Kuukausi Karibialla osa 2: Kukkien saari Martinique

Karibian saarten välillä on melko runsas lentoliikenne, pienet potkurikoneet suhahtelevat saarelta toiselle ja tarjoavat näin eräänlaista paikallisliikennettä niiden asukkaille ja muille matkaajille. Mekin olimme buukanneet St Martenilta Martiniquelle siirtymistä varten lennot Air Caraïbes -nimisen yhtiön tarjonnasta, pääsin käyttämään hieman ruostunutta ranskankielen taitoani kyseisen yhtiön sivustolla, jossa ei kielivalikkoa löytynyt. Vaan niin vain kiipesimme koneeseen St Martenin ranskalaisen puolen pieneltä lentokentältä, jonka koko olemassaolo jäänee monelta tiedostamatta kaikkien keskittyessä vain hollantilaispuolen isompaan ja kuuluisampaan kenttään. Lento poikkesi matkalla Guadeloupen kautta, osa matkustajista jäi sinne ja tilalle tuli uutta väkeä meidän odotellessa koneessa istuen. Tämäkin on varsin tyypillistä Karibialla, lento kohteesta A määränpäähän B saattaa pitää sisällään useitakin välilaskuja koneiden pysähtyessä järjestyksessä jokaisella rivissa olevista saarista.

Perille päästyämme saimme kokea miltä tuntuu, kun matkatavarahihna pysähtyy eikä omaa laukkua ole sen kuljetettavana näkynyt. Ensimmäistä kertaa minun laukkuni ei tullut, miehelle on joskus niin käynyt aiemminkin. Luulimme tietysti värikkäiden Samsonite-kuutioidemme koristavan paraikaa Guadeloupen matkatavarahihnaa, mutta selvittely paljastikin niiden olevan edelleen lähtöpisteessä. Tuuliolosuhteet ja matkustajien määrä oli pakottanut lentoyhtiön jättämään suosiolla osan matkatavaroista kokonaan pois kyydistä, tietenkään ilman minkäänlaista informaatiota niiden omistajille. Hienoisen verenpaineen nousun tasaannuttua pääsimme meitä palvelleen virkailijan kanssa siihen yhteisymmärrykseen, että hän varmisti puhelimitse laukkujen pääsevän perille seuraavalla, parin tunnin päästä saapuvalla lennolla. Odotellessa me kävimme ottamassa käyttöön vuokra-automme ja piipahdimme läheisessä supermarketissa hankkimassa aamiaistarpeita seuraavaan majoituspaikkaamme. Loppu hyvin kaikki hyvin, laukkumme pääsivät nekin pienen viivästyksen jälkeen illan jo tummuttua aloittamaan oleskelun seikkailumme seuraavassa etapissa, Martiniquen saarella.

Martinique on paikallisten käyttämän nimen Madinina veroinen: kukkien saari. Vehreys ja värikäs kukkaloista tervehtivät saarella kulkijaa niin upeiden hiekkarantojen reunoilla kuin sisämaan viidakoidenkin uhkeassa eloisuudessa. Etenkin saaren itäosassa maisemaa tasoittavat laajat banaani- ja sokeriruokoviljelmät, pohjoisessa saarta hallitsee uljas Pelée-tulivuori, joka kohoaa rehevien trooppisten metsien ympäröimänä. Hiekkarannoissa löytyy pitkää ja pätkää, valkoista ja vulkaanista mustaa. Parhaat sijaitsevat saaren lounais- ja länsirannikolla, Atlantin puolen rannat idässä ovat turhan tyrskyisiä. Ja se hiekka on hienoa, juuri sellaista joka kulkeutuu ihan joka paikkaan ja takertuu aurinkorasvattuun ihoon kuin rautanaulat magneettiin.

Martinique on ranskan hallintoalue ja sen kyllä huomaa. Kieli on ehdottoman ensisijaisesti ranska, eikä esimerkiksi ravintoloiden ruokalistoja monesti ole edes saatavilla muilla kielillä. Muutenkin paikallisten kielitaito ei välttämättä kanna kovin pitkälle, englannilla nyt yleensä pärjää jotenkin mutta pakko sanoa että oma ranskankielentaitoni tuli tarpeeseen muutamaankin otteeseen. Valuutta on tutusti euro ja esimerkiksi matkapuhelinten käyttö on kuin Pariisissa olisi eli sen pelottavan data roamingin pystyi pitämään päällä ja käyttämään liittymääni kuuluvaa EU-datapakettia huoletta. Sama mahdollisuus on muuten myös Guadeloupessa. Muutenkin Martinique on eurooppalaiselle helppo kohde, juuri sopivasti eksotiikkaa mutta kuitenkin tuttu kulttuuriympäristö. Ei ollut vaikea arvata, että etenkin ranskalaisturisteja oli jo nyt paikalla runsain mitoin.

Pääkaupunki Fort-de-France on ihan reilusti iso kaupunki jos vertaa Sint Maartenin isoon kylään Philipsburgiin. Onhan saarilla toki mittakaavaeroa muutenkin, pinta-alat 93 neliökilometria vastaan 1128, väkimäärässä Martinique jyrää lukemin 71 500 - 386 000. Kuitenkin saari tuntuu helposti lähestyttävältä ja asumatonta seutua riittää edelleen paljon. Autoretket saaren eri osiin antavat kokonaiskuvan sen monimuotoisuudesta, suosittelenkin todella vahvasti kulkupelin vuokraamista.  Liikenne on sujuvaa ja tiet hyvässä kunnossa, joten ei muuta kuin matkaan.

Itse tykkäsin Martiniquesta todella paljon. Sen rannikon pienissä kylissä tunsi usein olevansa BBC:n mainion tv-sarjan Murha paratiisissa (Death in paradice) kulisseissa, riemukkaan kirjavat talot ja heleästi raikuva kreolin kieli loivat mukavasti karibialaista tunnelmaa. Pääsimme myös nauttimaan vedenalaisista maisemista snorklaamisen muodossa bongaten useita merikilpikonnia ja yllättävänkin laajan lajivaikoiman trooppisia kaloja. Toisen erittäin hyvän tv-sarjan Eränkävijöiden Manua lainatakseni saatoin vedestä ylös noustessa todeta, että "on tää kiva laji". Myös pinnan yläpuolella pääsi saaren eläimistöön tutustumaan paitsi vapaiden otusten (liskoja, opossumeja, kolibreja, haikaroita, sammakoita) myös eläintarhan asukkien myötä. Zoo Martinique tarjosi suppeahkon lajivalikoiman, mutta hienosti vanhan plantaasin aluelle rakennettu eläintarha merirosvousmuseoineen on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Käymisen arvoisia paikkoja ovat myös saarella toimivat rommitislaamot. Martiniquen rommi on laadukasta ja suurin osa siitä on Rhum Agricole -laatuista eli se tehdään suoraan murskatusta sokeriruosta saadusta nesteestä. Teollisesti valmistettu rommi valmistetaan sokerinvalmistuksen sivutuotteena saadusta melassista. Tarjolla on paitsi etenkin drinkeissä usein käytettävää vaaleaa rommia myös ikäännytettyä tummaa rommia. Sokeriruoko menestyy saarella erinomaisesti ja siellä onkin vahvat perinteet sen kasvattamiseen eurooppalaisten valloittajien toimesta. Alunperin sokeriruokoa alettiin kasvattamaan arvokkaan sokerin saamiseksi, mutta sokerijuurikkaan käyttö Euroopassa vähensi tuontisokerin tarvetta ja teki sen tuotannon kannattamattomaksi. Samaan aikaan alkaneen teollisen vallankumouksen ja sen myötä käyttöön otetun höyrykoneen avustamana Martiniquellakin päädyttiin tuottamaan hieman jalostetumpaa tuotetta: rommia. Ennen sitä rahdattiin tynnyreissä maailmalle, nykyisin matkaaja voi pakata laukkuunsa vaikka kätevän hanapakkauksen helposti särkyvän lasipullonkin sijasta. Siis hei hoi ja rommia pullo. Tai hanapakkaus. 

Kuukausi Karibialla osa 1: Sint Maarten / Saint Martin

Nyt rakkaat lukijat lähdetään Karibialle. Sinne missä turkoosi meri kohtaa valkoisen hiekkarannan palmujen kaartuessa yllä, värikkäät talot ja vähintään yhtä varikkäät ihmiset siemailevat onnellisina rommia reggaesävelten keinuttaessa pehmeästi ja aurinko hellii lämmöllään.

Vaivaa, aikaa ja erityisesti hikeä säästämättä vietin kuukauden kohteessa tutustuen ja perehtyen sen ihmeellisyyksiin voidakseni nyt tarjota tämän matkaelämyksen teille kaikille. Joulukiireiden keskellä huokaise siis hetkeksi ja voit jo melkein maistaa pina coladan virkistävän aromin. Laita taustalle soimaan vaikka rantabaarissa kohtaamamme reggae rasta miehen Dread'i:n musiikkia niin jo vain pääset tunnelmaan. Tämä ja seuraavat tekstit vievät sinut ja minutkin uudelleen tuonne Länsi-Intian saaristoon, kohteina ovat Sint Maarten / St Martin, Martinique ja Antigua. Siis hiiohoi ja katse horisonttiin, maata on näkyvissä. 

Marraskuun puolivälissä alkoi hartaasti odotettu reissu yhdessä miehen kanssa. Tihkusateinen Helsinki jäi taakse ja määränpäänä häämötti aurinkoinen Sint Maarten ja Saint Martin. Kyseessä on yksi pieni saari, joka on jakautunut hollantilaiseen etelään (Sint Maarten) ja ranskalaiseen pohjoiseen (Saint Martin). Perille päästiin viimein muutaman mutkan ja muuttujan myötä. Sanotaan vaikka näin, että empä tiennyt olevan mahdollista myöhästyä koneesta olemalla lähtöportilla. En myöskään olisi arvannut, kuinka vaikeaa on uudelleenreitittää kaksi ihmistä Panamasta määränpäähän. Enkä tiennyt matkaan lähtiessäni päätyväni yhdeksi yöksi Dominikaaniseen Tasavaltaan. Matkailu totisesti avartaa ja opettaa.

Perillä meitä odotti saari, joka toipuu kaikin voimin reilun vuoden takaisesta Irma-hurrikaanista. Eri arvioiden mukaan saaresta ja sen rakennuskannasta tuhoutui 85-95 prosenttia. Kuolonuhreja ei onneksi ollut montaa, mutta aineelliset tuhot näkyivät yhä. Rannoille huuhtoutuneita veneitä köllötteli siellä täällä, autokannassa erotti hieman normaalia risteyskolarointia erikoisempia peltivaurioita ja kattopellit repsottivat vielä paikoin. Mikään katastrofialue saari ei kuitenkaan enää ole, se alkaa olla valmis yhden välivuoden jälkeen toivottamaan matkaajat jälleen tervetulleiksi. Molemmissa majoituspaikoissamme tehtiin vielä viimeisiä remonttitöitä loppujenkin petipaikkojen saamiseksi kuntoon, tämän sesongin onnistuminen on monelle todella tärkeää tulevaisuuden kannalta. Pahimmin tuhot näkyvät vielä saaren läntisimmässä kulmassa ranskan puolella, siellä on edelleen nähtävissä kokonaisia valtavia hotellirakennuksia, joiden kunnostustöitä ei ole aloitettu tai ne ovat vielä aivan alkutekijöissään. 

Majoituimme itse aluksi ranskalaiselle puolelle Orient Bayn alueelle. Siellä tuhojen jäljet alkavat olla jo aika hyvin poissa ja rennolle lomailulle on mainiot puitteet. Rannalla voi bongailla edellisenä yönä syntyneiden kilpikonnanpoikasten merta kohti suuntaavia jälkiä rauhassa, valkoinen hiekka ei ole muoviroskan peitossa, hieman merilevää on paikka paikoin rannalle ajautunut. Miten ihanaa olikaan antaa Karibianmeren aaltojen keinuttaa ja auringon lämmittää. Ties miten pitkään aikaan saimme vain olla ja rentoutua yhdessä miehen kanssa. Juuri täällä täysin uusitun Bikini-rantabaarin terassilla tapasimme alussa mainitun mainion reggaehemmon, hänellä oli suunnitelmat käynnissä seuraavan konsertin osalta ja soittelipa hän meille uusinta musiikkiaankin puhelimeltaan. 

Paitsi rannat, myös koko muu saari iskee silmään siisteydellään, tienvarsilta saa roskia etsiä ja vaikka asumukset saattavat paikoin olla vaatimattomia pidetään niiden ympäristöt siisteinä. Ihmiset ovat ylpeitä kauniista saarestaan ja hurrikaanin jälkeen jätehuoltoon on selvästi panostettu nopeasti. Muovipillit ovat vaihtuneet kartonkisiin eikä muovipusseja tyrkytetä. Tämä siisteys ja ihmisten asenne pätee muuten kaikkiin vierailemiimme saariin ja muodostaa suuren eron esimerkiksi Aasian alueen kohteisiin. 

Jälkimmäinen majoituksemme sijaitsi hollantilaisella puolella Simpson Bayn alueella, vähän enemmän palveluiden ytimessä. Sieltä käsin piipahdimme tietysti myös legendaarisella Maho Beachillä, jonka yli lentokoneet laskeutuvat saaren suuremmalle kentälle. Pitihän se odottaa päivän isoin kone ja napata se perinteinen otos itsekin... Kuva voi näyttää epätodelliselta ja muokatulta, mutta yhtään ei ole kuvankäsittelyä käytetty. 

Sint Maartin / Saint Martin on hauska pieni saari. Kahtiajakautuneisuus näkyy niin, että pohjoisessa käytetään tuttuja euroja ja kielenä on ranska vaikka englannillakin pärjää oikein hyvin. Etelässä valuuttana on joko USD tai paikallisempi Alankomaiden Antillien guldeni ja englanti on se pääkieli. Ajettaessa puolelta toiselle tarkkasilmäinen huomaa rajapyykin, mutta muuten puolet eivät toisistaan eroa. Saaren sisäosat on kukkulamuotoisia, mitään huiman korkeita huippuja ei ole, mikä vähentää myös saarelle osuvien sateiden määrää kun eivät korkeat vuoret nappaa pilviä mereltä. Siellä täällä näkyy lehmiä ja vuohia, mitään varsinaista suurempaa maanviljelystä ei ole vaan saaren ehdottomasti suurin tulonlähde on turismi. Voitte siis kuvitella, miten tärkeää sen on saada lomailijat palaamaan kauniille rannoilleen. Saaren suurimmassa kaupungissa, hollantilaispuolella sijaitsevassa Philipsburgissa risteilymatkustajia houkuttelevat tax free -kaupat hyllyillään elektroniikkaa, hajuvesia ja koruja. Ravintolatarjonnassa eurooppalaisuus näkyy vahvasti, samoin ruokakauppojen valikoimissa. Hygieniataso on hyvä ja tottumattomampikin matkaaja pärjää täällä oikein mainiosti. 

Jäädään siis nyt nauttimaan tästä mielikuvamaisemasta, seuraavassa jaksossa kadotetaan sitten laukut mutta lopulta päästään Martiniquen paratiisisaarelle. 

Kotirouvan käsinpuristettu oliiviöljy

Näinä päivinä Dalmatian oliivilehdoissa käy kova kuhina. Sadonkorjuu on menossa ja puissa killuvat pampulat kerätään koreihin, tynnyreihin ja kuka nyt mitäkin sankoa on käyttöönsä ottanut. Tänä vuonna sato jäänee viime vuotta heikommaksi, mutta kyllä tuo naapuruston oliiviöljyvalmistamo saa täysillä painaa tuottaessaan lähialueen puiden hedelmistä seuraavan vuoden öljyt.

Myös oma oliivipuumme oli kesän kasvatellut ensimmäisen satonsa ja siispä oli minunkin aika ruveta hommiin sen hyödyntämiseksi. Poiminta sujui sentään aika helposti, kun ei tarvinut kiipeillä oksistossa tai muutenkaan kurotella, metrin korkuisesta puusta on ergonomisesti aika passelia keräillä oliivit kulhoon. Litra niitä tuli, painoa sadolle kertyi 589g. Vaan miten sen kanssa pitäisi toimia? Saisiko niistä edes viisi tippaa öljyä aikaiseksi? Ja jos saisi niin miten?

Tovin tuumailtuani päädyin perustamaan käsinpuristetun öljyn kotituotantolaitoksen. Prosessikehittely oli aika suoraviivainen ja tapahtui kahvikupillisen aikana tuijotellessani kenties hieman pienehköä mutta tuottajalleen sitäkin arvokkaampaa satomäärääni. Aluksi puristelin kevyesti vedellä huuhdellut oliivini käsin rikki astiaan, kivineen päivineen. Viimeistelin homman vielä survimella painellen muodostunutta massaa, josta alkoikin irrota mukavasti nestettä. Seuraavassa vaiheessa harsokangas olisi ollut paras vaihtoehto, mutta sellaisen puuttuessa uhrasin yhden keittiöpyyhkeistäni. Jo monta vuotta ansioituneesti palvellut Marimekon Lumimarja-pyyhe pääsi tärkeään rooliin öljypuristamossani, siihen lappasin nestettä tihkuvan oliivimössöni ja aloin sitä hiljakseen tiukemmalle kiertämään. Jo vain lorisi alla olevaan astiaan ruskehtavaa nestettä, aina vain tiukemmalle rutistetusta massasta aina siihen viimeiseen pisaraan asti. Sen jälkeen olivat kaikkensa tehtävään antaneet sekä oliivit että minun käteni. Eikä taida se Marimekon pyyhekään enää kokemuksensa jälkeen valkoiseksi palata.

Kaikkensa antanut oliivimassa ja tuotos.

Hieman vajaat kolme desiä sitä nestettä kaikkiaan tuli. Melko nopeasti alkoi siinä erottua kolme eri kerrosta: alimmaksi jäi ruskehtava vesi, keskelle muodostui vihertävä kasvisliemi ja niin vain ylimmäksi alkoi kertyä kellertävää raskasta öljyä. Minun omaa oliiviöljyäni. Jätin purnukan asettumaan yön ajaksi ja aamuun mennessä päällimmäinen öljykerros olikin kasvanut oikein mukavasti. Vaan mitenkäs se otettaisiin tarkasti talteen pinnalta kellumasta? Voi tätä tuotantokehittelyn aiheuttamaa päänvaivan määrää... Aikani asiaa arvioitua kaivoin esiin yhden Tiukun käyttämättömän lääkeruiskun, jolla varovasti imin öljyn pinnalta omaan purnukkaansa. Eihän tuo hyötysuhde oliivien ja öljyn välillä mikään huikea ole, kolmesta desistä nestettä erottui noin puoli desiä öljyä lopun ollessa lähinnä vettä. Siis litrasta oliiveja puoli desiä. Toki tämä varmasti vaihtelee satovuosien ja oliivilajikkeiden suhteen, mutta yhtä kaikki se ehkäpä sinunkin kaapissasi oleva öljypullo on vaatinut melkoisen määrän puun hedelmiä.

Siihen se alkaa muodostua, öljykerros ylimmäksi.

Minun keittiössäni on nyt kuitenkin hyvin arvokas pieni purkki. Siinä on ensimmäinen oma oliiviöljyni, käsin puristettu ja ihanasti tuoreelta ruoholta tuoksuva, maussaan pirteästi pippuria. Jokainen sen pisara tulee taatusti nautittua suurella ilolla ja ylpeydellä.

Siinä se on! Minun ensimmäinen oliiviöljyni.

Sesonki loppuu ja jatkuu kuitenkin - Kroatia houkuttelee edelleen

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja mittari kivunnee tänäänkin sinne noin 25 asteeseen. Rannalla ja muuallakin tarkenee mukavasti, illalla sentään viileys tuntuu jo selkeästi päivänpaisteen vaihtuessa pimeydeksi. Kesäsesonki Adrianmeren rannalla alkaa kuitenkin vääjäämättä olemaan lopuillaan, johan sen heppoisempikin pää tajuaa kalenteria katsomalla.

Eilinen pastellinsävyinen hetki auringonlaskun aikaan täällä Podstanassa. 

Eilen oli tuo lähin rantaravintolamme auki viimeistä kertaa tänä vuonna. Piipahdin siihen iltapäiväkävelyn päätteeksi ajatuksena ottaa kauden päättymisen kunniaksi lasillinen. Tykkään paikasta itse ja olen aika monelle täällä lomailleelle sitä suositellutkin kun on tullut kyselyitä hyvistä ravintoloista. Paikka on perushyvä hintalaatusuhteeltaan ja oikeinkin mukava tunnelmaltaan suoraan tuossa rannalla. Vaan kas, päädyinkin sitten syömään annoksen katkarapu-kesäkurpitsa tagliatellea, joka onkin yksi lempiannoksistani kyseisessä paikassa. Halusivat tarjota, kun kerran oli se viimeinen ilta ja kun nyt kerran satuin paikalle. Ja koska tapaan rampata siitä ohi ainakin kerran päivässä rantaan mennessäni tai sieltä palatessani. Ja ehkä koska on tainnut omistajan kanssa tulla joskus puheeksi, että olen heitä suositellut. Pasta oli hyvää ja se lasi viiniäkin maistui kyytipoikana. Lopuksi toivoteltiin hyvät talvet, nähdään ensi keväänä.

Vaikka hiljaisempien alueiden rantabaarit ja -ravintolat sekä majoituspaikat alkavat sulkea oviaan ja puhutaan sesongin päättymisestä, niin oikeastaan pitäisi varmaan puhua vain kesäsesongin päättymisestä. Sillä kyllä tänne vieläkin maailmalta matkaajia tiensä löytää, Splitin keskustassa voi tulevina talvikuukausinakin bongailla etenkin aasialaisista matkaajista koostuvia ryhmiä ihmettelemässä vanhan kaupungin tunnelmaa ja digitaalimuotoon matkamuistojaan tallentamassa. He kun eivät tykkää niinkään matkustaa kuumimpaan aikaan, vaan suosivat tätä vähän lauhkeampaa keliä. Ja kyllä sieltä taitaa muitakin etnisiä ryhmiä ja kansallisuuksia löytyä ihan niinkuin muistakin rannikon isoimmista kaupungeista, Dubrovnikista ja Pulasta nyt Splitin ohella ainakin. Ihan oma tarinansa on sitten Zagreb tuolla sisämaassa, siellähän oikeastaan kovin sesonki taitaa olla alkamassa kun yhdet Euroopan upeimmista joulumarkkinoista aloittavat ensi kuussa. Silloin on kaupunki täynnä ja hotellit tuuttaavat tiittulaa huoneiden ollessa loppuunmyytyjä. Parina vuonna nuo upeat adventtimarkkinat on käyty katsastamassa, nyt näyttää siltä että jäävät väliin mikä kyllä hiukka piukka harmittaa.

Tänään aamulla näin ystäväni, jolla on miehensä kanssa turisteille retkiä järjestävä matkatoimisto. Ei ollut sesongin hidastumisesta tietoakaan, hoppu oli ja sitä kuulemma riittää kalenterissa eteenpäinkin. Nytkin piti kiiruusti toimittaa maastopyörät kypärien kera asiakkaille, että pääsevät tuonne vuorenrinteille seikkailemaan. Ja kiire todella oli, kun ei edes ehtinyt kahville istahtamaan, se jos mikä kertoo täällä paljon. Enää ei suunnata saariretkille ja snorklaamaan, nyt touhutaan aktiviteetteja jotka kesäkuumalla olisivatkin vähän sulan hulluuden harjoitusta, likipitäen kirjaimellisesti.

Tullessani pari päivää sitten Suomesta oli kone viimeistä penkkiä myöten täysi. Tosin kyseessä oli astetta pikkaisempi kone kuin mitä tätä väliä Finnairilla on kesällä lentänyt, mutta täynnä silti. Vielä kuuli eilenkin tuolla rannalla suomea puhuttavan ja näyttivät jopa vesileikit meressä maittavan pohjoisen viileämmissä vesissä karaistuneille. Ensi keskiviikkona täältä lähtee viimeinen Finskin suora lento Helsinkiin, pari päivää siitä Norvegiankin päättää kauden. Sen jälkeen voikin olla harvinaisempi tapaus suomalaismatkaajiin täällä rannikolla törmätä, vaikka pääseehän Splitiin toki talvellakin yhden pysähdyksen taktiikalla.

Minä taidan nyt lähteä Tiukun kanssa iltapäiväkävelylle rannalle, kun niin mukavasti aurinkokin paistelee. Huomenna ollaan vielä näissä ihan leppoisissa kesäisissä lämmöissä, sunnuntaina alkaakin sitten pohjoisen puhallus tuomaan tännekin viileämpää ilmaa ja taitaa tulla aika ainakin muutamaksi päiväksi unohtaa shortsit ja vaihtaa pidempää punttia tilalle. Mutta nyt mennään vielä pätkäpunteilla.

P.s Instagramin puolella muuten on aika tiheään tahtiin siellä tarinat-osiossa elävää kuvaa täältä ja missä nyt satunkin olemaan ja miten päiväni viettämään. Eli jos kiinnostaa niin katsoppa @kaikukieku ja seuraa sitä, niin pääset itsekin rannalle.

Iitin Vuolenkosken Povitasku piilotti naiset viikonlopuksi

Lokakuinen perjantai-ilta alkoi tummua ympärillä kun auton valot halkoivat maalaismaisemaa. Nelostietä Lahdesta pohjoiseen tultaessa Vierumäen kohdalla oli pistetty vilkku päälle ja lähdetty kohti Iittiä. Vuolenkosken ilmeisen aktiivisen kylän läpi kurvattuamme alkoi päämäärä jo häämöttää: Povitasku odotti meitä kynttilöiden ja öljylyhtyjen valaisemana. Tästä alkoi tyttöjen viikonloppu vailla vertaa.

Piipahdin vajaan viikon Suomessa paitsi sutaisemassa nimmarit asuntomme kauppakirjoihin ja toivottamassa sen uusille asukkaille onnellisia aikoja uudessa kodissaan, myös viettämässä rennon viikonlopun siskoni ja yhteisen ystävämme kanssa. Tätä osiota varten olin vuokrannut meille mökin ja siinä touhussa menettänyt samalla Airbnb-neitsyyteni. On itseasiassa todella haastavaa etsiskellä vuokramökkiä eteläisestä Suomesta, sillä yhtä tai edes kahta jotakuinkin kattavaa hakukanavaa ei ole vaan etsintään saa käyttää aikaa ja energiaa surffaamalla mitä erinäisemmillä sivustoilla ja käyttämällä monenmoisia hakusanoja ja -ehtoja. Vaan löytyipä se juuri meille sopiva netin bittiviidakosta viimein ja konkreettisesti löysimme kohteemme sitten tuona tummana perjantaisena iltana. 

Vuokramökeistä on kertynyt kokemusta vuosien saatossa, sillä olemme niitä aktiivisesti harrastaneet omankin mökin ohella. Helposti mökit voi usein jakaa muutamaan eri kategoriaan iän, sisustuksen ja varustelutason mukaan. Povitasku oli jotain aika kategorioihin sopimatonta. Eipä olla ennen valittu mökkiä, jonne vesi tulee kantamalla ja huussi löytyy sieltä legendaariselta pihan perältä. Juuri näin toimitaan omalla kesämökillämme, ehkä juuri siksi yleensä mukavuudet ovat olleet ruksattuina hakuehtojen listauksessa. Ensin olin tämänkin mökin ohittamassa juuri näistä syistä, vaan jotenkin Povitaskun kuvakollaasi jäi läppärin näytöllä pilkahdettuaan pyörimään myös omalle kovalevylleni ja huomasin palaavani sen esittelysivulle uudestaan ja uudestaan. Laitoin viestiä vuokraajille kysyen aktiviteettiehdotuksia ja kertoen samalla hahmottelemani reissun rakennetta. Tavoitteena rentouttava tyttöjen viikonloppu, mielellään vähän jotain luonnossa tekemistä ja olemista siinä sivussa. Vastaus tuli oikein rivakasti ja sen sisältö sain minut keskellä Splitin teollisuusalueella sijaitsevan rautakaupan parkkipaikkaa lyömään kiinni varauksen miettien samalla, että toivottavasti tämä suunnitelma nyt ei mennyt ihan perskannikoille.

Perillä meitä odotti tilan emäntä ja nuori neiti, jotka iloisesti toivottivat vieraat tervetulleeksi ja opastivat meidät majapaikkamme saloihin. Povitasku on hirsinen tupa yhdistettynä saunaan, se sijaitsee isäntäperheen pihapiirin laidalla mutta oikein mukavasti kuitenkin erillään ja omassa rauhassaan. Mökin päädyssä on ulkotulipaikka ja vieressä palju. Nuotion kipunat kiirivät jo kohti tähtiä ja paljun vesi odotti meitä kutsuvana. Vaan millään ei meinannut malttanut sinne pulahtaa, kun lasit kuohuvaa käsissämme kiertelimme ympäri tupaa ja pihamaata ihastellen sen loppumattomalta tuntuvia yksityiskohtia ja tunnelmaa. Hymyt kasvoillamme kertoivat meidän löytäneen jotain suurenmoista. 

Lauantaina päivä lähti käyntiin lisämaksusta saatavilla olevan aamiaisen voimin. Ja kylläpä oli siinä herkkuja jos jonkinmoisia. Maininnan ansaitsevat ehdottomasti emännän yrteillä maustetut vahveromuffinssit, oman tilan todella maistuvat keitetyt kananmunat, mustaherukkamehu ja se oman pihamaan omenoilla ja raparpereilla kuorrutettu juustokakku, joka oli vielä pähkinöillä ja hunajalla aateloitu. Paljon muutakin oli tarjolla, kauniisti esille laitettuna. Kahvin tuoksu leijui tuvassa ja ulkona pikkulinnut koputtelivat ikkunanpieliä.

Teimme retken lähimetsien kätköihin, takaisin tulimme oikein mukavan suppilovahverosaaliin kera. Ulkotulilla keittelimme itsellemme soppaa ja iltasella lilluimme taas paljun lämmössä tähtiä katsellen ja maailmaa parantaen. Uni tuli mukavasti luettuamme yhteisen "iltasadun" mökin hulivilikirjaston valikoimasta löytyneestä opuksesta. Valitettavasti tarina jäi kesken kun kolme rentoutunutta naista nukahti pehmeisiin peteihin. 

Lukunurkkaus houkuttelee lukijaa.

Jos siis ajatuksissa on vaikka jonkinmoinen parisuhdepiipahdus, pienen perheen yhteinen lomahetki tai meidän tyyliin kaverien kohtaaminen, Povitasku on oiva vaihtoehto ja jotain vähän erilaista. Sängyt löytyvät helposti kolmelle, ilmeisesti tarvittaessa neljällekin. Televisiota ei ole, netti ei toiminut oikeastaan ollenkaan ja niin näin puhelinyhteydetkään (ihan vieressä kohoava iso kallio lienee syynä näihin yhteysteknisiin ominaisuuksiin) joten eipä tule luuri kourassa sometettua tai muutenkaan erakoiduttua. Sähkö mökissä on, mutta siihen ne nykyajan kotkotukset sitten melkein jäävätkin. Takkaa ja nuotiota tuijotellessa tai lähimetsien sammalmättäillä astellessa latautuvat akut ja mieli rentoutuu, lihakset pehmenevät sitten siellä paljussa tai vaikkapa vieressä olevan savusaunankin löylyissä joita me tosin emme testanneet tällä kertaa. Lähiterapiaa saa myös aidan takana köpsöttelevien lampaiden rapsuttelusta, ne otukset tuntuvat omaavan aikasta letkeän asenteen elämään tai tiuhaan tahtiin vaihtuvien rapsuttelijoiden suhteen. 

Tämä on minun spontaani ja subjektiivinen oma hehkutukseni paikasta, ei kaupallista yhteistyötä tai muuta tekstin laatuun vaikuttavaa hapatusta. Tätä kirjoitettaessa mökin esittely ja varausmahdollisuus löytyy täältä.

Povitaskun yhteydessä on pehmeät lämmöt tarjoava "keskustelusauna". Pihapiiristä löytyy myös lisämaksusta lämpiävä savusauna. 

Pitääkö olla huolissaan?

Otsikko on paitsi yksi ehdottomista suosikkiohjelmistani Suomen tv-tarjonnassa, myös mielessäni viime päivinä pingispallon lailla poukkoillut kysymys. Pitääkö olla huolissaan, kun Podstranan väestä tehdään puolipakolla kompostoijia?

Asuessamme Suomessa olin taloyhtiömme armoitettu kompostivastaava. Asia on siis paitsi lähellä omaa arvomaailmaani, myös kutakuinkin hallussa ja kompostoinnin sinänsä yksinkertaiset knopit sisältyvät laajaan osaamisalueeseeni. Terkkuja vaan manttelinperijälleni Susannalle, toivottavasti on kosteustasapaino pysynyt laatikossa ideaalina ja tuotokset muhevina. Täällä Kroatiassa ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole ollut minkään tyyppistä hyötyä tai etua kompostiosaamisesta, en ole tainnut nähdä täällä ainoatakaan biomassan mullaksi muuttavaa laitosta. Jossain kasvimaan kulmassa eittämättä on puutarhakompostia muistuttavia kasoja, mutta semmoisia varsinaisesti kompostoreina kaupattavia laatikoita on turha rautakaupoista etsiskellä. Olen koittanut, löysin vain oliiviöljy- ja viinisammioita.

Tässä se oli, vaan eipä ole enää...

No nyt kuitenkin kuuluu aiheen tiimoilta kummia. Tässä päivänä eräänä olin tavanomaisesti kiikuttamassa roskapussiani läheiseen yleiseen jäteastiaan. Saavuttuani sen sijaintipisteelle, oli metallisen romuluksen tilalla vain pari sen yläpuolella kasvavan viikunapuun kuivunutta hedelmää. Ei näkynyt jätteitä sisäänsä ahmivaa astiaa missään muuallakaan näkyvyysalueella, joten aavistuksen turhautuneena kannoin pussin takaisin kotiin ja asettelin sen vuokraisäntäväen pieneen roska-astiaan, jota en siis tähän asti ole halunnut osaltamme turhaan täyttää.

Tavattuani vuokraemännan seuraavan kerran johdattelin jutustelun aiheeseen ja sain tietää mieltäni nyt möyhentävän asian: tienvarsien yleisiä sekaroskiksia ollaan poistamassa alueelta ja jokaisen talon tulee käyttää vain omia roska-astioitaan. Poistettujen säiliöiden tilalle pitäisi tulla enemmän paperille ja muovijätteelle tarkoitettuja yleisiä astioita, mikä tietysti lajittelun kannalta on sinänsä hyvä. Jokaisen talon roskat punnitaan jatkossa niitä kerätessä ja lasku tulee sitten painon mukaan. Ei siis määrän sinsänsä vaan painon. Ja sitten tulee se kompostointikohta tässä tarinassa. Asukkaille nimittäin tarjotaan mahdollisuutta keventää jätemääräänsä kompostoimalla. Ja tätä varten heille jaetaan kompostilaatikoita, kuten vuokraemäntäni asian ilmaisi. Ihan en tiedä minkätyyppisestä ratkaisuita tässä nyt puhutaan, innolla odotan näkeväni tämän mystisen laatikon joita mahdollisesti ottavan itselleen yhden ja meille toisen. Kauniina ajatuksena on siis saada ihmiset tuottamaan biojätteestään multaa kasvimailleen (joita on likimain jokaisen talon pihamaalla) ja keventää siinä samalla jätemääräänsä ja etenkin siitä perittävää maksua.

Tämähän kuulostaa hyvältä, laitetaan väki lopultakin kierrättämään ja miettimään sitä jätteidensä määrää. Vai pitäisikö sittenkin olla vähän huolissaan? Kun rahasta alkaa olla kyse, niin voisiko toisinaan lipsahtaa se koko sekajätepussi sinne muovijäteastiaan? Tai ihan vaan tuonne tien varren pusikkoon, siitä ei kukaan tule laskua perään pistämään ainakaan jos sijoitustoimenpiteen tekee huomiota herättämättä illan hämärryttyä tai muuten suurta yleisöä havahduttamatta. Jotenkin näen tässä vielä pari muuttujaa matkalla ennen kuin Podstranasta tulee koko maan jätehuollon ykköstykki ja kompostoinnin edelläkävijä. Saattaa sitä ennen vähintääkin naapurustossa närää aiheuttaa mätänevän biojätteen tuoksut, jos ei ihan ole tullut sitä kuiviketta aina heitettyä sekaan.

Vaan jospa kuitenkin ajateltaisiin positiivisuuden kautta. Ei ehkä yhdessä yössä eikä vissisti kahdessakaan, mutta kyllä se siitä lutviutuu. Ei siitä niin kauan ole kun kierrätys jätelajitteluineen oli Suomessakin vielä aika eriskummallinen uusi viherpiipertäjähippien hapatus. Taitaa siis olla aika järjestää tuo omakin allaskaappi pikkuhiljaa uudestaan ja lisätä niitä jäteastioita että pysyy kehityksen mukana. Ties vaikka tässä taas ura kompostiasiantuntijanakin urkenee, ainakin vuokraemännälle lupasin antaa opastusta aiheessa.

Josko sitten pari jäteastiaa tänne lisää, niin pysytään jätelajittelun kehityksen etulinjassa. 

Kaksi ei niin vanhaa puuta osana unelmaa

Meillä on terassilla kaksi puuta, omissa ruukuissaan majailevat niin oliivi- kuin sitruspuukin. Ne eivät siis ole päässeet punomaan juuriaan yhteen, kuten Juha Tapion kahdesta puusta kertovassa laulussa kerrotaan, mutta kenties sitten kun ne kyseisen laulun puiden tavoin ovat vanhoja on tämä juuriasiakin hoitunut. Niiden verrattaen nuoret tarinat ovat kuitenkin kietoituneet meidän tarinaamme.

Oliivipuu tuli elämäämme reilu neljä vuotta sitten sen kotiuduttua Plantagenin myymälästä helsinkiläisen rivitalonasunnon takapihalle. Siellä se kukoisti etelään suuntautuvan terassin kulmalla auringosta nauttien ja loi vierellään majailleen laventelin kanssa haparoivaa välimerellistä tunnelmaa suomalaiseen kesään. Talven oliivipuu vietti riutuen juuri ja juuri elinkelpoiseksi ympäristöksi katsomansa veneiden talvisäilytyshallin seinustalla. Seuraavan kesän se toipui siellä aurinkoisella takapihalla koettelemuksestaan vain päätyäkseen samaan halliin uutta talvea kärsimään. Se oli jo lähes liikaa, etenkin kun kastelujärjestelmä (eli mieheni) ei suoriutunut tehtävästään ihan annettujen ohjeiden mukaisesti. Kaikki lehdet lähti eikä uusia näkynyt. Annoin kuivahtaneelle käppyräoksaiselle puulle armonaikaa toukokuun loppuun jonka jälkeen se päätyisi taloyhtiön pihagrillin tulipesään. Toukokuun viimeisenä päivänä näin harmaissa oksissa hennon vaaleanvihreitä silmuja. Se eli sittenkin!

Kesä meni taas toipuessa mutta syksyn ensipakkasten myötä ei puu päätynytkään veneiden seuraksi halliin vaan eittämättä suureksi hämmästyksekseen Kroatiaan. Muuttokuormamme keskellä se oksat auton kattoa viistäen matkasi ikiaikaisille geneettisille synnyinsijoilleen Välimeren rannalle. Oliivipuusta tuli jotenkin tämän ekskursiomme symboli, olihan se meidän kolmen nisäkkään lisäksi ainut elollinen asia muuttoa tekemässä. Oliivipuu pääsi kotiin!

Nyt puu on viettänut toisen kesänsä Adrianmeren rannalla. Se kukoistaa, olemme saamassa ensimmäisen oliivisatomme ikinä. Vieressään sillä on täälläkin laventeli sekä lisäksi timjamia, rosmariinia ja oreganoa. Tunnelmassa ei nyt ole minkään moista maantieteellistä vääristymää.

Sitruspuu liittyi joukkoomme toissa talvena asuessamme vielä Murterissa. Paikallisen kaupan pihalla oli pakettiauto, jonka takatilassa oli taimia. Ostosprosessin päätteeksi meillä oli hieman riutuneen näköinen hontelo puun alku, jossa sitruunapuun varteen oli liitetty yksi mandariinipuun oksa. Siis sitruspuu. Saimme myös jotakuinkin ymmärrettävät hoito-ohjeet, jotka olivatkin tarpeen huomioiden kokemuspohjamme sitruskasvien osalta. Hieman haasteita loi myyjän melko suppea sanavarasto englannin kielen osalta ja meidän vielä suppeampi sanavarasto kroatian suhteen. Kasvatusohjeiden lisäksi olimme saaneet tietää, että myyjän sisko oli ainakin jossain kohtaa ollut naimisissa suomalaisen Juha-nimisen henkilön kanssa ja asunut Tampereella.

Ensimmäisenä kesänään hoivattavanamme sitruspuu näytti sopeutuvan terassillemme hyvin, saimme kolme täydellistä sitruunaa ja yhden valtavan ja erinomaiselta maistuneen mandariinin. Toiveeni olivat korkealla tätä satokautta ajatellen. Keväällä puu oli valkoisenaan huumaavasti tuoksuvia kukkia ja raakileita alkoi kehittyä. Vaan sitten tapahtui jotain. Puu alkoi selvästi voida huonosti, se tiputti kukat ja raakileet, lehdet rupesivat kellastumaan ja kurtistumaan. Ymmälläni lisäsin lannoitusta ja tutkin juuret mätänemisen varalta. Ei vaikutusta. Lähtiessäni ennen juhannusta Suomeen leikkasin puusta huonokuntoisia oksia ja annoin uhkauksen kuten oliivipuulle aikoinaan: Jos ei tämä tästä paremmaksi muutu, pilkon vartesi kokonaan. Heilutin vielä Fiskarsin saksia sitä kohti sanojani vahvistaakseni. Sanoin kasvejani lomani aikana hoitaneelle vuokraemännällekin, etten todellakaan häntä syytä jos tuo heittää veivinsä kesän aikana.

Palatessani pari viikkoa sitten riensin lähes suoraan terassille katsomaan sen asukkaiden vointia. Oliivipuu tervehti minua oksat palluroita pullollaan mutta sitruspuu koitti pistää vielä paremmaksi: Se valmistautui juuri avaamaan pulleita nuppujaan ja hyvittelemään minua niiden tuoksulla. Se oli kasvattanut uusia lehväisiä oksia ja pinnisti selvästi vakuuttaakseen minut elämänhalustaan. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin, uusia lehtiä peittivät pienten toukkien tekemät labyrintit ja vanhemmissa näkyi selvästi jokin ryydyttävä tauti. Päätin uskoa puun haluun selvitä ja aloitimme tukitoimet. Ensin häädettiin toukkia suihkuttelemalla koko puu vedellä laimennetulla oliiviöljyn ja tiskiaineen seoksella ja nyt se on saanut reilun annoksen kasvitautitorjunta-ainetta juurilleen. Vaikkei puu ole Suomessa koskaan käynytkään, ehkä siinä on kuitenkin riittävästi sisua selvitä tästä koettelemuksesta. Aika näyttää ja minä kerron miten tässä taistelussa lopulta käy.

Meidän unelmamme on joskus saada nuo puut juurtumaan maahan, jossa ne voivat elää ja antaa satoa vuosikymmenten ja ainakin oliivipuun osalta vuosisatojenkin ajan. Että ne joskus pääsisivät puutarhaan, jossa ne voisivat punoa juurensa ainakin hieman yhteen. Ja että me voisimme niiden varjossa muistella tarinaamme ja luoda siihen vielä lisää lukuja.

Podstranan äänet

Kun reilu pari viikkoa sitten istuin Lapissa tunturin rinteessä kuksa kädessä taukojuomaa nauttien, ei kuulunut mitään. Ei yhtään mitään, ei edes tuuli havisuttanut puiden lehtiä. Tai oikeastaan jonkinlainen päänsisäinen kohina kyllä oli erotettavissa, vähän niinkuin lapsena kuunneltiin siskon kanssa mummolan kirjahyllyssä ollutta suurta etelänmeriltä tuotua simpukkaa ja kuultiin mukamas meren aaltojen äänet. Sanoisin sitä hiljaisuudesta erottunutta kohinaa omien ajatuksien ääneksi. Se tuntui hyvältä, niin harvinaista tässä maailmassa on kuulla täydellistä luonnollista hiljaisuutta. Tai siis voiko hiljaisuutta ylipäätään kuulla?

Jostain syystä olen nyt tämän parin viikon ajan täällä kotimaisemissa kiinnittänyt poikkeuksellisen paljon huomiota siihen, mitä kuulen ympärilläni. Ehkä kun itse on enemmän hiljaa, niin huomioi sitä muuta ääntä. Mene ja tiedä, mutta nyt saatte tekin kuulla Podstranan äänimaailmasta.

Tänään aamulla meri oli aika hiljainen

Koska ollaan meren äärellä, ovat sen äänet toki aina läsnä. Veden äärellä kuuluvat aaltojen ikuisesti jatkuvat kohtaamiset rannan kanssa. Välillä se on vain rauhallista kahinaa lempeiden laineiden laiskasti hyväillessä rannan pikkukiviä, välillä taas raivoisaa pauketta ja pauhua myrskyn saadessa meren hyökkäämään rannan kimppuun yhä uudestaan ja uudestaan. Meri kuuluu myös muilla tavoin. Tuuli tuo toisinaan tuolla kauempanakin kulkevien saarille matkaavien lauttojen tasaisen moottoriäänen tänne ylös terassillemme asti ja isojen risteilijöiden torvet soivat niiden lähtiessä Splitistä kohti seuraavaa satamaa.

Istuessani terassilla äänimaailmaan kuuluvat yleensä alakerran kaffebaarin äänet. Siellä kylän miehet parantavat maailmaa, iltaisin saattavat innostua jopa laulamaan mikä saa aina hymyn nousemaan huulilleni. Häiritseväksi eivät nuo äänet ole koskaan kääntyneet, yleensä juurikin päinvastoin. Lounasaikaan alhaalta kuuluu astioiden kilinää, kun näin kesäisin vuokraisäntäperheeni syö lounaansa ulkona villiviinikatoksen varjossa. Iltaisin siellä saattaa sihistä iso grilli, josta äänen ohella ilmaan nousevat mitä herkullisimmat paistuvan kalan tai lihan tuoksut muodostaen korvien lisäksi virikettä myös nenälle.

Kun puhutaan paikallisesta äänimaailmasta, ei autojen torvia voi mitenkään jättää mainitsematta. Täällä tööttäillään paljon, eikä se aina ole vastine keskisormelle tai muulle vastaanottajaa vähemmän mairittelevalle ilmaisulle. Kun nähdään tuttu, töötätään. Tämä johtaa etenkin juuri tässä meidän kohdalla aika tiheään torvien toitotteluun, sillä melko moni ohi ajava haluaa ihan vaan tervehtiä alakerrassa istuvia. Vuokraisäntäni kun sattuu olemaan paikallisesti aika hyvin tunnettu... Auton torvella voidaan myös ihan vaan ilmaista omasta lähestymisestä, etenkin jos saavutaan tiukkaan kurviin tai muuten haastavamman näkyväisyyden tarjoavaan kohtaan. Nämä positiiviset tai ainakin neutraalit tööttäilyt tunnistaa siitä, että ne ovat lyhyitä. Jos torvea painetaan pidempään, alkaa sävy olla negatiivisempi ja yleensä silloin halutaan ilmaista jollekin kanssatienkäyttäjälle tämän toimivan tavalla tai toisella äänimerkin antajan mieltymyksien vastaisesti. Se on sitten ihan eri juttu, että tajuaako äänimerkin kohde sen olevan juuri hänelle kohdistettu tai vaikka tajuaisikin, aiheuttaako se mitään tilannetta korjaavaa toimintaa.

Ihan oma lukunsa ovat sitten ne jatkuvan töötin painamisen tilanteet. Aika varmasti tänään sellaista on tarjolla, onhan lauantai. Nimittäin hääjuhlintaan kuuluu täällä juhlaväen siirtyminen morsiamen kotiin ja sieltä edelleen eteenpäin pitkänä autoletkana, jossa torvet huutaa jatkuvalla soitolla. Yleensä muuten ainakin yhdestä etummaisista autoista liehutetaan lisäksi isoa Kroatian lippua. Eli jos täällä lomaillessa kuulette ja / tai näette tämmöisen tilanteen, ei kyseessä ole mikään vallankumousmeininki vaan kahden ihmisen uuden elämän alkusoitto.

Vallankumousta eivät lietso myöskään ympäri kylää hitaasti ajelevat paketti- tai kuorma-autot, joiden kovaäänisistä kaikuu monotoninen miesääni. Kyseessä on romukeräys, jonka tarkoituksena on haalia etenkin metalliromua ja vaikkapa tiensä päähän tulleita akkuja, joista nämä kerääjät sitten koittavat saada irti omaa pientä elantoaan. Kätevä tapa päästä eroon vaikkapa siitä epäkuntoon ajautuneesta pesukoneesta, jollekin sekin tuo vielä leipää pöytään. 

Sitten ovat aamuiset kukonlaulut, tässä kun on useampikin pikkukanala lähellä. Aika laaja on muuten tuo paikallinen käsite "kukonlaulun aikaan", sillä tuntuvat täkäläiset kukot kiekuvan aika pitkän aamutovin. Onneksi ei ihan oman makuuhuoneen ikkunan alla kuitenkaan munia tuoteta. Sen sijaan sieltä ikkunasta myöhäisen illan ja yön tunteina kuuluu säännöllisen kumea matala huuto. Monesti olen lähipuussa istuvan pöllön yöllistä huhuilua kuunnellut, toisinaan joku naapuruston koirista on intoutunut aina vastaamaan jokaiseen huhuuhun omalla haukullaan.

Sunnuntaiaamut erottunut muista aamuista selvästi hiljaisemmalla äänimaailmallaan, kun eivät autot aloita säännöllistä ohikulkuaan kuuden paikkeilla. Monesti vielä kahdeksankin aikaan kylätie on varsin hiljainen ihmisten rauhassa heräillessä lepopäivään ja valmistautuessa kirkkoon lähtemiseen. Kirkko on muuten onneksi tuolla hieman kauempana, joten sen kellojen kalke ei tähän kuulu, tiedän sen joissakin paikoissa olevan jopa hieman häiritsevääkin.

Juuri nyt tätä naputellessani päällimmäisin ääni on tuolla vuorien yllä vellova ukkonen, jonka kumeat jyrinät vyöryvät tänne alaskin. Vuoret tarjoavat niille melkoisen kaikukopan, joten ukkoset saattavat täällä toisinaan vaikuttaa aika hurjiltakin. Saapa nähdä tuoko tämä mukanaan myös sateen ropinaa.

Yksi oleellinen ääni on vielä nyt tämän parin viikon aikana kuulematta. Se on etenkin talvisin saapuvan buratuulen oma sinfonia sen vinkuessa nurkissa, humistessa ilmanvaihtohormissa ja kolisuttaessa kaikkea minkä suinkin liikkeelle saa. Sen puuskien voi kuulla lähestyvän, sitten ne jo kohisevat ympärilläsi ja syöksyvät eteenpäin, seuraavien ollessa taas jo tulossa. Ennen tuon konsertin ensitahteja on kuitenkin tiedossa vielä monta rauhaisaa päivää, jolloin rannassa voi suljetuin silmin kuunnella aaltojen ja rantahiekan hellää tanssia. Kunhan ensin tuo ukkonen painuu takaisin vuorten taa.

Paluu Kroatiaan - rekka läpi ravintolan

Täällä sitä taas ollaan, kotona Adrianmeren rannalla. Täältä on muuten Antarktikselle noin suunnilleen 13 253 kilometriä, jos se jotakuta kiinnostaa. Pingviinejä täällä on vähemmän mutta jäitä löytyi ainakin eilen drinksulasista.

Ensimmäiset päivät ovat menneet kotia siivotessa (uskomatonta, miten paljon asumattomaan kämppään tulee siivottavaa 2,5 kuukauden aikana), ruokakaappeja täyttäessä ja ystäviä tavatessa. Aamulenkit ovat venähtäneet, kun vähän väliä on joku pysäyttänyt ja kysellyt miten kesä Suomessa meni ja ompa tässä jo suomilomailijoitakin tavattu. Vähintään on käsiä noussut tervehdykseen naapurien pihoista ja ohi ajavista autoista. On ollut mukava palata.

Eilen kävin syömässä ystäväparistkuntamme kanssa tuossa rantaravintelissa. Kesken kaiken kuorma-auto ilmeistyi kuin tyhjästä ja sihtasi pöytien välistä läpi ravintolan. Kyseessä ei suinkaan ollut mikään terroristitolvanoiden epätoivoinen yritys herättää kansainvälisen median huomio vaan ihan rauhanomainen ja rauhallinen suoritus paikallisten yrittäjien toimesta. Samalla se oli muistutus pikkuhiljaa päättyvästä turistikaudesta. Kuorma-auton lavalle oli nimittäin kasattu meressä pari kuukautta kellunut ilmatäytteinen pomppulinnaseikkailukeskus, jonka kausi siis näköjään päättyi eilen. Reitti ravintolan läpi nyt vain sattui olemaan ainut keino päästä lastauspaikalta takaisin varsinaiselle tielle. Toivottavasti pomppijoita on kesällä ollut paljon ja yrittäjä voi nyt hyvillä mielen aloittaa hiljaiselon tulevan talven ajaksi.

Vaikka sesonki suuressa mittakaavassa alkaa hiipua, on täällä mielestäni nyt ihan erinomaiset olosuhteet lomailulle. Lämpötilat paukuttavat edelleen päivisin sitä 30 asteen rajapyykkiä, merivesi on lämmin lillua pidempäänkin ja suurten etelä-eurooppalaisten väkimassojen lähdettyä täällä mahtuu taas olemaan ja elämään. Jos siis tuleva syksy alkaa ahdistaa, niin ei muuta kuin lennot varaukseen. Finnair ainakin lentää tänne Splitiin vielä lokakuun loppupuolelle asti joten hyvin ehtii. Jos ajatuksissa on muutakin kuin rannan aaltojen meditatiivinen tuijottelu ja kaipaat vinkkejä tekemisen suhteen, niin saatampa tietää erään kotirouvan, jolla on jo vähän kokemusta pienimuotoisista matkaopaspalveluista täällä. Pistä viestiä tuolta yhteydenottokohdasta ja laitetaan loma toivomaasi jiiriin.

Tänään ajattelin itsekin tehdä sellaisen lomailijan tempun, että lähden biitsille kirjan ja pyyhkeen kera. Hassua, että vaikka ihan mahtava ranta on tuossa suoraan rinnettä alas 200 metriä, niin vaikkapa viime kesänä en käynyt siellä varsinaista ranta-aikaa viettämässä kuin muutaman kerran, nekin lähinnä täällä käyneiden ystävien ja sukulaisten kanssa. Muutenhan siellä tulee käytyä lähes päivittäin koiran kanssa kävelyllä, mutta tänään päätin rempaista ja lähteä lataamaan aurinkoenergiaa kera uimisen. Pomppulinnasettiin ei nyt sitten enää pääse, mutta ehkä kestän sen.

Pulinaa paskahuussista ja passista

Sunnuntain ratoksi suoritin perisuomalaisen mökkiprojektin, eli paskahuussin tyhjennyksen. Tai sanottakoon välityhjennyksen. Eipä tuo homma nyt kyllä edes etäisesti muistuttanut sitä monille traumoja aiheuttanutta legendaarista savottaa, johon ex-appiukkoni mukaan tarvittiin vähintään puoli pulloa kossua alle ja loput meni sitten jälkikäteen toipumiseen. Ei ollut tuulessa liehuvia paperinpalasia tai yökötyksiä aiheuttavia klimppejä lillumassa jossain epämääräisessä nesteessä.

Meidän mökin ulkohuussi, tämä on aika kaukana niistä jostain lapsuuden vähemmän ihanista vessamuistoista...

Meillä on täällä mökillä käytössä huippuhyvä Biolanin kompostoiva käymälä, jonka tyhjennys on tosi siisti homma. Luukusta ulos tuleva tavara on hajutonta kompostoitunutta yhtenäistä massaa, jota voi sitten käyttää esimerkiksi pensasaidan lannoitukseen, kuten se me meillä ensi keväänä menee. Ei näy jälkeäkään paperista tai muutakaan erikseen tunnistettavaa. Riittävä kuivikkeen käyttö vain pitää tuon vempeleen kanssa muistaa. Normaalissa käytössä täällä mökillä yksi tyhjennys keväällä riittää, mutta nyt kun minä olen ihan päätoimisesti asunut täällä ja muutenkin on ehkä käyttöä ollut enemmän, totesin pienen välityhjennyksen olevan tarpeellinen. Siis vanhimmat alta pois ja taas homma toimii, siististi ilman sitä perinteistä ulkohuussin tuoksahdusta. Ja täysin ympäristöystävällisesti ja vesistöjä ajatellen nykyiset normistot täyttäen. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille teille, joille ulkohuussi edelleen on osa elämää. (Biolan ei tiedä tästä hehkutuksesta mitään, eli ihan spontaani kehu vailla kaupallista yhteistyötä)

Tänään on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun lennähdin tänne kesää viettämään. Kun pidensin hieman visiittiäni, niin nyt on kaksi ja puoli viikkoa vielä jäljellä ennen paluuta kotiin Kroatiaan. Kaksi kuukautta on kulunut myös siitä, kun viimeksi kävin suihkussa. Kyllä, kaksi kuukautta. Suomessa en ole vielä kertaakaan suihkusta vettä päälleni lorotellut. Täällä on kaikissa majoituspaikoissa käytetty sitä perinteistä sauna, pesuvati ja kuuppa -yhdistelmää, erittäin menestyksekkäästi. Niillä välineillä minä olen koko lapsuuteni ja nuoruuteni itseni saanut pestyä ja tottunut niitä toki muutenkin käyttämään esimerkiksi täällä mökillä. Ihan suihkuttomaksi ei tämä visiitti sentään jää, ensi lauantaina auton alla on tie pohjoiseen ja viikon verran olisi tarkoitus perinteisesti äidin kanssa viettää tunturimaisemassa taapertaen. Mökkimme varustukseen kuuluu pesuvatien sijasta suihku, joten siellä sitten otetaan sekin keino taas käyttöön. Mutta muuten pysytään kyllä perinteisissä menetelmissä.

Jos on nuo pesumenetelmät olleet vähän vähemmän teknisiä, niin muutoin olen kyllä taas saanut todeta Suomen olevan varsin edistyksekäs paikka teknologian saralla. Miten paljon voikaan saada aikaan ihan vaikka vaan puhelinta naputtelemalla: Eräänä päivänä auton kiitäessä kohti Turun saaristoa minä siinä pelkääjän paikalla varasin miehelle ja minulle festariliput, maksoin ne ja latasin vielä valmiiksi rahaa festarialueella maksuvälineenä käytettävälle rannekkeelle, jota meillä ei vielä edes ollut. Puhelimella, liikkuvassa autossa. Mies tilasi itselleen uuden passin pian vanhentuvan tilalle. Muutama naputus koneella ja kas, parin päivän päästä oli uusi (ja muuten todella kaunis) passi odottamassa R-Kioskilla. Uuden osakeyhtiön voi perustaa kotisohvalta ja edelleen avata sille uuden yritysasiakastilin pankissa. Tosta vain, muutamalla naputtelulla. Ei muuten ihan taitaisi onnistua nykyisessä kotimaassani Adrianmeren rannalla, pari leimaa ja paperia eri virastoista saattaisi joutua hankkimaan... Kun täältä on poissa ja pääsee jotain vastaavia hommia muualla touhuamaan, niin ei voi olla kuin ihastunut tähän asioiden helppouteen täällä, sähköiset tunnistautumiset ja muut verkkopalvelut kyllä todella ovat ihan loistavia juttuja. Kukapa olisi vielä parikymmentä vuotta sitten uskonut moisia systeemejä olevankaan.

Tähän loppuun sen uuden passin ja tulevan Lapin reissun innoittamana pätkä Eino Leinoa ja Lapin kesää. Näihin sanoihin voinee moni ulkosuomalainenkin samaistua. Minä ainakin.

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin."

Merimiehen muija katkoo köysiä Suomessa

Heti alkuun päivän juhlauutiset: Rakas matkamummelini Tiuku täyttää tänään 14 vuotta! Se on pitkä aika ilostuttaa ja joskus surustuttaakin ihmisen elämää, monia juttuja on yhdessä koettu ja nyt vielä seniorikoirana se lähti mukaan maailmalle sukeltaen mitä vaivattomammin maailmankansalaisen ja reissukoiran leppoisaan rooliin. Olen tuosta otuksesta niin kiitollinen.

Helsingin Sanomat kertoi tänään sivullaan, että 150 000 parisuhteessa elävää kokee yksinäisyyttä. Jäin miettimään, että onkohan siinä mukana montakin merimiehen muijaa. Tai merinaisen äijää. Tai äijän äijää tai... Tai ylipäätään muita joiden parisuhteen toinen osapuoli on välillä pitkiäkin aikoja poissa työnsä puolesta. Sillä ainakin minä allekirjoitan tunteneeni joskus ainakin viivähtävän hetken yksinäisyyttä miehen ollessa kaukana poissa ja toisinaan jopa kaikkien kommunikointimenetelmienkin saavuttamattomissa. Me olemme tämän elämäntavan nyt valinneet, tietäen sen mukanaan tuomat haasteet ja yleisesti ottaen olemme varmaan pärjänneet ihan hyvin. Ja onhan minulla toki ihmissuhdeverkostot olemassa niin täällä Suomessa kuin Kroatiassakin, niiden varassa pääsee pitkälle. Mutta kyllä se yksinäisyys välillä kietoutuu ympärille kuin suolta pystyyn kuolleiden puiden lomasta nouseva usva, kylmän kalsana ja iholle asettuvana.

Onko ikkunan takana yksinäisyyttä? 

Tuota yksinäisyyttäkin auttaa torjumaan pieni rakas terrierini. Sen seurassa en koskaan ole yksin, minulla on elävä olento kanssani ja joku jolle minä olen tärkeä ja joka on minulle tärkeä. Sen tuhina nytkin tuolta mökin sängyn alta antaa rauhoittavan signaalin siitä, etten ole yksin. Vaan kyllä silti on miestä ikävä. Koitan olla kiitollinen ja onnellinen siitä, että minulla on joku ihminen, jota kaivata. Kaikilla ei taida olla. Ja joku voi toisaalta olla yksinäinen vaikka se toinen istuisi siinä sohvan toisessa päässä. Ihmisen ikävä toisen luo, niinhän sitä laulussakin sanotaan.

Tänään on tehty paitsi maksalaatikkokakkua, myös papereita asunnon myymiseksi. Olemme nimittäin päättäneet myydä Helsingissä sijaitsevan rivitalokolmiomme nyt kun siellä asuneet vuokralaiset lähtevät pois. Samalla katkeaa yksi Suomi-köysi lisää, luopuessamme nyt lopullisesti siitä "omasta kodistamme" täällä. Kuvat on otettu, toimeksiantosoppari laadittu ja nyt välittäjä saa alkaa tehdä työtään. Toivottavasti se oikea tulee pian ja rakastuu asuntoon kuten meille kävi kuusi vuotta sitten.

Venytin paluutani kotiin Kroatiaan kolmella viikolla, uusi paluulento on nyt syyskuun alkupäivinä. Syitä oli useita, yhtenä juurikin tuo asunnon myyntiin laittaminen ja toisaalta jätän ihan mielelläni väliin elokuun ruuhkat kotosalla ja nautin sen ajan vielä Suomen väljemmistä maisemista. Lämpöäkään ei vielä ole ikävä, sen verran on saanut näissä kolmenkympin helteissä täällä pohjoisessakin hikoilla. Pakko todeta, etten kesäkuussa reissuani varten pakatessa ihan osannut varautua tämmöiseen ilmaan, minulla on osa pitkähihaisista paidoista vielä täysin käyttämättä. No, josko noitakin vielä tässä elokuun tummuvina iltoina tarvittaisiin. Bikinit on sen sijaan olleet käytössä sitäkin enemmän eikä rusketuskaan ole tainnut päästä haalistumaan.

Ennen Suomeen tuloani tein muutamankin erilaisen opaskeikan suomalaisille, jotka tavalla tai toisella olivat päätyneet yhteyksiin kanssani. Huomasin taas, miten mukavaa on tuottaa palvelun kautta iloa ihmisille. Isonkin ryhmän räätälöity retkipäivä erilaisine pienine yksityiskohtineen sujui aika lupsakasti, olenhan aiemmin työelämässä vastannut vielä huomattavasti isompienkin tapahtumakokonaisuuksien kasaamisesta. Monet noiden kokemusten myötä aikoinaan aivokoppaan haalituista tiedoista olivat arvokkaina oppeina nytkin etukäteissuunnittelua opaskeikoille tehdessäni. Saapa nähdä, josko vaikka jotain tuon tyyppistä tulisi vielä tehtyä lisääkin, ainakin suomalaisia matkaajia Kroatiassa riittää ja toki oma kokemukseni jo aika laajaltikin eri nähtävyyksistä ja alueista on isona apuna kun mietin sopivia kattauksia tulijoille. Moni paikallinenkaan ei ole reissannut yhtä laajalti omassa maassaan, kuin mitä itse on tullut tehtyä, niin lähes koko rannikon mitalla kuin melko paljon siellä sisämaan puolellakin.

Suomessakin on tullut tänä kesänä matkattua ristiin ja rastiin, kotimaanmatkailua kahdessa maassa siis. Olen kulkenut Turun upeassa saaristossa ja eteläisen Suomen vehmaissa kartanomaisemissa, Porvoon aikaa uhmaavilla mukulakivikaduilla ja Järvi-Suomen kauneutta katselemassa. Seuraavaksi suuntaan lauantaina Hankoon ja kuukausi on vielä aikaa nähdä paljon lisää. Suomi on kaunis, olen oikein ajatuksella ihaillut montaa eteeni auennutta näkymää. Ehkä tässäkin asiassa pitää käydä kauempana, että voi nähdä lähelle. Kun silmä on enemmän tottunut hieman ehkä karumpaan ja jylhempään maisemaan, niin nämä vehreät kumpuilevat peltomaisemat, aamunkajossa heräävät metsät ja yöttömän yön tyynet veet sulostuttavat sielua ihan eri lailla. Kyllä minä haluan jatkossakin maailmalta tulla tänne tätä kaikkea kokemaan, vaikken ihan olemaan jäisikään.

Mutta nyt on aika elää hetkessä ja siirtyä juhlintaan, siis maksalaatikkokakku esiin ja läppäri nurkkaan.

Tiukulla on välineet valmiina synttärikakun tekemistä varten. Vain maksalaatikko puuttuu...

Kun ulkosuomalainen Suomessa kesää viettää

Olen nyt viettänyt kuukauden päivät Suomessa ja toinen mokoma olisi vielä jäljellä ennen paluuta kotiin. Kuluneen neljän viikon aikana on juhlittu juhannusta ja maisteltu makoisia mansikoita, mustikoita sekä uusia perunoita. On saunottu paljon ja nautittu saunalonkerosta sekä syöty grillimakkaraa. On väristy reilun kymmenen asteen päivälämpötiloissa ja käyty silti joka aamu uimassa mökkijärven pehmeässä vedessä. On siskon kanssa tehty roadtrippejä pitkin eteläisen Suomen vehreitä maisemia halkovia pikkuteitä ja on kannatettu sisukasta Kroatian jalkapallojoukkuetta sen huikealla taipaleella maailman toiseksi parhaaksi.

Dalmatian auringon paahtaessa tämmöinen raikas aamu-usvainen järvi on välillä kuin kuva itse: unenomaista unelmaa

Juuri nyt istun rantasaunan terassilla, mukavasti varjossa. Täällä taitaa tänään olla kuumempi kuin kotona Adrianmeren rannalla, yli kolmenkympin lukemia ovat tälle ja huomiselle luvanneet ja oikein hellevaroitusta antaneet nuo viisaat viranomaiset. Kirkaassa rantavedessa affenen- ja särjenpoikaset uivat parvissaan sinne tänne, toisinaan joku isompi särki risteilee niiden lomassa. Tekisi mieleni pistää onki veteen, mutta mitäs niillä kaloilla tekisi kun ei ole kissaakaan. Kohta lähden iltapäiväkahville tuonne vajaan kilometrin päähän vanhempieni luokse, siellä on tuoretta mustikkapiirakkaa tänään noukituista marjoista tarjolla. Aika kliseistä hellepäivän viettoa siis. 

Tätähän se on tämä ulkosuomalaisen elämä: täällä ollessa pyritään maksimoimaan kaikki se, mitä poissaollessa kaivataan. En valittanut raikkaista vilpoisista päivistäkään juhannuksen tietämillä, olinhan juuri viettänyt jo pari kuukautta kolmenkympin helteissä ja ihana vehreä raikkaus ympärillä tuntui oikein mukavalta. En valita näistä hellepäivistäkään, ne tuovat mieleen lapsuuden kesät ja iloiset hetket tässä samassa rannassa uiden ja vedessä yleisesti tolskaten. Rauhallisia rantahetkiä juuri järven rannalla olen monesti parin viime vuoden aikana kaivannut, nyt niistä on saanut nauttia oikein urakalla. Tämä pitkä oleilu tällä kertaa mahdollistaa asioiden kokemisen hieman rennompaan tahtiin, kun kaikkia herkkuja ei tarvi ahtaa mahaan saman päivänä eikä kaikkia ihmisiä nähdä yhden viikonlopun aikana. Vaikka pakko myötään, yllättävän tapahtumarikasta tämä aika täällä silti on ollut, kovin paljon ei ihan joutohetkiä itsekseen ole ollut vailla mitään agendaa. 

Vielä neljä viikkoa jäljellä, sellainen normaalin kesäloman pituus siis. Ainakin kauniiseen saaristoomme olisi tarkoitus lähteä piipahtamaan, autolla tosin mutta kohteessa on merellistä tunnelmaa kosolti tarjolla ja losseilla pääsee vesillekin. Muutoin mennään kuten olen aika pitkälti tottunut viime aikoina tekemään: ilman suurempia suunnitelmia ja parin muuttujan myötä elävien tilanteiden mukaan menemällä. Olen koittanut välttää tekemästä kovin tarkkoja ja pitkälle yltäviä päiväohjelmia itselleni, eipähän ole stressiä sitten niiden noudattamisesta. Hieman siis dalmatialaista mentaliteettia pidän mukanani täälläkin. Seuraavaksi voisi tätä iltapäivää jatkaa vaikka pulahduksella tuonne järveen ja siitä jos sitten sinne mustikkapiirakkaa maistamaan.  

Ston ja Mali Ston, muurin yhdistämät kylät Dalmatiassa

Tänään se sitten tapahtuu: Kroatia pelaa ensimmäisen ottelunsa jalkapallon MM-kisoissa, illan pelissä viheriölle vastaan ryhmittyy Nigeria. Voinen aika varmana faktana todeta, että illalla on melko tiivis ja jopa fanaattinenkin tunnelma likipitäen jokaisessa kuppilassa, josta löytyy televisionäyttö. Todettakoon tässä, että itsekin katson kyseisen lajin otteluita lähinnä neljän vuoden välein. Jotenkin tämä MM-huuma aina tempaa minutkin ihailemaan maailman parhaita pelaajia ja heidän suorituksiaan. Kun sitten ihmiset elävät ja hengittävät jalkapalloa muutenkin niin voimakkaasti kuin tässä maassa tehdään, voitte vain kuvitella miten iso juttu tämä kerran neljässä vuodessa tapahtuva ilmiö täällä on. Kaupat pursuavat maajoukkuerekvisiittaa, löytyy paitaa, pöksyä, pyyhettä, lippua, lakkia, viittaa, viiriä, palloja, pulloja... Autoihin on kiinnitetty Kroatian lippuja ja hetkellisesti jopa paikallisjoukkueiden Hajdukin ja Dinamon kannattajat ovat hellyyttävän yksimielisessä rintamassa kannustamassa omia poikia siellä Venäjän maalla. Jos jalkapallomania valtaa näinä viikkoina koko maailmaa enemmän tai vähemmän, niin täällä se on ehdottomasti enemmän. Toivottavasti illan peli menee voitollisissa merkeissä, niin tiedossa on iloinen lauantaiehtoo. Itse saatan piipahtaa ottelua alakerran kaffe-baariin katsomaan, onhan siellä lainassa meidän toinen televisiomme että ruutuja saatiin myös terassille. Tunnelma on varmasti ainakin katossa vaikka siinä terassilla katto onkin kovin ylhäällä ja tähtien koristama.

 

Stonin kylä ja taustalla suolakuivattamo. Muuri ympäröi kylää ja lähte sitten ylös rinteeseen.

Ennen illan urheilujuhlan suurta humua voisin vielä viedä teidät pienelle retkelle tuonne etelämmäs. Siellä Pelješacin niemimaan tyvessä on kaksi kylää, Adrianmeren puolella pieni Ston ja mantereen puolella vielä pienempi Mali Ston (kirjaimellisesti Pikku Ston). Jo itsessään nämä ovat aika ihastuttavia mutta eivät ehkä niin poikkeuksellisia verrattuna Kroatian satoihin vanhoista kivitaloista muodostuviin kyliin vaikka Stonin pohjakaava onkin poikkeuksellisen särmikäs eikä se rönsyile miten sattuu ja mihin sattuu. Mikä tekee näistä kahdesta kuitenkin ehdottomasti käymisen arvoisen paikan, on niitä yhdistävä muuri. Se luikertelee kuin käärme niemimaan yli, sen vartiotornit erottuvat muurista tasaisin välimatkoin saaden sen muistuttamaan erästä toista muuria. Walls of Ston eli Stonin muuri onkin useasti esitelty myös Euroopan Kiinanmuurina.

Muurin toisessa päässä on "Pikku Ston" eli Mali Ston. Taustalla Kroatian mannermaa, josta Pelješacin niemimaa tässä kohtaa lähtee.

Stonissa on myös kaksi muuta asiaa, joiden vuoksi sinne kannattaa mennä. Toinen niistä on ensiluokkaiset meren antimet, erityisesti äyriäiset. Simpukoita ja ostereita tuoreena ihan vierestä, Pelješacin niemimaan lähivedet ovat tunnettuja yhtenä Kroatian parhaista paikoista simpukoiden kasvattamiseen ja kasvattamoiden riveissä kelluvat ponttoonitynnyrit ovatkin toistuva näky rantatietä ajellessa. Täältä voit ostaa simpukoita suoraan rannalta kun niitä irrotetaan köysistä. Itsekin nautin friteerattuja sinisimpukoita lounaaksi Mali Stonin rantaravintolassa, päälle vielä hyppysellinen suolaa ja lopputulos on täydellinen. Niin ja se suola. Se on se toinen syy saapua Stoniin. Ja se on myös syy muurin olemassaoloon.

Stonissa sijaitsee Euroopan vanhin ja suurin edelleen perinteisesti toimiva merisuolan tuotantolaitos. Suola erotetaan merivedestä siellä edelleen vain aurinkoa ja tuulta hyödyntäen, 1-2 kuukautta kestävän prosessin lopputuloksena on todella arvostettua ja laadukasta merisuolaa. 1300-luvulta lähtien alue kuului itsenäisesti elävälle Dubrovnikille ja muodosti aikoinaan 1/3 sen tuloista. Juuri siksi paikka piti suojata ulkopuolisilta hyökkääjiltä ja sen turvaksi rakennettiin huomattavan laaja muurien ja linnoitusten kokonaisuus johon kuuluivat myös nämä kaksi kylää. Suola oli siihen aikaan suuri rikkaus jos on sitä jossain määrin yhä edelleen.

Muuria pitkin pääsee kävelemään kylien välillä ihaillen samalla avautuvia maisemia. Jos ei halua kävellä samaa reittiä takaisin, voi paluumatkan tehdä myös kylien välisen tien vierellä kulkevaa polkua pitkin. Isomman Stonin puolella on hyvät pysäköintitilat, joten retki kannattaa ehkä aloittaa sieltä ja käydä vaikka lounaalla Mali Stonin puolella. Muuriseikkailun jälkeen voikin lopuksi istahtaa Stonin keskusaukion kahvilan terassille lepuuttamaan jalkoja ja mieltä kahvikupillisen tai vaikka virkistävän oluen tukemana.

Rauhallinen aamupäivä Stonin keskusaukiolla

Ston ei ole mikään rantakohde vaikka rannalla onkin. Se ranta vain on suolakuivattamoa. Siellä ei esimerkiksi ole kovin paljon majoituspalveluita verrattuna muihin vastaaviin kohteisiin, lähinnä paikka on päiväretkikohteen maineessa. Etenkin Dubrovnikista sinne on mukava tulla piipahtamaan, ajomatka kestää alle tunnin ihastuttavaa rantatietä pitkin. Itse me saavuimme miehen kanssa Stoniin illalla pimeän jo laskeuduttua, majoituimme ihastuttavassa asunnossa aivan kylän ytimessä ja nautimme rauhallisen illallisen sen kapeiden kujien suojassa. Aamulla sitten tuorein jaloin kiipesimme muurille.

Stonin ja muurikävelyn voi yhdistää myös vaikkapa retkeen Pelješacin niemimaalle, tunnetulle viininviljelyelueelle. Ajelu viiniviljelysten halki on todella ihastuttava, paikallisia tuotteita voi hankkia edullisesti mukaan lukuisilta viinitiloilta. Ja lopulta tie johtaa niemimaata halkoen aina Korculan saarelle vievän lautan lähtöpaikalle Orebićiin asti. Siitä eteenpäin seuraavalla kerralla, nyt voi alkaa valmistautumaan illan peliin seuraamalla vaikka ensin Kroatian kanssa samassa lohkossa pelaavien Islannin ja Argentiinan peliä. Saattaa tämä kotirouvakin ihan vähän kannustaa pohjolan viikinkejä, HU...HU...HU!