Korona-arki Kroatiassa: Kastike uunissa ja nainen rannalla

Eilen mies käväisi kotosalla ja kotirouva laittoi uunissa pitkään haudutettua jauhelihakastiketta. Sanoisin että tuli ihan poikkeuksellisen makoisaa tällä kertaa. Pari-kolme tuntia uunissa aateloi kummasti ihan perussoossin. Niin ja paljon paljon voissa ruskistettua sipulia auttaa myös maun muodostuksessa.

Tänään tilanne olikin sitten taas se vanha tuttu, eli nainen rannalla yksinään. Aamulla miehen poistuttua takaisin työmaalleen lähdin minä reippaalle kävelylenkille tuonne rannalle. Tiuku sai jäädä jatkamaan uniaan, halusin viipottaa vauhdikkaammin eikä se mummelin kanssa oikein enää onnistu. Siispä äänikirjaa kuunnellen pahrustin pikkukivirannalla ees sun taas. Ja mikäs oli mennessä kun aurinko paistoi ja vieressä kirkas turkoosi meri kevyesti lainehti. Enkä edes ollut yksin, kyllä siellä sentään oli muitakin aamureippailijoita liikkeellä. Ja tuttujakin näkyi, useampikin iloinen tervehdys ja kuulumiset vaihdettin, turvavälejä toki noudattaen. Tuntui hyvältä, että sitä sellaista normaaliakin elämää ja hymyileviä kasvoja tuolla edelleen on.

Lenkillä tein päätöksen alkaa elää rohkeammin ja lisätä omaa ulkoiluani. Viimeiset lähes viisi viikkoa olen käytännössä viettänyt aikani kotona. Pari kauppareissua ja lyhyet lenkit Tiukun kanssa ovat olleet ainoat poikkeukset tästä toimintamallista. Tuntui jotenkin ahdistavalta ylipäätään lähteä edes itsekseen lenkille, mitä jos ihmiset pitäisivät sitä negatiivisena ja perusteettomana kotoa poistumisena tässä tilanteessa? Varsinkin heti kotikaranteenin päättymisen jälkeen tuli tunne siitä, että ulkomaalaisena minuun kohdistuisi vielä aavistuksen enemmän ennakkoluuloja. Mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että antaa palaa. On siellä muitakin ulkoilemassa. Ja tämä nykyinen tilanne voi jatkua vielä hyvinkin pitkään eikä kenenkään mielenterveydelle voi tehdä hyvää nököttää sisällä jatkuvasti. En niinkään kaipaa niitä ihmiskontakteja vaan luontoa ja ilmaa ympärilleni. Ja liikettä, happea kauhkoihin.

Tauti tulee jylläämään maailmassa niin kauan, kunnes sen on riittävän moni sairastanut tai rokote saadaan laajasti käyttöön. Niin tai näin, se tulee kestämään kauan. Meidän on kaikkien löydettävä se "normaali" elämä tämän prosessin kestäessä, annetuissa rajoissa liikkuen ja lähimmäisistä huolehtien. Ehkä sen ajatuksen ymmärtäminen myös siivitti tätä päätöstäni, en voi jatkaa elämääni ajatellen tämän olevan vain ihan kohta ohi menevä juttu ja pitää itseäni pause-tilassa siihen asti. Olosuhteet ovat mitä ovat mutta elämä jatkuu.