Oliivipuu tuli elämäämme reilu neljä vuotta sitten sen kotiuduttua Plantagenin myymälästä helsinkiläisen rivitalonasunnon takapihalle. Siellä se kukoisti etelään suuntautuvan terassin kulmalla auringosta nauttien ja loi vierellään majailleen laventelin kanssa haparoivaa välimerellistä tunnelmaa suomalaiseen kesään. Talven oliivipuu vietti riutuen juuri ja juuri elinkelpoiseksi ympäristöksi katsomansa veneiden talvisäilytyshallin seinustalla. Seuraavan kesän se toipui siellä aurinkoisella takapihalla koettelemuksestaan vain päätyäkseen samaan halliin uutta talvea kärsimään. Se oli jo lähes liikaa, etenkin kun kastelujärjestelmä (eli mieheni) ei suoriutunut tehtävästään ihan annettujen ohjeiden mukaisesti. Kaikki lehdet lähti eikä uusia näkynyt. Annoin kuivahtaneelle käppyräoksaiselle puulle armonaikaa toukokuun loppuun jonka jälkeen se päätyisi taloyhtiön pihagrillin tulipesään. Toukokuun viimeisenä päivänä näin harmaissa oksissa hennon vaaleanvihreitä silmuja. Se eli sittenkin!
Kesä meni taas toipuessa mutta syksyn ensipakkasten myötä ei puu päätynytkään veneiden seuraksi halliin vaan eittämättä suureksi hämmästyksekseen Kroatiaan. Muuttokuormamme keskellä se oksat auton kattoa viistäen matkasi ikiaikaisille geneettisille synnyinsijoilleen Välimeren rannalle. Oliivipuusta tuli jotenkin tämän ekskursiomme symboli, olihan se meidän kolmen nisäkkään lisäksi ainut elollinen asia muuttoa tekemässä. Oliivipuu pääsi kotiin!
Nyt puu on viettänut toisen kesänsä Adrianmeren rannalla. Se kukoistaa, olemme saamassa ensimmäisen oliivisatomme ikinä. Vieressään sillä on täälläkin laventeli sekä lisäksi timjamia, rosmariinia ja oreganoa. Tunnelmassa ei nyt ole minkään moista maantieteellistä vääristymää.
Sitruspuu liittyi joukkoomme toissa talvena asuessamme vielä Murterissa. Paikallisen kaupan pihalla oli pakettiauto, jonka takatilassa oli taimia. Ostosprosessin päätteeksi meillä oli hieman riutuneen näköinen hontelo puun alku, jossa sitruunapuun varteen oli liitetty yksi mandariinipuun oksa. Siis sitruspuu. Saimme myös jotakuinkin ymmärrettävät hoito-ohjeet, jotka olivatkin tarpeen huomioiden kokemuspohjamme sitruskasvien osalta. Hieman haasteita loi myyjän melko suppea sanavarasto englannin kielen osalta ja meidän vielä suppeampi sanavarasto kroatian suhteen. Kasvatusohjeiden lisäksi olimme saaneet tietää, että myyjän sisko oli ainakin jossain kohtaa ollut naimisissa suomalaisen Juha-nimisen henkilön kanssa ja asunut Tampereella.
Ensimmäisenä kesänään hoivattavanamme sitruspuu näytti sopeutuvan terassillemme hyvin, saimme kolme täydellistä sitruunaa ja yhden valtavan ja erinomaiselta maistuneen mandariinin. Toiveeni olivat korkealla tätä satokautta ajatellen. Keväällä puu oli valkoisenaan huumaavasti tuoksuvia kukkia ja raakileita alkoi kehittyä. Vaan sitten tapahtui jotain. Puu alkoi selvästi voida huonosti, se tiputti kukat ja raakileet, lehdet rupesivat kellastumaan ja kurtistumaan. Ymmälläni lisäsin lannoitusta ja tutkin juuret mätänemisen varalta. Ei vaikutusta. Lähtiessäni ennen juhannusta Suomeen leikkasin puusta huonokuntoisia oksia ja annoin uhkauksen kuten oliivipuulle aikoinaan: Jos ei tämä tästä paremmaksi muutu, pilkon vartesi kokonaan. Heilutin vielä Fiskarsin saksia sitä kohti sanojani vahvistaakseni. Sanoin kasvejani lomani aikana hoitaneelle vuokraemännällekin, etten todellakaan häntä syytä jos tuo heittää veivinsä kesän aikana.
Palatessani pari viikkoa sitten riensin lähes suoraan terassille katsomaan sen asukkaiden vointia. Oliivipuu tervehti minua oksat palluroita pullollaan mutta sitruspuu koitti pistää vielä paremmaksi: Se valmistautui juuri avaamaan pulleita nuppujaan ja hyvittelemään minua niiden tuoksulla. Se oli kasvattanut uusia lehväisiä oksia ja pinnisti selvästi vakuuttaakseen minut elämänhalustaan. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin, uusia lehtiä peittivät pienten toukkien tekemät labyrintit ja vanhemmissa näkyi selvästi jokin ryydyttävä tauti. Päätin uskoa puun haluun selvitä ja aloitimme tukitoimet. Ensin häädettiin toukkia suihkuttelemalla koko puu vedellä laimennetulla oliiviöljyn ja tiskiaineen seoksella ja nyt se on saanut reilun annoksen kasvitautitorjunta-ainetta juurilleen. Vaikkei puu ole Suomessa koskaan käynytkään, ehkä siinä on kuitenkin riittävästi sisua selvitä tästä koettelemuksesta. Aika näyttää ja minä kerron miten tässä taistelussa lopulta käy.
Meidän unelmamme on joskus saada nuo puut juurtumaan maahan, jossa ne voivat elää ja antaa satoa vuosikymmenten ja ainakin oliivipuun osalta vuosisatojenkin ajan. Että ne joskus pääsisivät puutarhaan, jossa ne voisivat punoa juurensa ainakin hieman yhteen. Ja että me voisimme niiden varjossa muistella tarinaamme ja luoda siihen vielä lisää lukuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti