Villiä kieli- ja parsameininkiä

Kommuunimme on muuttunut todelliseksi kielikylpyläksi saatuamme uuden asukkaan, paikallisen naispuolisen vahvistuksen. Nyt siis puhumme yhteiskielenä englantia, me suomalaiset lähinnä keskenämme ollessamme suomea jota myös opetamme innokkaalle tulokkaallemme ja vastaavasti etenkin minä olen saanut mahtavan kroatiankielen lähiopettajan. Aamuisin kajahtelee huomenta, dobro jutro ja good morning iloisesti sekaisin kaikkien kömpiessä huoneistaan. Välillä menee jo hieman sekaisin, mitä kieltä kenellekin pitäisi puhua, olemme miehen kanssa huomanneet jo käyvämme keskinäisiä keskustelujammekin englanniksi vaikkei läsnä olisi ketään muita.

Tällä kokoonpanolla mennään nyt loppu Murterissa asumisen aika, jota kestänee eri lähteistä saamieni tietojen mukaan 1-2 viikkoa. Sitten viimein siirymme "omaan kotiin", jossa siis vaihdamme kommuunin normaaliin asumisjärjestelyyn joskin mies viettänee välillä pidempiäkin aikoja työhön liittyen poissa ja minähän lähden neljän viikon päästä Tiukun kanssa Suomeen kuukaudeksi. Että tiedä sitten milloin sitä normaalia yhdessä asumisen arkea miehen kanssa päästään kokemaan ja mitä se normaali nyt ylipäätään meillä enää tarkoittaa.

Viikonloppuna piipahdimme Splitissä ja matkan varrelta ostimme tienvarren mummolta sesongin herkkua, villiparsaa. Pari nippua samana aamuna poimittuja parsoja lähti mukaamme 50 kunalla eli noin seitsemällä eurolla. Tuossa rantatiellä täältä Splitiin on yksi kylä, jonka kohdalla vajaat kymmenen mummoa on tien varrella saalistaan kauppaamassa, ilmeisesti juuri kyseinen seutu on hyvää satoaluetta. Villiparsat kasvavat nimensä mukaisesti oman tahtonsa mukaisesti siellä täällä heinikoissa ja oliivilehdoissa. Itse en ole niitä ainakaan täällä Murterissa nähnyt, ehken tosin vain ole osannut oikeista paikoista etsiä. Tätä perusparsaa voimakkaamman makuista herkkua nautitaan näin keväällä paljon myös Adrianmeren toisella puolella Italiassa, jossa niistä yleisesti tehdään risottoa. Täällä taas kuulemma pääasiallinen valmistustapa on munien kanssa paistaminen varsinkin aamiaiseksi. Nämä niput olivat noin 30 cm pitkiä eikä tyvissä juurikaan ollut pois leikattavaa. Tuoksu oli ihanan raikas, jostain syystä mieleeni tuli kirkasvetinen metsälampi aamuauringon sarastuksessa.

Itse päädyin valmistamaan lounaaksi risoton, leikkasin kauniit kärjet eroon ja keitin loppuvarret palasiksi pilkottuina melkein kypsiksi. Sitten sekoitin niistä, nokareesta voita, noin desistä parmesaaniraastetta ja yhden sitruunan kuoresta tasaisen massan. Tämä olisi tapahtunut tehosekoittimella tosi kätevästi, mutta koska omamme on jo Splitissä eikä kyseinen vempain kuulu tämän asunnon varusteluun, hakkasin minä aika tovin parsoja leikkuulaudalla ison veitsen kanssa. Seuraavaksi tein perusrisoton, johon sekoitin lopuksi tuon vihreän ihanuuden ja esikeitetyt parsojen kärjet ikäänkuin havainnollistamaan aterian sisältöä. Vielä suolan ja pippurin pieni lisäys ja kylläpä vaan tuli hyvää.

Koiran kanssa lentäminen

Nyt tulee koiratekstiä. Tarkemmin sanottuna jo edellisessä jorinassani luvattua asiaa koiran kanssa matkustamisesta etenkin, kun kyse on tassukaverin ensimmäisestä lentomatkasta.

Tiuku on reilun 12 vuoden elämänsä aikana kokenut kaikenmoista ja reissannut kanssamme niin autossa, junassa, veneissä kuin mönkijänkin kyydissä. Tänne Kroatiaan matkasimme laivan ja auton yhdistelmämallilla, eli koiran näkökulmasta ensin jökötettiin reilu vuorokausi lähes pelkästään hytissä, pissittiin laivan kannella ihmeellisiin soralaatikoihin ja tämän jälkeen matkattiin loputtoman tuntuisesti autolla läpi Euroopan. Tiuku on jo aiemmin tottunut rauhallisesti viettämään pidempiäkin aikoja kovamuovisessa boksissaan mm. etelästä Lappiin suuntautuneiden ajomatkojen aikana, joten reissaaminen sujui nytkin hyvin kun sopivin välimatkoin pääsi vähän oikomaan koipia. Lentäminen kaikkine liitännäisjuttuineen oli kuitenkin kokematta ennen viimeisintä reissuamme. Painonsa puolesta Tiuku pääsee mukaan matkustamoon, varsin yleisesti lentoyhtiöiden ohjeissa koiran ja kassin yhteispainon tulee olla maksimissaan 8 kg, meillä se jää noin kilon alle. Tiuku on myös muutoin kokonsa puolesta varsin simpsakka pieni russeli, joten senkin suhteen se sopii rajallisessa tilassa matkustamiseen.

Olin aloittanut lentämiseen valmistautumisen jo ennen muuttoamme koto-Suomessa. Ostimme pehmeän lentokassin, johon ryhdyttiin varovasti tutustumaan. Kassi oli avoimena olohuoneessamme ja sinne ilmestyi aina välillä nameja. Tiuku siis tottui kassiin, siihen tarttui tutut hajut ja sitä kannatti aina toisinan käydä nuuhkimassa ja kurotella aluksi varovasti sieltä löytyviä herkkuja. Kun koira tottui rennosti olemaan kassin sisällä, aloin varovasti nostelemaan sitä, jotta koira tottuisi kantamiseen. Se oli Tiukulle täysin uutta, se ei ollut koskaan aiemmin ollut missään kassin tapaisessakaan kannettavana. Kuten esimerkiksi pienen pennun totuttamisessa yksinoloon, tässäkin etenimme pienen askelin ja toivotusta tekemisestä palkiten. Tiukulla ei ole mitään ongelmaa pienessä tilassa olemisen kanssa, enemmänkin päinvastoin. Se nukkuu alunperin kissalle tarkoitetussa iglumallisessa pesässä ja hengailee mielellään sohvien ja sänkyjen alla.

Täällä Kroatiassa lentokassi on ollut tuossa sohvan vieressä avoimena ja se muodostuikin Tiukun päiväpesäksi. Olihan siinä tutut tuoksut ja siellä koira ilmeisesti tunsi olonsa turvalliseksi heti alkuunkin tässä uudessa kodissa. Aina välillä koiran ollessa valmiiksi sisällä, suljin kassin toviksi ja jatkoin myös kantamistreeniä. Näiltä osin kaikki alkoi olla kunnossa, mutta toki varsinainen lentomatka olisi sitten ihan uusi kokemus. Tiuku on tietyllä tavalla vähän herkkä koira ja erityisesti paukkuarka, se pelkää kamalasti ukkosta ja ilotulitteita mutta myös jotkut muut kovat äänet aiheuttavat sille suurta stressiä ja pelkoa. Miten se reagoisi mahdollisiin lennon aikaisiin kolinoihin ja lentokenttien hälinään? Tulisiko se kauhuissaan kassista läpi tai tärisisikö se läähättäen tuntitolkulla pelkotilan kourissa? Ei aavistustakaan.

Suomeen tultaessa pitää koiralla olla 1-5 vuorokautta aiemmin saatuna ekinokokkoosikarkoitus ja siitä passissa eläinlääkärin merkintä. Täällä homma hoitui niin, että menin jo aiemmin ilman koiraa piipahtamaan paikallisen eläinlääkärin pakeilla kyselemässä josko tarvitsee erikseen varata aikaa. Lopputuloksena sain häneltä pillerin mukaan ja onneksi mukana olleeseen koiran passiin jo kaikki kirjaukset haluamalleni päivämäärälle. Antaisin lääkkeen sitten itse kotona. Lasku oli huimat 20 kunaa eli alle 3 euroa. Tämmöisistä eläinlääkärilaskuista minä tykkään!

Lentomme Helsinkiin oli yhden pysähdyksen taktiikalla Frankfurtin kautta suorien lentojen alkaessa vasta ensi kuussa. Vaihtoaika olisi lähes viisi tuntia. Kokonaismatkustusaika lähentelisi yhdeksää tuntia. Pitkä aika. Lennot olivat Lufthansan, joskin ensimmäisen lennon operoi Croatian Airvays. Ennen lippujen varaamista soitin Lufthansan palvelunumeroon ja varmistin, että kaikilla edestakaisen matkamme neljällä lennolla olisi lemmikki matkustamossa ok. Sain vihreää valoa. Tämän jälkeen varasin meidän ihmisten liput Supersaverin kautta, josta ne irtosivat selkeästi edullisemmin kuin suoraan lentoyhtiöltä ostettuina. Kun vajaan vuorokauden kuluttua sain sähköpostiini varsinaiset e-liput, oli edessä uusi soitto Lufthansalle ja lemmikin lisääminen omalle lipulleni. Koira matkustamossa kustansi 50 euroa per suunta eli yhteensä Tiukun reissun hinta oli satasen verran. Tämä maksettaisiin lähtökentällä molempiin suuntiin matkatessa. Luhthansan virkailijan neuvosta olin vielä erikseen yhteydessä Croatian Airvaysin puhelinpalveluun, jotta heilläkin varmasti olisi tieto lemmikistä ja että se on ok. Mitä enemmän voi varmistella etukäteen, sitä kevyemmin mielin voi mennä kentälle. Asiointi molempien lentoyhtiöiden kanssa oli todella helppoa ja sain mainiota palvelua. Eikä muuten tarvinut kauaa jonotella kummankaan puhelinpalvelussa.

Matkaa edeltävänä päivänä teimme extrapitkän maastolenkin, jotta koira olisi fyysisesti sopivasti väsyksissä eikä ainakaan pursuaisi menoenergiaa. Lisäksi se sai normaalia enemmän ruokaa, jotta energiavarastot siinä mielessä olisivat kunnossa. Aamiaista se ei nimittäin seuraavana aamuna saisi kuin ihan nimellisesti, halusin minimoida kakkamäärän matkapäivän osalta.

Splitin kentällä puistikossa toimitettiin vielä viimeiset asioinnit ennen lähtöä ja sitten menoksi. Lento lähti vasta alkuiltapäivällä, joten olimme ehtineet hyvin tehdä perusulkoilut. Koiran kanssa lentäessä ei checkausta voi tehdä etukäteen, vaan se suoritettiin vasta kentällä. Ennen sitä kävin kuitenkin maksamassa sen 50 euroa Croatian Airvaysin tiskillä ja sain kuitit paitsi ensimäisen lennon osalta, myös jatkolennosta erikseen. Tätä ei missään vaiheessa Frankfurtissa kukaan kysynyt, mutta yhtä hyvin olisi voinut kysyäkin erityisesti kun kävimme siellä ulkona. Kentälle kannattaa mennä koiran kanssa hyvissä ajoin, jotta varmasti on aikaa ylimääräisiin tiskeillä odotteluihin etenkin ruuhka-aikoina.

Koiraa ja kassia ei missään vaiheessa punnittu, kassin halusi virkailija vain nähdä checkautuessamme. Turvatarkastuksesta mentiin läpi koira sylissä ja saimme paljon hymyjä virkailijoilta. Kentällä Tiuku oli vielä hihnassa ja töpsötti menemään itse. Asetuttuamme lähtöportille odottamaan koneeseen pääsyä avasin kassin ja sinne Tiuku meni itse ihan hyvillä mielen pötköttelemään. Tuossa kuvassa sitä hengaillaan rennosti kentällä kuin se olisi jokapäiväistä hommaa. Ei haitanneet ympärillä liikkuvat ihmiset tai muutkaan meiningit.

Koneeseen siirryttiin sitten kantamalla, Splitin kentällä ei ole putkia vaan lentoalukseen kävellään ulkona suoraan terminaalista koneen moottoreiden jo pauhatessa tyhjäkäynnillä. Seuraavaksi koitettiin asetella kassia edessä olevan istuimen alle sillä lailla nimellisesti, suurimmaksi osaksi se oli kuitenkin ihan vaan siinä jaloissani. Kone nousi ilmaan, minä jännityksellä koitin tiirailla miten siellä jaloissa pärjätään. Ei mitään erityistä reaktiota, ei läähätystä eikä tärinää, mummeli pötkötteli vaan kirsu kiinni kassin verkkokankaassa ympäristöä tarkkaillen. Ensimmäinen lento meni todella hienosti, olin niin iloinen ja huojentunut.

Kassista oli kiva katsella muita matkustajia Frankfurtin kentällä.

Frankfurtissa aikaa tosiaan oli riittämiin. Päätimme käydä ulkona kentältä, jotta Tiuku pääsisi mahdollisesti pissalle. Koira oli kassissa koko ajan liikkuessamme terminaalin sisällä, alkaa muuten se seitsemänkin kiloa painamaan kun jonkun aikaa kanniskelee. Päästyämme terminaalin ovista ulos, ei mitään nurmikkoaluetta tai edes pientä maaplänttiä asfaltin ja betonin peittämässä maisemassa näkynyt missään. Muutama ruohotupsu pilkisti sentään vähän syrjemmällä ja siellä Tiuku pääsi ulos jalottelemaan. Sillä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan mitään tarvetta kyykistelyyn ja muutenkin se vaikutti hyvin rauhalliselta. Jano sillä ei ollut, muutama nami sentään maistui. Siis takaisin kassiin ja sisälle. Isollakin kentällä on varsin helppoa käydä ulkona, sisään vain turvatarkastusten kautta. Koirasta tai sen papereista ei kukaan ollut kiinnostunut, tulimmehan toisesta EU-maasta eikä Saksalla ole mitään omia erityisvaatimuksiaan saapuvien eläinten suhteen. Tiuku hengaili kassissaan, kävimme aikaa kuluttaaksemme syömässä ja siirryimme sitten odottelemaan lähtöportillemme. Nostin Tiukun kassin penkkien välissä olevalla pöytätasolle, jotta se ei olisi aivan lattialla.

Aluksi kassi oli kiinni, mutta kun koira vaikutti rauhalliselta, avasin jälleen etuoven. Tiuku tiiraili kassista ohikulkevia ihmisiä, mutta pysyi siellä ilman mitään sen suurempaa käskytystä. Kanssamatkustajia hymyilytti ja erityisesti parin lapsimatkaajan tylsää odotusta näky koirasta kassissaan selvästi piristi. Muutama repusta kaivettu makupala ja hieman vettä toimivat hyvänä evästarjoiluna, oma kuppi oli mukana ja siihen sai vessasta helposti vesitäydennyksen. Odotuksen jatkuessa leuka laskeutui jo tassujen päälle kun matkaväsy alkoi painamaan. Henkisesti koko lentohomma oli taatusti tosi uuvuttavaa. Toinen lento Helsinkiin sujui yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin, taisi jo vähän matkaaja torkahtaakin kassissaan.

Helsingissä ei taaskaan kukaan ollut kiinnostunut koirasta tai sen passista ekinokokkoosimerkintöineen. Tähän ei kuitenkaan kannata tuudittautua ja jättää sitä kirjausta hankkimatta. Ikävämpi homma jos koiran maahantulo evätään, etenkin kun tuo kustannus asiasta oli lähes olematon ainakin tässä tapauksessa.

Viikon kuluttua kotimatka sujui ihan yhtä hyvin, pysähdys Munchenissä oli vain pari tuntia joten kokonaismatkustus sujui paljon nopeammin ja vähemmällä odottelulla. Kävimme sielläkin terminaalista ulkona ja löysimmekin hyvän nurmikon aamutoimien hoitamiseksi. Ensimmäisen lennon lähtöaika jo aamukuudelta Helsingistä nimittäin oli selvästi aivan liian aikaista Tiukun rytmitykselle, joten onneksi asia saatiin kuitenkin hoidetuksi tämän ulkoilun myötä. Koira oli valmiiksi taas sopivasti väsynyt, joten pötköttely omassa pesässä oli varmasti siksikin ihan mukavaa. Ja hei, saapuessamme takaisin Kroatiaan pääsin kuin pääsinkin viimein esittelemään sitä lemmikkipassia tullimiehelle. Tänne tultaessa pitää rabiesrokotuksen olla alle vuoden takaa ja sen päivämäärän tämäkin herra halusi nähdä. Olemme siis aiemmin saapuneet Kroatiaan jo kaksi kertaa autolla Slovenian rajan kautta, eikä kummallakaan kerralla ole koirasta mitään kysytty vaikka ovat rajalla sen hyvin nähneet autossa olevan.

Tiuku nukkuu edelleen päiväuniaan tuossa matkakassissaan ja hengailee siellä muutenkin, joten mitään antipatioita siihen ei reissaamisen johdosta syntynyt. Seuraava lento on tiedossa kuukauden kuluttua, jolloin sitten tullaankin Suomeen Finnairin suoralla lennolla. Sitä ajatellessa ei omistajaa huoleta enää yhtään, niin hienosti tuo pieni ihana otus suoriutui ja matkusti kuin se olisi jokapäiväistä hommaa. Huolellinen valmistautuminen ja erityisesti koiran perusteellinen totuttaminen matkakassiin olivat varmasti avainasemassa tässä onnistuneessa lentokokemuksessa. Kun tunnet oman koirasi, tiedät mitkä voivat erityisesti olla ne kompastuskivet ja siten yrittää taklata niitä parhaasi mukaan. Erityisesti tosi aktiivinen ja energinen nuori koira kannattaa varmasti koittaa väsyttää niin henkisesti kuin fyysisestikin ennen matkaa, jotta paikoillaan olo ei muodostu ylivoimaiseksi haasteeksi.

Nyt kun matkaväsymys (jota tuon viikon reissun jälkeen piti mummelin pari päivää nukkua pois) on tiessään, voidaan jälleen nauttia aurinkoisista keleistä, lihaksille hyvää tekevästä hyppelystä kivillä ja kallioilla sekä kelien lämmetessä vilvoittavasta uimisesta meressä. Siinäkin on muuten ollut opettelua, kun Tiuku on aiemmin järvessä uidessaan tottunut juomaan samalla. Täällä vesi on todella suolaista joten suu pitäisi pitää kiinni. Aika hyvin jo menee, joskin vieläkin refleksin omaisesti veteen mennessään Tiuku lipoo kielellään, mutta vain ilmaa. Kyllä se siitä.

Laukussa leipää ja maksalaatikkoa

Piipahdettiin Suomessa, koko jengi. Vajaan viikon reissu meni perhepiirissä ja kesämökkiprojektin parissa rivakasti ja toisaalta varsin tiiviisti, osui monellakin tapaa hyvään ajankohtaan tämä hitusen nopealla aikataululla ilmennyt matkustusmahdollisuus. Tiukukin pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa lentämään, siitä ja koiran kanssa matkaamisesta ylipäätään laitan ihan oman tekstipätkän vielä tulemaan.

Visiitti antoi mahdollisuuden jo vähän havainnoida sitä, mitä ulkosuomalaisena oleminen tarkoittaa. Mitä Suomi merkitsee, mitä sieltä kaipaa vai kaipaako? Mehän emme toki ole niin kovin eristettynä Suomen meiningistä, nytkin tuossa taustalla televisiossa näkyy Huomenta Suomi -lähetys netin välityksellä, Hesarin digiversion lukaisen melkein jopa päivä läpi ja erilaiset kommunikaatiovälineet pitävät kyllä yhteydet hyvin kunnossa. Toki olen huomannut, että esimerkiksi juuri siitä Hesarista en enää kovin kiinnostuneesti seuraa paikallisia asioita vaan enemmänkin ilmiöitä ja isompia kokonaisuuksia. Samaan aikaan Kroatiaa koskevat uutiset muodostuvat yhä kiinnostavammiksi.

Sauna, salmiakki ja ruisleipä, nehän ne on kliseiset jutut mitä suomalainen kaipaa. Meidän kohdalla ne kieltämättä ovat niitä isoja juttuja, joskin ruisleipää ja salmiakkia on ollut täällä kyllä tarjolla hyvin. Toimme niitä mukanamme ja tänne tulleet kommuuniasukkaat ovat täydentäneet varastoja. Sauna sen sijaan on ollut iso puutostilan aiheuttaja, Itävällassa pääsimme sentään löylyihin (siitä sinänsä erikoisesta kokemuksesta voi lukaista täältä) mutta muuten on ollut tyytyminen kuumiin suihkuihin. Etenkin silloin tammi-helmikuun kylmimpinä aikoina oli kyllä muutamaan otteeseen iso ikävä lauteilla lekottelua. Nyt kun kelit ovat lämmenneet ja täällä asunnossa tarkenee hyvin t-paidassa, ei löylykaipuu enää ole niin vakavaoireinen. Vaan kyllä ne puusaunan hämärässä nautitut saunahetket vaan kovin mainioilta tuntuivat, sauna lämpisi joka ilta missä sitten majoituimmekin.

Kroatia taitaa olla Romanian ohella EU:n köyhin jäsenmaa, talous ei täällä kasva juuri ollenkaan ja koulutettuja kansalaisia muuttaa isoja määriä ulkomaille töiden perässä. Tähän täkäläiseen menoon verrattuna Suomi on nykyisessäkin tilassaan hyvinvointivaltio ja ihmisillä menee yleisesti katsottuna hyvin. Siksipä siellä esiintyvä monenmoinen jatkuva valittaminen tuntuu kyllä typerältä, kaiken sen nillittämiseen käytetyn energian kun suuntaisi johonkin tuottavaan niin voisi näyttää paljon paremmalta. Perspektiiviä ja kykyä suhteuttaa asioita tämä kokemuksemme on kyllä lisännyt, toki olemme jo ennen maastamuuttoa matkustelleen paljon eri puolilla maailmaa mikä jo sinänsä on muokannut ajattelutapaamme ja saanut arvostamaan monia asioita ihan uudella tavalla.

Vaan mitä sitten löytyi matkalaukuistamme kotiin palatessa? Sillä se tuntui selvältä, täällä on nyt koti ja kotiin oli hyvä tulla vaikka reissussakin oli mukavaa. Kyllä siellä sitä ruisleipää oli, tyhjensimme Itäkeskuksen Citymarketin hyllyt kaikista Jälkiuunipala-pusseista, pahoittelumme kaikille niille joilta jäi nyt jokapäiväinen leipä saamatta kauppareissumme johdosta. Hapankorppuja pakattiin muutama loota mukaan, se säilyy hyvin ja rouskuu etenkin minun suussani välillä niin kovin makoisana. Tosin sitä kuulemma saa täältäkin tietyistä kaupoista, pitää koittaa etsiskellä. Sitten oli vakuumiin pakattua loimulohta, vähän suklaata ja sitä salmiakkia. Ja kahvia. Täällä tuo suodatinkahvi on vähän haastava artikkeli, kofeiinijuoma kun valmistetaan yleisemmin espressotyyppisesti. Olemme tosin nyt löytäneet erään liikkeen, josta saamme hankittua suunmukaista kahvia, jauhavat pavut siellä pyynnöstämme niin karkeaksi kuin vain koneellaan saavat niin toimii jo melko hyvin tuossa Moccamasterissakin. Vaan taas on juhlamokkaa ja muita Pauligin tuotteita kaapissa, aina välillä on sieltä sitten hyvä keittää suomisumpit.

Erikoisempi artikkeli oli sitten kardemumma. Täältäkin sitä toki saa, mutta niin hienoksi jauhettuna, ettei se nyt vaan kertakaikkiaan sovi pullataikinaan. Maku ei muodostu sellaiseksi kuin pitää ja tumma pulveri värjää koko taikinan epämääräisen näköiseksi. Vaan nyt on useampi putkilo varastossa ja toimmepa sitä tuliaiseksi täällä jo vuosia asuneelle suomalaisellekin. Pitäisiköhän ihan sen kunniaksi laittaa korvapuustitaikina kohoamaan...?

Ja sitten oli maksalaatikkoa. Saarioisten, rusinoilla tottakai. Oikeastaan ostimme nuo herkut jo Suomessa syötäväksi, mutta tuli vähän muuttujia ja jäivät syömättä joten pakattiin nekin mukaan. Ja jestas sentään, miten hyvää se oli, kun kotiin päästyämme pistin nokareen voita pannulle ja siinä paistoin pinnalta pikkaisen rapsakaksi. Ollessamme aiemmin useampien viikkojen lomareissuilla maailmalla, mietimme aina kotimatkalla koneessa, mitä ensimmäisenä söisimme Suomessa. Maksalaatikko oli usein top 3 -listauksessa, pidämme siitä molemmat. Nyt olin jotenkin ihan unohtanut ikävöidä tuota mielipiteitä jakavaa pöperöä, kunnes kaupassa sitä sitten näimme.

Suomi jäi lähtiessämme heräilemään harmaaseen nollakeliin, täällä odotti sininen taivas, aurinko ja reilut parikymmentä astetta lämmintä. Kevät oli viikossa rynninyt taas eteenpäin, ihanaa tuoretta vaalea vihreää on puissa ja maassa yhä enemmän ja eilen kuulin pääskysen viserryksen. Mitä jäin kaipaamaan Suomesta? Jos ei rakkaita ihmisiä lasketa, niin empä juuri mitään. Paitsi ehkä sitä saunaa.

Kuinka punamullo poisti silakkakammon

Ruoka on mun mielestä mukava juttu. Sekä sen tekeminen että syöminen. Siis hyvän ruoan. Etenkin ulkomailla myös ruokakaupat ja torit ovat lumoavia, tykkään ihastella kaikkia hienoja raaka-aineita ja ruokamaailman monimuotoisuutta. Olen onnekseni saanut jo lapsesta asti tarttua vispilään ja veitseen, koulussa köksan tunnit oli ihan parhaita. Paitsi kerran. Silloin tehtiin silakkapihvejä ja se tarkoitti niiden silakoiden perkaamista. Ja tietysti juuri minun rastikseni meidän neljän hengen keittiössä kolahti ne silakat.

Ei pidä käsittää väärin, tykkään silakkapihveistä ja kalasta ylipäätään. Paistankin niitä valmiiksi perattuja silakoita kyllä. Mutta se perkaaminen, se oli kauheaa. Jotenkin olen koko ikäni onnistunut välttelemään kalojen käsittelyä erityisesti siellä prosessoinnin alkupäässä. Kun lapsena ongittiin ahvenia ja särkiä mökkilaiturilla, ei ollut mitään ongelmaa tarttua siihen sätkivään otukseen, irrottaa se koukusta ja heittää sitten uskollisesti pieniä onkijoita vahtineelle Morre-kissalle. Mutta perkaaminen, se oli jotenkin ylipääsemätöntä. Tai siis en koskaan ollut edes kokeillut ja siten oppinut. Enkä oppinut köksän tunnillakaan. Neuvottelin naapurikeittiön Villen kanssa asiasta ja lupasin tehdä jonkun hänen karsastamansa askareen hänen puolestaan vastineeksi minun silakoideni perkaamisesta. Sitä en enää muista, mikä tämä toinen askare oli, mutta koin selkeästi vaihtokaupan kannattavaksi.

Kerroin jo aiemmin tutustumisestani kummeliturskan anatomiaan. Noita on tullut kyseisen tekstin jälkeen kokattua useastikin, esimerkiksi kalakeiton muodossa. Tässä eräänä päivänä kalastajan tytär taas tiedusteli, josko olisimme tuoretta kalaa halunneet. Kyselin, mitä saalisosastolla olisi tarjolla. Listalta löytyi punamulloa ja sehän kuulosti hyvältä. Pistin tilaukseen parin kilon verren, olihan meitä neljä syöjää. Odotin saavani muutaman sellaisen reilun 25 sentin mittaisen kalan, joista operoisin fileet paistettavaksi. No en saanut. Sain kassillisen noin 15-18 cm pituista pikkukalaa. Tuijottelin tovin noita punertavia viiksiniekkoja. Mitäs näistä nyt sitten tehtäisiin?

Punamullot pitää suomustaa, onneksi suomut irtoavat helposti joten se ei sinänsä ollut ongelma. Ne ovat myös aika ruotoisia kaloja, ruotorakenne sentään on kummeliturskaan verrattuna tutumman oloinen. Mietin, että saisiko näistä nyt sellaisia silakkapihvin tapaisia väkerrettyä? Vaan mitenkäs ne nyt tehtiinkään? Miten se silakka perattiin? Pari klikkausta ja netin ihmeellisestä maailmasta löytyy kyllä hyvät ohjeet ihan videoiden kera. Ei siis muuta kun kokeilemaan punamulloversiota. Vaan eipä onnistu, selkäranka on väärässä paikassa silakkapihvimalliin. Ainoaksi ratkaisuksi jäi sellainen perinteinen pikkupaistokala, eli pää, sisälmykset ja pyrstö pois. Ihan muutamasta isommasta nyhversin fileitä, sellaisia suupalan kokoisia. Lopputuloksena minulla oli lautasellinen perattua kalaa kahdessa muodossa ja olin itseeni kyllä aika tyytyväinen. Ei se kalan käsittely mitään rakettitiedettä ollut eikä kyllä yhtään ällöttävääkään. Pitipä sekin vasta näin nelikymppisenä tajuta.

Viimeinen vaihe, eli varsinainen kala-aterian valmistaminen oli sitten jo ihan peruskauraa. Fileet piipahtivat pannulla voin kera, kokonaisemmat ruhot saivat pinnalleen hieman öljyä ja yrttejä ennen uunikypsennystä pellillä somasti kylki kyljessä pötkötellen. Hyviä olivat perunamuusin kanssa ja pienimmät ruodot olivat pehmenneet huomaamattomiksi. Punamullo on itsessään rasvainen kala, joten hirveästi se ei kysennysvaiheessa lisää kaipaa. Grillaukseen tämä lajike sopisi kyllä erinomaisesti, sitä pitänee vielä myöhemmin testata kunhan ensin saadaan se grilli.

Tarinan opetus lienee: Älä fuskaa köksän tunnilla. Tai suostu perkaamaan toisen silakoita. Jos sen suhteen ei enää ole mitään tehtävissä, niin tartu reippain mielin kalaa kiduksista tai mitä tahansa oudolta tai muutoin vähemmän mukavalta vaikuttavaa juttua. Se ei ehkä olekaan niin kamalaa ja lopputuloksesta voi tulla tosi hyvää.

Nelinkertaisesti merkittävä päivä Murterissa

Eilen oli tärkeä päivä. Neljällä tapaa. 

Ensinnäkin oli tietysti Kansainvälinen Naistenpäivä. Tämä kotirouva vietiin iltasella aterioimaan isolle kylälle Sibenikkiin, kylläpä maistui mehevä lohi hyvälle. Tässä vielä näin jälkikäteen kukkatervehdys kaikille meille naisille, nämä hyasintit kukoistavat ja levittävät hurmaavaa tuoksuaan tuossa meidän etupihalla. 

Toisekseen, eilen täällä puhalsi ensimmäinen kolmesta tuulesta. Talviburien ja muiden tuulien jälkeen nyt on alkanut kolmen tuulen ajanjakso, jonka jälkeen paikallisväestön mukaan alkaa kesä. Eli kunhan vielä pari kertaa humisee oikein huomattavasti, niin sitten se on kevät ohi. Kun siis Suomessa lorussa bongataan kiuruja, peipposia ja västäräkkejä niitä pääskysiä ja siten kesää odotellen, niin täällä lasketaan myräköitä. Voin muuten sanoa, että puhisi tämä ensimmäinen oikein voimalla taas, heräsin yöllä ulkoseinään tömähtäneeseen puuskaan, joka tuntui vähän siltä kuin olisi auto törmännyt alhaisella nopeudella taloomme. Samaan havahtui myös naapurihuoneessa nukkunut kommuunimme jäsen, joten omaa unikuvitelmaani tuo ilmiö ei ollut. Muutenkin oli taas öinen äänimaisena melkoista tuulen ulvontaa, ulinaa ja valitusta sen pyrkiessä imemään ikunaluukkuja tai mitä tahansa muuta mukaansa. 

Kolmas eilisen päivän merkittävistä huomioista oli se, etten enää päivittäisellä pitkällä koirakävelylläni havainnut ainuttakaan toukkakulkuetta. Aiemmassa kirjoituksessani täällä kerroin näistä aika harmillisista otuksista, joita tässä on nyt jonkin aikaa saanut väistellä tuolla ulkona pahimmillaan ihan kaikkialla. Pikkuhiljaa ne ovat jo vähentyneet, mutta kyllä vielä aina jossain on joku retkikunta ollut etenemässä sopivaa maahankaivautumispaikkaa etsien. Tiet ovat pahimmillaan olleet kuin massamurhaajan jäljiltä autojen liiskaamien toukkajonojen jäänteiden kuivuessa auringossa. Eilen ei siis enää yhtään elävää isokulkuekehrääjän, tai nykyiseltä nimeltään isokulkurinirkon toukkaa näkynyt, niitä tielle liiskautuneita sentään vielä joitakin. Ehkäpä invaasio täällä Murterissa alkaa siis olla ohi ja voimme taas turvallisemmin mielin reippailla männikköalueillakin. 

Ja sitten se neljäs huomionarvoinen asia. Vaikka päivä oli tuulinen, oli se myös aurinkoinen ja lämminkin. Eilisellä lenkillä havaitsin nyt sitten toukkien sijasta ensimmäisen varsinaisen auringonpalvojan rannan kivikoista. Enkä nyt tarkoita tuossa kuvassa patsastelevaa Tiukua, joka toki myös nauttii lämpimistä keleistä, vaan ehkä naistenpäivän kunniaksi keltaiset bikinit esiin kaivanutta ja kirjan kera rannalle lähtenyttä vaaleaverikkoa. Hän oli valinnut hyvän tuuleltä täysin suojassa olevan sijainnin, jossa aivan varmasti tarkeni niinkin vähissä vaatteissa olla. Siitä se lähtee, yksi lähestyvän kesän varma merkki tuokin. 

Tänään on tuuli tyyntynyt, aurinko paistaa ja mittari kohonnee ennusteiden mukaan sinne parinkympin tuntumaan. Voipi olla, että kotirouvakin yltyy ihan shortseissa vaaleita koipiaan auringolle esittelemään.

Kivisempi juttu

Käytiin tässä päivänä eräänä, tarkemmin ilmaistuna viime lauantaina retkellä. Oikein sellaisella perinteisellä, että oli selässä reppu ja repussa evästä. Suomalaisten retkieväänä on tietty grillimakkaraa ja Turun sinappiakin löytyi. Aurinkoisessa kelissä reippailimme aikamme, kunnes saavuimme melko navakalla otteella puhaltavan tuulen osalta suojassa olevaan pieneen lahdelmaan,. Siellä kokosimme tulipaikan ympärillä olevista kivistä kivisen muurin viereen, kuivat männynneulaset toimivat erinomaisena sytykkeenä ja pian meillä oli juuri sen verran hehkuvaa hiiltä ja pientä lieskaa, että makkarat paistuivat rapeakuorisiksi. Oli muuten hyvää. Olimme jopa onnistuneet valitsemaan kaupan makkarahyllystä sellaisen tuotteen, joka toimi tällä valmistustavalla melkeimpä yli odotusten. 

Kiviä riittää niin tulipaikan rakentamiseen kuin moneen muuhunkin. Maasto on täällä Murterissa ja muuallakin lähiseuduilla todella kivistä, lajimääritykseltään lähinnä vaaleaa kalkkikiveä. Käytännössä asia näkyy esimerkiksi lähellä riehuneen maastopalon autioittamassa mäntymetsässä, kun vähäinen pintavarvikko ja muu hentoinen kasvillisuus on palanut pois. Ensin näytti, etti joku on räjäyttänyt valkoisen muovijätelastin pitkin metsikköä, kunnes tajusin kaiken valkoisen olevan kiveä. 

Kun täällä siis halutaan jotain kasvattaa, on ensin saatava vähän tuota kivien välissä olevaa maaperää erotelluksi niistä kivistä. Vaan mitä tehdä kaikille niille kiville? Ratkaisuna on useimmiten erilaiset muurit, niitä kiemurtelee kukkuloilla ja teiden varsilla. Monin paikoin esimerkiksi oliivipuut on ympäröity niihen juurelta kerätyillä kivillä, kuten tässä lähimaaston esimerkkitapauksessa.  

Tosin on sanottava, että harvoin on tuo muurien sisäpuolelle jäävä alue noin siistiksi siivottu, kyllä siinä yleenvä vähän enemmän erilaista pidempääkin heinikkoa kasvaa. Vaan tuostapa on ahkeran oliiviviljelijän helppo sitten syssymmällä satoa kerätä. Tässä talvikuukausien aikana noita alustoja on siivoiltu siellä täällä ja itse puitakin vähän karsittu eittämättä tarkkojen periaatteiden mukaisesti satokauden antimien maksimoimiseksi. 

Itse ihailen noita kivimuureja, ne on kasattu paikoin todella hienosti, pystyreunat ovat täysin suorat aika korkeissakin muureissa ilman mitään muuta rakennusmateriaalia kuin nuo päällekkäin ladotut kivet. Siinä ne sitten ovat seisoneet kenties jo satojakin vuosia kestäen burat ja muut myräkät. Ei ole tehty sortuvaa sekundaa. 

Kivestä tehdään täällä aitoja ja muureja muuallekin kuin vain puiden ympärille. Löytyypä talojakin, joissa ulkoseinät on tehty samalla periaatteella, toki sitten noissa alkaa osissa olla jo vähän liisteriäkin kivien välissä. Tässä kuva hyvin ympäristöönsä sulautuvasta mökistä kivimuurien avulla pengerretyllä tontilla. Tuossakin nuo aitamuurit on ihan vain ladottu kivistä ilman sementtiä. 

Ei siis ole ihan helppoa täällä tämä maanmuokkaus, yleensä kun kyse on vielä rinnetonteista. Juttelin pari päivää sitten naapurin kanssa, joka kertoi yrittäneensä itse kaivaa pihallaan olevien puiden ympäriltä vähän maata voidakseen laittaa sekaan uutta multaa puidenkin kasvua tukemaan ja kenties jotain pientä istutustakin samalla. Oli tovin takunnut kevyehköllä lapiolla aseistettuna kivikon kanssa, luovuttanut todettuaan vastuksen turhan tiukaksi ja juttutuokiomme aikana siellä olivatkin ammattipuutarhurit tulleet tekemään vähän pihatöitä kunnon välineistön tukemana. 

Laitetaan loppuun vielä vähän kiveä, tosin tuossa varsinaisena kuvauskohteena oli kyllä kauniissa kukassa oleva puu. Valkoisina ja erilaisissa vaaleanpunaisen sävyissä kukkivat puut kaunistavat täällä juuri nyt maisemaa ja levittävät monille pörriäisille ja perhosille juhlabuffetin tarjolle. Muutenkin kukkakirjo alkaa olla jo aika lavea, pihoilla loistavat narsissit, esikot, krookukset ja hyasintit, naapurissa näkyi olevan vuohenkilpi kukassa. Ja monet muut oman tunnistuskykyni ulkopuolelle jäävät lajikkeet. Kevättä mennään ja kesää kohti, ovat tulevalle viikonlopulle lupailleet jo parinkymmenen pintaan nousevia asteita auringon kera. Ei huono. 

Karnevaalihumusta vauhtia onnellisemman elämän tavoitteluun

Tämä maaliskuun ensimmäinen päivä on monella tapaa merkittävä. Ensinnäkin, tänään alkoi 30 päivän kyykkyhaaste. Päivän 50 kyykkyä on jo tehtynä ja kalenteriin on merkitty väkänen sen merkiksi. Kuun lopussa menee sitten 250 että heilahtaa.

Toisena merkittävänä asiana tänään käännetään Suomessa uusi lehti tasa-arvoisuuden osalta avioliiton ollessa nyt kaikkien oikeus parin sukupuolirakenteesta riippumatta. Onnitteluni kaikille niille, joiden status on nyt hieman keinotekoiselta kuulostavan rekisteröidyn parisuhteen sijasta selkeä avioliitto.

Sitten on tämä kolmas asia, eli paaston alkaminen railakkaan karnevaalikauden päätyttyä eilen. Nyt pitäisi siis tästä tuhkakeskiviikosta lähtien elellä vaatimattomammin niin ruoan kuin juomankin suhteen ja lisäksi panostaa hyveellisempään elämään muistamalla erityisesti toisten ihmisten auttaminen ja muutenkin keskittyä parempana ihmisenä elämiseen. Eri uskontokunnissa paastolla on vähän erilaiset merimerkit ja sitten vielä eri toteuttajilla omat versionsa niistä. Ilman sen suurempaa uskonnollista ajatusta lainaan Helsingin seurakuntayhtymän sivustolta seuraavan mielestäni varsin hyvältä vaikuttavan ajatuksen: "Paastonaika antaa mahdollisuuden tavallisen elämän keskellä pysähtyä miettimään omaa elämää. Mitä minulle kuuluu? Onko elämäntavassani jotain, mikä ei tee minulle hyvää? Miten voisin elää onnellisempaa elämää? Voinko itse muuttaa elämässäni jotain, mikä parantaisi omaa elämääni ja lähimmäisteni elämää?".

Tuossa lainauksessa huomionarvoista ja lohdullistakin on kohta "tavallisen elämän keskellä". Eli ei välttämättä tarvitse sen enempää kituuttaa tai tehdä suuria muutoksia siihen normaaliin arkeen. Ehkä pohdinnan tuloksena sitten nousee vaikkapa ajatus tupakoinnin vähentämisestä tai lopettamisesta, ehkä turhan sokerin karsimisesta tai päivittäisestä portaiden kipuamisesta hissin sijaan. Toki noita kysymyksiä olisi hyvä kysellä itseltään vaikkapa kerran kuussa sen sijaan, että nyt seuraavan reilun kuukauden yrittäisi niitä aktiivisesti ratkaista. Mutta kun kerran on tipattomia tammikuita ja näitä kuukauden kyykkyhaasteita, niin ehkä sitten on hyvä ottaa paremman ja onnellisemman elämän tavoittelukin tämmöisenä tehokuurina. Josko siitä jotain sitten jäisi kouraan pysyvämpäänkin rooliin.

Mutta mennään vielä vähän ajassa taaksepäin, hyvät muistot tuovat varmasti onnellisuutta elämään. Eilen koirakävelyllä vastaan tepasteli ensin muuten normaalilta näyttävä teini, mutta hänen naamansa oli täysin vihreä. Ei siis sellainen vähän pitkäksi venähtäneen illanvieton jälkeinen kalvakka, kenties lievähköstä pahanolon tunteesta kertova sävy, vaan syvä muhevan vehreä vihreä. Selvä homma. Jonkin matkan päässä vastaan taapersi keski-ikäinen mies yllään bokserit ja kumpumaista ylävartaloa ehkä hivenen turhan tiukasti ja niukasti verhoava paita, päässä valkoinen kikkuraperuukki, jollaisia näkee englantilaisten tv-sarjojen tuomareilla. Oli herralla vielä viittakin. Ihan perusmeininkiä. Nimittäin karnevaalipäivänä.

Sunnuntaina oli lämmittelypäivä eilistä varten, silloin vuorossa oli lasten karnevaalikulkue. Päiväkoti- ja kouluryhmät olivat huolella valmistautuneet vuoden kohokohtaan ja koko kylän ollessa ryhmittyneenä pääaukiolle esiintyivät he mallikkaasti ja iloisesti. Ja näihin karnevaaleihin ei naamioita ostettu kaupasta, vaan asuja ja rekvisiittaa on rakennettu viikkoja. Joka vuosi kehitellään uusia ideoita ja lopputulokset olivat huikeita. Katsojat kannustivat ja tähdet loistivat. Tässä joitain toteutuksia, kaikkiaan ryhmiä oli todella monta.

Tuo viimeinen, nimellä Merimutantit esiintynyt ryhmä voitti tämän vuoden kulkueen parhaan tiimin himoitun palkinnon. Kuvassa he esiintyvät tuomaristolle omalla tanssiesityksellään.

Eilinen laskiaistiistai oli sitten se pääpäivä. Karnevaalipäivä on Murterissa ehkä tärkein juhlapäivä, kyläjuhla jota vietetään "omalla porukalla" ilman turisteja ja sillä mentaliteetilla että kun tehdään, niin tehdään sitten kunnolla. Ja isosti. Ensin päivällä oli kulkue ja illalla sitten bileet joiden ansiosta tänään voi monilla työpaikoilla näkyä niitä kalvakan vihreitä naamoja. Jotain tästä Murterin tavasta juhlistaa karnevaalia kertoi sekin, että paikalla oli kolme eri tv-ryhmää ja valtava liuta valokuvaajia. Väkeä oli paikalla jos mahdollista, vielä enemmän kuin sunnuntaina. Katsomossakin oli havaittavissa iloista karnevaalitunnelmaa ja pientä teemaan sopivaa asustetta. Mutta varsinaiset tähdet olivat toki nuo kulkueryhmissä esiintyvät. Paikkakuntalaiset ovat tosiaan lapsesta asti tottuneet hommaan ja kilpailu parhaasta toteutuksesta on selvästi kova. Tässä muutama otos siitä, mitä tarjoiltiin. Taitaa siellä vilahtaa myös eräs niukasti pukeutunut peruukkipääkin.

Tässä viimeisessä oli jopa vähän poliittista sanomaa takana, kun berliiniläisen muotiviikon osallistujat astelivat paikalle peittäviin burka-asuihin verhoutuneina. Esityksen juju tosin oli sitten siinä, että tuomariston eteen päästyään nämä mallit kiskaisivat asunsa alaosat pois ja paljastivat pitsisiä pikkuhousuja ja verkkosukkia varsin miehekkäiden alavartaloiden kaunistajina. Yleisö nauroi ja nautti, kuten muistakin esityksistä. Elvis kävi esiintymässä samoin kuin paikalle vihreällä pikkuautolla hurauttanut Mr Bean.

Perinteisempää, mutta todella hienosti toteutettua karnevaalipukeutumista edusti näiden kalmankalpeiden naishahmojen esiintyminen. Kymmenkunta täysin identtiselta näyttävää valkoista haamua lipui yleisön eteen kuin suoraan tuonpuoleisesta.

En vielä tiedä, kuka voitti. Voittaja julkaistiin illan bileissä, mutta minä jätin karnevaalihumun taakseni kulkueen päätyttyä ja tulin kotiin valmistamaan illallista tälle äijäköörille. Ja he taas olivat pitkän työpäivän jälkeen siinä määrin väsyneitä, että eittämättä illalla jo varsin riehakkaaksi muuttunut karnevaalihumu sai jäädä. Täältä siis lähdettiin tänäänkin töihin reippaasti ja terve väri kasvoilla.