Vuosi elettyä elämää Kroatiassa

Siitä on nyt reilu vuosi kun aika tiiviin muuttokuormamme kanssa kurvailimme halki Euroopan tänne Adrianmeren rannalle. Meistä tuli maastamuuttajia, ulkosuomalaisia ja toisaalta maahanmuuttajia. 

Kulunut 12 kuukautta on antanut valtavasti, niin paljon uusia juttuja ja kokemuksia, että niitä riittää muisteltavaksi moneksi toviksi. Katselin äsken vuoden aikana räpsimiäni kuvia ja ne kirvoittivat monta hymyä kasvoilleni. On aurinkoisia kävelyjä uusilla rantapoluilla Murterissa, joulutunnelmamme vuosi sitten, helmikuisen karnevaalin iloista humua, kevään hyasintit pihoilla, villiparsat, merisiilien kuorien keräilyä rannalta, huikea purjehdusreissu keväisissä tuulissa, retket lähisaariin ja etelään aina Montenegroon asti, rakkaiden ihmisten vierailut täällä, konserttiretki Pulaan, helteisten kesäpäivien ihanat illat terassilla viiniköynnöksen alla, turkoosi meri, ikivanhat linnoitukset, syksyn sadonkorjuut ja oliiviöljyn syntyminen. Viimeisimpänä visiittimme Zagrebiin juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea lähetystön kekkereille. Ja paljon muuta. 

Aina ei ole niin hymyilyttänyt. Olen hakannut kivikovia polttopuita lähes varrettomalla kirveellä, kohdannut metritolkulla myrkkymatoja, värissyt pakkasessa buratuulen hyytävässä syleilyssä, pelännyt kotimme ja itsenikin puolesta kesän metsäpalon riehuessa, siivonnut taivaalta satavaa tuhkaa terassilta, noussut ennen kuutta päästäkseni koiralenkille ennen auringon ilmestymistä taivaalle pahimman hellejakson aikana.

Olen kohdannut ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat ottaneet meidät avosylin elämänsä osaksi. Toisinaan jopa häkellyttävillä tavoilla. Avuliaisuus ja aito sydämellisyys ovat tehneet vaikutuksen, yhä uudelleen ja uudelleen. Kun naapurin pappa odottaa pihallaan tummuvassa illassa paluutamme parin tunnin pituiseksi venyneeltä lenkiltä antaakseen kassillisen mandariineja ja granaattiomenoita tai kun vuokraemäntä kiikuttaa ovellemme kulhollisen kuumia juuri valmistettuja katkarapuja. Tai kun kalastajat rannalla tervehtivät minua iloisesti ja hymyilevät hassulle pikkukoiralle joka on niin innoissaan heidän puuhistaan vapojen kanssa. Tai kun paikallinen ystävämme tuo kotikylästään ison kassillisen äitinsä kasvattamia kasviksia ja ison köntin juustoa. Tai kun pienessä itävaltalaiskylässä yhden illan aikana luomme ystävyyssuhteita jotka saavat meidät palaamaan yhä uudestaan. Tai kun täällä oleva pieni mutta siksikin kiinteä suomalaisyhteisö ymmärtää ilon tuliaisena saadusta maksalaatikosta ja on toisena hetkenä vahvistanut ihmetykseni siitä, että kroatian kielessä tosiaan on yksi ja sama sana tarkoittamaan sekä karpaloa että puolukkaa. 

Vuosi on opettanut, vaatinut ja palkinnut. Se on itkettänyt ja naurattanut. 

Reilun vuorokauden kuluttua aloitamme autoretken kohti Suomea, tiedossa on pisin Suomi-visiittimme eli puolitoista kuukautta matkoineen. Mitä siltä odotamme? Saunaa, rakkaiden ihmisten näkemistä, toivottavasti vähän talven riemujakin. Toki tietysti myös jotain herkkuja joita täällä on rajoitetummin saatavilla. Metsäretkeä nuotioineen, siskon luona ulkosaunan tunnelmaa ja jäähytaukoa ulkona tähtitaivaan alla. Piipahdusta pohjoisemmaksi Vuokatin maisemiin. Kaiken sen jälkeen on taas hyvä palata kotiin, tänne Adrianmeren rannalle. Sillä täällä se koti nyt on. Ainakin toistaiseksi. 

Kun on mentävä, on mentävä. Vaikka vähän pelottaisikin.

Tämän tekstin kuvituskuva ei liity mitenkään itse tekstiin. Se on talvisesta Suomesta muutaman vuoden takaa. Tänään on kulunut 78 vuotta talvisodan syttymisestä. Kuva olkoon symbolina ja kunnianosoituksena sille päättäväisyydelle ja rohkeudelle, jolla suomalaiset tuolloin kohtasivat ylivoimaisen vihollisen ja suojelivat sinivalkoisia värejä. Tuon asenteen johdosta me suomalaiset voimme tänäpäivänä pohtia täysin erilaisia rohkeuden osoituksia, kuten vaikka sitä edellä mainitun tapahtuman rinnalla tyystin vähäpätöistä asiaa josta itse teksti kertoo. 

***

Olin pitkittänyt sitä jo ihan liian kauan, mutta nyt alkoi olla aika täysi. Minun olisi pakko, vaikka vähän ahdistikin. Ei, en tarkoita rintaliivien ostamista vaikka kieltämättä senkin asian suhteen pitäisi varmaan ottaa itseään niskasta kiinni ja riisua paita sovitusrumbaa varten. Nyt oli kyse kampaajalle menemisestä. Likimain jokainen nainen tietää sen tuskan määrän, jota uudelle uppo-oudolle kampaajalle meneminen tuottaa. Siinä antaa aika ison osan itseään toisen käsiin ja sillä toisella on sakset käsissään. 

Kommunikaation yksi haaste on usein se, että vastapuoli ymmärtää antamasi viestin tahtomattaan ja oman kokemusperäisen käsitemaailmansa pohjalta vähäsen väärin. Tai täysin päin prinkkalaa. Etenkin jos taustalta puuttuu pitkä yhteinen kokemus asiasta, mikä yleensä antaa turvaa vuosia jatkuneessa asiakassuhteessa. Mikä on toiselle lämmin ruskea tarkoittaa toiselle mitä lie ruosteen väriä. Kun mukaan tuodaan se lisäaspekti, ettei kumpikaan osapuoli pääse käyttämään keskustelussa äidinkieltään, ollaan vielä heikommalla lattialla, melkein kuulee sen rutisevan allaan uhkaavasti. 

En ollut vielä kertaakaan istahtanut täkäläisen frisörskän tuoliin, Suomi-visiittien ohjelmaan oli vuoden aikana kuulunut myös latvojen siistimiset. Viimeksi väriä oli laitettu reilu vuosi sitten ennen häitämme ja siten tyvikasvukin oli jo reilun kymmenen sentin mittainen. Kesän aikana aurinko, tuo ihana positiivisen mielen ja d-vitamiinin luoja oli aika tehokkaasti blondannut kuontaloni, etenkin sen aiemmin värjätyn osan mutta raidoittanut myös tuota omaa sävyäni. Päältä sekasävyinen blondi, alta juurikasvuinen ruskeaverikkö. Siinä minun hiuskuvaus. Yhtä karua luettavaa kuin katsottavaakin. Oli siis aika. 

Mies oli jo useaan otteeseen käynyt täällä eräässä parturikampaamoliikkeessä, jossa ainakin tiesin osan henkilöstöstä puhuvan englantia. Sinne siis. Tämä kotirouvan aikataulu on siinä mielessä mukavan joustava, että pääsin paikalle varsinaisen ruuhka-ajan ulkopuolella, kello yhdeltä. Ei yhtään asiakasta paikalla, henkilökuntaa viisi. Kysäisin, josko heillä olisi aikaa suorittaa koko kuontalon värjäys ja kevyt leikkaus. Oli, ei muuta kuin penkkiin vain. Sitten alettiin selvitellä sitä toivottua väriä. Halusin toffeemaisen ruskean, pääasia että sävy tasoittaisi koko pehkon kutakuinkin samanväriseksi. Hiuksiani väänneltiin ja käänneltiin kolmen eri asiantuntijan voimin. Ilmeisesti sen sävysekavuus huolestutti heitäkin. Sitten hiplattiin hetki värikartan kiehkuroita ja sinne menivät verhon taakse sotkottamaan sävyjä. Kieltämättä vähän jännitti. 

Kaksi tuntia myöhemmin huokaisin helpottuneena. Lopputulos oli just eikä melkein sitä mitä hain. Kaikki kolme aiemmin mukana uuden ilmeen luomisessa ollutta daamia kävivät myös jälleen pöyhimässä päätäni ja olivat kuulemma itsekin ihan positiivisesti yllättyneitä siitä, miten hyvin niinkin vahvasti eriväriset haituvat nyt olivat tasaväristyneet. Sain myös todistaa taitavinta näkemääni föönin ja pyöröharjan kanssa suoritettua suoristusta, hitusen luonnonkiharat hiukseni oli lopulta sileät ja piikkisuorat latvojen kärkiä myöten. Olimme siis kaikki tyytyväisiä. Kassalla koitti maksun aika, 369 kunaa eli karvan alle 50 euroa. Ehkä tämä on alku pitkälle yhteiselle taipaleelle jonka alla lattia vahvistuu ja lakkaa lopulta narisemastakin. 

Pitäisikö oliivi ja sitruuna puristaa? Vai mitä niille tehdään?

Oliivipuiden luona on ollut vilskettä viime viikkoina ja vielä tuntuu toiminta jatkuvan. On sadonkorjuun aika, puussa killuvat vihreät ja tummat pallurat kerätään koreihin ja säkkeihin toimitettavaksi edelleen öljypuristamoille tai nykyisin ennemminkin öljyvalmistamoille. Kroatia on iso oliiviöljyn tuottaja vaikka puut kasvavatkin lähinnä vain täällä Adrianmeren rannikolla ja saarilla sekä Istrian niemimaalla tuolla pohjoisempana. Täältä saadaan paikoin erinomaisen laadukasta öljyä ihan maailman mittakaavassa tarkasteltuna, taisi juuri taas tulla tunnustusta ja palkintoja jossakin öljykisassa ainakin Istrian tuotteille. Kuulin jostain tämän vuoden olevan oikein hyvä laadullisesti tarkasteltuna, ainoastaan tuo kesän kuivuus on paikoin jättänyt jälkensä ja oliivit ovat normaalia pienempiä. Vuosikerroissa on siis eroa niin viineissä kuin öljyissäkin. 

Siinä niitä on, valmiina 

Minä pääsin tässä pari viikkoa sitten vuokraisännän mukana piipahtamaan hänen serkkunsa öljyvalmistamolle tuohon muutaman sadan metrin päähän. Sain nähdä kuinka oliivit tuontantolinjan toisessa päässä kaadettiin pieneen siiloon, josta ne kulkivat vesipesun kautta eteenpäin murskattavaksi ja lopputuloksena putken päästä valui tästä murskausmassasta eroteltua vihertävää öljyä. 

Oliiveja tai murskattua massaa ei kuitenkaan puristettu, nykytekniikka on hieman muuttanut tätäkin prosessia ja tänä päivänä yhä suurempi osa öljystä tuotetaan erottelemalla öljy massasta eräänlaisella sentrifugilla keskipakoisvoimaa hyödyntäen. Enää ei siis välttämättä ole kyse kylmäpuristetusta oliiviöljystä vaikka niin taitaa pullojen kyljessä siellä marketissa vielä lukeakin. Olisiko oikeampi sitten kylmäkieputettu, mihin voisi ehdottaa termiä? 

Toki edelleen on toiminnassa myös paljon perinteisiä puristamoja, joissa murskatut oliivit todella tiristävät öljyn puristusvoiman pakottamana. Varmasti monien mielestä se on edelleen ainut ja oikea tapa valmistaa oliiviöljyä ja nämä kaksi tuotantotapaa säilynevätkin jatkossa rintarinnan. Pääasia on, ettei massaan tai öljyyn sitä valmistettaessa lisätä mitään, eikä siihen kohdisteta muita kuin mekaanisia toimenpiteitä. Niin omituiselta kuin se kuulostaakin, on oliiviöljykin yksi maailmalla väärennettävistä tuotteista. Laadukkaan öljyn kysyntä ylittää tarjonnan ja houkutus kepulikonstien käyttöön on suuri. Esimerkiksi öljyn alkuperän selvittäminen voi välillä olla haastavaa, on aivan eri asia missä oliivit ovat kasvaneet ja öljy on tehty kuin missä se on pullotettu. Siispä tarkkoina niihen merkintöjen kanssa jos asialla on itsellenne merkitystä. 

Vaan takaisin sinne vierailukohteeseeni. Lähiseudun asukkaat tuovat käsinpoimitut oliivinsa tuonne öljytehtaalle mahdollisimman pian, sillä oliivien laatu alkaa heikkenemään melko nopeasti niiden irrottua puusta. Täällä meillä päin ei sadonkorjuussa todellakaan mitään koneita käytetä vaan perheet viettävät laatuaikaa yhdessä riipiessään satoa puista. Laatuajan määrä riippuu sitten suoraan tiluksilla olevien puiden määrästä, osalla niiden anti on vain omaan käyttöön ja osalla sitten enemmän tai vähemmän myyntiikin. Tällöin saattaa tietysti sitten olla jo tarvetta vähän muullekin kuin ruokapalkalla tai sukulaissuhteen pakottavuuden vuoksi ahkeroivalle kerääjäväelle. Mutta käsityötä kuitenkin. Kun sitten aina ei öljytehtaalla suoritetusta työvaiheesta joko haluta tai ole varaa maksaa, jättävät viljelijät osan öljystä korvaukseksi vaihdantatalouden hengessä. Tätä öljyä myymällä yritys sitten tienaa rahaa kassaansa ja me oliivittomatkin saamme mahdollisuuden hankkia tuoretta lähituotantoöljyä keittiöihimme. Minäkin lähdin paikalta viiden litran kannun kanssa. 

Tuore laadukas oliiviöljy on runsaan lehtivihreämäärän johdosta vihertävää ja tuoksuukin todella voimakkaasti leikatulle ruoholle. Siinä on vielä vähän terävä, kitkerä maku, jonka tuntee kurkussa asti. Tämän karvaan kurkkutuntemuksen aiheuttaa oleokantaali, ainesosa jota tuoreessa neitsytöljyssä on paljon. Se on tulehduksia ehkäisevä aine, jolla lisäksi on mainittu olevan muitakin mahdollisia terveysvaikutuksia. Kaiken kaikkiaan ihan tuoreessa oliiviöljyssä on suurimmat pitoisuudet hyvää tekeviä ainesosia, jotka sitten säilytyksen myötä vähitellen heikkenevät. Vihreä väri alkaa muuttua keltaiseksi lehtivihreän muuttuessa karoteeniksi ja öljyn hapotkin kellastuvat ajan kuluessa.  Samalla maku muuttuu pehmeämmäksi ja karvaus katoaa. Säilyvyyden vuoksi minäkin pullottelin muovilekkerissä kotiin kantamani öljyn lasisiin vihreisiin pulloihin, jotka paremmin suojaavat sisältöä valolta. Mikä ihana tekosyy nauttia muutama pullo viiniä...

Vaikka ei oma oliivipuumme satoa vielä antanutkaan, niin sitruspuumme sen sijaan niin teki. Meillähän on tosiaan hybridipuu, joka muodostuu muutoin sitruunapuusta, mutta siihen on liitetty aikanaan yksi mandariinipuun oksa. Se kypsytti tänä vuonna yhden jättimäisen mandariinin, jonka söimme miehen kanssa jo jokin aika sitten. Oli muuten todella hyvä, toivottavasti ensi vuonna satoa olisi enemmänkin. 

Loppu puu, eli sitruunaosasto sai runsaan kaksivaiheisen kukinnan lopputuloksena aikaiseksi neljä kypsyvää hedelmää, joista yhden menetimme taannoin myrskyn iskettyä terassillemme ja kaataessa koko puun. Mutta kolme siis säästyi ja nyt niistä ensimmäinen oli kypsynyt poimittavaksi. Eilen koitti tuo maaginen hetki, kun sain sen napsaista irti. Olen ollut ihan lapsellisen innoissani tästä sitrussadostani ja hyysännyt puuta parhaani mukaan. Kovin oli siis palkitsevaa saada ensimmäinen itsekasvatettu keltainen hedelmä kätösiin, nuuhkuttelin sen ihanaa tuoksua suurella antaumuksella. 

Vaan mitä sitruunalle sitten tekisi? Miten käyttäisin tuon arvokkaan aarteen? Tovin asiaa mietittyäni päädyin leipomaan sitruunapullia, joiden sinänsä ihan tavallisen pullataikinaisen rakenteen sisälle kätkeytyi sitruunani mehulla maustettu vanukas. Päälle tein silmät sokerivoista jossa oli seassa raastettu sitruunan kuori ja ihan hitusen tuoretta rosmariinia. 

Täytyy sanoa, että ainakin omaan suuhuni pullat olivat ihan täydellisen ihania. Niin ihania, että päädyin jakamaan ne suurimmaksi osaksi pois etten söisi liikaa. Niimpä vuokraisäntämme perhe ja mieheni työkaverit saivat myös nauttia näistä keittiöni luomuksista ja vaikuttivat olevan aika tyytyväisiä. Nyt sitten pitää miettiä, mitä toteutan kahdesta jäljellä olevasta sitruunasta niiden kypsyttyä.

Lunta odotellessa katkaistaan kylmäketju

Aurinko paistaa ja kyllä se vielä vähän jaksaa lämmittää mutta mennyttä ovat kesän kuumuus ja pehmeät illat. Syksy on todellisuutta ja talvi tekee tuloaan, juuri lupailivat jopa mahdollista lumisadetta ihan tänne Splitiinkin ensi viikolle, sehän se olisikin hupaisaa. Ja harvinaista, edellisestä kerrasta on jo vuosia mutta sitä muistellaan edelleen ja kännyköistä kaivellaan kuvia tuosta ihmeestä. Kelien kolenemisen myötä kaappien kätköistä on jälleen alettu kaivaa pitkää hihaa ja punttia käyttöön. Ja villasukat. Sillä lattioissa tämän viilenevän vuodenajan tuntee erityisen hyvin. Asunnossamme on suurelta osin laattalattiat ja ne alkavat kyllä jo hohkata kylmää. Paikalliset lompsivat sisälläkin kengät jalassa, minä en siihen taivu vaan kengät jätetään kyllä eteiseen kuten missä tahansa suomalaisessa kodissa. Kuitenkin minäkin olen todennut jonkinlaiset sisätossut varsin mukaviksi, kun edes se villasukka ei oikein tahdo katkaista kylmäketjua lattiasta jalkapohjaan. Viime talvena Murterin asunnossamme oli puiset lattiat, jotka olivat sentään hieman lämpimämmän oloiset mutta niin vaan talven kylmimpinä aikoina sielläkin piti tossut ottaa käyttöön. Täällä tuo kausi on jo alkanut.

Lämmitys on muutenkin ajankohtainen asia. Tässä asunnossa ainut kiinteä lämmitysjärjestelmä ovat nuo kaksi ilmalämpöpumppua: toinen alakerrassa makuuhuoneessa ja toinen täällä yläkerrassa. Esimerkiksi kummassakaan kylpyhuoneessa ei ole mitään lämmönlähdettä. Talossa ei myöskään varsin tavalliseen tapaan ole minkään valtakunnan eristyksiä, joten kun yölämpötilat painuvat alle kymmeneen asteeseen eikä päivälläkään päästä paljon sen päälle, niin etenkin buratuulen vinkuessa nurkkien ympärillä viimeisiäkin lämmönrippeitä huuhtomassa alkaa sisällä ilma vikkelästi viilentymään. Kun maanantai-iltana palasin pitkältä viikonloppureissulta, näytti yläkerran sisälämpömittari 18,5 astetta ja alakerrassa oli selkeästi tuotakin viileämpää. Oli siis aika päräyttää koneet käyntiin ja lämmintä ilmaa puhaltamaan. Tuo puhaltaminen on kuitenkin se ikävä juttu, ilma liikkuu vähän liiankin paljon ja tulee vedon tunne. Samasta syystä pidin koneita kesälläkin päällä kylmää puhaltamassa niin vähän kuin mahdollista, lähinnä sen verran että Tiukulla oli mukavampi olla. No okei, kun mittari huiteli jatkuvasti yli neljänkympin lukemissa, niin kyllä se viilennys teki hyvää itsellekin. 

Eilen kävimme hankkimassa tilanteeseen helpotusta rautakaupan hyllyltä: pari erillistä sähkökäyttöistä mutta varaavaa öljytäytteistä patterilämmitintä ja yksi pieni puhallin tuonne alakerran kylppäriin. Kylppärissä puhallin on kätevä ensinnäkin tilan lämmittämiseksi mutta mikä tärkeintä, että sieltä saisi suihkun jälkeen helpommin tuuletettua kosteutta pois ikkunasta. Sillä kun ei talossa ole niiden erityksien ohella myöskään mitään ilmanvaihtosysteemiä ikkunoita lukuunottamatta, on etenkin tuon kosteuden ulos tuulettaminen astetta haastavampaa. Nopealla ristituuletuksella saa kyllä ilman raikastettua, mutta kahden lämpimän suihkukäynnin jälkeen kylppärissä on niin paljon kosteutta, ettei se ihan vaan pikaisesti siitä pienestä ikkunasta mihinkään katoa. Kun asiaa hieman auttaa puhaltamalla lämmintä ilmaa lattianrajasta, niin asia tehostuu huomattavasti, tämän totesimme jo viime talvena saman asian kanssa teutaroidessamme. Vuokranantajamme itse ehdotti tätä ostosretkeä lämmittimien hankkimiseksi, vähennän kulut sitten vain suoraan seuraavasta vuokrasta. Heillä on kyllä joitain vanhoja lämmittimiä, mutta ne ovat kuulemma niin sähkösyöppöjä että uusien hankkiminen on järkevämpää. Aikovat kuulemme myös itse käydä sijoittamassa uusiin, vakoilevat vain ensin millaiset me hankimme kun tuo mieheni nyt kuitenkin jotain moisien vempeleiden ja niiden tehohyötyjen päälle ymmärtää. 

Ja miten ihanaa olikaan tänään aamulla herätä vedottomassa mutta sopivan lämpimässä makuuhuoneessa ja tulla keittämään aamukahvit samanlaiseen ilmastoon tänne yläkertaan. Tossut tarvitaan vielä, mutta siitä viis. 

Linnoituksen suojista viinitilan aarreaittaan

Edellisessä kirjoitelmassani mainitsin tuosta asuintalomme vieressä olevan risteyksen korjauksesta ja pohdin tämän kakkosvaiheen remontin aloituksen ajankohtaa. Ei tarvitse pohtia enää, se alkoi eilen. Risteys on suljettu liikenteeltä kaikista kolmesta suunnasta ja kiertotiet käytössä. Nyt sitten kuunnellaan jos jonkinmoista työmaan älämölyä, vaihtelevasti koneista ja toisaalta ihmisistä lähtevää. Nimittäin kovasti on jo saatu sanallista draamaakin tässä aikaiseksi ja paikalliset tunnetusti ilmaisevat itseään aika reippaasti kun sille päälle sattuvat. Meillä on parvekkeeltamme aitiopaikka työmaatarkkailuun ja tänäänkin aamulla viihdytin itseäni kahvikuppi kädessä seuraamalla tilannetta, jossa tiesulusta huolimatta autoilijat vain olisivat väkisin ängenneet tästä läpi. Siinä he koittivat siirrellä noita barrikaadiesteitä ja samaan aikaan työmiehet puolestaan pyrkivät estämään tätä toimintaa sekä fyysisesti että verbaalisesti. Niin kauan, kun tie on edes jotakuinkin läpiajettavissa, kiskotaan taatusti joka ilta työmaan hiljennyttyä nuo esteet sivuun ja väki kurvailee tästä läpi. Näin tapahtui eilen illalla ja täysin varmasti myös tänään. Nyt siis jännitetään, milloin on esimmäinen auto pimeässä päätynyt kaivannon pohjalle.

Näkymä muurin tähystysaukosta alas joelle.

Viikonloppuna harrastimme miehen kanssa vähän kotimaan matkailua. Suuntasimme lauantaina auton nokan kohti Knin-nimistä kaupunkia tuolla sisämaassa, vajaan 100km päässä täältä Splitistä paikoin aika pieniäkin teitä ajellen. Siellä meitä kiinnosti kaupungin kyljessä sijaitseva linnoitus, joka on itse asiassa Euroopan toiseksi suurin sotilaslinnoitus. Tai niin ainakin useammassakin lähteessä todetaan, joskaan en mistään saa selvää tolkkua mikä on se suurin ja toisaalta näitä kategorioita taitaa olla aika loputtomasti koska asiaa hieman pengottuani löytyi useampiakin "toiseksi suurimpia" linnoituksia ja sitten niitä suurimpiakin alkoi ilmaantumaan monestakin suunnasta. Todettakoon siis vain, että Knin linnoitus on iso. Ja vanha, ainakin 800-luvulta lähtien paikalla on linnoitukseksi luokiteltava rakennus ollut. 

Linnoitus koostuu kaikkiaan viidestä osasta, joissa on vähän eri aikoina asustellut erilaista porukkaa ja näin se on ollut oma helposti puolustettava kaupunkinsa muurien suojassa. Vieressä kohoaa Kroatian korkein vuori, Dinara (1831 metriä) ja muutenkin näkymät ovat aika jylhät joka suuntaan. Linnoitus oli tämmöiselle historiasta tykkäävälle todella upea kohde, siellä sai omaan tahtiin puikkelehtia muurien suojissa ja kiipeillä korkeammille tähystyspaikoille. Mielikuvitus laukkasi, millaista oli asua täällä keskiajan melskeissä? 

Valoa ja puu tunnelin päässä.

Linnoitusseikkailun jälkeen matkamme jatkui kohti Skradinia. Tämä pieni näennäisesti sisämaan kaupunki on itse asiassa kuitenkin mukavan vireä satama. Skradin on viimeinen paikka, jonne aika isotkin veneet pääsevät Krka-jokea pitkin ylös noustessa ja tarjoaakin erittäin suojaisan satamapaikan esimerkiksi myrskyjen aikana. Skradinista pääsee tosi mukavasti Krkan kansallispuiston kuuluisimpaan paikkaan, eli Skradinski Bukin putousalueelle. Puiston pääsylipun hinnalla saa vajaan puoli tuntia kestävän jokilaivakyydin satamasta suoraan kansallispuistoon, suosittelen tätä lämpimästi kaikille kohteeseen mieliville. Toisena vaihtoehtona on vuokrata kaupungilta pyörät ja ajella niillä puistoon jokivartta kulkevaa autoilta rauhoitettua tietä pitkin. Tällä kertaa me emme kuitenkaan lähteneet putouksia ihastelemaan, ne on nähty jo muutamaankin otteeseen vaikkakin ainahan ne ovat yhtä ihania. Me keskityimme tällä kertaa lounastamiseen. Johtuen satamasta ja toisaalta puiston vaikutuksesta, on Skradin melko vireä ja idyllinen paikka. Ravintolatarjontaa näin sesongin jo hiipuessakin on vielä hyvin ja päädyimmekin kaupungin sisäkujilla sijaitsevaan Konoba Dalmatinoon. Terassilla oli varjossa sen verran viileää, että liityimme muiden asiakkaiden seuraan sisätiloihin. Katkarapupasta maistui ja erityismaininnan saa ravintolan itse leipoma oliivileipä. 

Kun vatsat oli täynnä, ajelimme lähellä sijaitsevalle Bibichin viinitilalle. Siellä pienestä myymälästä poimimme hyllystä kotiin vietäväksi muutaman pullon entuudestaan tuttua R6-punaviiniä. Lisäksi pyysimme maistettavaksi PS-nimistä valkoviiniä, joka onnistuikin saamaan molempien kasvoille hyväksyvän hymyn. Kassiin siis sitäkin. Ovat jotenkin tykästyneet noihin lyhyisiin koodimaisiin nimikkeisiin viineilleen, löytyi sieltä tosin joitain vähän useampiakin merkkejä sisältäviä etikettejä. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka tuokin, erityisesti jos viinit kiinnostaa.  Paikalliseen hintatasoon nähden viinit ovat vähän hintavampia, mutta myös laadukkaita.  Jännästi sitä on itsekin jo sitä mieltä, että euroissa yli kympin maksava viini on kallista vaikka Suomessa ilman suurempaa mietintää osteli helposti muutaman kympin pulloja. 

Viinitila järjestää myös maistelutilaisuuksia, mukava aktiviteetti esimerkiksi porukalle. Tämä tosin pitää tietysti sopia etukäteen. Tilalla on myös huippuluokan ravintola, joka tosin ilmeisesti toimii tilausravintolana. Jos siis haluat esimerkiksi jonkin merkkipäivän kunniaksi astetta parempaa settiä. niin varaa illallinen ja siihen alkuun vaikka pieni maistelutilaisuus. Kuulemani mukaan pettymyksen riski on pienehkö. 

Ajeluretket tuolla maaseudulla ovat mukavia. Näimme taas monia hienoja, erikoisia ja jopa hämmentäviäkin juttuja, luonnon ja ihmisen aikaansaamia. Täyden päivän jälkeen kotona kelpasi sitten korkata yksi noista juuri hankituista punaviinipulloista ja jatkaa laatuajan viettämistä miehen kanssa. Harvinaista herkkua nimittäin, että hänellä oli oikein kaksi vapaapäivää peräkkäin. Ei ollut siis seuraavanakaan aamuna kiirettä minnekään. 

Sesonki venyy ja projektit jatkuu.

Näin sitä mennään jo hyvää vauhtia lokakuuta. Tässä välillä on käyty pari viikkoa Suomessa, viikko siitä meni Lapin ruskaa ihaillessa ja tunturissa taapertaessa. Tiuku-mummelikin paineli hyvällä tahdilla viikon aikana lähes 90km porojen hajuja ihmetellen, aika hyvin tuollaiselta 13-vuotiaalta tappijalalta. Mukava olikin sitten toipua reissusta tuolla lähirannalla pötkötellen, kun lähdimme viettämään rantapäivää kotiin palattuamme. Vaikkei helteitä enää täälläkään ole, niin kun mittari näyttää 23 astetta ja aurinko paistaa, tarkenee sitä vielä oikein mainiosti. Jopa niin hyvin, että välillä piti piipahtaa vilvoittavassa meressä. Siis koiran piti, emäntä tyytyi vain kastelemaan varpaat ja keskittymään sitten kirjan lukemiseen kuivalla maalla. Pulahduksen jälkeen saattoi taas tyytyväisenä köllähtää auringon lämmöstä nauttimaan. Etenkin kun siellä rannalla sai jo aika rauhassa olla, poissa olivat toinen toisissaan kiinni olevat pyyheleirit ja värikkäät aurinkovarjot. 

Lokakuu tarkoittaa täällä Adrianmeren rannalla sitä, että kesän sesonki alkaa vääjäämättä hiipumaan. Ensimmäiset ravintolat ja rantabaarit ovat jo sulkeneet ovensa ja pistäneet ne säppiin tuleviksi kuukausiksi. Vaan kun eilen illalla käytiin miehen kanssa tuossa meidän lähirantaravintelissa syömässä, niin jo vain oli täynnä lähes kaikki pöydät. Kun vaihtoehdot vähenee, niin ovensa auki pitäville riittää edelleen asiakkaita. Ilmeisesti sesongin rippeet myös venyvät aiempaa pidemmälle. Yhä useampi on tajunnut, miten loistava ajankohta tänne on tulla juuri nyt: ei ole enää liikaa ihmisiä kaikkialla, kelit ovat mitä mainioimmat erilaiseen rannalla makoilua aktiivisempaan tekemiseen ja luontokin on herännyt kesän kuivuuskoomasta sateiden myötä. Eräskin akvititeettitoimiston vetäjä ihmetteli, että heillä on varauskirjat lähes täynnä marraskuulle asti, ei ole aiemmin tämmöistä ollut. Retket kansallispuistoihin ja muihin nähtävyyksiin kiinnostavat, myös veneretket lähisaariin ovat edelleen kysyttyjä. 

Yhtä aktiviteettia voin nyt itsekin testanneena isosti suositella: vaijeriliuku Omišissa on huikea. Yhteensä yli kaksi kilometriä ilmojen halki kahdeksassa pätkässä, ympärillä ja alla niin upeat maisemat että oksat pois. Välillä mentiin aika korkealla, mutta ainakaan itse en pelkoa kokenut vaikken mikään adrenaliininarkkari olekaan. Osaavat oppaat, selkeä ohjeistus ja asiallisen oloiset varusteet antoivat turvallisuuden tunnetta. Hyvin pystyi keskittymään luonnon mahtavuudesta nauttimiseen liitäessään sen keskellä, pää pyöri kuin murmelilla tunnelin suuaukolla ja mentaalikameria räpsi kuvia muistilohkoihin. Omiš on reilun parinkymmenen kilometrin päässä Splitistä etelään, sinne pääsee kätevästi rantatietä ajellen, oman kulkupelin puuttuessa bussilla numero 60 tai sitten ottamalla järjestetyn retken kuljetuksineen. Itse vaijerihässäkkä on sitten muutaman kilometrin päässä Omišin keskustasta, sinne varsinainen järjestäjä kuljettaa toimistoltaan omilla autoillaan. Hommaan menee kaikkineen noin kolme tuntia, sitten voikin vaikka nauttia lounaan Omišin ikivanhan keskustan kapeilla kujilla ja kertailla koettuja huimia liitoja. 

Tuosta sitä liidettiin korkealla joen yläpuolella toiselle puolelle. Maisemat  on tässä aika kohillaan. 

Jos alkaa turistisesonki hiljenemään, niin rakennuspuolella kolisee taas kovaa. Kesäkuussa nimenomaisesti tuon kesäsesongin ajaksi keskeytyneet rakennusprojektit ovat jälleen saaneet luvan jatkua ja tässä meidänkin lähellä useampikin autioituneelta näyttävä työmaa on taas toimintaa täynnä. Muutamassa päivässä on eräskin isohko tiilirunko tuossa vieressä saanut vihreät eristevillalevyt pintaansa, jopa täälläkin aletaan vähitellen hahmottamaan talojen eristämisen hyödyt. Saapi nähdä, millainen pinta tuohon nyt sitten lopulta tulee. Toinen projekti, jonka etenemistä tässä väkisinkin tulee seurattua, on tämä meidän oma risteyksemme. Sitähän osittain muokattiin jo keväällä, nyt olisi sitten tarkoitus suorittaa vähän isompi sessio, jonka myötä risteyksestä pääsee luvan kanssa kääntymään jokaiseen suuntaan ja näin ollen pääsemme eroon liikennetilanteista, joista olen kertonut aikaisemmassa kirjoituksessa. Mittamiehet kävivät jo pähkäilemässä tilannetta ja merkitsemässä katuun miten paljon mistäkin pitää nostaa tai laskea. Enää odotellaan, milloin itse tekeminen alkaa. Voi olla, että huomenna, saattaapi olla kevään korvilla tai ihan yhtä hyvin vuoden päästä. Silloin tosin voivat merkinnät kadussa olla jo hieman haalentuneet. 

Kassillinen kerrallaan. Tai vaikka kaksi.

Se alkoi ihan huomaamatta. Poimin aamulenkillä maasta muovikääreen ja nakkasin sen viereiseen roskikseen. Uimassa käydessäni noukin ohi kelluvan roskan ja toin sen roska-astiaan. Sitten koitti aamu, jolloin koirakävelylläni rannalla silmiin osui tyhjä muovipussi ja keräilin sen täyteen muita roskia ennen solmimista ja loppusijoitusta isoon jäteastiaan. Aloin havahtua siihen, miten roskaisia näennäisen siistit rannat kuitenkin ovat. Pieni kivisora kätkee hämäävästi pullonkorkit, muoviset tikkarin tikut ja kahvilusikat sekä muun sälän. Puhumattakaan tupakantumpeista, niitä on paikoin rannalla niin paljon, että pahaa tekee. Rupesin ottamaan aamulenkeille mukaan hedelmäpusseja tai muita kasseja ja keräämään ne täyteen. Lenkit hidastuivat huomattavasti tämän kyykkytreenini vuoksi, mutta mieli oli hyvä. Parhaita hetkiä ovat, kun ohi jolkottavat lenkkeilijät tai muuten vaan aamua rannalla ihmettelevät antavat puuhastani positiivisia kommentteja ja toisinaan jopa poimivat roskan tai pari kassiini. Rannan roskiksia tyhjentävät heput tunnistavat minut nykyään jo hyvin ja toivottelevat iloiset huomenet kohdatessamme. Toki nämäkin tyypit noukkivat isoimpia sattumia jätesäkkeihinsä reittinsä varrelta, mutta ei heillä ole aikaa kyykkiä jokaisen pikkuriikkisen muovinpalasen vuoksi muiden töiden odottaessa. Vaan minullapa on. 

Kotoa alkoivat sinne kertyneet muovipussit kuitenkin pian ehtymään tämän uuden harrastukseni myötä etenkin, kun pyrin esim. kasvikset ja hedelmät mahdollisimman usein ostamaan ilman sitä pussia ja kauppakasseinakin ovat isot kestokassit. Tuntui vähän mielettömältä ostaa erikseen muovipusseja, jotta voisin kerätä niihin muoviroskaa. Onneksi viimeisin Suomi-reissumme osui kohdalle ja sieltä tuli tuomisina pari rullaa biohajoavia 20 litran kasseja. Niitä ei nimittäin täällä ole kaupoissa silmiini osunut, olen kyllä yrittänyt etsiskellä. Tiukun kakkapussitkin ovat siksi edelleen meillä tuontitavaraa, että saan käyttää nopeasti maatuvia Hauska-koirankakkapusseja täälläkin. Kiitos vaan serkulleni, joka lomareissullaan toi niitä Suomesta 10 rullaa kun itse unohdin. Nyt siis ainakin se keräyskassini katoaa aikanaan jälkiä jättämättä ja roskakuormitusta lisäämättä. 

Turistikauden pikkuhiljaa hiipuessa alkavat rannat toivottavasti olemaan puhtaampia, tähän asti olen ihan joka aamu saanut sieltä reilun pussillisen saaliiksi eikä keräysalueeni ole edes kovin pitkä. Mutta kyllä sarkaa tällä valitsemallani pellolla riittää, nimittäin loppukin lenkkireittini näyttäytyy sitä roskaisempana mitä tarkemmin niitä pientareita tuijottelee. Aion siis jatkaa tätä yhden naisen Kassi kerrallaan -projektia ja laajentaa sitä rannalta ylemmäskin Podstranan rinteille. Taitavat nuo Bioskan kassit päästä vakiotuliaisten joukkoon ainakin siihen asti, kunnes löydän täältä vastaavia. (Huom, en ole saanut Bioskalta / Plasti Roll -yhtiöltä korvausta tästä tuotenäkyvyydestä ja kaikki pussit olen itse maksanut)

Ihan kaikkeen en minäkään pysty. Mitäpä olette mieltä näistä patjan tai vessanpöntön loppusijoituspaikoista pikkutien varrella? Valitettavasti täälläkin on paikoin vallalla käsitys, että omia roiniaan voi kipata lähes minne vaan. Saman tien reunuksiltä löytyy traktorin rengas, metritolkulla jotain kaapelia, sekalaista rakennusjätettä ja tietysti sitten paljon sitä minunkin kapasiteettiini sopivaa pikkuroskaa. Eikä tie nyt äkkiseltään kuitenkaan vaikuta kulkevan minkään kaatopaikan läpi vaan vehreän viljelyspalsta-alueen reunalla metsäkumpareen vieressä. Tykkään reitistä, koska sitä kulkiessa on vähän kuin maalla konsanaan. Vasta kun sitä kulkee päivittäin ja alkaa todella katselemaan ympärilleen, rupeaa totuus paljastumaan. 

Kierrätys täällä Kroatiassa ottaa vasta vauvan pieniä askelia. Suomessa oli jo ehtinyt tottua niin mahtavaan systeemiin, että shokki tänne tullessa oli melkoinen. Vieläkin ahdistaa laittaa biojäte sekajätteen sekaan, onneksi sentään tässä meidän kulmalla on erilliset keräysastiat muoville, paperille ja lasille sen sekäjätteen lisäksi. Voi edes jotain erotella. Pullonpalautussysteemi on niin sekava, etten edes ala setviä sitä tässä. Tästä syystä etenkin lasipulloja päätyy vielä tosi paljon luontoon. Mutta eteenpäin mennään. Muistan kyllä omasta varhaislapsuudesta, kuinka roskapussit vietiin metsään kaivettuun kuoppaan, joka sitten jossain vaiheessa peitettiin ja kaivettiin uusi kuoppa. Ei ollut se pieni maalaiskylä siihen aikaan jäteautojen reitillä. Tosin voisin vaikka vannoa, että sitä roskaa tuli silloin ainakin meidän perheessä kuitenkin kohtuullisen vähän verrattuna nykypäivän meininkiin. Pitkälle on tultu niistä ajoista, nykyisin alkavat jo perinteiset kaatopaikatkin jäämään historiaan hienojen energiaa tuottavien jätteenpolttolaitosten ja muun jätehuollon kehittyessä. Siinä olisi ehdottomasti suomalaisilla paikka toimia enemmän maailmanlaajuisestikin, viedä tuota osaamista ja ajattelumallia eteenpäin. Sillä tarvetta todellakin on.

Ei se Suomikaan kuitenkaan mikään idylli tässä asiassa ole, vaikka monessa kohtaa ympäristöasiat ovatkin hurjan hienolla mallilla. Keväällä äidin kanssa siivottiin hänen lenkkireittinsä varrelta roskat talven jäljiltä ennen kuin heinät kasvaisivat ne peittämään. Kyllä sieltäkin useampi kassillinen kerättiin muutaman kilometrin matkalta. Pahalta se tuntui niitä take away -kahvikuppeja muovikansineen keräillä ojan pohjalta, röökiaskien ja karkkipussien seasta. Itselleni tuntuu täysin järjenvastaiselta heittää noin vain roskat auton ikkunasta ulos tai tipauttaa se jätskipaperi siihen tien varteen. Vaan eipä kulje se kaikkien järki ilmeisesti samaan suuntaan. Ihmisten asenteet lienevätkin se suurin este ympäristöasioiden edistämisessä. 

Mutta minä teen, minkä minä täällä voin. Kassi kerrallaan. Ja joskus kun vastaan tulee tyhjä muovipussi, niin kaksikin kassillista kerrallaan. Ehkä ihmiset puuhani nähdessään miettivät ainakin pienen hetken kun seuraavan kerran pitelevät sitä tyhjentynyttä pakkausta kädessään. Ja jos joku heistä päätyykin kantamaan sen lähimpään roskikseen, olen kovin iloinen. 

Loppuja ja uusia alkuja

Siinä se hieman ylipainoinen, vatsakumpuinen ruumis nytkähteli luonnottoman näköisesti sähköshokkien yrittäessä saada sydämen vielä lyömään. Aamusateen jäljiltä märällä jalkakäytävällä bussipysäkin vieressä, ambulanssin valojen vilkkuessa taustalla. Hetkeä myöhemmin vatsakummun ja sen sydämenkin siellä rinnassa peitti valkoinen lakana. Aurinko alkoi jo kuivattaa jalkakäytävää, bussi tuli ja vei ihmisiä pysäkiltä. Poliisiauton vilkkuva valo odotti ruumisauton saapumista.

Todistimme mieheni kanssa nämä kaksi hetkeä viime viikolla käydessämme lounaalla Splitissä, kävellessämme tuon bussipysäkin ohi mennen tullen. Tilanne jätti jälkensä ajatuksiini. Millaista elettyä elämää ja toisaalta haaveissa ollutta elämätöntä elämää päättyi siihen kostealle jalkakäytävälle Adrianmeren rannalle sydämen lyötyä viimeisen kerran? Oliko hänellä ollut aavistus tulevasta ja aikaa valmistella asioita ja ihmisiä? Vai jäikö yksi iloisena odotetulle lomalle lähtenyt matkalainen vain yllättäen eilen palaamatta työpaikalleen konttorituolin jousia painollaan pakottamaan? Oliko hän kokenut elämässään onnellisuutta ja tyytyväisyyttä? 

Olen itse 40-vuotias. Jos elettäisiin vuotta 1817, olisin jo ikäloppu ja likimain kaiken odotettavissa olevan elämältäni saanut vain harvan saavuttaessa näin korkeaa ikää. Nykyisen suomalaisnaisen eliniän odotteen mukaisesti en vielä ole edes puolessavälissä, uusimpien arvioiden mukaan minulla on 20 prosentin todennäköisyydet päästä viettämään 100-vuotissyntymäpäiviäni. Siis keskimäärin, teoriassa. Vaan käytäntö on toki jotain ihan muuta. Voihan tämä päättyä tähän nojatuoliin kesken kirjoittamisen tai kymmenen vuoden päästä sairaalan sängyssä. Tai jossain siinä välissä tai sen jälkeen märälle jalkakäytävälle. 

Jokin aika sitten minuun iski jonkinmoinen seitinohut ikäkriisi tai voisiko sanoa lievä versio kuolemanpelosta. Syynä ja kipinän antajana taisi muun maailman mielettömyyden keskellä olla mieheni polviepisodi ja sen sivutuotteina syntyneet mustat maalailut mahdollisista komplikaatioista liittyen hänen aiempiin sydänongelmiinsa. Kavahdinko hänen kuolevaisuuttaan vai omaani? Molempia kai. Vaan nyt, pyöriteltyäni aihetta hieman aktiivisemmin mielessäni tuon alussa kuvaamani tapahtuman jälkeen, on oloni itseasiassa keventynyt ja kriisitila taltutettu. Luin sattumalta samaan aikaan kirjaa Pieni kirjakauppa Pariisissa (kirjoittanut Nina George, suom. Veera Kaski), jossa kauniisti mutta riipaisevasti kuvataan ikävää, rakkautta, elämää ja kuolemaakin. Kirja tuki minua tässä omassa yksityisessä terapiasessiossani monessakin kohdassaan. Suurin oivallukseni on ehkä ollut se, että elämässäni ei tähän mennessä ole ollut sitä elämätöntä elämää, jonka paikkaamiseksi tarvittaisiin tulevaa elämää. On toki haaveita ja unelmia tulevalle, mutta ei sellaisia pakottavia sitku-asioita. Olen onnellinen kaikesta kokemastani ja siitä, etten ole antanut tottumuksen liiaksi estää saavuttamasta asioita elämässäni. Luin useaan kertaan alla olevan tekstipätkän tuosta kirjasta ja palasin vielä sen jo ohitettuanikin lukemaan rivit uudestaan. Jotenkin nuo sanat avasivat ajatuksiani ja toivat varmuutta siitä, että olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se tähän asti on muovautunut. Ja voimaa jatkaa sen muovaamista tästä eteenpäinkin. Voitaneen siis kärjistäen sanoa, että kuolema antoi minulle uskoa elämään. 

Viikonlopun ukkoset odotettuine sateineen näyttävät vääjäämättä merkinneen myös kesän hehkun päättymistä ja syksyn alkutahtien kajahtamista. Ilmassa ei nyt sateiden väistyttyä ja auringon taas paistaessa siniseltä taivaalta ole enää samaa pakahduttavuutta, tilalla on uudenlainen raikkaus ja aamujen viileys tuntuu selvänä. Saamme vielä toki iloita lämpimistä päivistä, mutta tietynlaista haikeutta voin silti aistia päättyvän kesän jättäessä jäähyväisiään. Aamiaista ei etenkään aikaisin aamulla enää oikein tarkene nauttia terassilla tai kahvi ainakin jäähtyy liian pian. Turistien suurin virta on palannut koteihinsa oman arkensa keskelle mukanaan toivottavasti hyviä ja iloisia muistoja. Rannat alkavat autioitua, niillä on taas tilaa ja rauhaa omia ajatuksiaan meren kanssa jakaville. Murterissa minulla oli tapana jokaisella kävelylenkilläni istahtaa hetkeksi, usein juuri rantakiville merelle katsellen ja vain antaa ajatusten lentää vailla ohjailua. Omanlaistani meditaatiota kai, miehen kanssa kutsumme sitä jumittamiseksi. Tuon jumitushetken voisi taas täälläkin lisätä koirakävelyrutiineihin. Yhden päättyminen on toisen alku, tässäkin. 

Uuden alku näkyi kirjaimellisesti mustan keskellä, kun ajelimme miehen kanssa taannoisen metsäpalon pahimmin runtelemilla alueilla. Siellä täällä näkyi uutta tuoretta vihreää työntymässä esiin tuhkan ja noen keskeltä, kesän kuivuutta uhmaten. Oliivipuut ja isot männyt eivät vuodessa tai kahdessa uusiudu, mutta luonnon kiertokulku alkaa vääjäämättä alusta ja uusi elämä tulee entisen tilalle. 

Koiran kanssa Kroatiaan

Piipahdettiin Suomessa koko jengi. Reissun suurin anti oli miehen polven operaatio, nyt on kaksi pientä tähystysreikää odottamassa vielä tikkien poistoa ja mies niiden ympärillä opettelee uudestaan kävelemään sillä jalallaan. Parempaa päin mennään päivä kerrallaan ja toipuminen on mennyt hyvin. 

Reissun toinen anti tuli oikeastaan jo ennen matkaa ja koski siltä palaamista. Koska se on ehkä noin yleisesti merkityksellisempi useammalle taholle kuin raportointi jonkun polvesta, niin otan sen tarkempaan käsittelyyn tässä kirjoituksessa. Nimittäin koiran kanssa Kroatiaan tuleminen ja tarkemmin sanottuna rabiesrokotuksen osuus siinä.  

Tiuku mökkilaiturilla Suomen elokuisessa illassa.

Tiuku on koko 13-vuotisen elämänsä saanut kaikki Suomen rokotusohjelman mukaiset piikit niskaansa. Siis myös rabiesrokotuksen ensin vuosittain ja nyt jo pari kertaa kolmen vuoden välein Suomenkin otettua käyttöön kolmevuotiset rokotteet. Viimeisin rokotus tuli vuosi sitten ja on siis passin merkintöjen mukaan voimassa aina vuoden 2019 elokuuhun asti. Kroatiassa koirat tulee kuitenkin lain mukaan rokottaa rabiesta vastaan vuosittain, eli kuten Suomessakin vielä aiemmin. Täällä ei siis vielä ole otettu käyttöön tuota muualla jo aika laajalti toteutettavaa kolmen vuoden sykliä. Tähän asti olemme aina saapuneet mekin maahan alle vuoden takaisen rokotuksen kanssa, mutta nyt kun eilen palasimme Suomi-visiitiltä olisi siitä viime elokuisesta piikistä ollut jo hieman päälle vuosi aikaa. Olin joka tapauksessa menossa paikallisen eläinlääkärin pakeille hakemaan Suomeen saavuttaessa vaadittavaa ekinokokkoosikäsittelyä ja siitä merkintää Tiukun passiin, joten pitäisikö samalla sitten ottaa se rabiespiikkikin?

Käytin monta tuntia netissä seikkaillen etsiessäni selkeää tietoa siitä, kelpaako Tiukun sinänsä voimassaoleva Suomessa saatu rokotus vai pitääkö sen maahan saavuttaessa olla alle vuoden vanha eli tarvittaisiin uusi. Olisin voinut tehdä silläkin ajalla jotain järkevämpää, sillä hirmuisesti en viisastunut vaan ennemminkin tuskastuin. Löysin Kroatian maatalousministeriön julkaiseman aika tuoreen dokumentin, jossa toisaalta annettiin ymmärtää, että maa hyväksyy muualta tulevan koiran pitkänkin rokotuksen, kunhan sen voimassaolo on selvästi merkitty passiin mutta sitten toisaalla samassa tekstissä taas viitattiin tuohon vuoden periodiin. Asian olisi voinut perustella molempiin suuntiin tuon dokumentin perusteella. Sama toistui kaikissa virallisissa teksteissä, erityisesti mitä tuoreempia ne olivat. Yhdessä vaaka painui ehkä vähän enemmän toiseen suuntaan, toisessa sitten taas toiseen. Lopulta päädyin siihen, että kai se rokote varmuuden vuoksi pitää ottaa, ikävähän se olisi sitten lentokentällä kotimatkan tyssääminen ja koiran karanteeni tai palauttaminen Suomeen jonne se sitten ei pääsisi puuttuvan ekinokokkoosikäsittelyn vuoksi. 

Siis eläinlääkäriin. Siellä selitin tilanteen ja todella ihana lääkäri totesi heti, ettei hän mielellään laittaisi rokotetta koiralle, jolla se ihan selvästi on voimassa ja kemikaalit siis jo kropassa. Koska hänkään ei tiedä, miten tämä maa asiaan oikeasti suhtautuu, alkoi uusi selvittely. Olisihan se nyt ihan hassuttelua, että tästä olisi selvät ohjeet jossain, täällä kuitenkin järjestetään mm. isoja kansainvälisiä koiranäyttelyitä ja yhä useammin myös matkailijoiden mukana kulkevat ne nelijalkaiset perheenjäsenet. Siinä sitä päiviteltiin oikein joukolla paikallisen systeemin sekavuutta. 

Usean puhelun jälkeen (ministeriö ja lisäksi joku asiaan perehtynyt professori) lopputulos oli, että Kroatia hyväksyy toisen EU-maan passilla maahan saapuvan koiran kotimaassa annetut kyseisen maan rokotusohjelman mukaiset rokotukset kunhan ne tosiaan on merkitty selkeästi koiran passiin eli siinä näkyy rokoteaineen nimi, eränumero (eli se pieni tarra joka lätkäistään passiin), sen antamispäivä ja viimeinen voimassaolopäivä. Siis myös kolmevuotisen rabiesrokotuksen. 

Eläinlääkärin mukaan täälläkin ollaan menossa kohti kolmevuotista sykliä ja ilmeisesti tämä vaatimustaso maahan tulevien koirienkin osalta on muuttunut ihan viime aikoina. Siksipä netistäkin löytyy hyvin monenlaista tietoa asiasta eikä tosiaan viimeisimmätkään ohjeet ole millään tavalla yksiselitteisiä. Me päädyimme nyt kuitenkin siihen, että Tiuku ei uutta piikkiä tarvitse vaan vanhalla mennään. Kiitin asian todella perinpohjaisesta selvittelystä ja siitä ekinokokkoosipilleristä. Siispä Finnairin sinivalkoisin siivin matkasimme Suomen aika raikkaaseen keliin kokemaan mm. sellaisen eksoottisen luonnonilmiön kuin sade. Sitähän ei täällä ole nähty sitten toukokuun lopun...

Mikä sitten on lopullinen totuus? Mikä oli tullimiehen näkemys tähän hämmentävään asiaan? Paha mennä sanomaan. Ketään ei kummassakaan maassa taaskaan kiinnostanut tuo pieni valkoinen maailmanmatkaajamummeli. Ei kysytty passia eikä sen merkintöjä. Katsotaan parin viikon päästä uudestaan, kun me Tiukun kanssa tehdään seuraava reissu. Silloin ei operoida polvia (toivottavasti ainakaan) vaan suunnataan kohti Lapin ruskaa perinteisen vaellusviikon merkeissä. Siihen asti me nautitaan taas täällä kotimaisemissa lämmöstä. Ja toivotaan niitä sateita.

Viikuna suuhun, mihinkäs muuhun. Tai purkkiin. Tai orrelle aurinkoon.

Toukokuussa tulivat kirsikat, siten perässä mansikat. Kesäkuulla kypsyivät samettisen pehmeät aprikoosit, persikat ja nektariinit, heinäkuu toi viinirypäleet ja vesimelonit, nyt elokuussa hehkuvat syntisen violetteina luumut ja puista putoilevat sokeria tihkuvat viikunat. Seuraavaksi odotellaan sitten keltaisia sitruunoita, mandariineja ja appelsiineja. Hedelmien satokalenteri Kroatiassa on hehkuvan värikäs, tuoksuva ja mehevän maistuva.

Sain tänään kotiovelle toimitettuna kahdeksan kiloa viikunoita. Ne tulivat vuokraemännän veljeltä, tänään poimittuja, luomuversioita ja niin kypsiä kuin olla saattaa. Vaihdoin lennosta päivän siivoussuunnitelmani viikunaversioon. Onneksi olin eilen pessyt pyykkiä, joten kuivausteline oli vapaa ja vailla varauksia seuraaville päiville. Siispä viikunoita grillivartaisiin ja niissä siihen kuivaustelineelle. Olin kehitellyt tämän metodin kuivaustavaksi jo aiemmin tilattuani nuo kahdeksan kiloa. Siinä ovat ilmavasti ja saan siirrettyä tarpeen mukaan koko satsia tuolla parvekkeella. Viikossa pitäisi lopputuloksena olla hyvin säilyviä aurinkokuivattuja sopivan sitkeitä herkkupaloja. Pitää vaan muistaa pyyhkiä ne kuivaustelineen vaijerit, saattaa hitusen olla niissäkin tahmaista makeutta tämän projektin päätyttyä...

Noin kolmannes satsista päätyi pilkottuina kattilaan, ne kaikkein kypsimmät ja pehmeimmät. Sekaan vähän sokeria ja liesi päälle. Noin tunnin keittelyn ja sauvasekoittimen nopean päräytyksen jälkeen minulla oli purkitettavaksi hyvä satsi hilloa, jolla kelpaa sitten syksyn ja talven iltoina herkutella vaikka juuston kera. Tähän kohtaan varoituksen sananen: kiehuva kupliva hillo plomsauttelee ilmoille vaarallisia täsmäaseita, jotka paljaalle iholle laskeutuessaan eivät tunnu mukavilta. Ahkera sekoittaminen ehkäisee pahimpia iskuja, suojalasit ovat melkein suositeltavat. 

Pitää testata tämä tuotos myös aamun kaurapuuron makeuttajana, terveellisempää ainakin kuin ahtaa kaikki purkit juustojen kanssa. Saattaapi tuosta riittää vähän tuliaisvietävääkin, kun ensi viikolla singahdamme Suomessa käymään. 

Parhaita nämä pallerot ovat kuitenkin tuoreeltaan. Täällä yleisimmin esiintyvä lajike tuottaa kypsinä vaaleanvihreän kellertäviä ja sisältä rusehtavan punaisia herkkupaloja. Ne näyttävät siis vähän erilaisilta, kuin Suomen hedelmätiskeillä nähdyt violetin väriset lajikumppaninsa, tosin kyllä täälläkin olen muutamia puita tummilla versioilla nähnyt. Viikuna on ainakin joissain lähteissä tituleerattu maailman makeimmaksi hedelmäksi, sen kuivapainosta peräti 70 % on sokeria. Ei ihme, että sitä tihkuu tuoreista malleista kiiltävänä nesteenä ulos ja syöjällä on sormet tahmassa. 

Kalakaveri ymmärtää, lääkäri onkin toinen juttu.

Pari muuttujaa on taas pätkähtänyt keskellä elämämme juoksupyörää jossa pinkominen on näissä helteissä aikamoista hommaa muutenkin. Tässä on ihan tosissaan saanut välillä laskea kymmeneen ja keskittyä katsomaan eteenpäin pyyhkien aurinkolaseista negatiivista muuttujahöttöä ja pyrkiä saamaan linssit taas positiivisempaan sävytykseen. Siispä tähänkin kuvituskuvaksi rauhoittavaa rantamaisemaa kuunsillalla varustettuna. 

Case Polvi on edennyt monen mutkan kautta siten, että täällä sitä ei operoida. Kävin juuri aamulla klinikalla (mies kun on taas poissa maisemista) keskustelemassa aiheesta viimeisen kerran. Kaiken toimittamamme dokumentaation jälkeen määrittelivät miehen niin riskaabeliksi tapaukseksi, ettei päiväkirurgisella klinikalla uskalleta hoitaa. Ei ole siis operaatiota huomenna. Tässä sopassa vasta mausteita ja ilmeisesti niitä kokkejakin riitti ihan liiaksi, kauheasti väärinkäsityksiä ja epäonnisiakin tapahtumia joiden lopputuloksena me asiakkaina olimme päätyneet täysin erilaiseen tilannekuvaan ja näkemykseen tapahtumista kuin vastapuoli. Kyyneleiltäkään ei ole tässä tarinassa vältytty ja useampi turhautuneisuuden täyttämä hetki on koettu. Eilen minut heitettiin reilun kahden tunnin odottelun jälkeen ulos klinikalta yrittäessäni saada selvyyttä ja selityksiä, siitä kimpaantuneena kirjoitin kohtuullisen terävän sähköpostin putiikin johdolle. Sain paikalliselta ystävältämme ohjeen olla "vähemmän suomalainen" tämän asian hoitamisessa, eli kovemmat äänenpainot ja uhkailu käyttöön. Tänään käytiin sitten oikein asiallinen reilun tunnin keskustelu, jonka lopputuloksena ymmärrän ja hyväksyn tilanteen jossain määrin paremmin. En täydellisesti, mutta paremmin. Myös vastapuoli koki ahaa-elämyksiä juttutuokiomme myötä ja oppimisprosessi ainakin asiakaslähtöisemmän palveluprosessin muodostamisessa nytkähti varmasti eteenpäin. 

Paikallisen terveydenhuoltojärjestelmän jatkokäytön sijaan singahdammekin nyt sitten elokuun lopulla koko jengi nauttimaan Suomen raikkaasta ilmasta ja hoitamaan polven kuntoon. Josko viimein tämä seuraava sovittu operaatioaika pitäisi ja asialle saataisiin tavoiteltu loppuratkaisu. Ja polvi kestäisi joten kuten sinne asti. 

Muiden muuttujien ohella olemme tosiaan viime päivät aloittaneet aamumme aikaisin, ennen auringon kapuamista noiden vuorten takaa. Puolentoista tunnin lenkkireittimme sisältää reipasta ylä- ja alamäkeä, hien siinä saa kyllä pintaan ihan ilman sitä paahtavaa aurinkoakin etenkin, kun ei tuo lämpötila silloin kuuden jälkeenkään ole kuin hieman alle 30 astetta. Alhaalla rannalla ei vielä kauheaa tungosta noin aikaisin ole, lähinnä muita koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä ja kalastajia. Tuo viimeinen maininnan saanut ryhmä on erityisesti Tiukun mieleen. Tämän russelimummelin kun saa ihan sekaisin pelkkä näky virveliä viskovasta hahmosta ja se tuntuu vastustamattoman magneetin lailla vetävän pieniä tassuja luokseen. Eräänkin kerran olen saanut selitellä hassua tuijottavaa pikkukoiraa ihmetteleville hepuille, että se nyt vaan tykkää kalastamisesta. Ja siis vain kalastamisesta, ei niistä kaloista. Ei siis pelkoa että saalis joutuisi vääriin suihin. Mummelin kalakaverit suhtautuvat ymmärtävän positiivisesti. 

"Tuleeko sieltä kalaa? Heitä uudestaan, jooko?"

Muutos rytmiin

Elokuuta mennään jo hyvää vauhtia, aika kuumissa merkeissä täällä suunnalla. Eilen Splitin lentokenttä oli koko Euroopan kuumin paikka, mittarit kipusi yli 42 asteeseen. Tänään on tainnut olla vielä kuumempaa ja koko maahan on julistettu helleaallon vuoksi korkein punainen varoitus huomiseen asti. Nestettä menee ja varjopaikat houkuttelee. Vaan en valita. Tämä on nyt tämmöistä ja ilma pakottaa hidastamaan hieman mikä ei välttämättä ole ollenkaan paha asia. 

Siinähän on vapaa paikka, tarjolla varjoa ja vettä. Kelien kuumetessa houkutteleva tarjous. 

Elämänrytmi muutoin on täällä taas asettunut sanottaisiinko normaaliin tilaan reilun viikon erikoisjakson päätteeksi. Meillä oli ilo saada vieraaksi miehen sisko, joka lähti toissapäivänä takaisin Suomen raikkaisiin keleihin. Viikon aikana käytiin autoretkellä Pulassa nauttimassa Stingin konsertti upealla Pula Areenalla, shoppailtiin alennusmyynneissä ja tietysti rantaelämääkin mahtui mukaan. Sain myös taas toimia Splitin vanhankaupungin oppaana. Olen melkoisesti opiskellut paitsi tämän lähialueen myös koko maan historiaa ja asioita. Sanoisin pystyväni jo aika ammattimaiseen opastukseen, jota ei muuten ilmeisesti täältä suomeksi olekaan tarjolla. Oli muutenkin mukavaa esitellä tätä nykyistä elinympäristöämme maassa aiemmin käymättömälle ja tulihan siinä samalla taas vähän itsekin koettua uutta ja ihmeellistä. 

Tänään lähti sitten mies työnsä mukana, näillä näkymin viikon päästä nähdään taas. Silloin olisikin toivottavasti tiedossa se polvioperaatio, kertoilen sitten miten tuo saaga jatkuu. Minulla on nyt työn alla kääntää noita Suomesta saamiamme potilaskertomuksia englanniksi, sehän se onkin jännää kun ei meinaa itsekään ymmärtää koko tekstiä. Mutta tässä välissä ollaan siis taas Tiukun kanssa ihan vaan kahdestaan, mikä on viime kuukaudet ollutkin se "normaali" tilanne. 

Nämä vallitsevat keliolosuhteet saivat minut myös muuttamaan hieman päivärytmiämme sen nyt ollessa taas muuten kohtuullisen normaali. Aamuherätys on tuntia aiemmin eli kuudelta, että päästään vielä edes vähän viileämmissä olosuhteissa tekemään se tunnin aamulenkkimme. Päivällä pidetään suosiolla siestaa ja otetaan vaikka tirsat fiiliksen mukaan. Auringon laskettua voidaan taas hilpaista toiselle pitkälle lenkille lempeän lämpimässä pimenneessä illassa. Siinä välissä kun piipahdetaan kerran tai pari pienelle jaloittelulle, niin Tiuku pärjää mainiosti ja minulla on hyvää aikaa puuhailla näitä omia juttujani. Kuten tänään siivota koko kämppä läpeensä. Huomenna tosin ajattelin singahtaa aamusta taas tuonne Marjanin metsiin, mäntyjen varjossa on hyvä taapertaa vaikka paistaisikin. Ja uimaan on helppo pulahtaa, sekä koiran että minun jos siltä tuntuu. Ja veikkaampa että tuntuu. 

Ei mennyt taas ihan kuin oli meininki mennä

Se viimekertaisen kirjoitukseni tilanne sitten eskaloituikin oikein kunnolla, lopputuloksena miesmuistiin kovimmat tuhot täällä aiheuttanut maastopalo. 4 500 hehtaaria on korventunut liekkimeressä mustaksi tuhkan ja noen peittämäksi autiomaaksi. Karun näköistä on tuolla rinteillä, missä kaiken palaneen keskellä ovat taloryhmät vahingoittumattomina. Itse en ymmärrä, miten täällä onnistuttiin torjumaan henkilö- ja asuntovahingot likimain kokonaan, kyllä on ollut melkoista talvisodan henkeen verrattavaa taistelutahtoa ilmassa. Nämä sankarit pelastivat myös meidän kodin, tuli oli jo lähes takaovella tulossa. Vaan ei tullut ja tästä elämä jatkuu taas seuraavien tilanteiden ihmettelyssä. Ja niitähän täällä kyllä riittää. 

Tuo kuva saattaa kaivata hieman selitystä. Siinä ovat mieheni polvet. Ne eivät liity mitenkään metsäpaloihin, vaikka toisesta onkin ihokarvat kadonneet kuin liekin leimahduksen vieminä ja toisessa näkyy jotain tuhkan näköistä harmaata tuon omituisen painaumajäljen alla. Missä lie kontannut... Kuva on tässä siksi, että sen ottohetkellä siinä karvattomassa kappaleessa pitäisi olla siistit tähystysreiät ja kuvan pitäisi olla otettu täällä kotona toipilaasta eikä hänen ollessaan töissä. Vaan eipä ole. 

Miehen polvi alkoi reilu pari viikkoa sitten kipuilla oikein kunnolla ja särkylääkkeet tulivat päivittäiseksi naposteltavaksi. Kyseltiin paikalliselta ystävältä suositusta ortopedistä ja niin löysimme itsemme pienen yksityisklinikan odotushuoneesta. Lääkäri oli oikein miellyttävä ja pätevältä vaikuttava vanhempi herra, joka parin kysymyksen ja ultraäänitutkimuksen jälkeen totesi, että kierukka sieltä on revennyt ja nestettäkin löytyi. Vaan eipä hätää, helppo homma korjata. Kymmenen minuutin leikkaus ja parin päivän päästä siitä mies jo kävelisi normaalisti. Ruutalla imaisi vielä ne nesteetkin pois, mikä helpottikin kuulemma polven tilaa ihan huimasti. Nyt ei sitten muuta kuin verikokeeseen viereiselle laboratoriolle seuraavana aamuna yön paastoamisen jälkeen, että tulisi arvot tarkastettua ennen operaatiota. Tämä kaikki tapahtui viime viikon torstaina. Perjantaina siis verikokeet ja tulokset olivat kyseisin lääkärin mukaan hyvät, tulehdusarvoissa pieni kohouma mutta se johtui siitä polven tilanteesta. Operaatio varattiin seuraavalle keskiviikolle eli toissapäivälle. Olimme kovin iloisia siitä, että vaiva saataisiin hoidettua.  

Koitti odotettu operaatiopäivä, kävin viemässä miehen klinikalle ja hän sitten ilmoittelisi, milloin voi tulla noutamaan. Meni useita tunteja, joiden aikana oli kyselty taustatietoja ja puettu potilasasu päälle sekä tosiaan ajeltu nuo ihokarvat. Juuri kun kanyyliä oltiin likimain laittamassa käteen tulee anestesialääkäri paikalle ja ilmoittaa, että tilanne seis. Hommassa oli sellainen pieni muuttuja nimeltään sydänlihastulehdus. Mies on nimittäin sellaisen sairastanut. Tai siis parikin kertaa. No okei, kuusi kertaa. Viimeksi kolme vuotta sitten. Aina on kuitenkin sairaalahoidosta tullut ulos terve mies. Myönnetään, onhan se vähän erikoisempi historia. Kiinnosti se silloin kolme vuotta sitten Suomenkin terveydenhuoltoa niin paljon, että mies tutkittiin kaikilla mahdollisilla keinoilla ilman että löydettiin mitään selittävää tekijää moiselle sarjalle. Joutuivat nostamaan kädet ilmaan ja toteamaan, että ihmemies kyllä olet. 

Vaan tämä anestesialääkäri ei uskonut ihmemieheksi tai terveeksi. Keskeytyksen jälkeen mies jätettiin sitten sinne sänkyyn pötköttelemään ja odottamaan. Mitä? Sitä ei kerrottu tai että mitä seuraavaksi. Puolitoista tuntia hän siellä odotteli, kello oli kaksi iltapäivällä eikä hän ollut koko päivänä syönyt tai juonut mitään. Kun ei mitään tapahtunut, puki mies siviilit päälle ja lähti kohti ulko-ovea. Siellä hänet pysäytettiin ja pyydettiin maksamaan. Mistä pitäisi maksaa? No, sitä hetki selviteltiin ja päätyivät sitten itsekin, ettei kai sitten mistään. Kun mies ymmärrettävästi hieman turhautuneena koitti kysyä, miten tämä homma tästä etenee, sai hän ohjeen hankkia kardiologin lausunto sydämen kunnosta ja vielä yksi verikoe. Ei muuta kun selvittelemään taas asiaa. Kuin ihmeen kaupalla sai hän sovittua sen sydäntohtorin katselmuksen vielä samalle illalle. Ja vertakin käytiin taas koeputkeen valuttamassa. Tämä tohtori oli tutkimuksiensa jälkeen suomalaisten kollegoidensa kanssa samaa mieltä siitä, että terve on sydän siellä pumppaamassa, ei mitään syytä huoleen. Tämän lausunnon ja verikoetulosten kanssa sitten taas keskustelemaan anestesialääkärin kanssa. Se ei oikein edennyt. Nyt hän jumittui siihen verikoetulokseen, jossa hyytymisarvot olivat vinksallaan. Ei onnistu operaatio. Hieman tyrmistyneinä ja ilmaistakoon vaikka että sangen turhauneina lähdimme kotiin. 

Ihmettelimme kovin niitä verikoetuloksia, kun ei miehellä koskaan ole noiden hyytymisarvojen kanssa mitään ongelmia ollut ja juuri aamulla hänelle oli tullut piikkipensaasta nilkkaan nirhauma, joka ainakin tyrehtyi ihan normaalisti. Siispä eilen aamulla otettiin taas lähtö ilman aamiaista ja uudelleen ottamaan se verikoe mutta eri laboratorioon. Tällä kertaa tulokset olivat ihan linjassa, ihannearvot suorastaan. Mistä lie edellisen päivän arvot saatu. Kun kiikutimme tuloksia klinikalle, oli rouva anestesialääkäri tietysti vapaapäivällä ja täysin tavoittamattomissa. Itse leikkaava lääkäri ei ottanut mitään kantaa asiaan, anestesiatohtori kuulemma ratkaisisi asian. Jaaha. Ketään ei oikein tuntunut edes kiinnostavan ne uudet verikoepaperit ja meidän annettiin jopa ymmärtää, että ihan sama mitä tuloksia kiikuttaisimme, ei asia etene sillä anestesialääkäri on vain päättänyt olla ottamatta miestä potilaakseen ja erilaiset jatkotutkimuspyynnöt on vain tarkoitettu saamaan meidät luovuttamaan. No jopas jotakin...

Tänään mies on töissä, minä siis jatkoin tuulimyllyjen kanssa taistelua. Ajelin jälleen klinikalle jutellakseni tämän asiassamme valtaapitävän naisen kanssa. No ei ollut paikalla eikä vastannut puhelimeen. Vaan minäpä olin valmis odottamaan, ei minulla ollut kiire. Istuskelin siinä odotusaulassa ja seurailin ihmisten menoa ja tuloa. Kun ei niistä lehdistäkään oikein mitään ymmärrä kuvien lisäksi. Noin tunnin odottelun jälkeen saatiin unitohtori puhelimella kiinni ja hänelle kerrottiin uusista tuloksista. Vaikka keskustelu käytiin kroatiaksi, ymmärsin sen verran, että vieläkin joku asia mättää. (Kaikki nämä keskustelut tosiaan käytiin siinä aulassa, jossa kaikki muut läsnäolijat kyllä ymmärsivät vähän enemmänkin kuin minä. Potilassalaisuus on täällä vähän löyhempi juttu.) Pyysin saada puhua hänen kanssaan. Keskustelumme lopputulos oli, että hänen puolestaan operaatio voitaisiin tehdä, kun leikkaava lääkäri palaa tänään alkavalta kahden viikon lomaltaan (tietysti sekin vielä tähän lisäksi). Mutta kahdella ehdolla: meidän tulisi hankkia potilaskertomus viimeisimmästä sairaalareissusta kolmen vuoden takaa, jotta hän näkisi miten miestä on siellä hoidettu. Ja uudet verikokeet, joissa ei saa olla tulehdusarvoissa mitään häikkää. Hänen mielestään on todella erikoista, että on tämmöinen sarja sydänlihastulehduksia. Olin hänen kanssaan ihan samaa mieltä. Lupasin, että toimitamme vaaditut dokumentit ja kysyin voidaanko uusi operaatioaika nyt varata? Kyllä. 

Kolmen viikon päästä siis katsotaan, josko saataisiin ne reiät polveen. Vai keksiikö tämä tohtori jälleen jotain uutta. Mehän emme luovuta. Jossain vaiheessa häneltä on pakko loppua ideat uusista testeistä kesken ja jos kerran mitään lääketieteellistä syytä ei löydy niin asia etenee. He ovat nyt kohdanneet suomalaiset ja suomalaisen sisun. Tässä välillä on selvinnyt, että leikkaava lääkäri on täällä ihan alansa guru, siksi haluamme juuri hänet. Toivottavasti tuo ongelmapolvi vain pysyisi siedettävänä kipuilun suhteen, toistaiseksi nesteen poisto on auttanut tilannetta. 

On myös mainittava, että tässä on nyt siis tähän mennessä ollut kaksi erikoislääkärin tapaamista tutkimuksineen ja kolmet verikokeet, kaikki yksityisellä puolella. Kustannus on ollut noin 1 000 kn eli pyöreästi 150 euroa. Ei paha, jos minulta kysytään. 

Taivaalta sataa tuhkaa

Päätin aamiaisen jälkeen pestä terassin, parin päivän tuulinen keli oli lennättänyt sinne jos jonkinmoista roskaa ja pölyä. Hetken siinä sitten ihastelin puhdasta pintaa, kun huomasin auringonvalon muuttuvan jännän punaiseksi. Samassa nenään leijaili vienoinen savun tuoksu. Katsahdus "takapihan" vuorille paljasti syyn: metsäpalo. Onneksi se on tuolla vuorten takana, ainakin vielä. Nyt nimittäin tätä kirjoittaessani sataa taivaalta tuhkaa ja palaneita neulasen pätkiä. Juuri pesty terassini muistuttaa lähinnä nuotiokodan lattiaa, savun aromi vahvistaa tunnelmaa. 

Maa on täällä nyt rutikuivaa, vettä ei ole satanut aikoihin. Pienikin kipinä sytyttää kuivan neulaskarikkeen kuin bensiinin ja rivakka tuuli levittää sen hetkessä valtaisaksi roihuksi, joka hyppii ja pomppii lentävien kytevien hippusten avulla vallaten yhä uusia alueita. Maastopaloja on ollut  tässä lähellä useita muutaman päivän sisällä, viimeksi eilen jouduttiin asukkaita evakuoimaan palon tieltä tuossa hieman etelämpänä ja toisaalta pohjoisempana Šibenikissä liekkejä oli sammuttamassa kaikki alueen kynnelle kykenevät yksiköt. Onneksi suuremmilta vahingoilta ja etenkin ihmishengiltä on vielä säästytty. 

Kävin suorittamassa välitarkastuksen terassilla. Nyt savua on ilmassa jo niin paljon, etten enää erota mistä kohtaa sitä tarkalleen tuosta vuorten takaa nousee, kuitenkin selvästi aika leveältä rintamalta. Näkyvyys myös toiseen suuntaan merelle on aika vähäinen savun laskeutuessa alas mantereen ja vastapäisen Brač-saaren väliin. Splitin suunnalla näkyy todella paksu savupilvi, toivottavasti palo ei ole hypännyt siellä vuorijonossa olevan pienen laakson läpi. Savu tuoksuu ilmassa vahvasti ja tuhkaa sekä muuta paloroskaa sataa edelleen taivaalta, tuuli tulee vuorilta päin ja tuo sitä tullessaan. 

Olen lapsena ollut lukemattomia kertoja polttamassa pehkuja pellolla ja aina välillä se turvemaa syttyi palamaan tai tuuli meinasi levittää tulta tarkoitettua laajemmalle. Tähän asti se on ollut lähin maastopaloa vastaava oman elämäni kokemus. En toki koe olevani mitenkään vaarassa juuri nyt, mutta kyllähän tuolla huippujen takana on melkoinen tulimeri valloillaan. 

Siis vakava sana. Tupakantumppeja ei muutenkaan saa heittää luontoon, mutta nyt se on täällä täysin kiellettyä. Niin ihanaa kuin romanttinen pieni nuotio auringonlaskua ihailtaessa olisikin, on parempi vain keskittyä siihen auringon ja seuralaisen hehkuun. Valtaosa näistä metsäpaloista syttyvät ihmisen huolimattomuuden tai pahimmassa tapauksessa tietysti tarkoituksellisen tuhovimman seurauksena. Eilen iltakävelyllä seurasin yhden ruotsalaisen turistiporukan grillailutouhuja oman vuokra-asuntonsa pihalla. Varsin yleisesti täällä on pihoilla sellaisia betonisia grillejä, joissa voi herkkuja valmistella. Miesväki siinä sytytteli tulia ja vähän oli reippaat liekit. Mietin jo, miten helposti sieltä karkaa kipuna ihan vieressä olevan pienen mäntymetsikön puolelle ja sitten onkin leppoisa grillitunnelma tiessään. Onneksi ilmeisesti se herkkuhetki päättyi hyvin. 

Tämä kotirouva jää nyt seuraamaan tilanteen kehittymistä ja pesee sen päättymisen jälkeen terassin uudelleen. 

Näin teet liikennetilanteen kroatialaisittain

Miten luomme liikennetilanteen pyrkimällä välttämään toista liikennetilannetta? Kroatialaiset sen osaa, jos ketkä. 

Kun esimerkiksi täällä päin tuo rannan iso tie kohti Splitiä alkaa tökkimään ruuhkaisena, ottavat paikalliset käyttöön oikoreitit. He puikkelehtivat asutuksen keskellä kapeita teitä, ainakin luullen olevansa ah niin ovelia. Tosiasiassa en tiedä säästävätkö he yhtään aikaa, matkaa tulee moninkertainen määrä ja polttoainetta kuluu kiperissä nousuissa sekä kiihdytyksissä tiukkojen mutkien jälkeen. Mutta ainakin auto liikkuu eikä jumita ruuhkassa. 

Tässä meidän kohdalla on risteys, jossa usein ruumiillistuu touhun luonne ja nurinkurisuus. Risteyksessä nämä ruuhkan väistäjät tulevat kuvassa vasemmalta alatietä, jolta ihan selkeästi saisi matkaa jatkaa vain vasemmalle ja sittenkin stop-merkin takaa. Liittymäkohta on kovin kapea, eikä siitä mahdu kuin yksi auto kerrallaan, mikä aiheuttaa haastetta siinä tilanteessa, kun tuolta rannan suunnasta joku olisi menossa vuorostaan alatielle. Luonnollisesti ruuhkakiertoreitti kuitenkin edellyttää alatien autojen kääntymistä juurikin kielletysti oikealle, mikä ei tietenkään Smartia isommilta autoilta onnistu ilman vähintään yhtä peruutusvemplausta tuossa kurvissa, kuten valkoinen pakettiauto juuri on havainnollistamassa. Tässä kuulkaa torvet soi ja kädet heiluvat, kun välillä lähes tauoton autojen virta kiiruhtaa tuolta alatieltä, äheltää vaihteiden kanssa ja survoo väkisin kulman taakse oikealle. Tilanne on välillä täysin seis, kun kaikista kolmesta suunnasta tunkee autoja ja yksi on siinä poikittain keskellä tukkimassa koko paketin. Että sellaista ruuhkan välttämistä. Siihen kun sekoittaa mausteeksi vielä kohti rantaa tai sieltä pois vaeltavat lapsiperheet isoinen uimaleluineen puikkelehtimassa autojen välissä ja toisaalta helposti syttyvän dalmatialaisen veren, niin teatteria piisaa katsojien iloksi. Tai kauhuksi, ihan miten vaan. 

Tragikoomiseksi tilanteen tavallaan tekee se, että keväällä tässä tehtiin useampi viikko tietöitä, joiden myötä tuota alatietä levennettiin risteyksestä eteenpäin niin, että siinä mahtuu menemään kaksi autoa rinnan entisen yhden sijasta ruuhkatilanteiden helpottamiseksi. Tuossa rytäkässä mm. viereiselta talosta vietiin terassi ja kaistale pihaa. Mitään varsinaista ratkaisua tämä ei tlanteeseen kuitenkaan tuonut, koska itse risteyskohta on edelleen niin kapea, että siinä mahtuu kerrallaan vain yksi auto kulkemaan. Vaan ei hätää, projekti kuulemma jatkuu syksyllä kunhan turistikausi on ohi, siloin koko risteys laitetaan kuntoon ja kaikki mahtuvat kääntymään kaikkialle. Saapa nähdä, ehkä syksyllä vaan minä vuonna? Siihen asti torvet soi ja kädet käy.