maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kuinka punamullo poisti silakkakammon


Ruoka on mun mielestä mukava juttu. Sekä sen tekeminen että syöminen. Siis hyvän ruoan. Etenkin ulkomailla myös ruokakaupat ja torit ovat lumoavia, tykkään ihastella kaikkia hienoja raaka-aineita ja ruokamaailman monimuotoisuutta. Olen onnekseni saanut jo lapsesta asti tarttua vispilään ja veitseen, koulussa köksan tunnit oli ihan parhaita. Paitsi kerran. Silloin tehtiin silakkapihvejä ja se tarkoitti niiden silakoiden perkaamista. Ja tietysti juuri minun rastikseni meidän neljän hengen keittiössä kolahti ne silakat.

Ei pidä käsittää väärin, tykkään silakkapihveistä ja kalasta ylipäätään. Paistankin niitä valmiiksi perattuja silakoita kyllä. Mutta se perkaaminen, se oli kauheaa. Jotenkin olen koko ikäni onnistunut välttelemään kalojen käsittelyä erityisesti siellä prosessoinnin alkupäässä. Kun lapsena ongittiin ahvenia ja särkiä mökkilaiturilla, ei ollut mitään ongelmaa tarttua siihen sätkivään otukseen, irrottaa se koukusta ja heittää sitten uskollisesti pieniä onkijoita vahtineelle Morre-kissalle. Mutta perkaaminen, se oli jotenkin ylipääsemätöntä. Tai siis en koskaan ollut edes kokeillut ja siten oppinut. Enkä oppinut köksän tunnillakaan. Neuvottelin naapurikeittiön Villen kanssa asiasta ja lupasin tehdä jonkun hänen karsastamansa askareen hänen puolestaan vastineeksi minun silakoideni perkaamisesta. Sitä en enää muista, mikä tämä toinen askare oli, mutta koin selkeästi vaihtokaupan kannattavaksi.

Kerroin jo aiemmin tutustumisestani kummeliturskan anatomiaan. Noita on tullut kyseisen tekstin jälkeen kokattua useastikin, esimerkiksi kalakeiton muodossa. Tässä eräänä päivänä kalastajan tytär taas tiedusteli, josko olisimme tuoretta kalaa halunneet. Kyselin, mitä saalisosastolla olisi tarjolla. Listalta löytyi punamulloa ja sehän kuulosti hyvältä. Pistin tilaukseen parin kilon verren, olihan meitä neljä syöjää. Odotin saavani muutaman sellaisen reilun 25 sentin mittaisen kalan, joista operoisin fileet paistettavaksi. No en saanut. Sain kassillisen noin 15-18 cm pituista pikkukalaa. Tuijottelin tovin noita punertavia viiksiniekkoja. Mitäs näistä nyt sitten tehtäisiin?

Punamullot pitää suomustaa, onneksi suomut irtoavat helposti joten se ei sinänsä ollut ongelma. Ne ovat myös aika ruotoisia kaloja, ruotorakenne sentään on kummeliturskaan verrattuna tutumman oloinen. Mietin, että saisiko näistä nyt sellaisia silakkapihvin tapaisia väkerrettyä? Vaan mitenkäs ne nyt tehtiinkään? Miten se silakka perattiin? Pari klikkausta ja netin ihmeellisestä maailmasta löytyy kyllä hyvät ohjeet ihan videoiden kera. Ei siis muuta kun kokeilemaan punamulloversiota. Vaan eipä onnistu, selkäranka on väärässä paikassa silakkapihvimalliin. Ainoaksi ratkaisuksi jäi sellainen perinteinen pikkupaistokala, eli pää, sisälmykset ja pyrstö pois. Ihan muutamasta isommasta nyhversin fileitä, sellaisia suupalan kokoisia. Lopputuloksena minulla oli lautasellinen perattua kalaa kahdessa muodossa ja olin itseeni kyllä aika tyytyväinen. Ei se kalan käsittely mitään rakettitiedettä ollut eikä kyllä yhtään ällöttävääkään. Pitipä sekin vasta näin nelikymppisenä tajuta.

Viimeinen vaihe, eli varsinainen kala-aterian valmistaminen oli sitten jo ihan peruskauraa. Fileet piipahtivat pannulla voin kera, kokonaisemmat ruhot saivat pinnalleen hieman öljyä ja yrttejä ennen uunikypsennystä pellillä somasti kylki kyljessä pötkötellen. Hyviä olivat perunamuusin kanssa ja pienimmät ruodot olivat pehmenneet huomaamattomiksi. Punamullo on itsessään rasvainen kala, joten hirveästi se ei kysennysvaiheessa lisää kaipaa. Grillaukseen tämä lajike sopisi kyllä erinomaisesti, sitä pitänee vielä myöhemmin testata kunhan ensin saadaan se grilli.

Tarinan opetus lienee: Älä fuskaa köksän tunnilla. Tai suostu perkaamaan toisen silakoita. Jos sen suhteen ei enää ole mitään tehtävissä, niin tartu reippain mielin kalaa kiduksista tai mitä tahansa oudolta tai muutoin vähemmän mukavalta vaikuttavaa juttua. Se ei ehkä olekaan niin kamalaa ja lopputuloksesta voi tulla tosi hyvää.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti