Korona-arki Kroatiassa: Suru tuli taloon

Eilen oli päivä, jonka tulon tiesin lähestyvän vääjäämättä. Päivä jolloin meidän oli sanottava hyvästit rakkaalle Tiukullemme. Yli 20 vuotta minulla on ollut koira tai kaksi, nyt ei ole yhtään.

Lähes 16 vuotta Tiuku, tuo pieni blondi kulki vierellä. Se selvisi kolmen päivän karkureissulta itse kotiin pelästyttyään ensimmäisenä uutenavuotenaan raketteja ja rynnättyään niitä pakoon. Se rakasti kalastamista vaikkei kaloista välittänytkään, seurasi innolla vieressä onkimista tai virvelöintiä välillä vähän liiankin kovaäänisesti kommentoiden. Niin ja porot, ne vasta innostavia olivatkin ja joka syksy Lapin vaellusreissuilla sinkoiltiin hihnan päässä noita otuksia tavoitellen. Se rakasti Patua, toista russeliamme, jonka poismeno reilu neljä vuotta sitten ajoi Tiukun masennukseen. Tiuku pusutti jokaista tarpeeksi lähelle tullutta naamaa, pitkään ja tarmokkaasti.

Tiuku lähti 12-vuotiaana meidän kanssa maailmalle ja kehkeytyi Matkamummeliksi jota Suomen russelimaailma seurasi tarinoiden ja kuvien kautta, olipa mummelista juuri viimeisimmässä Russeli-lehdessä iso juttukin, joka toivottavasti kannustaa muitakin lähtemään reissuun koiriensa kanssa. Suomen lisäksi Tiuku jätti tassunjälkensä 15 muun maan kamaralle. Se kulki maalla, merellä ja ilmassa, tottuneesti kulkupelistä riippumatta ja valtasi suvereenisti hotellisängyistä itselleen paikan. On ollut kerrassaan häkellyttävää ja sydäntä sykähtävää, miten valtavan reaktion Matkamummon poismeno on russelipiireissä aiheuttanut, sadat viestit ja osanotot kertovat jotain tuon pienen otuksen merkityksestä muillekin kuin vain meille.

Tiukun sydän sykki vielä lujaa ja häntä heilui loppuun asti. Pikkuhiljaa kontrolli takajalkoihin alkoi kuitenkin heiketä ja niiden voimatkin huveta, jossain vaiheessa ei mummeli enää hypähtänytkään kepeästi sohvalle ja asfaltilla kynnet alkoivat raapia maata vaikka heinikossa jalka vielä nousikin. Asentotunto heikkeni selvästi, eli koira ei aina hahmottanut jalkojen asentoa. Hyvillä treeniohjeillä tilanteen etenemistä saatiin hidastettua, päästiin vielä metsälenkille ja juostiin tuonne alas rannalle. Lopulta meidän raskas tehtävä oli kuitenkin päättää, missä kohtaa oli aika päästää mummeli sinne missä voi juosta iloisena ikuisesti oravien ja porojen perässä. Se hetki koitti eilen.

Tiuku, pieni vaniljainkiväärimuffinssini, meillä on sinua iso ikävä.
Tiuku, Töppötassun Hilja 2.8.2004 - 20.4.2020