Siinä se hieman ylipainoinen, vatsakumpuinen ruumis nytkähteli luonnottoman näköisesti sähköshokkien yrittäessä saada sydämen vielä lyömään. Aamusateen jäljiltä märällä jalkakäytävällä bussipysäkin vieressä, ambulanssin valojen vilkkuessa taustalla. Hetkeä myöhemmin vatsakummun ja sen sydämenkin siellä rinnassa peitti valkoinen lakana. Aurinko alkoi jo kuivattaa jalkakäytävää, bussi tuli ja vei ihmisiä pysäkiltä. Poliisiauton vilkkuva valo odotti ruumisauton saapumista.
Todistimme mieheni kanssa nämä kaksi hetkeä viime viikolla käydessämme lounaalla Splitissä, kävellessämme tuon bussipysäkin ohi mennen tullen. Tilanne jätti jälkensä ajatuksiini. Millaista elettyä elämää ja toisaalta haaveissa ollutta elämätöntä elämää päättyi siihen kostealle jalkakäytävälle Adrianmeren rannalle sydämen lyötyä viimeisen kerran? Oliko hänellä ollut aavistus tulevasta ja aikaa valmistella asioita ja ihmisiä? Vai jäikö yksi iloisena odotetulle lomalle lähtenyt matkalainen vain yllättäen eilen palaamatta työpaikalleen konttorituolin jousia painollaan pakottamaan? Oliko hän kokenut elämässään onnellisuutta ja tyytyväisyyttä?
Olen itse 40-vuotias. Jos elettäisiin vuotta 1817, olisin jo ikäloppu ja likimain kaiken odotettavissa olevan elämältäni saanut vain harvan saavuttaessa näin korkeaa ikää. Nykyisen suomalaisnaisen eliniän odotteen mukaisesti en vielä ole edes puolessavälissä, uusimpien arvioiden mukaan minulla on 20 prosentin todennäköisyydet päästä viettämään 100-vuotissyntymäpäiviäni. Siis keskimäärin, teoriassa. Vaan käytäntö on toki jotain ihan muuta. Voihan tämä päättyä tähän nojatuoliin kesken kirjoittamisen tai kymmenen vuoden päästä sairaalan sängyssä. Tai jossain siinä välissä tai sen jälkeen märälle jalkakäytävälle.
Jokin aika sitten minuun iski jonkinmoinen seitinohut ikäkriisi tai voisiko sanoa lievä versio kuolemanpelosta. Syynä ja kipinän antajana taisi muun maailman mielettömyyden keskellä olla mieheni polviepisodi ja sen sivutuotteina syntyneet mustat maalailut mahdollisista komplikaatioista liittyen hänen aiempiin sydänongelmiinsa. Kavahdinko hänen kuolevaisuuttaan vai omaani? Molempia kai. Vaan nyt, pyöriteltyäni aihetta hieman aktiivisemmin mielessäni tuon alussa kuvaamani tapahtuman jälkeen, on oloni itseasiassa keventynyt ja kriisitila taltutettu. Luin sattumalta samaan aikaan kirjaa Pieni kirjakauppa Pariisissa (kirjoittanut Nina George, suom. Veera Kaski), jossa kauniisti mutta riipaisevasti kuvataan ikävää, rakkautta, elämää ja kuolemaakin. Kirja tuki minua tässä omassa yksityisessä terapiasessiossani monessakin kohdassaan. Suurin oivallukseni on ehkä ollut se, että elämässäni ei tähän mennessä ole ollut sitä elämätöntä elämää, jonka paikkaamiseksi tarvittaisiin tulevaa elämää. On toki haaveita ja unelmia tulevalle, mutta ei sellaisia pakottavia sitku-asioita. Olen onnellinen kaikesta kokemastani ja siitä, etten ole antanut tottumuksen liiaksi estää saavuttamasta asioita elämässäni. Luin useaan kertaan alla olevan tekstipätkän tuosta kirjasta ja palasin vielä sen jo ohitettuanikin lukemaan rivit uudestaan. Jotenkin nuo sanat avasivat ajatuksiani ja toivat varmuutta siitä, että olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se tähän asti on muovautunut. Ja voimaa jatkaa sen muovaamista tästä eteenpäinkin. Voitaneen siis kärjistäen sanoa, että kuolema antoi minulle uskoa elämään.
Viikonlopun ukkoset odotettuine sateineen näyttävät vääjäämättä merkinneen myös kesän hehkun päättymistä ja syksyn alkutahtien kajahtamista. Ilmassa ei nyt sateiden väistyttyä ja auringon taas paistaessa siniseltä taivaalta ole enää samaa pakahduttavuutta, tilalla on uudenlainen raikkaus ja aamujen viileys tuntuu selvänä. Saamme vielä toki iloita lämpimistä päivistä, mutta tietynlaista haikeutta voin silti aistia päättyvän kesän jättäessä jäähyväisiään. Aamiaista ei etenkään aikaisin aamulla enää oikein tarkene nauttia terassilla tai kahvi ainakin jäähtyy liian pian. Turistien suurin virta on palannut koteihinsa oman arkensa keskelle mukanaan toivottavasti hyviä ja iloisia muistoja. Rannat alkavat autioitua, niillä on taas tilaa ja rauhaa omia ajatuksiaan meren kanssa jakaville. Murterissa minulla oli tapana jokaisella kävelylenkilläni istahtaa hetkeksi, usein juuri rantakiville merelle katsellen ja vain antaa ajatusten lentää vailla ohjailua. Omanlaistani meditaatiota kai, miehen kanssa kutsumme sitä jumittamiseksi. Tuon jumitushetken voisi taas täälläkin lisätä koirakävelyrutiineihin. Yhden päättyminen on toisen alku, tässäkin.
Uuden alku näkyi kirjaimellisesti mustan keskellä, kun ajelimme miehen kanssa taannoisen metsäpalon pahimmin runtelemilla alueilla. Siellä täällä näkyi uutta tuoretta vihreää työntymässä esiin tuhkan ja noen keskeltä, kesän kuivuutta uhmaten. Oliivipuut ja isot männyt eivät vuodessa tai kahdessa uusiudu, mutta luonnon kiertokulku alkaa vääjäämättä alusta ja uusi elämä tulee entisen tilalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti