Korona-arki Kroatiassa: Kohti parempaa

Sateen jälkeen tuli poutasaa ja harmaan sävyt muuttuivat kirkkaammiksi. Monella tavalla ollaan matkalla parempiin päiviin. Suurin kyynelvirta on kuivunut, lämmin kiitos kaikille tavalla tai toisella asian johdosta meitä muistaneille. Tänään aamulla meri tervehti minua tällä näkymällä, kauniina ja rauhallisena.

Korona-arki etenee, niin täällä kuin muuallakin. Kroatiassa kuten myös Suomesssa ja monessa muussakin maassa pohditaan kovasti, millaisin askelmerkein mennään kohti uutta normaalia. Sillä siihen vanhaan normaaliin ei liene paluuta, ehkä enää koskaan kuten joku asiantuntija totesi. Maanantaina täällä astuu voimaan seuraava rajoituskevennys, toukokuussa sitten seuraavat asteittain. Siis sikäli kun mitään odottamattomia muutoksia tartuntamäärissä ei ilmene. Tämän päivän lukujen mukaan uusia tartuntoja täällä ilmeni 31, kokonaismäärän ollessa siten 1981, joista 869 on parantunut ja menehtyneitä on 48. Varsin maltillisesti siis mennään ja epidemia on saatu pidettyä tasolla jolla terveydenhoito sen kanssa pärjää.

Suomessa on hirmuinen haloo yritystuista ja miten muuten valtion tulisi tai ei tulisi rahaa käyttää vaikkapa niitä suojavarusteita hankittaessa ja muutenkin kriisistä selviämisessä. Itse en ainakaan ole huomannut minkäänlaisia uutisia yritysten tai yhteisöjen merkittävistä osallistumisista talkoisiin. Täällä Kroatiassa useat yritykset, urheiluseurat ja muut organisaatiot ovat tehneet erittäin merkittäviä lahjoituksia esimerkiksi sairaaloille, ihan suoraan rahana tai vaikkapa tilaamalla suojavälineitä ja lahjoittamalla ne. Kun ottaa huomioon, että kaikki tässä kuitenkin ollaan enemmän tai vähemmän samassa sopassa, niin tämä malli on mielestäni aika todella hieno ja arvostuksen ansaitseva.

Vähän vähemmän hyvin täällä hoidetaan tuota maskihommaa. Monet niitä käyttävät, mutta kyllä näkemäni perusteella todellakin uskon niihin mielipiteisiin, joiden mukaan maskin käyttö lisää tartuntariskiä ennemmin kuin vähentää. Eilen kaupassa seurasin kassaneidin käytöstä. Hänellä oli maski ja suojahanskat. Maski taisi vähän ahdistaa, koska niillä hansikoiduilla käsillään hän sitten ihan jatkuvasti hiplaili ja siirteli maskiaan, veti sitä välillä pois nenän päältä ja kun piti edessäni olevalle asiakkaalle jotain enemmän puhua, vetäisi neiti sen maskin kokonaan leualle. Ja sitten taas takaisin. Niillä samoilla käsineillä, joilla koski ihan kaikkeen muuhunkin. Ei mennyt vissiin ihan ohjeistuksen mukaan. Samantyyppistä käytöstä maskien kanssa näkee kaikkialla, niitä roikkuu autojen taustapeileissä Wunderbaumien ja ruokousnauhojen kanssa, siitä se on sitten kätevä edestaas ottaa käyttöön ja laittaa taas takaisin. Enkä kyllä yhtään väitä, että tämä olisi vain kroatialainen versio aiheesta, harvassa ovat varmasti ne paikat joissa maskien käyttö hygieniaohjeistusta noudattaa. Itse en aio maskia käyttää, ellei sitä jossain pakolliseksi määrätä. Tai tietysti jos itse alkaisin kovasti pärskimään, mutta sitten toisaalta en kyllä liikkuisi missään ihmisten ilmoillakaan.

Viikon päästä on vappu. Taisin luvata miehelle, että leivon munkkeja. Nyt pitäisi löytää se paras resepti, en ole moisia nimittäin koskaan itse tehnyt. Saa siis vinkata, jos hallussa on se mehevimpien munkkien takuuvarma ohje. Täytyy toivoa, että sitä hiivaakin piakkoin alkaisi kauppojen hyllyiltä löytymään tai alkaa kotirouvan varastot tyhjenemään. Pari pussia kuivahiivaa on vielä jäljellä, että saadaan ne munkitkin tehtyä.

Korona-arki Kroatiassa: Kaukana kavala korona

Jos oli sunnuntaina kauppakeskuksessa pelon ilmapiiri niin jotain täysin toista oli ilmassa eilen illalla. Kas tässä teillekin tunnelmakuva Podstranan kylältä meidän parvekkeelta nähtynä, kuultuna ja muutenkin aistittuna.

Maisema tänään, tekstissä tunnelma eiliseltä illalta.

Lämmin keväinen ilta, sellainen melkein pastellinsävyinen. Vähän jo kesän häivähdystäkin havaittavissa. Linnut laulaa lurittelevat kaiken sen rinnoissa rellestävän keväthuuman voimalla jota luonto on niihin ladannut. Kohta pitääkin alkaa vahtia, etteivät pääskyset ala pesää tähän meidän terassin lipan alle rakentamaan, yrittävät ahkerasti joko kevät. Hedelmä- ja pähkinäpuut kukkivat valkoisin, herkän vaaleanpunaisin ja jopa lähes fuksianpunaisin kukin, pörriäiset surisevat kukasta kukkaan. Meri kimmeltää taustalla ja sen takana siintää Bracin saari. Taivaalla hehkuu vielä myös aurinko, pikkuhiljaa horisonttia kohti jo painumassa. Lämmittää se silti vielä, t-paidassa tarkenee hyvin tarkkailla illan tapahtumia täällä omalla kylälläni.

Ihmiset puuhastelevat pihoillaan ja kasvimaillaan. Parikin naapurin isäntää kuokkii istutusten seassa, yksi kastelee letkulla perunamaataan. Tuolla emäntä käy poimimassa sitruunoita pihan perän puusta, ehkä tiedossa on limunadaa päivän piristykseksi. Rinteessä talon pihalla lapset juoksevat ja kiljuvat leikkiensä keskellä samaan aikaan kun ilmeisesti isä rakentaa jotain puutarhassa. Vasara naputtaa ja pari kertaa pärähtää porakin. Toisaalla on viritetty sulkapalloverkko pienelle hiekkakentälle ja sisarukset kisaavat sekä fyysisesti että ilmeisesti myös hieman verbaalisesti paremmuudesta. Muutama koirakin haukahtaa omat asiansa. Tuolla joku pärisyttää siimareikkuria ja ilmassa leijuukin juuri leikatun ruohon tuoksu. Aika hyvä tuoksu. Kas, tuolla yksi naapuri pesee autoaan ja polkupyöräkin sai putsauksen siinä samalla.

Joku huikkaa tervehdyksen omalta pihaltaan naapuritalon parvekkeella kuivuneita pyykkejä keräävälle rouvalle, kuulumisia vaihdetaan. Pari autoa huristaa muuten hiljaisella kylätiellä, toinen pysähtyy talomme kohdalle ja jää juttelemaan vuokraisäntämme kanssa.

Yhtään kasvomaskia ei ole näkyvissä. Kaukana kavala korona.

Pois Kroatiasta

Viimeisen kahden kuukauden aikana olemme viettäneet pari viikkoa Suomessa, viikon Ranskassa ja juuri nyt kirjoittelen tätä tekstiä englantilaisessa pikkukylässä Southamptonin kupeessa. Täällä olisi tarkoitus oleilla seuraavat kolme viikkoa, joten brittiläinen elämänmeno tulee jotakuinkin tutuksi. Paljon ei siis ole aikaa vietetty kotosalla, enemmän on pakattu kasseja lähtöjä varten.

Lähtemistä miettii myös moni muu Kroatiassa. Lähes poikkeuksetta tapaamani 20-35 vuotiaat ihmiset sanovat haluavansa pois maasta. Ja aika monet heistä myös tuon toiveensa toteuttavat. Eivätkä he ole palaamassa takaisin toisin kuten lähtijät tekivät vielä jokunen vuosi taaksepäin. Silloin nuoret lähtivät muutamaksi vuodeksi ulkomaille töihin ja rahaa tienaamaan palatakseen sitten takaisin perustamaan perheen ja asettumaan aloilleen. Nyt lähtevät paitsi ne yksittäiset nuoret, myös kokonaiset perheet. Eniten suunnataan Saksaan, mutta myös esimerkiksi Irlannissa on jo varsin vahva kroaattiväestö. Viimeisimmäksi juttelin asiasta koirakävelyn lomassa tutun Bongo-koiran emännän, juuri lääkäriksi valmistuvan nuoren naisen kanssa. Hän, kuten moni muu hänen kaltaisensa, ei näe itselleen minkäänlaista tulevaisuutta Kroatiassa. He ovat poikaystävänsä kanssa lähdössä vuoden sisällä pois, mahdollisesti Norjaan, Ruotsiin tai Suomeen. Ruotsissa on jo tuttuja, se houkuttaisi ehkä eniten. Juttelimme paljon maiden olosuhteista ja mahdollisuuksista koulutetulle maahanmuuttajalle. Hän ei lähdettyään aio palata.

Kun kerromme muuttaneemme Kroatiaan Suomesta, kohtaamme poikkeuksetta suurta ihmetystä. Miksi ihmeessä kukaan haluaa tehdä niin? Turistit ja vähän vakituisemmatkin loma-asukkaat toki ymmärretään, mutta että oikeasti joku haluaa kokonaan muuttaa maahan, josta alkuasukkaat vain haluavat pois. Se hämmästyttää ja kummastattaa.

Lehtien otsikot ja poliitikot käyttävät termejä joukkopako ja uhkaava väestökriisi. Sellaisesta alkaa oikeasti olla kyse. Kun maan väkiluku on nipin napin neljä miljoonaa, ei tarvita monimutkaisia kansantaloustieteiden tutkintoja ymmärtääkseen mitä kymmenien tuhansien nuorten koulutettujen ihmisten lähtö vuosittain tarkoittaa. Kouluja on jo jouduttu sulkemaan maaseudulla kun ei kylissä enää yksinkertaisesti asu muita kuin eläkeläisiä. Siinä on vaikea syntyvyyden lisäämisen kautta lähteä asiaa ratkaisemaan. Jo nyt alkaa olla pula osaavista työntekijöistä monella alalla. Eikä tilanne tule ainakaan helpottumaan.

Mistä tämä lähtemisen into sitten kumpuaa? Syitä on toki monia eivätkä ne ole niin yksiselitteisiä. Päällimmäisinä voisi kai mainita nuorten ihmisten liki täydellisen uskonpuutteen siihen, mitä tulee oman maan tulevaisuuteen ja poliittiseen systeemiin. Äänestysprosentit ovat todella alhaisia, kun ei ole uskottavaa vaihtoehtoa nykymallille. Korruptio ja vähintäänkin hyvä veli -verkosto elää edelleen, ei nähdä mitään merkitystä omalla koulutuksella ja osaamisella kun ne parhaat työpaikat, asunnot ja muut mukavat asiat menevät kuitenkin "pomon pojalle tai kaupunginjohtajan kummitytölle". Vähän ehkä kärjistettynä mutta ymmärrätte idean. Alhainen palkkataso ei myöskään motivoi. Ja tietysti se ruoho nyt vain ylipäätään nähdään kauhean paljon vihreämpänä siellä rajan toisella puolella, tämä myytti osittain varmasti vahvistaa itse itseään. Kun kaikki muutkin niin minä myös. Tahti on ollut isolla kierteellä kiihtyvä siitä asti, kun Kroatia liittyi EU:n jengiin vuonna 2013.

Me palaamme Kroatiaan kolmen viikon päästä, ainakin toistaiseksi. Se, miten kauan kotimme Adrianmeren rannalla on, riippuu ja roikkuu monestakin kiinnikkeestä. Seuraavat viikot nautin kuitenkin tästä länsieurooppalaisesta meiningistä. Sää nyt on täysin pyllystä, sataa ja tuulee eikä mittari millään pääse kymmentä astetta ylemmäs kun kotosalla samaan aikaan nautitaan auringosta ja noin tuplalämpötiloista. (Tosin tuossa eilen otetussa kuvassa taivas sentään vilauttaa sinistä sävyä, tuuli kuitenkin vihmoi vettä niskaan sieltä selän takana olleesta pilvestä.) Mutta kyllä vaikkapa ison Sainsbury's marketin tarjonta peittoaa aika heittämällä ne tutut Konzumit, seikka joka toteutui myös taannoin Ranskassa ja samoin kuin Suomessa Prisman tai Cittarinkin kohdalla. Kohtuullisen innokkaana kotikokkina tämä seikka on minulle aika iso juttu. Niin ja ihan vaan se fakta että ymmärrän niiden kaupan myyntiartikkeleiden etiketit ja muutenkin kaiken ympärilläni puhutun ja kirjoitetun antaa tietyn kuuluvuuden tunteen. Jälleen kerran voin toki vain itse suomia itseäni laiskuudesta opetella kroatian melkoisen haastavaa kieltä syvällisemmin kuin ihan vaan perusteita.

Taidampa paikalliseen tyyliin laittaa teeveden kiehumaan, illalla miehen tultua "kotiin" on tiedossa piipahdus viereisessä paikallispubissa ja fish & chips. Tämmöistä Emmerdale-elämäähän tämä täällä on.

Matkailun edistämistä kahteen suuntaan

Nämä tekstinpätkäni ja viime aikoina erityisesti Instagraminini tarinavideoinnit ovat saamani palautteen mukaan olleet vähintäänkin vahvasti vaikuttavina tekijöinä tai inspiraation lähteinä useammallekin matkaajalle, joka on suunnitellut lomaansa Kroatiaan ja erityisesti tänne Dalmatian rannikolle. Ovatpa jotkut vallan valinneet tämän kotikyläni Podstranan kohteekseen juurikin minun tuotosteni ja toimintani vuoksi, mikä tietysti sykähdyttää. Mukava on ollut viestien ja puheluiden myötä sekä ihan livenäkin olla auttamassa sen hartaasti odotetun loman pähkäilyssä ja toteuttamisessa.

Tie vie kahteen suuntaan, sinne ja takaisin. 

Nyt tämä matkailun edistäminen on kääntynyt toiseenkin suuntaan ihan konkreettisesti. Moneen otteeseen puolileikilläni olen tässä kevään ja kesän kuluessa maininnut vuokraemännälleni, että hänenhän pitää tulla käymään Suomessa nyt kun itse lennähdän sinne elokuuksi pakoon tänne rynnivää pääturistilaumaa sesongin huipentuessa. Ja kappas, ajatuksen siemen oli jäänyt itämään ja toissapäivänä hän sitten kysyi mitä mahtaisi lennot sinne kauas pohjoiseen kustantaa ja milloin hän voisi tulla? Siinä sitten tilanne eskaloitui niin, että iltaan mennessä oli lennot varattuna. Ja tämä on suurehko askel hyvin vähän matkanneelle lentopelosta hitusen kärsivälle ystävälleni. 

Ennen täältä Suomeen lähtemistä saan vielä kertaalleen toimia paikallisoppaana vieraakseni tulevalle suomalaisystävälleni ja elokuussa nyt sitten vuorostaan Suomi-oppaana kroatialaisystävälleni. Tänään opettelimme aamukaffen lomassa vähän suomenkieltä, "hyvää yötä" kuulostaa aina niin mainiolta kun täkäläiset y, ä ja ö -äänteettömät sitä koittavat sanoa. Mutta hyvin se jo sujui vaikka hän itse nauroi kuulostavansa siltä kuin yrittäisi sanoa erään kiinalaisen, presidentti Trumpin pannaan paneman elektroniikkayhtiön nimeä.

Täällä päässä opastukset ja vieraiden kanssa puuhastelut sujuvat jo aika rutiinilla, tiedossa on paikkoja ja asioita joista on helppo valita kulloisellekin vieraalle sopivia juttuja. Vaan mitenkäs sielä Suomessa? Mihin vien vieraani ja mitä näytän? Hän majoittuu kanssani mökillemme, joten rantasaunat ja muu maaseudun leppoisa mökkielämä tulee esitellyksi siinä sivussa. Vanhassa kotikaupungissani Helsingissa on tietysti käytävä, mutta olenko siellä jo turisti siinä missä hänkin? Onneksi sentään jotkin asiat sielläkin ovat pysyneet paikoillaan ja muuttumattomina vaikka paljon uutta onkin tullut.

Kerron sitten miten meni ja mitä tehtiin, pitäkää peukkuja. Ja jos tulee mieleen jokin ehdottomasti esittelemisen arvoinen juttu eteläisessä Suomessa, niin saa laittaa vinkkiä. Liikutaan ainakin akselilla Lahti-Helsinki. Sitä ennen laitetaan kuitenkin vierashuone valmiiksi täällä kotona ja vietetään vieraan kanssa muutama helteinen päivä Splitin lähialueen ihmeiden parissa.

Lomallakin voi käyttäytyä, eikös juu?

Kun loma koittaa ja arjen kiristävät köydet höllentyvät hitusen niin sitä usein rentoutuneessa mielentilassa myös käyttäytyy vähän toisella tapaa. Mikä onkin täysin ymmärrettävää ja varmasti monella tapaa jopa suotavaakin. Mutta ihan yleisen hyvän vuoksi tulisi tässäkin tilanteessa kuitenkin muistaa ne hyvät käytöstavat ja ylipäätään muut ihmiset ympärilläsi, olivat he sitten kanssasi lomafiiliksissä tai eivät. 

Aamuauringon noustessa on taatusti mukavampi herätä hotellihuoneen sängystä kuin aurinkotuoleilta.

Aiheeseen on tarttunut tänä vuonna myös Splitin pormestari Andro Krstulović, joka on julkaissut Kymmenen kultaista ohjetta turisteille. Ohjeiden ohella mukana on hitusen mainospuheeltakin kuulostavaa tekstiä, mutta ajatus sinänsä on tärkeä. Jo aiempina vuosina usempikin kaupunki ja saari on alkanut ohjeistaa lomalaisia hyvistä käytöstavoista ja jopa ryhtynyt sakottamaan niiden vastaisesta toiminnasta kuten turhan vähäpukeisena liikkumisesta uimarantojen ulkopuolella. Ainakin itselleni ja toivottavasti myös sinulle nämä asiat ovat melkoisia itsestäänselvyyksiä, mutta ihan vaan kertauksen vuoksi tässä muutama aihepiiri osittain omakohtaisen kokemuksenikin kautta peilattuna:

Se pukeutuminen. Täällä on kuuma, tiedetään. Uimarannoilla riittää pienempi kangasmäärä, kunhan nyt strategiset paikat on peitossa, mutta rantojen ulkopuolella pitäisi peittää vähän enemmän. Pari päivää sitten poikkesin pienessä lähikaupassamme ja siellä asioi samaan aikaan kolmen naisen seurue, joiden asusteena olivat vain ne Laila Kinnusen aikoinaan laulussakin mainitsemat pikku pikku bikinit. Siis sellaiset, joissa naru kulki pakaroiden väliin. Ei tainnut Lailakaan ihan niin pienistä laulaa. Myyjien ilmeet kertoivat varsin selkeästi heidän mielipiteensä asiasta enkä voi kuin olla samaa mieltä. Ei näin, ei ollenkaan. Kevyt rantapaita tai -mekko päälle ennen biitsiltä poistumista, sama koskee sen paidan osalta miehiäkin. Tämä jos mikä on kunnioitusta ympäristöäsi ja siellä jokapäiväistä elämää eläviä ihmisiä kohtaan. Jos ajatuksena on piipahtaa vaikka kylän tai kaupungin kirkossa sen suomasta viileästä varjosta arkkitehtuurin ohessa nauttimassa, on aina hyvä neuvo pitää mukana huivia, jolla peittää niitä helletopin paljastamia olkapäitä. Samainen huivi tarjoaa muutenkin toisinaan erittäin kaivattua suojaa auringon tehokkailta säteiltä. 

Dalmatialaiset ovat äänekästä kansaa, heidän ihan tavallinen keskustelu saattaa helposti intohimoisuudessaan kuulostaa enemmänkin riitelyltä. Mutta vaikka maailmaan ääntä mahtuu, olisi suotavaa sen sijoittua ennemminkin päivään kuin yön tunteihin. Vaikka itse on lomalla, on hyvä muistaa, että kaikki muut ympärillä eivät ole ja heille arki koittaa aamulla mielellään hyvin nukutun yön jälkeen. Siis pidetään vähän pienempää ääntä siellä majoituspaikan terassilla etenkin illan käännyttyä yöksi, soitetaan rokkia rannalla niin että itse kuullaan mutta säästetään se naapuri musiikkimakumme helmiltä. Hauskaa saa lomalla pitää, mutta mieluusti muitakin miettien. 

Kun kuumalla pitää juoda paljon niin pissahätäkin voi iskeä. Kukaan meistä ei halua kulkea urealle tuoksuvilla kaduilla tai puistojen poluilla. Siis etsitään se vessa. Täällä on pääsääntöisesti oikein siistit wc-tilat kahviloissa ja ravintoloissa, käytetään niitä. Vaikket asiakkaana olisikaan, voit kohteliaasti kysäistä josko voisit vessaa käyttää ja vaikka muutaman kunan siitä hyvästä maksaa. Myös julkisia helpotushuoneita löytyy ja nekin ovat oikein kelpoja, yleensä ne veloittavat 5 kunaa käynnistä joten varaa taskuun sellaisia kolikoita joissa on karhun kuva. 

Etenkin täällä Dalmatian rannikolla on aika paljon enemmän tai vähemmän taiteellisia graffitikyhäelmiä betonipintoja värittämässä. Varsin monissa niistä toistuvat sanat Hajduk, Torcidas sekä vuosiluvut 1950 ja 1911. Tarkempaa infoa näistä termeistä löytyy aikaisemmasta tekstistäni täältä, mutta todettakoon nyt vain että kaikki nuo liittyvät splitiläiseen jalkapalloseuraan nimeltään Hajduk ja se on kuulkaa sen verran vakava asia täällä, että en kyllä suosittele hahmottelemaan mitään omia poikkitaiteellisia hahmotelmia niiden päälle tai muutenkaan kovin negatiivisesti asiaan suhtautumaan. Piste. 

Vaikka yöt ovat lämpimiä ja pehmeitä, niin nukutaan kuitenkin kaikki sängyissä. Ei rannoilla tai puistojen puiden alla vaikka siihen illan tummuttua olisikin ehkä niin helppoa jäädä. Kun aamu koittaa ja paikalliset heräävät viiden jälkeen aloittamaan arkeaan, he eivät halua kohdata kuola poskella kuorsaavaa turistia. Olen itse tuolla rannalla pari kertaa aamulenkillä sellaisia todistanut eikä se kyllä ole kovin kaunista katseltavaa. Sitäpaitsi on paljon kivempi herätä sieltä majoituspaikan sängystä omaan tahtiin, kuin aamuauringon polttaviin säteisiin silmäluomilla ja illalla pehmeältä tuntuneen alustan painettua paikkasi puuduksiin. 

Pomalo tai polako, sanojasta riippuen. Tätä kuulet ehkä usein täällä Dalmatian rannikolla. Rauhallisesti, elä hättäile. Kyllä se siitä suttaantuu, ennemmin tai myöhemmin. Älä siis hermostu, jos jokin asia ei tapahdu pohjoismaisella täsmällisyydellä. Sinähän olet lomalla, mihin siis kiire? Voit itsekin omaksua ainakin vähän paikallista mielentilaa, fjakaa. Siis voimakasta halua olla tekemättä mitään. Se valtaa väen etenkin niinä päivän kuumimpina tunteina, joten heittäydy sinäkin sen valtaan ja nauti lomastasi. 

 

Kroatian tulijat ja menijät

Matkamessut on noteerattu täällä Adrianmeren rannallakin. Blogini kävijäseurannassa pomppasivat raketin lailla muutamat vanhemmat kirjoitukset messujen aikana ja nyt niiden jälkimainingeissa. En tiedä miten Kroatia on messuilla ollut esillä, mutta selvästi tänne matkaamista mietitään taas monessa kodissa. Ensi kevään, kesän ja syksynkin lomamatkojen suunnittelijat ovat armoitetun Googlen etsintäkoneen kautta päätyneet erityisesti lueskelemaan matkaajan vinkkejä Kroatiaan, autoilusta Kroatiassa ja hieman yllättäen myös koiran kanssa Kroatiaan matkustamisesta. Nämä kolme tekstiäni ovat kokeneet renesanssimaisen paluun tilastojen kärkeen, joskin ne ovat tasaisesti kiinnostaneet aiemminkin. Lisäksi sähköpostiin on mm. tuon sivun reunassa olevan yhteydenottolomakkeen kautta alkanut kiihtyvällä tahdilla tipahdella erinäisiä kyselyitä kiinnostuneilta, täällä on jo majoituksia mietitty ja retkikohteita ratkottu. Vaikka niin Suomessa kuin täällä Dalmatian rannikollakin vielä talvi jyllää täysillä, niin kyllä se kesä ja kesälomat sieltä tulevat, vääjäämättä. 

Oliivipuut ovat ja pysyvät, vuodesta ja vuosisadoista toiseen. Mutta ihmiset tulevat ja menevät.

Jos tänne taas parin kuukauden kuluttua alkaa tulijoiden virta niin on sitä virtaa toiseenkin suuntaan. Taas on julkaistu tutkimusta ja arvioita maastamuuttajista, eli Kroatian jättäneistä ja muualle muuttaneista. Kroatia kärsii kovasta muuttotappiosta, väkilukuun suhteutettuna valtava joukko nuoria koulutettuja työikäisiä liukenee muualle maailmaan, suurimmat joukot Saksaan ja Irlantiin. Siinä missä ennen yksi perheestä lähti muutamaksi vuodeksi Saksaan töihin ja hankkimaan rahaa paitsi itselleen niin koko perheelle, nyt lähtevät kokonaiset perheet ja tekevät sen jäädäkseen. Sisämaan kylissä on jouduttu sulkemaan kouluja lapsien loppuessa ja vanhukset jäävät yksin kaalimaan vartijoiksi. 

Samaan aikaan kun väki lähtee, niin etenkin täällä rannikolla kärsitään sitten työvoimapulasta. Tietyillä toimialoilla, kuten esimerkiksi rakennusalalla ja turismiin liittyvissä toiminnoissa on huutava tarve tekijöille. Viime keväänä osa ravintoloista ei päässyt avaamaan oviaan suunnitellusti kun ei yksinkertaisesti ollut kokkia keittiössä eikä tarjoilijoita terassilla. Saapa nähdä, mikä on tilanne tulevana sesonkina. Nuoret ihmiset ovat totaalisen kyllästyneitä näköalattomuuteen, jota tässä maassa kokevat. Palkat ovat heikkoja, sesonkimainen työ ei auta talven koittaessa etenkään kun sitten toisaalta täältä rannikolta on sesongin koittaessa vaikea saada kortteeria kaiken tarjonnan ollessa suunnattuna matkailijoille palkkoihin suhteutettuna huimaan hintaan. Maassa toimiva hyväveliverkosto takaa menestystä oikeat ihmiset tunteville ja oikeaan perheeseen syntyneille tai muuten oikeassa paikassa oikeaan aikaan sattumalta olleille. Koulutuksella ja ahkeruudella ei tässä vallitsevassa tilanteessa koeta olevan merkitystä. Kun vaikkapa Saksassa saavutetaan kotimaan oloihin verrattuna oikein mukava elintaso, jonkinmoinen eläke kertyy tulevaisuutta ajatellen ja ympärillä on vielä kivasti kotimaan kansalaisiakin, niin lähteminen alkaa houkutella monia. Likimain kaikki tapaamani alle 35-vuotiaat täkäläiset puhuvat ulkomaille lähtemisestä ja sinne jo lähteneistä sisaruksista tai muista tutuista. Ja monet eivät vain puhu, he myös toimivat.

Samaan aikaan tänään Hesarissa oli iso juttu siitä, miten Suomeen asiantuntijoiden mukaan tarvittaisiin huimasti enemmän työperäisiä maahanmuuttajia ja siten myös uusia veronmaksajia. Sielläkin on keittiöt vailla kokkia, ainakin Amican opiskelijaravintolassa Malmilla. Ongelma on se, miten tehdä Suomesta houkutteleva maa töitä tekeville ja miten helpottaa heidän maahan tulemista byrokratian osalta. Asia vaatisi poliittisia toimia, mutta maahanmuuttajat ei terminä oikein ole trendien aallonharjalla juuri nyt, vaikka kuinka koitettaisiin puhua nimenomaan työperäisistä tulijoista eikä turvapaikan perässä pyrkivistä joiden työllistyminen taitaa olla valitettavan matalalla tasolla. Jännä nähdä, miten tämä yksityiskohta mahtaa näkyä tulevissa vaalikeskusteluissa ja -teemoissa vai näkyykö mitenkään. Olisiko tässä paikka kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen järjestämiselle? Kroatiasta halutaan lähteä muualle töihin, miksipä ei sitten Suomeen? Vuokraemäntä totesi asiasta puhuttuamme, että kieli voi olla yksi haaste mietittäessä Suomen houkuttelevuutta täkäläisten muuttokohteeksi. Heti perään hän ehdotti, että mitäpä jos alkaisin opettaa hänelle Suomea?. Hänenkin sukulaisiaan on jo lähtenyt.

YYA-sopimus Adrianmeren rannalla

Tänään piti olla pyykkipäivä ja terassin pesupäivä. Vaan ei ole kun ei ole vettä. Iso päävesiputki on kuulemma räjähtänyt ja koko meidän kyläyhteisö täällä Podstranassa on siten vailla elämän eliksiiriä ainakin jonkin aikaa. Onneksi minulla on aina jemmassa yksi viiden litran lekkerellinen vettä, näitä yllättäviä vesitilanteita kun aina silloin tällöin tulee. Aamukahvit siis sain keiteltyä mutta noita pesupuuhasteluja ei tällä vesivarastolla toteuteta. No, aina on huominen niitä varten.

Eilen oli huippupäivä, sillä sain miehen kotiin parin kuukauden tauon jälkeen. Tosin vain muutamaksi tunniksi kunnes työ taas kutsui, mutta kuitenkin. Nyt ollaan kuitenkin sentään taas saman valtion alueella, joten saadaan ehkä vähän enemmänkin tätä live-elämää digielämän sijaan. Tiuku sai tuliaiseksi ihanan pupupehmolelun, se syrjäytti heti Ikean rottahahmot sohvalla tyynynä ja on nytkin tässä uudessa tehtävässään päiväunikaverina. Olipa onnellinen koira kun tuo kauan kadoksissa ollut äijä viimein tuli ovesta sisään. Onnellinen oli myös koiran emäntä.

Vaikka mies onkin ollut poissa, on täällä onneksi tämä paikallinen perheeni eli vuokranantajamme, jotka asuvat tässä samassa talossa. Pääsiäissunnuntaina sain kutsun osallistua heidän kanssaan aamiaiselle. Katolilaisille pääsiäinen taitaa olla se vuoden tärkein juhlapäivä, siihen liittyy paljon muutakin kuin vain suklaamunia ja pitkä vapaapäivien jono. Sunnuntain messuun mennään mukana kori, jossa noita aamiaistarpeita viedään kirkkoon siunattavaksi. Sen jälkeen korin sisältöä sitten nautitaan pitkään ja hartaasti kotona ja tähän osioon minäkin pääsin siis mukaan. Kopautettiin keitetyt ja upeasti värjätyt munat toisiinsa ja ehjänä säilyneen kuoren kanssa tilanteesta selvinnyt oli sitten voittaja. Minä voitin pari ensimmäistä erää, mutta kolmas taisto perheen tyttären kanssa päättyi hienon punaisen munani osalta huonosti. No, olihan helpompi kuoria herkku syömistä varten. Pöydässä oli kevätsipulia, villiparsaa, leikkelettä, leipiä, juustoja ja vaikka mitä. Siinä meni useampi tunti rattoisasti.

Tämä uusioperheeni täällä on kyllä ollut todellinen onni. He ovat auttaneet monessa asiassa, oli kyse sitten lähikanalan luomumunien hankkimisesta tai paikallistapojen selittämisestä. Meillä on tässä toteutuksessa melko vankka YYA-sopimus: ystävyyttä vaalitaan toisinaan kahvin, viinilasillisen tai oluen äärellä, yhteistyötä tehdään esimerkiksi Saharasta tulleen hiekkasateen jälkeen talon terasseja pestessä ja avunantoa nyt tapahtuu puolin ja toisin milloin minkäkin asian suhteen. Ensi viikonloppuna tulee vuosi täyteen täällä heidän kanssaan ja siihen on sisältynyt monta yllättävää, iloista ja antoisaa hetkeä. Kävimpä esimerkiksi tuossa ennen pääsiäistä pitämässä pullakoulutuksen, nyt alakerrassakin osataan leipoa suomalaista pullaa joka on osoittautunut suureksi herkuksi.

Jaha, vettä tulee taas. Se on tosin aika punertavan väristä, hieman on tainnut nyt päästä tuota punamullan tapaista maata putkistoon tai sitten muuten vaan on jossain määrin sameutunut. No, josko tuokin tuosta lutviutuu, omalla ajallaan. Pyykkiä tai tiskikonetta en taida viellä laittaa pyörimään, mutta pitäiskö tuota terassia nyt sitten tänään alkaa hinkkaamaan kun aurinkokin näyttää sinne jo mukavasti paistavan...

Kohtaaminen kylätiellä

Eilen aurinko paistoi, meri kimmelsi ja parin tunnin päivälenkki sujui rattoisasti. Olimme jo aika lähellä kotia, kun vastaan käveli varttuneempi pariskunta. Kuten aika usein tapahtuu, alkoivat hekin höpötellä jotakin Tiukulle. Siinä mainittiin ainakin pieni reipas koira ja jotain muuta ehkä lähinnä vauvalepertelyn tyyppistä. Tiuku pysähtyi kohteliaasti kuuntelemaan häntää heiluttaen ja kuten usein liikkeen pysähtyessä tapahtuu, alkoivat sen takajalat hieman täristä. 

Tämä tärinä saa ihmiset yleensä luulemaan, että koiralla on joko kylmä tai sitä pelottaa. Palelu on aika jännä veikkaus etenkin kesän helteillä ja muutenkin kun kyse kuitenkin on kohtalaisen karvaisesta koirasta. Harvemmin toisaalta pelkäävä koira innokkaasti heiluttaa häntäänsä. Mutta mistäs sitä tietysti koskaan voi tietää. Terrierit tärisee, toiset sanovat sen olevan lihaksiston Aina valmiina -tärinää, tapa pysyä lämpimänä ja valmiina koska tahansa syöksähtämään vaikka rotan perään ilman vaaraa revähdyksistä. Tiukullakin oli nuorempana ehkä tämäntyyppistä tärinää, tämä nykyinen johtuu useamman saamani ammattiarvion mukaan ihan vaan ikääntymisen vaikutuksesta hermotuksessa, siitä ei ole haittaa koiran liikkumiselle eikä se tunnu koiraa varsinaisesti häiritsevän. 

Se koiran fysiologiasta, mennään takaisin pariskuntaan. He tärinän havaitessaan huolestuneina tiedustelivat, onko koiralla jokin hätä? Minä siihen vakuuttamaan, ettei mitään hätää ole. Kerroin koiran olevan iäkäs, 13,5 vuotta kuitenkin jo mittarissa ja että siksi hieman välillä värisee. Ja nyt tulee se tärkein nyanssi: kaikki tämä tapahtui paikallisella kielellä, yhtään englannin tai minkään muunkaan kielen sanaa ei käytetty. Puheenparteni paljasti kuitenkin auttamattomasti vastapuolelle, että ihan paikallisvahvistus en taida olla ja he intoutuivatkin kysymään mistä olen kotoisin. Tieto suomalaisuudestani sai heiltä varsin positiivisen reaktion ja kovasti kehuivat kielitaitoani. Kysyivät josko asun täällä ja vahvistin olleeni maassa jo 1,5 vuoden ajan. Voi sentään kuinka molemmat hymyilivät ja toistivat tyytyväisyyttään siitä, että hallitsin kroaatin kieltä näin hyvin. Se tuntui olevan heille iso asia. Jatkoimme omiin suuntiimme iloisien lopputervehdyksien myötä. 

Rehellisyyden nimissä kroaatin kielitaitoni on mielestäni ihan umpisurkea, mutta kyllä kieltämättä aika yllättynyt olen, kuinka hyvin eilen etenkin ymmärsin ja pystyin kuitenkin myös ymmärrettävästi kommunikoimaan takaisin. Suurin iloni tuli kuitenkin itse kohtaamisesta. Sen aitous ja sydämellisyys, täysin tuntemattomien ihmisten osoittama kiinnostus ja positiivinen palaute. Hymyilin koko loppumatkan kotiin ja vielä senkin jälkeen. Eikä tämä ollut ainut laatuaan täällä, joskin yksi sykähdyttävimmistä. Kerran sain muutaman minuutin keskustelun päätteeksi (sillä kertaa tosin englanniksi) täysin yllättäen kassillisen appelsiineja. Tuolla rannalla kohtaan usein iäkkään rouvan, jonka kanssa käymme keskusteluja kroaatiksi ja elekielen voimalla, hän on jopa kävelykeppinsä kanssa osoitellut minulle roskia kun olen niitä ollut Bioska-kassiini keräämässä. Ja monia muita iloa tuottavia hetkiä erilaisten ihmisten kanssa. 

Yhtenevää kaikkien näiden kohtaamisten osalta on ollut se, että kertaakaan en ole kokenut negatiivista suhtautumista johtuen ulkomaalaisuudestani. Yleensä päinvastoin. Aika usein minun siis ilmeisesti oletetaan olevan paikallinen, varsinkin näin talvikaudella kun ei täällä turisteja oikeastaan ole ja jos vielä on koirakin mukana. Kun selviää etten välttämättä puhu niin sujuvasti paikallismurretta eikä ehkä vastapuolellakaan kielitaito ole ihan vahvin osaamisalue, niin sitten hymyillään, koitetaan vääntää muutamia englannin tai vaikkapa saksankielen sanoja tai ainakin elehditään paljon mikäli heillä jotain sanottavaa on. Ja minä yritän kovasti ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. 

Toivottavasti sinulla lukijani on tänään mahdollisuus kohdata joku täysin tuntematon ihminen, luoda kontakti ja saada siitä hyvä mieli. 

Vuosi elettyä elämää Kroatiassa

Siitä on nyt reilu vuosi kun aika tiiviin muuttokuormamme kanssa kurvailimme halki Euroopan tänne Adrianmeren rannalle. Meistä tuli maastamuuttajia, ulkosuomalaisia ja toisaalta maahanmuuttajia. 

Kulunut 12 kuukautta on antanut valtavasti, niin paljon uusia juttuja ja kokemuksia, että niitä riittää muisteltavaksi moneksi toviksi. Katselin äsken vuoden aikana räpsimiäni kuvia ja ne kirvoittivat monta hymyä kasvoilleni. On aurinkoisia kävelyjä uusilla rantapoluilla Murterissa, joulutunnelmamme vuosi sitten, helmikuisen karnevaalin iloista humua, kevään hyasintit pihoilla, villiparsat, merisiilien kuorien keräilyä rannalta, huikea purjehdusreissu keväisissä tuulissa, retket lähisaariin ja etelään aina Montenegroon asti, rakkaiden ihmisten vierailut täällä, konserttiretki Pulaan, helteisten kesäpäivien ihanat illat terassilla viiniköynnöksen alla, turkoosi meri, ikivanhat linnoitukset, syksyn sadonkorjuut ja oliiviöljyn syntyminen. Viimeisimpänä visiittimme Zagrebiin juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea lähetystön kekkereille. Ja paljon muuta. 

Aina ei ole niin hymyilyttänyt. Olen hakannut kivikovia polttopuita lähes varrettomalla kirveellä, kohdannut metritolkulla myrkkymatoja, värissyt pakkasessa buratuulen hyytävässä syleilyssä, pelännyt kotimme ja itsenikin puolesta kesän metsäpalon riehuessa, siivonnut taivaalta satavaa tuhkaa terassilta, noussut ennen kuutta päästäkseni koiralenkille ennen auringon ilmestymistä taivaalle pahimman hellejakson aikana.

Olen kohdannut ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat ottaneet meidät avosylin elämänsä osaksi. Toisinaan jopa häkellyttävillä tavoilla. Avuliaisuus ja aito sydämellisyys ovat tehneet vaikutuksen, yhä uudelleen ja uudelleen. Kun naapurin pappa odottaa pihallaan tummuvassa illassa paluutamme parin tunnin pituiseksi venyneeltä lenkiltä antaakseen kassillisen mandariineja ja granaattiomenoita tai kun vuokraemäntä kiikuttaa ovellemme kulhollisen kuumia juuri valmistettuja katkarapuja. Tai kun kalastajat rannalla tervehtivät minua iloisesti ja hymyilevät hassulle pikkukoiralle joka on niin innoissaan heidän puuhistaan vapojen kanssa. Tai kun paikallinen ystävämme tuo kotikylästään ison kassillisen äitinsä kasvattamia kasviksia ja ison köntin juustoa. Tai kun pienessä itävaltalaiskylässä yhden illan aikana luomme ystävyyssuhteita jotka saavat meidät palaamaan yhä uudestaan. Tai kun täällä oleva pieni mutta siksikin kiinteä suomalaisyhteisö ymmärtää ilon tuliaisena saadusta maksalaatikosta ja on toisena hetkenä vahvistanut ihmetykseni siitä, että kroatian kielessä tosiaan on yksi ja sama sana tarkoittamaan sekä karpaloa että puolukkaa. 

Vuosi on opettanut, vaatinut ja palkinnut. Se on itkettänyt ja naurattanut. 

Reilun vuorokauden kuluttua aloitamme autoretken kohti Suomea, tiedossa on pisin Suomi-visiittimme eli puolitoista kuukautta matkoineen. Mitä siltä odotamme? Saunaa, rakkaiden ihmisten näkemistä, toivottavasti vähän talven riemujakin. Toki tietysti myös jotain herkkuja joita täällä on rajoitetummin saatavilla. Metsäretkeä nuotioineen, siskon luona ulkosaunan tunnelmaa ja jäähytaukoa ulkona tähtitaivaan alla. Piipahdusta pohjoisemmaksi Vuokatin maisemiin. Kaiken sen jälkeen on taas hyvä palata kotiin, tänne Adrianmeren rannalle. Sillä täällä se koti nyt on. Ainakin toistaiseksi. 

Kalakaveri ymmärtää, lääkäri onkin toinen juttu.

Pari muuttujaa on taas pätkähtänyt keskellä elämämme juoksupyörää jossa pinkominen on näissä helteissä aikamoista hommaa muutenkin. Tässä on ihan tosissaan saanut välillä laskea kymmeneen ja keskittyä katsomaan eteenpäin pyyhkien aurinkolaseista negatiivista muuttujahöttöä ja pyrkiä saamaan linssit taas positiivisempaan sävytykseen. Siispä tähänkin kuvituskuvaksi rauhoittavaa rantamaisemaa kuunsillalla varustettuna. 

Case Polvi on edennyt monen mutkan kautta siten, että täällä sitä ei operoida. Kävin juuri aamulla klinikalla (mies kun on taas poissa maisemista) keskustelemassa aiheesta viimeisen kerran. Kaiken toimittamamme dokumentaation jälkeen määrittelivät miehen niin riskaabeliksi tapaukseksi, ettei päiväkirurgisella klinikalla uskalleta hoitaa. Ei ole siis operaatiota huomenna. Tässä sopassa vasta mausteita ja ilmeisesti niitä kokkejakin riitti ihan liiaksi, kauheasti väärinkäsityksiä ja epäonnisiakin tapahtumia joiden lopputuloksena me asiakkaina olimme päätyneet täysin erilaiseen tilannekuvaan ja näkemykseen tapahtumista kuin vastapuoli. Kyyneleiltäkään ei ole tässä tarinassa vältytty ja useampi turhautuneisuuden täyttämä hetki on koettu. Eilen minut heitettiin reilun kahden tunnin odottelun jälkeen ulos klinikalta yrittäessäni saada selvyyttä ja selityksiä, siitä kimpaantuneena kirjoitin kohtuullisen terävän sähköpostin putiikin johdolle. Sain paikalliselta ystävältämme ohjeen olla "vähemmän suomalainen" tämän asian hoitamisessa, eli kovemmat äänenpainot ja uhkailu käyttöön. Tänään käytiin sitten oikein asiallinen reilun tunnin keskustelu, jonka lopputuloksena ymmärrän ja hyväksyn tilanteen jossain määrin paremmin. En täydellisesti, mutta paremmin. Myös vastapuoli koki ahaa-elämyksiä juttutuokiomme myötä ja oppimisprosessi ainakin asiakaslähtöisemmän palveluprosessin muodostamisessa nytkähti varmasti eteenpäin. 

Paikallisen terveydenhuoltojärjestelmän jatkokäytön sijaan singahdammekin nyt sitten elokuun lopulla koko jengi nauttimaan Suomen raikkaasta ilmasta ja hoitamaan polven kuntoon. Josko viimein tämä seuraava sovittu operaatioaika pitäisi ja asialle saataisiin tavoiteltu loppuratkaisu. Ja polvi kestäisi joten kuten sinne asti. 

Muiden muuttujien ohella olemme tosiaan viime päivät aloittaneet aamumme aikaisin, ennen auringon kapuamista noiden vuorten takaa. Puolentoista tunnin lenkkireittimme sisältää reipasta ylä- ja alamäkeä, hien siinä saa kyllä pintaan ihan ilman sitä paahtavaa aurinkoakin etenkin, kun ei tuo lämpötila silloin kuuden jälkeenkään ole kuin hieman alle 30 astetta. Alhaalla rannalla ei vielä kauheaa tungosta noin aikaisin ole, lähinnä muita koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä ja kalastajia. Tuo viimeinen maininnan saanut ryhmä on erityisesti Tiukun mieleen. Tämän russelimummelin kun saa ihan sekaisin pelkkä näky virveliä viskovasta hahmosta ja se tuntuu vastustamattoman magneetin lailla vetävän pieniä tassuja luokseen. Eräänkin kerran olen saanut selitellä hassua tuijottavaa pikkukoiraa ihmetteleville hepuille, että se nyt vaan tykkää kalastamisesta. Ja siis vain kalastamisesta, ei niistä kaloista. Ei siis pelkoa että saalis joutuisi vääriin suihin. Mummelin kalakaverit suhtautuvat ymmärtävän positiivisesti. 

"Tuleeko sieltä kalaa? Heitä uudestaan, jooko?"

Näin teet liikennetilanteen kroatialaisittain

Miten luomme liikennetilanteen pyrkimällä välttämään toista liikennetilannetta? Kroatialaiset sen osaa, jos ketkä. 

Kun esimerkiksi täällä päin tuo rannan iso tie kohti Splitiä alkaa tökkimään ruuhkaisena, ottavat paikalliset käyttöön oikoreitit. He puikkelehtivat asutuksen keskellä kapeita teitä, ainakin luullen olevansa ah niin ovelia. Tosiasiassa en tiedä säästävätkö he yhtään aikaa, matkaa tulee moninkertainen määrä ja polttoainetta kuluu kiperissä nousuissa sekä kiihdytyksissä tiukkojen mutkien jälkeen. Mutta ainakin auto liikkuu eikä jumita ruuhkassa. 

Tässä meidän kohdalla on risteys, jossa usein ruumiillistuu touhun luonne ja nurinkurisuus. Risteyksessä nämä ruuhkan väistäjät tulevat kuvassa vasemmalta alatietä, jolta ihan selkeästi saisi matkaa jatkaa vain vasemmalle ja sittenkin stop-merkin takaa. Liittymäkohta on kovin kapea, eikä siitä mahdu kuin yksi auto kerrallaan, mikä aiheuttaa haastetta siinä tilanteessa, kun tuolta rannan suunnasta joku olisi menossa vuorostaan alatielle. Luonnollisesti ruuhkakiertoreitti kuitenkin edellyttää alatien autojen kääntymistä juurikin kielletysti oikealle, mikä ei tietenkään Smartia isommilta autoilta onnistu ilman vähintään yhtä peruutusvemplausta tuossa kurvissa, kuten valkoinen pakettiauto juuri on havainnollistamassa. Tässä kuulkaa torvet soi ja kädet heiluvat, kun välillä lähes tauoton autojen virta kiiruhtaa tuolta alatieltä, äheltää vaihteiden kanssa ja survoo väkisin kulman taakse oikealle. Tilanne on välillä täysin seis, kun kaikista kolmesta suunnasta tunkee autoja ja yksi on siinä poikittain keskellä tukkimassa koko paketin. Että sellaista ruuhkan välttämistä. Siihen kun sekoittaa mausteeksi vielä kohti rantaa tai sieltä pois vaeltavat lapsiperheet isoinen uimaleluineen puikkelehtimassa autojen välissä ja toisaalta helposti syttyvän dalmatialaisen veren, niin teatteria piisaa katsojien iloksi. Tai kauhuksi, ihan miten vaan. 

Tragikoomiseksi tilanteen tavallaan tekee se, että keväällä tässä tehtiin useampi viikko tietöitä, joiden myötä tuota alatietä levennettiin risteyksestä eteenpäin niin, että siinä mahtuu menemään kaksi autoa rinnan entisen yhden sijasta ruuhkatilanteiden helpottamiseksi. Tuossa rytäkässä mm. viereiselta talosta vietiin terassi ja kaistale pihaa. Mitään varsinaista ratkaisua tämä ei tlanteeseen kuitenkaan tuonut, koska itse risteyskohta on edelleen niin kapea, että siinä mahtuu kerrallaan vain yksi auto kulkemaan. Vaan ei hätää, projekti kuulemma jatkuu syksyllä kunhan turistikausi on ohi, siloin koko risteys laitetaan kuntoon ja kaikki mahtuvat kääntymään kaikkialle. Saapa nähdä, ehkä syksyllä vaan minä vuonna? Siihen asti torvet soi ja kädet käy. 

1911 - 1950 - Torcida - Hajduk. Mitä kummaa?

Nyt kun turistisesonki heinäkuun myötä on oikein viimeisen päälle alkanut täällä Kroatiassa, täyttyvät tiet ruuhkaisiksi ja siinä jonossa on sitten aikaa ihmetellä kaiken moista ympärillä näkyvää aikansa kuluttamiseksi. Erityisesti täällä Dalmatian rannikolla saattaa huomio kiinnittyä upeiden rantamaisemien lisäksi lukuun 1950, jota on spraymaalattu sinne tänne, jopa liikennemerkkien takapuolelle. Itse kiinnitin tähän nimenomaiseen sijaintiin huomiota erityisesti rantatiellä Sibenikistä Splitiin pian maahan saavuttuamme, vaikkei silloin loppuvuodesta mitään ruuhkia ollutkaan. Tietyillä pätkillä numerot olivat ihan jokaisen vastaantuleville tarkoitetun liikennemerkin tai kyltin takana, joku oli nyt nähnyt oikeasti vaivaa. Koitimme siinä autossa istuessamme miehen kanssa pohtia, mitä niin kovin erikoista tuona vuonna olisi Kroatian tai oikeastaan siis Jugoslavian historiassa tapahtunut. Kun merkinnät selvästi olivat vielä ihan tuoreitakin. Ja oliko kyseessä edes vuosiluku vai liittyisikö numerosarja johonkin ihan muuhun? Emme kuitenkaan päätyneet mihinkään tyhjentävään ratkaisuun ja sen pähkäily sitten jäi, kunnes taas seuraavan kerran luvun jossain betoniseinässä töhrittynä näin. Tämä piti selvittää ja selvyyden myös sain. 

Kroatiassa jalkapallo on aika iso juttu. Siis jos mietitään jääkiekon merkitystä vaikkapa Suomessa, niin se ei ole yhtään mitään verrattuna tähän pallohommaan täällä. Jos sitten lähdetään tarkentamaan, niin täällä Splitissä on sellainen paikallinen jalkapalloseura kuin Hajduk. Nyt aletaankin olemaan asian ytimessä. Osalle paikallisista on kaksi ylintä, Jumala ja Hajduk. Elämää suurempia molemmat, ei kuitenkaan välttämättä tuossa järjestyksessä. Mutta miten se 1950 tähän sitten liittyy? Seura itsessään on perustettu jo vuonna 1911, joka on toinen satunnaisesti maisemassa vilahtava vuosiluku, muttei jostain syystä läheskään niin usein kun tämä toinen. Kyse on vuodesta, jolloin Hajdukin kannattajakerho Torcida perustettiin. Ja nämä on sitten oikein tosifaneja, ei mitään nimelliskannattajia. Torcida on Euroopan vanhin jalkapalloseuran fanclub, joten mistään uudesta trendijengistä ei ole kyse. Sillä on alajaostoja paitsi muualla Kroatiassa, myös muissa maissa erityisesti tietysti kroatialaisyhteisöjen keskuudessa. Osalla näistä superkannattajista on sitten näemmä melkoinen pakkomielle mainostaa tuota fanikerhon perustamisvuotta hyvinkin jännissä paikoissa. Paitsi angstisen teinin tekemältä töherrykseltä vaikuttavia numerosuttauksia, on nähtävillä myös enemmän aikaa ja lahjakkuutta vaativia kannatuksenilmaisuja. Alla olevan kuvan seuralogo on maalattuna ihan tässä lähellä olevan tönön seinään, olisiko tuo nyt sitten joku sähkökeskus vai mikä lie. 

Joukkorahoitus kun tuntuu olevan kova sana Suomen yritysmaailmassa, niin täällä se on ängennyt urheilun puolelle. Tällä hetkellä on menossa toinen kierros, jonka myötä Hajdukin kannattajat voivat ostaa rakkaan seuransa osakkeita ja olla näin entistä enemmän osa sitä. Taustalla on ajatus saada seuran johtoportaaseen ja päätöksentekoon vähemmän poliitikkoja ja enemmän jalkapalloa eläviä ja hengittäviä ihmisiä. Tähän asti kun seuran suurin omistaja on ollut Splitin kaupunki. 

Jalkapallossa on tietysti aina myös se vastustaja. Kroatian omassa liigassa pelaa useita joukkueita, mutta ihan kuin Suomen jäillä, on täälläkin vastustajia ja sitten on "vastustajia". Täällä se pahin ja tunteita eniten kuohuttava on pääkaupungin Dinamo Zagreb. Näiden kahden joukkueen kohtaamiset ovat kipinäherkkiä ja viranomaiset varustautuvat aina kannattajien yhteydenottoihin. Jos siis satut olemaan Splitissä tai Zagrebissa kun nämä kaksi jengiä nurmella kamppailevat, suosittelen pysymään poissa kannattajajoukkojen ja erityisesti niiden mahdollisten keskinäisten kohtaamisten tieltä. Ei ole mitenkään tavatonta, että baarien sisustukset menevät otteluiltoina uusiksi tai pari bussia päätyy poltetuksi. Ja muutama nenä saattaa saada uuden muotoilun siinä ohessa. Se on kuulkaa iso juttu tuo potkupallo. Ja Hajduk. 

Pieni jalkapallotietämys on ollut paitsi moniin omituisuuksiin selvyyttä antavaa, myös jopa ihan muutenkin hyödyllistä. Olempa jo kertaalleen ansainnut yhdet ilmaiset oluet vain koska ulkomaan otuksena osoitinkin keskustelussa hallitsevani tämä tärkeät vuodet ja asiat niiden takana. Torcida-ihminen on siitä kovin iloinen ja otettu.