattavasti vähemmän omissa käsissäni kuin mitä olen tottunut. Sanoisin, että tämäkin prosessi on varmasti tehnyt minusta hitusen paremmin ihmisen. Minähän olin juuri se suunnitelmien tekijä jolla meinasi aina mennä herne johonkin sieraimeen siinä epäonnisessa tilanteessa, että joku tai jokin uhmasi minun hienoja suunnitelmiani ja pakotti tekemään uusia suunnitelmia. Juuri nyt se kuulostaa jo lähinnä naurettavalta.

Se alkaa nyt jo kuitenkin näyttämään kohtuullisen varmalta, että puolentoista viikon päästä minä ja Tiuku lennämme Finnairin siipien avulla Suomeen. Sitä ennen olisi tiedossa vielä yhden isomman suomalaisryhmän retkipäivä, jolle lupauduin lähtemään oppaaksi ja pitäisi tuota murtunutta sormeakin kuulemma kertaalleen mennä sairaalaan näyttämään. Ja hankkia Tiukulle ekinokokkoosipilleri ja siitä merkintä passiin. Ja varmaan vielä vaikka mitä. Yksityiskohdista noiden osalta tulee olemaan lisää siellä Instagramin puolella, täällä on seuraavaksi varmaankin tiedossa pieni esittely erinomaisesta retkikohteesta eli Stonin muurista. Joten pysykää kanavilla. Nyt minä jään kuuntelemaan tuota alakerran laulantaa ja pääskysten liverrystä.

Olen suomalainen. Mutta mitä muuta olen?

Kari Tapio lauloi tunnusomaisella äänellään isänmaallisesti olevansa suomalainen. Paitsi passinsa kannessa kerrottua kansalaisuutta, halusi hän varmasti tällä ilmaisullaan kertoa myös niistä suomalaisuuteen liitettävistä ominaisuuksista ja tuntemuksista, joista laulun sanoituksessa kerrotaan. Hän siis toi esille suomalaista identiteettiään.

Eilen julkaistiin Suomen Kulttuurirahaston ja ajatustuspaja e2:n tutkimus suomalaisten identiteetistä. Tuloksista selviää, miten suomalaiset itseään määrittelevät, moneenko erilaiseen lokeroon laittavat ja miten esimerkiksi maalla asuvat ja kaupunkilaiset eri ikäluokissa eroavat tässä itsetutkiskelun tehtävässä. Jos aihe kiinnostaa, tutkimukseen voi tutustua tästä. Tutkimuksen innoittamana aloin mietiskellä omaa identiteettiäni ja miten se on mahdollisesti muuttunut.

Suomen suurlähetystön järjestämät Suomi100 -juhlallisuudet kokosivat Kroatian suomalaisia yhteen joulukuussa.
Juhlavuosi vahvisti varmasti monen ulkosuomalaisen identiteettiä nimenomaan suomalaisena. 

Eli kuka minä olen? Tällä hetkellä koen aika voimakkaasti ja ensisijaisesti olevani suomalainen, nainen ja Kroatiassa asuva ulkosuomalainen. Lisäksi määrittelisin itseni eurooppalaiseksi, bloggaajaksi ja kotirouvaksi. Viimeinen ilmaisu pitää sisällään myös määritelmän naimisissa olemisesta eli vaimon roolista. Vielä jos kartoitan ajatuksiani tarkemmin, niin olen toki osa perhettäni, johon lasken mukaan myös mieheni perheen. Niin ja sitten olen koiranomistaja, muodostaahan Tiuku etenkin tällä hetkellä aika merkittävän osan elämänpiiristäni. Tätä määrittelyä voi jatkaa hyvinkin pitkälle, itselleni muodostui lopulta pitkä listaus identiteettiini vaikuttavia tekijöitä.

Jos tätä samaa asiaa olisin ihmetellyt pari vuotta sitten, olisi top5-listaus ollut hieman erilainen. Siinä olisi varmasti ollut mukana helsinkiläisyys mutta toisaalta sen vastapallona myös juureni maaseudulla. Olisin varmasti asemoinut itseni myös työni kautta. Kaiken kaikkiaan määrittely olisi ollut maantieteellisesti pienemmän ympyrän sisällä, esimerkiksi eurooppalaisuus ja EU-kansalaisuus tuskin olisi ollut ihan ensimmäisenä mielessä toisin kuin nyt. Toki edelleen ne juureni ovat maaseudulla, mutta sen lokeron merkitys on ehkä pienentynyt kun en enää miellä itseäni kaupunkilaiseksikaan. Iso muutos elämäntilanteessa vaikuttaa vääjäämättä myös niihin tärkeimpiin identiteettiä määrittäviin asioihin.

Yksi itseäni identifioiva asia on suomenkieli. Se on minulle rakas, sen rikkaus ja monimuotoisuus. Vaikka itseäni harmittaa, ettei aikoinaan tullut opiskeltua enemmän vieraita kieliä ja kannustan ehdottomasti mahdollisimman laajan kielitaidon hankkimiseen vaikka vain elkeidenkin osalta, niin kaunein kieli minulle on Suomi. Olen äärettömän ylpeä äidinkielestäni. Äskettäin luin artikkelin ulkomailla asuvien täys- tai puolisuomalaisten perheiden lasten suomenkielen osaamisesta. Etenkin jos toinen vanhemmista ei ole suomenkielinen, on ymmärrettävästi kovin vaikea ylläpitää ja kehittää lasten suomenkielen osaamista kun ympärillä ja vanhempienkin välisessä kommunikaatiossa käytetään muita kieliä. Ehkä koetaan myös, ettei kansainvälisesti melko merkityksettömän suomenkielen taitamisesta ole lapsille oleellista hyötyä, jos ei tulevaisuudessa ole tarkoitus enää Suomeen asettua. Varmasti näinkin. Itse koen, että jos juureni olisivat kahden tai useamman maan kivikoissa ja muheissa mullissa, niin haluaisin osata näiden maiden kieltä edes jollain tasolla ja sitä kautta pystyä ymmärtämään kulttuuria ja ihan yksinkertaisesti kommunikoimaan vaikkapa niiden kaukaisempienkin sukulaisten kanssa. Tämä tuskin olisi niin tärkeää nuorena, mutta ainakin näin keski-ikäisenä koen tärkeäksi osaksi identiteettiäni tämäntyyppiset asiat.

Omassa mittakaavassani, jossa juuret eivät ainakaan ihan lähihistoriassa Suomen rajojen ulkopuolelle ulotu, minulle tällainen oman verenperintöni mukana tuleva kieliversio on eteläkarjalainen murre. Vaikka itse omassa puheessani enemmän uusimaalaista yleiskieltä käytänkin, niin toki siellä on seassa ilmaisuja niin hämäläisestä murreperinteestä kuin sieltä karjalaisestakin kielimaailmasta koska näitä olen lapsena puhumaan oppiessani ympärilläni kuullut. Vaan jos keskustelussa vastapuolena on itäisempien murrealueiden edustaja, mukautuu oma puheenikin nopeasti uuteen rytmiin ja sanavalinnat muuttuvat. Näin ei oikeastaan ollenkaan tapahtu länsisuomalaisten murteiden osalta, siellä on jopa paljon sanoja ja ilmaisuja joita en voi sanoa edes ymmärtäväni. Saman kielenkin sisällä murteet voivat siis määritellä identiteettiä, eri kielistä puhumattakaan.

Identiteetti muodostuu lähes lukemattomista asioista, toiset niistä määrittävät ihmistä enemmän kuin toiset. Ja toiset identiteetin palaset kokee itse itselleen merkittävämmiksi kuin toiset. Identiteetti muuttuu ja mukautuu, osa siitä on ja pysyy koko elämän kun taas osa sen palasista tulee ja menee elämäntilanteiden mukaan. Aina välillä voi olla jopa hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, kuka minä olen? Mitkä asiat kuvaavat ainutlaatuista minua juuri nyt?

Hometta siellä ja hometta täällä

Eilen eräällä ulkosuomalaisten keskustelupalstalla pölähti melkoinen itiöpesäke kun home ja sen esiintyminen synnytti vilkkaan viestitulvan. Suomessahan rakennuksissa piilevä home on sulkenut sairaaloita ja kouluja sekä aiheuttaa vuositasolla ison määrän sairastelua ja rahallista menetystä. Homeella on todella paha maine, sen ilmeneminen rakennuksessa on monen mielestä tekemätön paikka ja syy purkutraktorin tilaamiseen tontille.

Lehdistä saa aina tasaisin väliajoin lukea etelän lämpöön muuttaneiden karuja kertomuksia siitä ensimmäisestä talvesta palmujen katveessa, kun totuus uudesta elämästä iskee vasten kasvoja kylmän ja kostean tuulen lailla, asunto jäähtyy ja home peittää nurkat eikä rantakahvilakaan ole enää auki tarjoamassa lohtua edullisen oluen muodossa. Monelle se home saattaa olla se viimeinen niitti pakata t-paidat ja shortsit takaisin kapsäkkiin ja palata Suomeen, kun vielä henki kulkee ilman astmapiippua.

Täällä eteläisessä ja eilisen keskustelun perusteella myös yllättävän usein keskisessäkin Euroopassa home on talvinen riesa, joka johtuu paitsi kosteasta talvi-ilmastosta myös talojen rakenteesta. Kun minkään sortin ilmastointia ei ole, niin kaikki talon sisälle muodostuva kosteus on ja pysyy sisällä vailla pakopaikkaa. Se luo homeitiöille ihanteelliset kasvuolosuhteet kun lämpöä vielä on riittävästi. Home ei kuitenkaan muhi seinien eristyslevyissä (koska niitä ei ole), lattiarakenteissa tai muutenkaan piilossa, se verhoaa ihan reteästi seiniä ja kattoja vihreänä verhona. Huonekalujen tai taulujen taustat etenkin kylmemmillä ulkoseinillä ovat sen lempipaikkoja, siellä kondensoituva kosteus muodostaa erinomaiset elinolot itiöiden aloittaa kasvunsa. Ikkunoiden ja ovien alareunat ovat samoin suosiossa, etenkin yöllä lasipinnoille kondensoituu vesipisaroita, jotka valuvat alaspäin pitäen kasvuston vehreänä. Tämä kaikki siis mikäli mihinkään toimenpiteisiin ei ryhdytä.

 

Tässä talossa ei taida enää homeongelmaa olla, sen verran on tuulettuva tuo rakenne.

Itse olen säästynyt lähes kokonaan homekasvattajan titteliltä tänä talvena. Vain ihan vähän oli talvilomamme aikana ehtinyt muodostumaan alakerran makuuhuoneesta ulos johtavan terassinoven alareunaan. Etikkapesu antoi niille kyytiä, raaka etikka tuhoaa homeen tehokkaasti ja vihreät pilkut peseytyivät pois valkoiselta maalin päältä. Joka aamu heti päästyäni sängystä ylös avaan ovia ja ikkunoita niin, että muodostuu kunnon reipas ristiveto huuhtomaan yöllä syntyneen kosteuden ulos ja tuomaan raikasta ilmaa tilalle. Tämä siis kelistä riippumatta, myös niinä kylmimpinä päivinä joskin silloin tietysti vähän lyhyemmän aikaa. Tarvittaessa pyyhkäisen lasiovien ja ikkunoiden alareunan kuivaksi, jos niissä kosteutta on poikkeuksellisen paljon.

Muutoinkin omilla toimilla voi vaikuttaa paljon sisäilmaan ja sisällä asustavien eliöiden määrään. Pyykkiä ei kuivata sisällä, vaan se heiluu ulkona tuulessa tai saa pyöriä kuivausrummussa. Höyrysilitysrautaa käytettäessä on ikkuna silityshuoneessa auki, jotta kosteus saa painua pihalle. Iltaisin suihkussa ei käydä juuri ennen petiin painumista vaan sen verran aikaisin, että kylpyhuoneessa ehtii pesuhetken jälkeen olla ikkuna auki ja lämpöpuhallin päällä vähintään tunnin. Lyhyitä tuuletushetkiä pidetään kylmällä kelillä useamman kerran päivässä ja yhtään lämpimämmällä ilmalla ikkunoita pidetään auki mahdollisimman paljon. Liesituuletin on hyvä apu, varsinkin sateisemmalla säällä se nopeuttaa ilman vaihtumista. Sisällä meillä on pari sähköllä toimivaa erillistä öljytäytteistä patteria paitsi lämmittämässä myös pitämässä ilmaa kuivempana. Näin se homma toimii, ilma on sisälläkin raikas eikä home rellestä nurkissa. Enkä ole palellut, mitä nyt kylmät lattiat vähän etenkin alkutalvesta pakottivat lisäämään sukkien paksuutta.

Paikalliset suhtautuvat homeeseen huomattavasti kevyemmin kuin me mustan myrkkyhomeen pelottelemat suomalaiset. Kyllä se kesä kuivaa talven homeet ja mikä ei pesemällä lähde sen voi aina maalata piiloon. Aika monessa lomahuoneistossa tehdäänkin pientä pintaremonttia keväisin ja erilaiset homepesuaineet käyvät hyvin kaupaksi.

Matkustaminen tuo väriä elämään. Ja maastamuutto vielä lisää.

Laskeskelin tuossa taannoin, että olen tähän ikään mennessä oleskellut 35 eri maassa neljän eri mantereen alueella. Luku on 36 jos lasketaan Hongkong erikseen eikä niputeta sitä Kiinaan. Mukana ei ole yhtään vain lentokentän transithallin ikkunoista nähtyä valtiota vaan olen näissä jokaisessa oikeasti jalkani maaperälle laskenut ja maata enemmän tai vähemmän ihmetellyt. Jos hieman laskentatavasta ja laskijasta riippuen maailmassa on noin 200 maata, niin oma valloitusprosenttini on täten 18 %. Monta paikkaa on siis vielä näkemättä ja monta unelmaa uusista kohteista odottaa realisoitumistaan. Toisaalta aika monta nuppineulaa maailmankartalta jo löytyy. 

Työn puolesta on tullut muutama reissu mutta suurin osa maista ja paikoista on nähty omasta vapaasta halusta johtuen. Matkustaminen on ollut minulle asia, johon on panostettu ja jota varten on säästetty sukan varteen. Noilla euroilla on hankittu todella paljon elämää rikastuttavia kokemuksia, elämyksiä ja muistoja, joihin tulee usein palattua esimerkiksi kuvien kautta ja joita vaalin suurella ilolla. Toisaalta matkoilla on aina myös opittu uutta ja niiden kautta oma arvo- ja ajatusmaailma on kehittynyt tavalla jota kotisohvalla istuen ei millään voisi saavuttaa vaikka katsoisi miten paljon dokumentteja ja uutispätkiä. Maailmankuvani on muuttunut kerta kerralta värikkäämmäksi, enää ei mustan ja valkoisen lisäksi ole vain niitä kuuluisia harmaita sävyjä vaan paljon turkoosia, purppuraa ja kirkasta keltaistakin. Toki edelleen välillä mustalla ja valkoisellakin on tärkeä rooli ja paikkansa spektrin värimallien joukossa. 

Asuminen ulkomailla jossain elämämme vaiheessa oli meille mieheni kanssa tullut jonkinlaiseksi tavoitteeksi jo ennen tämän nykyisen elämäntilanteemme alkamista. Siksi päätös olikin sitten helppo tehdä käytännössä yhden puhelinsoiton aikana. Sitä puhelua minä puhuin Vietnamista työmatkalta ja mies täältä Adrianmeren rannalta. Lopullisesti asia ratkaistiin perisuomalaiseen tapaan saunan lauteilla puhelua seuranneena viikonloppuna, ympärillä luminen ja jäinen Suomi. Ehkä Kroatia kohteena ei ollut ihan niitä ensimmäisenä listallamme olleita, mutta ei se toisaalta päätöksen tekemisessä negatiivinenkaan muuttuja ollut. Itselleni täysin uusi maa, en ollut koskaan täällä aiemmin käynyt. Minusta tuli maahanmuuttaja ihan tuntemattomassa maassa, jonka kieltä en osannut ja josta en tuntenut ketään. Kieltä en voi sanoa osaavani vieläkään, mutta ihmisiä tunnen jo paljon.   

Jos on matkailu antanut paljon, niin on tämä oikeasti muualla asuminenkin. Sanoisin, että aika monelle tekisi hyvää kokeilla vaikka vain muutamankin kuukauden ajan jos siihen suinkin vain olisi mahdollisuus. Kroatia on kuitenkin Euroopassa ja osa tätä EU-systeemiäkin, tosin välillä vähän omalla tyylillään. Ihan hirmuisen eksoottisesti ei tätä uutta elämää siis aloitettu, ei lähdetty keskelle pimeintä (vai kenties värikkäintä) Afrikkaa tai Kiinan maaseudulle. Paljon on silti erilaista elämisen mallia tullut nähtyä ja koettua täälläkin vaikka kulttuurierot eivät vallan hirmuisia olekaan ja hanasta tulee juomakelpoista vettä. Ei tosin Päijänteen kirkkaan veroista mutta kuitenkin. Monesti olen miettinyt, miten huikea maa Suomi onkaan ja miten onnekasta on olla suomalainen. Ja toisaalta usein myös miettinyt, että miten siellä tuokin asia voidaan sössiä tai tehdä vaikeaksi. Muutama värisävy sinne mustan ja valkoisen väliin on tullut täältä Kroatiastakin, vaikkei passiin värikästä leimaa saakaan. 

Vuosi elettyä elämää Kroatiassa

Siitä on nyt reilu vuosi kun aika tiiviin muuttokuormamme kanssa kurvailimme halki Euroopan tänne Adrianmeren rannalle. Meistä tuli maastamuuttajia, ulkosuomalaisia ja toisaalta maahanmuuttajia. 

Kulunut 12 kuukautta on antanut valtavasti, niin paljon uusia juttuja ja kokemuksia, että niitä riittää muisteltavaksi moneksi toviksi. Katselin äsken vuoden aikana räpsimiäni kuvia ja ne kirvoittivat monta hymyä kasvoilleni. On aurinkoisia kävelyjä uusilla rantapoluilla Murterissa, joulutunnelmamme vuosi sitten, helmikuisen karnevaalin iloista humua, kevään hyasintit pihoilla, villiparsat, merisiilien kuorien keräilyä rannalta, huikea purjehdusreissu keväisissä tuulissa, retket lähisaariin ja etelään aina Montenegroon asti, rakkaiden ihmisten vierailut täällä, konserttiretki Pulaan, helteisten kesäpäivien ihanat illat terassilla viiniköynnöksen alla, turkoosi meri, ikivanhat linnoitukset, syksyn sadonkorjuut ja oliiviöljyn syntyminen. Viimeisimpänä visiittimme Zagrebiin juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea lähetystön kekkereille. Ja paljon muuta. 

Aina ei ole niin hymyilyttänyt. Olen hakannut kivikovia polttopuita lähes varrettomalla kirveellä, kohdannut metritolkulla myrkkymatoja, värissyt pakkasessa buratuulen hyytävässä syleilyssä, pelännyt kotimme ja itsenikin puolesta kesän metsäpalon riehuessa, siivonnut taivaalta satavaa tuhkaa terassilta, noussut ennen kuutta päästäkseni koiralenkille ennen auringon ilmestymistä taivaalle pahimman hellejakson aikana.

Olen kohdannut ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat ottaneet meidät avosylin elämänsä osaksi. Toisinaan jopa häkellyttävillä tavoilla. Avuliaisuus ja aito sydämellisyys ovat tehneet vaikutuksen, yhä uudelleen ja uudelleen. Kun naapurin pappa odottaa pihallaan tummuvassa illassa paluutamme parin tunnin pituiseksi venyneeltä lenkiltä antaakseen kassillisen mandariineja ja granaattiomenoita tai kun vuokraemäntä kiikuttaa ovellemme kulhollisen kuumia juuri valmistettuja katkarapuja. Tai kun kalastajat rannalla tervehtivät minua iloisesti ja hymyilevät hassulle pikkukoiralle joka on niin innoissaan heidän puuhistaan vapojen kanssa. Tai kun paikallinen ystävämme tuo kotikylästään ison kassillisen äitinsä kasvattamia kasviksia ja ison köntin juustoa. Tai kun pienessä itävaltalaiskylässä yhden illan aikana luomme ystävyyssuhteita jotka saavat meidät palaamaan yhä uudestaan. Tai kun täällä oleva pieni mutta siksikin kiinteä suomalaisyhteisö ymmärtää ilon tuliaisena saadusta maksalaatikosta ja on toisena hetkenä vahvistanut ihmetykseni siitä, että kroatian kielessä tosiaan on yksi ja sama sana tarkoittamaan sekä karpaloa että puolukkaa. 

Vuosi on opettanut, vaatinut ja palkinnut. Se on itkettänyt ja naurattanut. 

Reilun vuorokauden kuluttua aloitamme autoretken kohti Suomea, tiedossa on pisin Suomi-visiittimme eli puolitoista kuukautta matkoineen. Mitä siltä odotamme? Saunaa, rakkaiden ihmisten näkemistä, toivottavasti vähän talven riemujakin. Toki tietysti myös jotain herkkuja joita täällä on rajoitetummin saatavilla. Metsäretkeä nuotioineen, siskon luona ulkosaunan tunnelmaa ja jäähytaukoa ulkona tähtitaivaan alla. Piipahdusta pohjoisemmaksi Vuokatin maisemiin. Kaiken sen jälkeen on taas hyvä palata kotiin, tänne Adrianmeren rannalle. Sillä täällä se koti nyt on. Ainakin toistaiseksi. 

Sydämen sijaintia miettimässä

Ei, into ei lopahtanut ja tekstin suoltaminen päättynyt vaikka vähän on taukoa tullutkin. Edelliseen tekstiin viitaten en ole myöskään joutunut kroatialaisen liikenteen uhriksi, vaikkakin auton etukulma luovuttikin tässä taannoin vähän maalia tien reunassa olleeseen betoniseen kukka-astiaan. Luovan taukoni aikana vietin ensin kuukauden Suomessa, sitten viikon täällä Kroatiassa, sitten taas viikon Suomessa yhdessä mieheni kanssa ja lopuksi emännöin vielä vajaan viikon siskoani täällä. Olen siis keskittynyt siihen, mihin täällä ei normaalisti voi keskittyä: perheen ja ystävien tapaamiseen. Tai siis onhan täälläkin ystäviä, mutta niiden Suomessa oleilevien. Niin ja uuden kesämökin maalaamiseen. Samalla annoin itselleni lomaa myös näppäimistöstä. Vaan taas on arki ja kotirouvan ihmettelyt jatkuvat.

Kuluneet viikot ovat kaiken muun ohella myös kolisutelleet omaa identiteettiäni ja vähän ajatusmaailmaakin. Mikä ja kuka minä nyt oikein olen? Suomalainen toki, sydämeltäni ja sielultani. Mutta en enää koe sitä oikein kodikseni, kotini on juuri nyt täällä Kroatiassa. Entisessä Suomen kodissani minulla oli seinällä ranskankielinen teksti La maison est où le coeur est. Ja niinhän se on. Koti on siellä, missä sydänkin. Missä sydämen on hyvä olla. Minun on ollut alusta alkaen luontevaa kutsua tätä paikkaa kodikseni ja valoisassa pohjolassa oleillessani koin olevani enemmänkin lomalla. Nuo kuvan sydämet ovat kuitenkin kiinnitettynä uuden kesämökkimme hirsiseinään Orimattilalaisen pikkukylän järven rannalla. Taoin ne omissa polttareissani viime kesänä ja nyt ne löysivät paikkansa. Ehkä siis ihan hitusen se koti on sielläkin, onhan se oikeastaan ainut kiinteä asumuskin, joka meillä käytettävissämme Suomessa tällä erää on. 

Minulla oli ilo tavata Helsingissä neljä aasialaista ystävääni ja toimin yhden iltapäivän ja illan heidän oppaanaan. Siinä tuli havaittua, että tietyllä tapaa olin itsekin turistina entisessä kotikaupungissani. Reilussa puolessa vuodessa sielläkin tapahtuu yllättävän paljon, onneksi sentään pääosa keskustan maamerkeistä oli vielä paikoillaan. Annoin heille vinkkeä tulevien päivien vierailukohteiksi ja huomasin itsekin olevani kiinnostunut niitä näkemään ja kokemaan.

Turistioppaana sain sitten vastaavasti toimia täälläkin, kun ensin vanhempani ja sitten siskoni tulivat käymään. Vaikka kotini onkin täällä, niin missä määrin paikallinen minä sitten kuitenkaan olen? Osaan ihan kiitettävästi liikkua niin autoillen kuin muutenkin, hallitsen muutaman sanan kroatiaa ja tunnen paikallisia käytäntöjä. Pyöritän arkea täällä ja huomaan yhä enemmän seuraavani esimerkiksi paikallisia uutisia. Joka päivä opin jotain uutta, koen hippunen kerrallaan paikallistuvani. Mutta milloin tulee se hetki, kun koen selvästi olevani kroatiansuomalainen? Vielä siihen on matkaa, miellän sen tarkoittavan jo likimain paikallista asukasta jolla nyt vain sattuu olemaan muun maan passi piironginlaatikossa. Ehkä oma vaikutuksensa tässä identiteettiasiassa on myös sillä, etten minä edes tiedä missä maassa asun vuoden päästä. Mahdollisesti täällä, mutta voi se olla jossain muuallakin. Miehen työ vie meitä nyt mennessään ja siihen liittyen olen tottunut jo niin moniin muuttujiin, että ihan pienestä en enää hätkähdä enkä toisaalta mitään niin kauaskantoista paljon viitsi edes miettiä. 

 

Tuon minulle niin rakkaan mökillämme olevan rantasaunan rappusilla löylyjen välillä vilvoitellessamme mietimme mieheni kanssa, että mikä olisi se ideaali asumismalli ja -maa. Taisimme päätyä siihen, että täydellisessä maailmassa viettäisimme talvet jossakin lämpimässä poissa pimeydestä ja märän loskan keskeltä ja kesäisin voisimme muutaman kuukauden asua Suomessa nauttimassa valosta ja vehreydestä. Siis juuri se malli, jonka niin kovin moni on ottanut käyttöön. Vaan mikä olisi se lämmin maa talvisin? Siitä ei ihan tarkkaa selvyyttä tullut, mutta eteläiseen Eurooppaan se varmaan sijoittuisi. Onko se Kroatia vai joku muu? Aika näyttää josko saamme unelmaame toteutettua, joskus ja jollakin tavalla. Juuri nyt se koti ja sydän on kuitenkin täällä. 

Laukussa leipää ja maksalaatikkoa

Piipahdettiin Suomessa, koko jengi. Vajaan viikon reissu meni perhepiirissä ja kesämökkiprojektin parissa rivakasti ja toisaalta varsin tiiviisti, osui monellakin tapaa hyvään ajankohtaan tämä hitusen nopealla aikataululla ilmennyt matkustusmahdollisuus. Tiukukin pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa lentämään, siitä ja koiran kanssa matkaamisesta ylipäätään laitan ihan oman tekstipätkän vielä tulemaan.

Visiitti antoi mahdollisuuden jo vähän havainnoida sitä, mitä ulkosuomalaisena oleminen tarkoittaa. Mitä Suomi merkitsee, mitä sieltä kaipaa vai kaipaako? Mehän emme toki ole niin kovin eristettynä Suomen meiningistä, nytkin tuossa taustalla televisiossa näkyy Huomenta Suomi -lähetys netin välityksellä, Hesarin digiversion lukaisen melkein jopa päivä läpi ja erilaiset kommunikaatiovälineet pitävät kyllä yhteydet hyvin kunnossa. Toki olen huomannut, että esimerkiksi juuri siitä Hesarista en enää kovin kiinnostuneesti seuraa paikallisia asioita vaan enemmänkin ilmiöitä ja isompia kokonaisuuksia. Samaan aikaan Kroatiaa koskevat uutiset muodostuvat yhä kiinnostavammiksi.

Sauna, salmiakki ja ruisleipä, nehän ne on kliseiset jutut mitä suomalainen kaipaa. Meidän kohdalla ne kieltämättä ovat niitä isoja juttuja, joskin ruisleipää ja salmiakkia on ollut täällä kyllä tarjolla hyvin. Toimme niitä mukanamme ja tänne tulleet kommuuniasukkaat ovat täydentäneet varastoja. Sauna sen sijaan on ollut iso puutostilan aiheuttaja, Itävällassa pääsimme sentään löylyihin (siitä sinänsä erikoisesta kokemuksesta voi lukaista täältä) mutta muuten on ollut tyytyminen kuumiin suihkuihin. Etenkin silloin tammi-helmikuun kylmimpinä aikoina oli kyllä muutamaan otteeseen iso ikävä lauteilla lekottelua. Nyt kun kelit ovat lämmenneet ja täällä asunnossa tarkenee hyvin t-paidassa, ei löylykaipuu enää ole niin vakavaoireinen. Vaan kyllä ne puusaunan hämärässä nautitut saunahetket vaan kovin mainioilta tuntuivat, sauna lämpisi joka ilta missä sitten majoituimmekin.

Kroatia taitaa olla Romanian ohella EU:n köyhin jäsenmaa, talous ei täällä kasva juuri ollenkaan ja koulutettuja kansalaisia muuttaa isoja määriä ulkomaille töiden perässä. Tähän täkäläiseen menoon verrattuna Suomi on nykyisessäkin tilassaan hyvinvointivaltio ja ihmisillä menee yleisesti katsottuna hyvin. Siksipä siellä esiintyvä monenmoinen jatkuva valittaminen tuntuu kyllä typerältä, kaiken sen nillittämiseen käytetyn energian kun suuntaisi johonkin tuottavaan niin voisi näyttää paljon paremmalta. Perspektiiviä ja kykyä suhteuttaa asioita tämä kokemuksemme on kyllä lisännyt, toki olemme jo ennen maastamuuttoa matkustelleen paljon eri puolilla maailmaa mikä jo sinänsä on muokannut ajattelutapaamme ja saanut arvostamaan monia asioita ihan uudella tavalla.

Vaan mitä sitten löytyi matkalaukuistamme kotiin palatessa? Sillä se tuntui selvältä, täällä on nyt koti ja kotiin oli hyvä tulla vaikka reissussakin oli mukavaa. Kyllä siellä sitä ruisleipää oli, tyhjensimme Itäkeskuksen Citymarketin hyllyt kaikista Jälkiuunipala-pusseista, pahoittelumme kaikille niille joilta jäi nyt jokapäiväinen leipä saamatta kauppareissumme johdosta. Hapankorppuja pakattiin muutama loota mukaan, se säilyy hyvin ja rouskuu etenkin minun suussani välillä niin kovin makoisana. Tosin sitä kuulemma saa täältäkin tietyistä kaupoista, pitää koittaa etsiskellä. Sitten oli vakuumiin pakattua loimulohta, vähän suklaata ja sitä salmiakkia. Ja kahvia. Täällä tuo suodatinkahvi on vähän haastava artikkeli, kofeiinijuoma kun valmistetaan yleisemmin espressotyyppisesti. Olemme tosin nyt löytäneet erään liikkeen, josta saamme hankittua suunmukaista kahvia, jauhavat pavut siellä pyynnöstämme niin karkeaksi kuin vain koneellaan saavat niin toimii jo melko hyvin tuossa Moccamasterissakin. Vaan taas on juhlamokkaa ja muita Pauligin tuotteita kaapissa, aina välillä on sieltä sitten hyvä keittää suomisumpit.

Erikoisempi artikkeli oli sitten kardemumma. Täältäkin sitä toki saa, mutta niin hienoksi jauhettuna, ettei se nyt vaan kertakaikkiaan sovi pullataikinaan. Maku ei muodostu sellaiseksi kuin pitää ja tumma pulveri värjää koko taikinan epämääräisen näköiseksi. Vaan nyt on useampi putkilo varastossa ja toimmepa sitä tuliaiseksi täällä jo vuosia asuneelle suomalaisellekin. Pitäisiköhän ihan sen kunniaksi laittaa korvapuustitaikina kohoamaan...?

Ja sitten oli maksalaatikkoa. Saarioisten, rusinoilla tottakai. Oikeastaan ostimme nuo herkut jo Suomessa syötäväksi, mutta tuli vähän muuttujia ja jäivät syömättä joten pakattiin nekin mukaan. Ja jestas sentään, miten hyvää se oli, kun kotiin päästyämme pistin nokareen voita pannulle ja siinä paistoin pinnalta pikkaisen rapsakaksi. Ollessamme aiemmin useampien viikkojen lomareissuilla maailmalla, mietimme aina kotimatkalla koneessa, mitä ensimmäisenä söisimme Suomessa. Maksalaatikko oli usein top 3 -listauksessa, pidämme siitä molemmat. Nyt olin jotenkin ihan unohtanut ikävöidä tuota mielipiteitä jakavaa pöperöä, kunnes kaupassa sitä sitten näimme.

Suomi jäi lähtiessämme heräilemään harmaaseen nollakeliin, täällä odotti sininen taivas, aurinko ja reilut parikymmentä astetta lämmintä. Kevät oli viikossa rynninyt taas eteenpäin, ihanaa tuoretta vaalea vihreää on puissa ja maassa yhä enemmän ja eilen kuulin pääskysen viserryksen. Mitä jäin kaipaamaan Suomesta? Jos ei rakkaita ihmisiä lasketa, niin empä juuri mitään. Paitsi ehkä sitä saunaa.

Buran viilentävä vaikutus

Aamu valkeni kovin seesteisen pastellisävyisenä. Ja kylmänä. Aamupissalenkille lähtiessä mittari näytti yhtä astetta, kiskoin suosiolla pipon päähän ja hanskat sormien kääreeksi. Toissapäivänä alkanut bora-tuuli tai siis täkäläisittäin bura-tuuli on tehnyt tehtävänsä ja kiskonut kylmän ilman tänne rannikolle.

Bura on vuorien solissa kiitävä ja merelle purkautuva pohjoisesta tai koillisesta puhaltava tuuli, joka voi alkaa lähes hetkessä ja voimaa sillä on hurjasti. Moottoriteitä suljetaan täällä sen vuoksi, veneet pysyvät satamissa ja osa väestä jää pois töistä tuulen tehdessä hommista turhan vaarallisia. Mistään kevyestä tuulenväreestä ei siis ole kyse. Bura vinkuu ja valittaa talon nurkissa ja huuhtoo lämpöä sisältäkin imiessään sitä kaikista pienistä raoista mukaansa. Se tanssittaa merivettä vaahtopäiksi ja riepottaa otteessaan kaikkea mistä otteen saa. Ompa saanut oliivipuumme parvekkeella todeta tosissaan, mitä sen lajikumppanit täällä saavat kokea vastineeksi ihanista valoisista päivistä. Taipunut on vaan ei taittunut kuitenkaan.

Vaan on burasta ollut jotain hyötyäkin: se on pitänyt kaiken maailman pommien paukuttelijat sisällä lämpimässä ja poissa kaduilta. Täälläkin ovat etenkin nuoremman väen edustajat jo kovasti harjoitelleet huomista vuodenvaihdetta varten noita papaattiensa poksautteluja, niin päivän valolla kuin iltaisinkin. Tiuku kun ei oikein niistä välitä tai selkeämmin sanottuna pelkaa ihan kamalasti, niin olen ollut ihan iloinen viiman hillittyä tätä harrastusta. Saapa nähdä, mikä on keli huomenna varsinaisen H-hetken kohdalla, viuhuvatko raketit vai tuuli nurkissa.

Eilen kävimme Splitissä, ohjelmassa oli paitsi taas kerran visiittiä Bauhaussiin miehen työjuttujen takia, niin myös HFU:n kahvittelutapaaminen. Hrvatsko-Finska Udruga eli Kroatia-Suomi yhdistys kokoaa täällä asuvat tai tänne kenties halajavat suomalaiset ja toisaalta Suomesta syystä tai toisesta kiinnostuneet paikalliset yhteen. Viimeksi tapasimme väkeä silloin joulun alla Zagrebissa, nyt sitten oli kokoontuminen täällä rannikolla Splitissä. Tulipa paikalle porukkaa ihan sieltä pääkaupungista asti, kolmen tunnin automatkan takaa. Pari tuntia meni nopeasti kahvitellessa ja muita kuumia juomia nauttiessa sekä jutellessa, useampi yhdistyksen Facebook-ryhmästä tai muuten somesta tuttu tuli nyt tutuksi kasvokkainkin. Mukana oli mm. hyvin lähellä tulevaa asuinpaikkaamme asuva kroatialainen Suomessa opiskellut nainen. Sovittiin että muutettuamme voimme lenkkeillä yhdessä ja treenata sekä hänen suomenkieltään että minun kroatian taitojani. Paikallisista tutuista on paitsi seuraa lenkille tai kahvilan terassille, myös korvaamaton apu esimerkiksi lähdettäessä setvimään erinäisiä paikallisen byrokratian kiemuroita kuten vaikka pankkitilin avaamista tai auton rekisteröintiä paikallisiin kilpiin. Me saimme tilaisuudessa miehen kanssa hienot pinssit porukkaan kuulumisen merkiksi, kelpaa noita nyt sitten rintapieleen kiinnitellä. Tiuku oli myös mukana menossa, kahvilan ovessa olleesta koirakieltomerkistä huolimatta se sai kauniisti kysyttäessä luvan osallistua ja päätyi lopulta henkilökunnankin rapsuteltavaksi. Vanha totuus päti jälleen: käyttäydy hyvin ja sinut toivotetaan tervetulleeksi uudestaankin.

Pari tuntia kun sitten paluumatkalla istuttiin paikoillaan autossa, tuntui buran viilentämä koti kovin kolealta. Kuumasta suihkusta piti äkkiä livahtaa lämpimän peiton alle ja unisukat laittaa jalkoihin pitämään varpaita lämpiminä. Onneksi tuuli on yön aikana vähän laantunut, tosin ennusteiden mukaan iltapäivällä se kiihtyy vielä uudestaan tehdäkseen sitten taas tilaa lämpimämmille päiville. Saattaa tosin olla, että koemme myös ensimmäiset sadepäivät ensi viikolla, tuleehan sekin sitten koettua tämän tähän asti aika aurinkoisen kelin jälkeen. Mutta se on sitten joskus ensi vuonna se...

Aamulla kohtasin taas asunnon kanssamme jakavan, talven kylmyyttä sisällä pakoilevan pikkuliskonkin. Se asustelee makuuhuoneessamme, aina välillä sen näkee vilahtavan jossain verhojen takana tai jalkalistan rakosessa. Myös Tiukun nukkumapesän alle olen sen nähnyt välillä livahtavan, siellä varmaan on mukavan lämmin jemmailla. Tämä viisisenttinen kaveri on ristitty Mondoksi, saimpa siitä tänään napatuksi jopa kuvallisenkin otoksen tähän liitettäväksi ennen veijarin vipeltämistä tuonne jalkalistan ja seinän väliseen koloon.

Kaikki mitä Jouluksi toivon

"Minä haluan viettää Joulun Suomessa, sitten voidaan lähteä." Tämän lauseen olen toistanut useammankin kerran loppukesän tummenevien iltojen aikaan, kun olemme alkaneet suunnitella seuraavan talven matkaamme. Olemme vuosia viettäneet "kesälomamme" talvella, kuukausi palmujen katveessa on mukavasti katkaissut talven synkimmän pimeyden. Ja aina ollaan matkan ajankohtaa miettiessä käyty läpi sekin vaihtoehto, että lähdettäisiin jo ennen joulua ja aina minä olen sen torpannut. "Ei voi saada joulufiilistä ja -tunnelmaa jossain kuumassa, joulukoristeet näyttää kornilta niiden palmujen heiluessa yläpuolella eikä ole makuja eikä..."

Joulu on ehkä lempijuhlani, juhannus tulee tiukasti perässä, mutta kyllä se Joulu on Joulu. Kielipoliiseille todettakoon, että otan luovia kirjoittajan vapauksia kieliopista ja kirjoitan sen ihan tarkoituksella isolla alkukirjaimella, koska minulle se on Joulu isolla Jiillä. Joulussa tärkeitä ovat perinteet, tunnelma, tuoksut ja maut. Perheeni tietää hyvin, miten iso asia minulle voi olla vaikka tiettyjen koristeiden järjestys, koska ne ovat aina olleet niin. Kerran oli joulutunnelma koetuksella kun itseni kanssa aikani tuskasteltuani menin ja järkkäsin oviaukossa roikkuvat paperisydämet uudestaan oman harmonisen näkemykseni mukaisesti. Tämä kieltämättä hieman pakkomielteinen toimintani herätti ihan oikeutetusti tietyn tyyppistä protestihenkeä alkuperäisasetelman tehneen siskoni puolelta ja siinä sitten taidettiin vähän äksyillä kunnes hänen temperamenttinsa ja minun hiljainen jääräpäisyyteni asettuivat taas toisiaan tukevaan tasapainoon. Siitäkin tuli ihan hyvä Joulu.

Nyt kun tajusin viettäväni Joulun täällä, pelkäsin aluksi suurta ahdistusta. Vaan sitäpä ei tullutkaan. Olen yllättänyt itsenikin siitä, miten leppoisasti olen suhtautunut tulevan Joulun erilaisuuteen. Täällä sitä nyt ollaan palmujen luona ja ne koristeet tosiaan näyttää vähän korneilta. Vaan onko se nyt sitten niin erilaista? Joulusaunaan ei pääse, se on aika iso miinus. Mutta minulla on joulukuusi, hieno sellainen. Maksoi alle 7 euroa tuolta lähikaupan pihalta haettuna, tuoksuu ihanalle ja näyttää ihan suomalaiselta metsäpuulta vaikka kotimainen kroatialainen onkin. Tähden tein itse, mitäpä sitä ei kätevä emäntä parista puisesta varrastikusta ja foliosta väsäisi. Yksi pallokokoelmapakkaus sekä simppeli valosarja vielä ja kas, mulla on ihan paras joulupuu. Koin suorastaan lapsenomaista iloa sen koristelussa vaikka senkin tein täysin perinteiden vastaisesti jo muutama päivä sitten enkä vasta aattona. Siihen toiseen joulukoristeeseeni, kynttiläasetelmaan, olen koko joulukuun ajan koiralenkeillä kerännyt käpyjä, yhden kerrallaan. Tänään illalla kynttilät syttyvät, kun tämä kimppakämppä laskeutuu Joulun viettoon ja sen tunnelmaan.

Minulla on myös Joulun maut. Riisipuuroon on riisit tuotu muuttokuorman mukana. Kinkkua ei tule, mutta jouluinen possurulla valmistuu kyllä ja tuuvinki eli imelletty perunalaatikko paistuu sen seuraksi porkkanalaatikon kanssa. Osittain tämä tilanne aiheuttaa jopa sen, että teen muutamia makuja ihan alusta lähtien ja siten jollain mittapuulla varmaan perinteisemmin kuin mitä Suomessa tekisin. Juuri nyt ovat luumut likoamassa, että saan luumusosetta joulutorttuihin. Täältä kun ei paistonkestävää valmista löytynyt, taikina sentään on jo jääkaapissa odottamassa eilen kaupan hyllystä kannettuna. Glögiä on myös turha etsiä, ellei sellaiseksi hyväksy saksalaistyyppistä Glühweinia. Siispä teen itse, alkuviikosta keittelin jo yhden kokeiluerän ja siitä tuli parasta ikinä. Myös muiden kuin minun mielestä. Siitä tulee muuten myös niitä tuoksuja jos mistä, kun kanelitangot ja muskottipähkinät yhdessä mandariinin kuoripalojen kanssa kuplivat kattilassa inkiväärin ja neilikan täydentäessä harmoniaa ja sen punaviinin tukiessa taustalla. Miksiköhän en tuotakaan ole koskaan ennen kokeillut?

Tärkeintä on kuitenkin se, että minulla on vierellä se rakkain ihminen. Päättyvä vuosi on ollut monesta ilon hetkestä huolimatta raskas, olemme viettäneet siitä suurimman osan erossa miehen lähdettyä jo helmikuussa tänne. Kun tilanteeseen vielä yhdistää muuttoa edeltäneessä tavarakadotuksessa kokemani havainnon valtavasta turhan maallisen omaisuuden määrästä, niin voin joululaulun sanoin todeta, että All I want for Christmas is you. Tietysti kääntöpuolena tässä on, että ne muut rakkaat ihmiset ovat kaukana. Jouluyönä olemme kuitenkin kaikki saman tähtitaivaan alla ja ajatuksissamme he ovat vahvasti muutenkin.

Rauhallista, tunnelmallista, maistuvaa ja tuoksuvaa Joulua. Siitä tulee varmasti hyvä, vaikkeivat paperisydämet olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä.

Maahanmuuttajien itsenäisyysjuhlat

Viime viikonloppuna automatkasimme Zagrebiin halki Kroatian ylänkömaiden. Tätä rannikkoa reunustaa korkeahko vuorijono, jonka toisella puolella aukeaa melkoisen erinäköinen Kroatia. Ensin piti kuitenkin kiipustaa sinne ylös. Lauantaina oli hieman suoraviivaisemmin maisemaa halkova moottoritie syystä tai toisesta alkumatkan osalta suljettuna ja päädyimmekin mielenkiintoiselle kiertoreitille. Vaihtunut reittisuunnitelma tarjosi näkymiä, jotka jos eivät nyt vallan henkeä salvanneet, niin läheltä liippasivat kuitenkin. Kapeahko tie kiemurteli jyrkkää seinämää ylös ja toisinaan piti kyllä siinä kartanlukijan paikallakin kääntää katse tiehen, koska sinne sivulle katsottaessa alkoi hitusen huimaamaan. Tiputus alas oli pitkä ja suoraviivainen.

Kun ensimmäinen ylösnousemus on suoritettu, onkin matka sitten aika tasaista kohti sisämaan ydintä, Zagrebia. Takaisin moottoritien vauhdin huumaan päästyämme saimme katsella maaseutua kylineen ja viljelysmaineen sekä metsää. Mannermaisen ilmaston ero rannikolla vallitsevaan välimerelliseen ilmastoon on selvä. Siellä oli talvi, ei tosin vielä lunta mutta vihreys ja vehreys olivat poissa ja tilalla oli ruskean monia sävyjä. Havupuut sentään toivat vähän tummaa syvää vihreää sekaan.

Perillä meitä odotti joulutunnelmaan verhoutunut kaupunki, joka kuhisi elämää. Joulumarkkinat olivat vallanneet keskustan ja niin paikalliset kuin sankat turistijoukotkin kuljeskelivat kojujen seassa pysähtyen välillä kuuman juoman ja suolapalan äärelle tai ostoksia tekemään. Turisteja tosiaan riitti, se kävi ilmi hotellia varatessammekin: moni hotelli oli jo täynnä. Saimme onneksi huoneen koiraystävällisestä Hotelli Palacesta aivan huippusijainnilla.

Illalla oli sitten vuorossa se varsinainen kaupunkilomamme syy: Kroatia-Suomi yhdistyksen pikkujoulu. Ja kas, siellä me maahanmuuttajat sitten kokoonnuimme työläiskaupunginosan paikalliskuppilassa, mongersimme omaa omituista kieltämme, joimme omaa omituista juomaamme (lonkeroa) ja nauroimme illan edetessä kovaankin ääneen, mitä saattoi edesauttaa sekä se lonkero että paikalliset olut- ja viinituotteet. Onneksemme kyseisen annisteluravintolan muu asiakaskunta oli sitten kai niitä paljon puhuttuja suvakkeja, koska me mamut saimme tämän kaiken tehdä ihan rauhassa, vailla ainoatakaan pahaa silmää, epäasiallista huutelua tai kyräilyä. Päin vastoin, tarjoilija halusi itsekin maistaa tuota omituisen näköistä harmaata juomaa (ja huomatkaa, saimme siis tuoda ravinteliin myös omaa alkoholijuomaa ja sitä siellä luvan kysyttyämme myös nauttia) ja muutamat kantakroatialaiset vallan tulivat juttusille ihan positiivisessa hengessä.

Tutustuimme moneen mukavaan tyyppiin. Suomalaisyhteisö on täällä pieni eivätkä kaikki toki olleet paikalla, mutta oli todella mahtavaa päästä juttelemaan maassa jo vuosikymmeniäkin olleiden suomalaisten kanssa. Osa on löytänyt täältä puolison, osa muuten vaan maahan päätyneitä ja siihen tykästyneitä. Mukana joukossa oli myös sellaisia kroatialaisia, jotka syystä tai toisesta ovat kiinnostuneet piskuisesta maastamme jopa siinä määrin, että olivat opiskelleet tätä hitusen haastavaa kieltämme. Huikeaa.

Tällä viikolla juhlinta on sitten jatkunut. Itsenäisyyspäivä nosti pintaan monenlaisia tunteita. Varsinaisen päivänsänkarin Suomen lisäksi tämä oli lähes vuosi sitten menehtyneen Patu-koiramme syntymäpäivä ja nyt siis ensimmäistä kertaa vuosiin ei niitä synttäreitä kakkukesteineen vietetty. Kyllä se pienen kimaltavan kosteuden sai silmäkulmaan nousemaan. Vaan niin sai se varsinainen päivän aihekin. Televisiossa muisteltiin vuoden takaisten linnanjuhlien kohokohtaa, veteraanien lauluesitystä presidenttiparille. Yhä vain se kosketti. Ei unohdu heidän sankaritekonsa, vaikkei omaan muistihistoriaani sota ja sen tapahtumat tietysti ylläkään. Eivät yllä kovin monen suomalaisen muistiin enää, me jälkipolvet voimme vain vaalia historiaa ja arvostaa siihen kuuluvia tekoja ja ihmisiä. Etenkin niin kauan, kun heitä vielä keskuudessamme on. Kroatiassa moni vielä muistaa sodan, minäkin muistan uutisten kertoneen Balkanin sodasta ja Jugoslavian hajoamisen. Täällä arpiakin on varmasti vielä jäljellä, vaikka avohaavat ovatkin ajan saatossa jo umpeutuneet. Sodan taustat olivat hieman erilaiset, mutta sen kauhut silti samat ja jälkiä vieläkin nähtävissä. Lopputuloksena sodista Suomelle oli itsenäisyyden säilyttäminen, täällä sen saaminen.

Ensimmäistä kertaa muuten nyt itsekin ulkosuomalaisena havaitsin, että tasavallan presidenttimme lähettää myös meille oman itsenäisyyspäivän tervehdyksen. Se on uusi lisäys muutoin kovin perinteiseen juhlintaan. Aamu alkoi Sibeliuksen Finlandialla, illalla syttyivät sinivalkoiset kynttilät ja linnanjuhlia katsottiin täälläkin. Ja minäkin tykkäsin Robinin asusta ja olemuksesta.