Terveisiä sairastuvalta. Siis sohvalta. Tässähän minä tosin aina näitä tekstejä olen täällä Murterissa kirjoitellut, mutta nyt tämä on myös sairastupani. Sillä niin tapahtui näinä päivinä, että flunssa tuli ja iski. Ja minä tipahdin tantereeseen ihan suorilta jaloilta. Tai siis tähän sohvalle.
Mies on ollut jo tovin kovin nuhainen, ei varsinaisesti mitään täysimittaista miesflunssaa sentään mutta nenäliinoja on kulunut ja muutama kuuma totikin tullut tehdyksi. Siellä rintamalla on sentään taistelu kääntymässä voitokkaaksi, ilma kulkee ja energiatasot ovat taas lähempänä normaalia. Likimain pakotin äijän lepäämään viime viikonloppuna ja sitä ennen olin jo saarnannut turhan raskaista työpäivistä puolikuntoisena. Nyt pitäisi sitten uskoa omaan sanaansa ja malttaa maata. Vaan vaikeaa se on. Ulkona on nyt kylmän kauden ainakin toistaiseksi päätyttyä ihana keli, aurinkoista ja lämmintä toistakymmentä astetta. Eikä tuule. Kutakuinkin rikollistahan sitä on siis sisällä kökötellä.
Eilen koko päivän sohvaa onnistuneesti paikallaan pidettyäni lähdin rauhallisesti raahautumaan koiran kanssa tuonne rantaan, että saisi mummeli vähän kirmata biitsillä. Siinä samalla hoitui kynsien leikkauskin, sai Tiuku sitten hiottua pahimmat terävät leikkauspinnat rannan kivikossa. Kivikko tarjosi sitten taas luonnon omat trimmauspöytätasot, joita hyödynsin kaapiessani aika kasan karvaa pois tuon otuksen turbovauhdilla uusiutuvasta kuontalosta. Mielestäni oloni oli ihan ok, mitä nyt kurkkua vähän kaihersi. Istuin tapani mukaan hetken kalkkikivilohkareella ja katselin merelle, tämä pieni pysähtyminen on tullut tavaksi jokapäiväisillä kävelyilläni. Sanottakoon sitä nyt sitten vaikka omaksi meditaatiomuodokseni. Valo alkoi valumaan illan tieltä pois ja maisema pehmittyi pastellin sävyihin kootessani trimmausvälineet kivikosta ja lähtiessäni takaisin. Vaan kun olin - ihan rauhallisesti - kiivennyt tuolta merenpinnan tasolta takaisin tänne kotikorkeuksille, oli kieltämättä aika tyhjiin puserrettu fiilis. Yöllä se sitten kostautui, kuume liittyi taistelujoukkoihin pöpöä nujertamaan ja ääniskaala otti pari askelta alaspäin. Meillä on miehen kanssa nämä omat flunssaoireemme: häneltä menee makuaisti ihan täysin ja minä menetän varsin helposti ääneni. Vielä kähisee ja kun kurkkukipu ja kuume on tässä päivän aikana helpottanut niin toivottavasti pysyy jonkinmoinen äänimääräinen kommunikaatiokyky tallella tällä kertaa.
Vaan tämä aloillaan olo, se ei ole helppoa se. Päivä vielä menee, mutta sitten alkaa jo ahdistaa. Sitä on niin helppo alkaa vähän jotain puuhaamaan, nytkin odottaa pyykit silittämistä tuolla yläkerrassa ja keittiössä olisi raivattavaa. Tarve päästä liikkeelle alkaa patoutua aika napakalla tahdilla. Nämä kotirouvapäiväni ovat muutenkin olleet kaikkea muuta kuin lekottelua, hyvä jos ovat tunnit kaikkeen tekemiseen riittäneet. Myönnän, että ennen tämän uuden elämänvaiheen alkua olin vähän unelmoinut mahdollisuudesta pitkiin lukuhetkiin, viime vuosina oikeastaan vain lomat ovat tarjonneet siihen tilaisuuden ja olen kaivannut kunnon tilaisuutta uppoutua hyvään kirjaan. No en ole uppoutunut, iltalukemisena olen muutama sivu kerrallaan saanut opuksia kahlattua. Se kun on minun tapani katkaista päivän aivotoiminta ja siirtää ne lepotilaan. Vain taannoinen Suomi-visiittini tarjosi kahden pysähdyksen taktiikalla suoritettujen lentomatkojen osalta aikaa ja tilaisuuden kunnon lukuherkutteluun. Unelmoin siis vapaaehtoisesta lekottelusta, mutta näin pakotettuna se on kovin vastenmielistä.
No, nyt siirrän tämän läppärin syrjään, korjaan vähän selän takana olevien tyynyjen ja päällä olevan viltin asentoa, avaan kirjan ja annan tarinan viedä. Ja pitää minut paikallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti