Nyt alkaa ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että operaatio asunnon tyhjennys saavuttaa jonkinlaisia tuloksia. Kaapeissa on tyhjiä hyllyjä ja lattiaa on tullut esiin muutamien poistuneiden huonekalujen alta. Edessä on tehoviikko, jonka päätteeksi lähtee sitten likimain kaikki loput huonekalut. Ne on siis vielä sitä ennen tyhjennettävä, lipastojen ja yöpöytien laatikot pengottava viimeistä nurkkaa myöten, tv-tasosta setvittävä kaikki laitteet ja etenkin niiden johdot ulos, sohvaltakin siirrettävä russeli ja russelityyny sivuun. Sitten onkin paljon tavaraa lattioilla, kasoja ja pinoja jotka on lopuksi vain järjestelmällisesti perattava. Suurin piirten olen kerännyt kaiken järkevän myyntiartikkelitavaran jo pois, jäljellä on siis joko jotain säästettävää tai poistoon lähtevää. Ja tuota jälkimmäistä on paljon.
SPR:n Kontti-myymälä sai tänään pari isoa Ikean kassillista tavaraa, sinne päätyivät CD:t ja DVD:t, joitain kirjoja ja vähän vaatteita. Tuntui todella hyvältä jättää kassit sinne, Minä en niiden sisällöllä enää mitään tee, mutta jollekin niistä voi olla iloa. Ja samalla koko prosessissa syntyy arvokasta apua tarvitsevien hyväksi. Vielä on alakerran lattialla parit pinot kirjoja vietäväksi sinne sairaalaan ja toisaalta Helsingin turvakodin hyllyyn. Tiedän jo nyt, että niiden luovutusten jälkeen vasta hyvä mieli onkin.
Hyvää mieltä tarvitaan, tämän viikonloppua on osittain mennytkin vähän alavireisesti. Varmaan on taas hormonit järjestäytyneet vähän melankolisen mallin mukaan, kun haikeus on ollut mielen päällä niin voimakkaasti. Olen itkenyt viime talvena autuaammille pallomaille lähtenyttä russeliamme, elämäni koiraa jota kaipaan toisinaan vieläkin niin kovasti. Olen kaivannut miestäni ja yhteistä arkea, ihmistä lähelleni. Huomasin kyynelten valuvan katsoessani Inhimillinen tekijä -ohjelman uusintaa, jossa jääkiekkoilija Teemu Ramstedt ohjelman lopuksi itsekin liikuttuen kertoi huikeista tunneryöpyistä, joita samasta sairaudesta kärsivien nuorten kohtaamiset ovat hänelle antaneet. Tunneskaalaa on riittänyt, nauroin minä Possea katsellessani toisaalta ihan heleästi ääneen.
Lähtöön alkaa kohta olla noin kuukausi. Tarkkaa maastapoistumisen päivää ei vielä tiedetä, mutta pakkohan se on marraskuun loppuun mennessä täältä häippästä. Yllätyksekseni huomaan, että tuleva ei enää pelota yhtään niin paljon kuin vielä jokunen aika sitten. Varmaksi en vanno, mutta jotenkin luulen että tämä prosessi on muuttanut minua hitusen huolettomammaksi. Sillä tavalla positiivisesti. Kestän tuntemattoman tulemista paremmin, kuin vielä jokin aika sitten, selkeän suunnitelman puute ei ahdista. Enkä nyt tietenkään väitä, että tässä oltaisiin ihan hervottomaksi heittäytymässä, sanoisin että hieman on pipo kuitenkin löysempi kuin edellisillä käyttökerroilla. Tähän tietysti läheiset ihmiseni osaisivat sanoa osuvamman arvion, mutta omia ajatuksiani peilatessani olen tämmöiseen päätelmään tullut. Tässähän on menossa kaiken muun ohella pienimuotoinen ihmiskoe, jonka tutkimuksen keskipisteessä olen minä ja minun pääni. Pyrin parhaani mukaan tarkkailemaan itseäni ja ajatusmaailmani myllerrystä tämän kaiken edetessä. Ihan vain omaksi ilokseni ja mitä ilmeisemmin myös teidän lukijoiden väistämättömäksi annokseksi kotikutoista psykoanalyysiä. Tai jotain sellaisen kaltaista.
Vähän olen viime viikkoina seurannut myös muiden kanssaihmisten ajatusmaailman ulokkeita. Kun olen kertonut lähdöstäni ja suunnitelmistamme tai lähinnä omalta osalta niiden puutteesta, on ollut kiinnostavaa seurata reaktioita. Varsin usein saan seurata tapahtumaketjua, jossa henkilö ensin henkäisee selvästi sangen aidon, rehellisen kehun ratkaisumme upeudesta ja mahtavuudesta, että tottakai tämmöinen päätös tässä kohtaa on se ainut oikea ja että hänkin on monesti miettinyt jotain vastaavaa. Sitten alkaa se kyseisen henkilön lähinnä itselleen osoittama litania kaikista niistä syistä, miksei hän voisi tehdä mitään samantyyppistä irtiottoa: puoliso, lapset, työ ja mitä niitä nyt onkaan. Niiden syiden taakse on sitten hyvä turvallisesti jemmautua. Kyllähän minäkin mutta. Mutta.
Monta muttaa tässä on kieltämättä saanut itsekin taklata. Usein niistä on selvinnut kohtuullisen tehokkaasti yhdellä ainoalla sanalla: Miksi? Miksi en voi? Miksi pitää? Miksi minä teen tämän? Ja jos vastaa täysin rehellisesti, haihtuu se "mutta" kuin sammutetun kynttilän savuvana. Toisinaan se viipyilee pidempään jättäen vielä katkeran tuoksunsa jälkeensä, toisinaan se katoaa nopeasti kiiluvan kipinan sammuessa. Tuota sanaa aion yrittää tulevaisuudessakin käyttää, siihen ei aina ole helppo vastata rehellisesti, mutta lopulta se vastaus tekee asioista helpompia ja yksinkertaisempia. Vastasi siihen sitten itse tai vaati sitä vastausta joltakin toiselta.
Ja aina välillä saa ja pitää todeta, että no hitto miksi ei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti