Buran viilentävä vaikutus

Aamu valkeni kovin seesteisen pastellisävyisenä. Ja kylmänä. Aamupissalenkille lähtiessä mittari näytti yhtä astetta, kiskoin suosiolla pipon päähän ja hanskat sormien kääreeksi. Toissapäivänä alkanut bora-tuuli tai siis täkäläisittäin bura-tuuli on tehnyt tehtävänsä ja kiskonut kylmän ilman tänne rannikolle.

Bura on vuorien solissa kiitävä ja merelle purkautuva pohjoisesta tai koillisesta puhaltava tuuli, joka voi alkaa lähes hetkessä ja voimaa sillä on hurjasti. Moottoriteitä suljetaan täällä sen vuoksi, veneet pysyvät satamissa ja osa väestä jää pois töistä tuulen tehdessä hommista turhan vaarallisia. Mistään kevyestä tuulenväreestä ei siis ole kyse. Bura vinkuu ja valittaa talon nurkissa ja huuhtoo lämpöä sisältäkin imiessään sitä kaikista pienistä raoista mukaansa. Se tanssittaa merivettä vaahtopäiksi ja riepottaa otteessaan kaikkea mistä otteen saa. Ompa saanut oliivipuumme parvekkeella todeta tosissaan, mitä sen lajikumppanit täällä saavat kokea vastineeksi ihanista valoisista päivistä. Taipunut on vaan ei taittunut kuitenkaan.

Vaan on burasta ollut jotain hyötyäkin: se on pitänyt kaiken maailman pommien paukuttelijat sisällä lämpimässä ja poissa kaduilta. Täälläkin ovat etenkin nuoremman väen edustajat jo kovasti harjoitelleet huomista vuodenvaihdetta varten noita papaattiensa poksautteluja, niin päivän valolla kuin iltaisinkin. Tiuku kun ei oikein niistä välitä tai selkeämmin sanottuna pelkaa ihan kamalasti, niin olen ollut ihan iloinen viiman hillittyä tätä harrastusta. Saapa nähdä, mikä on keli huomenna varsinaisen H-hetken kohdalla, viuhuvatko raketit vai tuuli nurkissa.

Eilen kävimme Splitissä, ohjelmassa oli paitsi taas kerran visiittiä Bauhaussiin miehen työjuttujen takia, niin myös HFU:n kahvittelutapaaminen. Hrvatsko-Finska Udruga eli Kroatia-Suomi yhdistys kokoaa täällä asuvat tai tänne kenties halajavat suomalaiset ja toisaalta Suomesta syystä tai toisesta kiinnostuneet paikalliset yhteen. Viimeksi tapasimme väkeä silloin joulun alla Zagrebissa, nyt sitten oli kokoontuminen täällä rannikolla Splitissä. Tulipa paikalle porukkaa ihan sieltä pääkaupungista asti, kolmen tunnin automatkan takaa. Pari tuntia meni nopeasti kahvitellessa ja muita kuumia juomia nauttiessa sekä jutellessa, useampi yhdistyksen Facebook-ryhmästä tai muuten somesta tuttu tuli nyt tutuksi kasvokkainkin. Mukana oli mm. hyvin lähellä tulevaa asuinpaikkaamme asuva kroatialainen Suomessa opiskellut nainen. Sovittiin että muutettuamme voimme lenkkeillä yhdessä ja treenata sekä hänen suomenkieltään että minun kroatian taitojani. Paikallisista tutuista on paitsi seuraa lenkille tai kahvilan terassille, myös korvaamaton apu esimerkiksi lähdettäessä setvimään erinäisiä paikallisen byrokratian kiemuroita kuten vaikka pankkitilin avaamista tai auton rekisteröintiä paikallisiin kilpiin. Me saimme tilaisuudessa miehen kanssa hienot pinssit porukkaan kuulumisen merkiksi, kelpaa noita nyt sitten rintapieleen kiinnitellä. Tiuku oli myös mukana menossa, kahvilan ovessa olleesta koirakieltomerkistä huolimatta se sai kauniisti kysyttäessä luvan osallistua ja päätyi lopulta henkilökunnankin rapsuteltavaksi. Vanha totuus päti jälleen: käyttäydy hyvin ja sinut toivotetaan tervetulleeksi uudestaankin.

Pari tuntia kun sitten paluumatkalla istuttiin paikoillaan autossa, tuntui buran viilentämä koti kovin kolealta. Kuumasta suihkusta piti äkkiä livahtaa lämpimän peiton alle ja unisukat laittaa jalkoihin pitämään varpaita lämpiminä. Onneksi tuuli on yön aikana vähän laantunut, tosin ennusteiden mukaan iltapäivällä se kiihtyy vielä uudestaan tehdäkseen sitten taas tilaa lämpimämmille päiville. Saattaa tosin olla, että koemme myös ensimmäiset sadepäivät ensi viikolla, tuleehan sekin sitten koettua tämän tähän asti aika aurinkoisen kelin jälkeen. Mutta se on sitten joskus ensi vuonna se...

Aamulla kohtasin taas asunnon kanssamme jakavan, talven kylmyyttä sisällä pakoilevan pikkuliskonkin. Se asustelee makuuhuoneessamme, aina välillä sen näkee vilahtavan jossain verhojen takana tai jalkalistan rakosessa. Myös Tiukun nukkumapesän alle olen sen nähnyt välillä livahtavan, siellä varmaan on mukavan lämmin jemmailla. Tämä viisisenttinen kaveri on ristitty Mondoksi, saimpa siitä tänään napatuksi jopa kuvallisenkin otoksen tähän liitettäväksi ennen veijarin vipeltämistä tuonne jalkalistan ja seinän väliseen koloon.

Kaikki mitä Jouluksi toivon

"Minä haluan viettää Joulun Suomessa, sitten voidaan lähteä." Tämän lauseen olen toistanut useammankin kerran loppukesän tummenevien iltojen aikaan, kun olemme alkaneet suunnitella seuraavan talven matkaamme. Olemme vuosia viettäneet "kesälomamme" talvella, kuukausi palmujen katveessa on mukavasti katkaissut talven synkimmän pimeyden. Ja aina ollaan matkan ajankohtaa miettiessä käyty läpi sekin vaihtoehto, että lähdettäisiin jo ennen joulua ja aina minä olen sen torpannut. "Ei voi saada joulufiilistä ja -tunnelmaa jossain kuumassa, joulukoristeet näyttää kornilta niiden palmujen heiluessa yläpuolella eikä ole makuja eikä..."

Joulu on ehkä lempijuhlani, juhannus tulee tiukasti perässä, mutta kyllä se Joulu on Joulu. Kielipoliiseille todettakoon, että otan luovia kirjoittajan vapauksia kieliopista ja kirjoitan sen ihan tarkoituksella isolla alkukirjaimella, koska minulle se on Joulu isolla Jiillä. Joulussa tärkeitä ovat perinteet, tunnelma, tuoksut ja maut. Perheeni tietää hyvin, miten iso asia minulle voi olla vaikka tiettyjen koristeiden järjestys, koska ne ovat aina olleet niin. Kerran oli joulutunnelma koetuksella kun itseni kanssa aikani tuskasteltuani menin ja järkkäsin oviaukossa roikkuvat paperisydämet uudestaan oman harmonisen näkemykseni mukaisesti. Tämä kieltämättä hieman pakkomielteinen toimintani herätti ihan oikeutetusti tietyn tyyppistä protestihenkeä alkuperäisasetelman tehneen siskoni puolelta ja siinä sitten taidettiin vähän äksyillä kunnes hänen temperamenttinsa ja minun hiljainen jääräpäisyyteni asettuivat taas toisiaan tukevaan tasapainoon. Siitäkin tuli ihan hyvä Joulu.

Nyt kun tajusin viettäväni Joulun täällä, pelkäsin aluksi suurta ahdistusta. Vaan sitäpä ei tullutkaan. Olen yllättänyt itsenikin siitä, miten leppoisasti olen suhtautunut tulevan Joulun erilaisuuteen. Täällä sitä nyt ollaan palmujen luona ja ne koristeet tosiaan näyttää vähän korneilta. Vaan onko se nyt sitten niin erilaista? Joulusaunaan ei pääse, se on aika iso miinus. Mutta minulla on joulukuusi, hieno sellainen. Maksoi alle 7 euroa tuolta lähikaupan pihalta haettuna, tuoksuu ihanalle ja näyttää ihan suomalaiselta metsäpuulta vaikka kotimainen kroatialainen onkin. Tähden tein itse, mitäpä sitä ei kätevä emäntä parista puisesta varrastikusta ja foliosta väsäisi. Yksi pallokokoelmapakkaus sekä simppeli valosarja vielä ja kas, mulla on ihan paras joulupuu. Koin suorastaan lapsenomaista iloa sen koristelussa vaikka senkin tein täysin perinteiden vastaisesti jo muutama päivä sitten enkä vasta aattona. Siihen toiseen joulukoristeeseeni, kynttiläasetelmaan, olen koko joulukuun ajan koiralenkeillä kerännyt käpyjä, yhden kerrallaan. Tänään illalla kynttilät syttyvät, kun tämä kimppakämppä laskeutuu Joulun viettoon ja sen tunnelmaan.

Minulla on myös Joulun maut. Riisipuuroon on riisit tuotu muuttokuorman mukana. Kinkkua ei tule, mutta jouluinen possurulla valmistuu kyllä ja tuuvinki eli imelletty perunalaatikko paistuu sen seuraksi porkkanalaatikon kanssa. Osittain tämä tilanne aiheuttaa jopa sen, että teen muutamia makuja ihan alusta lähtien ja siten jollain mittapuulla varmaan perinteisemmin kuin mitä Suomessa tekisin. Juuri nyt ovat luumut likoamassa, että saan luumusosetta joulutorttuihin. Täältä kun ei paistonkestävää valmista löytynyt, taikina sentään on jo jääkaapissa odottamassa eilen kaupan hyllystä kannettuna. Glögiä on myös turha etsiä, ellei sellaiseksi hyväksy saksalaistyyppistä Glühweinia. Siispä teen itse, alkuviikosta keittelin jo yhden kokeiluerän ja siitä tuli parasta ikinä. Myös muiden kuin minun mielestä. Siitä tulee muuten myös niitä tuoksuja jos mistä, kun kanelitangot ja muskottipähkinät yhdessä mandariinin kuoripalojen kanssa kuplivat kattilassa inkiväärin ja neilikan täydentäessä harmoniaa ja sen punaviinin tukiessa taustalla. Miksiköhän en tuotakaan ole koskaan ennen kokeillut?

Tärkeintä on kuitenkin se, että minulla on vierellä se rakkain ihminen. Päättyvä vuosi on ollut monesta ilon hetkestä huolimatta raskas, olemme viettäneet siitä suurimman osan erossa miehen lähdettyä jo helmikuussa tänne. Kun tilanteeseen vielä yhdistää muuttoa edeltäneessä tavarakadotuksessa kokemani havainnon valtavasta turhan maallisen omaisuuden määrästä, niin voin joululaulun sanoin todeta, että All I want for Christmas is you. Tietysti kääntöpuolena tässä on, että ne muut rakkaat ihmiset ovat kaukana. Jouluyönä olemme kuitenkin kaikki saman tähtitaivaan alla ja ajatuksissamme he ovat vahvasti muutenkin.

Rauhallista, tunnelmallista, maistuvaa ja tuoksuvaa Joulua. Siitä tulee varmasti hyvä, vaikkeivat paperisydämet olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä.

Läheltä pöytään ja pataan

Kyllä nyt on kuulkaa päästy piireihin. Me ollaan soittolistalla. Kalastajan tyttären soittolistalla. Homma menee näin: kun isäpappa eli se itse kalastaja tulee illalla paatillaan takaisin rantaan, tehdään nopea inventaario saaliista ja tytär ottaa puhelinlaitteen sorjaan käteensä. Asiakasrekisteri eli tämä jo mainittu soittolista käydään läpi ja päivän saalis myydään näin suoraan kuluttajille elikkäs meille kylän asukeille. Toimitus tapahtuu vielä saman illan aikana ja näin saatiin mekin puoli tuntia puhelusta kotiin toimitettuna kaksi niin tuoretta kummeliturskaa kuin vain olla saattaa. Tämmöisestä minä tykkään, tykkään kovasti. Lähiruokaa ja kaikki se muutaman euron rahaliikenne suoraan itse päähemmolle ilman välikäsiä tai muita turhia toimittajia. En nimittäin katso tytärtä välikädeksi vaan tuottajan omaksi myynti- ja markkinointiyksiköksi. Tässä kohtaa jopa välttämättömäksi, koska itse herra kalastaja ei pukahda yhtään englantia. Ihan selvä homma ei tilaaminen silti ollut, sillä parin myyntiartikkelin kohdalla, kuten juurikin tällä kummeliturskalla ei tyttärelläkään ollut hallussa kuin kroatiankielinen nimi oslič tai mol kuten kalaa myös täällä kutsutaan. Ensin piti siten vähän googeloida, että tiesin minkämallisesta meriasukista olisi kyse.

Kummeliturska on hyvää. Hitokseen hyvää, vaaleaa ruodotonta kalaa. Söimme ne sitten toimitusta seuranneena päivänä, kuvassa ovat siis jo vajaan vuorokauden jääkaapissa olleet yksilöt eivätkä valaistus tai kuvakulma ehkä ihan tee oikeutta sankareille. Ne ei oikeasti ole ihan noin rumia, vaikka sanottakoonkin etten haluaisi niiden hampaita omaa ihoani lävistämään. Minä, joka en ole ihan niitä tottuneimpia kalan käsittelijöitä, sain pienen ihmettelyn jälkeen kaloista oikein paistokelpoisia paloja irti. Perus filerointi ei onnistu johtuen aavistuksen erilaisesta rankarakenteesta kuin mihin suomikalojen kanssa on tottunut, kalan läpi kulkee kolmihaarainen luu, josta liha pitää veistellä irti, muita ruotoja ei sitten tosiaan olekaan. Ensi kerralla hanskaan operaation toivottavasti vielä huomattavasti paremmin ja lopputuloksena on sitäkin hienommat paistofileet. Sillä ensi kerta tulee, voidaan sitten kokeilla muitakin lajeja kuten pieterin kalaa tai mulloja. Myös katkarapuja on päivän saaliin joukossa yleensä tarjolla.

Lähellä on tarjolla muutakin hyvää. Nimittäin mausteita. Eilen sunnuntaina mies tekaisi karjalanpaistia, johon laakerinlehdet noukimme päivän koirakävelyreitin varrelta. Laakeria kasvaa täällä isoina puskina, tuoreita lehtiä vähän hieroessa tulee niistä ihan mahtava tuoksu. Ja tuoksua löytyy myös rosmariinista, toisesta runsain mitoin ympäristössä esiintyvistä kasvista. Sitä käytetään jospa pensasaitoina. Joulun Napua-ginistä tehtyihin GT-drinkkeihin saadaan siis asiaankuuluva vihreä komponentti ihan omalta etupihalta, ne puolukat voikin sitten olla vaikeampi juttu...

Ruoka on täällä paitsi ainakin mausteiden osalta jopa ilmaista, niin muutenkin ihan edukasta. Otampas tuosta pari otantaa paikallisen "Prisman" tai "Citymarketin" lähettämistä mainoksista:

kilo voita näyttäisi kustantavan 5,30 euroa

Gouda-juustoa saisi kilon 4,60 eurolla

possun ulkofileen kilohinta on 4,40 euroa

metvurstileikkelettä saa hitusen päälle 10 euron kilohinnalla vähän laadusta riippuen, jopa alle.

hillomunkkeja pääsee mutustelemaan alle 30 sentin hinnalla

kolmen paketin Tuc-keksipakkauksen saa joulun juustopöytään 1,40 eurolla

Pullon oikein kelpoa punaviiniä ruokapöytään saa 3-5 eurolla, sieltä ruokakaupasta toki senkin.

Ja se olut, joka aina kiinnostaa. Paikallinen Karlovačho maksaa puolen litran tölkissä aavistuksen päälle euron ja pullossa se on kuulemma edullisempaa. En itse olutta juo, mutta tuota olen nähnyt täällä omassakin jääkaapissa.

Kaikki edellä olevat hinnat on laskettu kurssilla 1 euro = 7,5 kunaa.

Toki on kalliitakin tuotteita, tuontitavarat on pääsääntöisesti tyyriimpiä kotimaisiin verrattuna etenkin, jos niitä kotimaisia vaihtoehtoja on hyvin tarjolla. Valikoimaa riittää yleisesti ottaen hyvin, päivämääriin kannattaa kiinnittää kuitenkin huomiota etenkin vähän vähemmän kiertävissä tuotteissa kuten sain huomata lauantaina jalopenoja hyllystä napatessani: syyskuussa olivat synttäreitään jo viettäneet. Kaupoissa on tämmöisen juustofriikin ihastukseksi upeat juustotiskit lukemattomine kiekkoineen ja kimpalaineen, joista henkilökunta sitten leikkaa paloja tai siivuja toiveen mukaan. Tuskin maltan odottaa joulun juustotarjotinta. Leikkeleet ovat myös runsaslukuisia ja hyviä, paikalliset nakit ja muut makkarat on myös toimiviksi todettuja. Lihatiskillä on pääasiassa possua, mutta toki myös muita lajikkeita. Eiliseen karjalanpaistiinkin saatiin todella hyvää naudan paistia, kana on myös paljon käytettyä lihaa. Ja kaurahiutaleitakin löytyy montaa sorttia, joten aamuinen kaurapuuroni on turvattu. Vielä kun saisi sellaista oikein hyvää irtonaista raejuustoa, niin olisi aamupala täydellinen. Jos ei oteta lukuun niitä perinteisiä ruisleipää ja salmiakkia, niin kyllä täältä kutakuinkin kaikkea haluamaamme ruokatavaraa saa. No jaa, lämminsavustettu lohi on kanssa kovaa huutoa niillä suomituontilistoilla. Eniten haastetta ostoslistan läpikäyntiin luo tuo kieli, kun ei pakkauksissa usein lue sen sisältöä kuin kroatiaksi. Etenkin saman tuotteen eri versioiden vertailua tämä pieni kielimuuriasia vaikeuttaa vielä melko vahvasti.

Suosi suomalaista -slogan on siis täällä muotoutunut Kokeile kroatialaista -hokemaksi, hyvällä menestyksellä.

Kivikauden talotekniikalla mennään

Kävely Murterin tai Betinan vanhan kaupungin halki on kuin paluu ties minne keskiajalle ellei huomioi muutamaa kadun yli kulkevaa sähköjohtoa. Ihan nykyaikaisimpia virityksiä eivät nekään tosin ole, mutta vahvistavat sentään aikakaudeksi vähintään 1900-luvun. Kivitalot huokuvat historiaa siinä missä näillä talvikeleillä kylmääkin.

Täällä kuten myös muuallakin Välimeren alueella tuo rakentaminen on vähän kuin lasten palikkaleikkiä: pystytetään seinät, laitetaan lattia ja katto. Pari ikkunaa sekä ovi paikoilleen ja kas, siinä meillä on talo. Vielä jos vähän maalataan tai rapataan ulkokuorta sekä pikkaisen pintoja pistetään sisäpuolellekin, niin valmista tuli. Siinä jää suomalainen insinööri talotekniikkasuunnitelmineen ihan yksikseen ihmettelemään kun sohvaa jo kannetaan sisälle. Ison osan vuodesta talon tulisi pitää lämpö sen ulkopuolella. Siinä kohtaa nuo entisaikojen paksut kiviseinät ja nykymaailman tiilestä tai betonista kasatut versiot toimivat tiettyyn pisteeseen asti mainiosti kun vaan ikkunaluukut ja ovet pidetään tiukasti kiinni. Nykymaailma on tuonut apunsa tähänkin asiaan, ilmastointilaitteet hurisevat sähkön voimalla viileyttä tupaan helpottaen etenkin loppukesän tukaluutta seinien alkaessa päästää lämpöä lävitseen. Ihan loogista kun päivälämpötilat huitelevat siellä 30 - 40 asteen tasolla eikä yölläkään niin kovin vilpoisaa tule.

Vaan sitten tulee tämä muutaman kuukauden talviaika. Päivisin ulkona on täällä rannikolla noin kymmenisen astetta ja yöllä käydään kylmimmillään nollan paikkeilla. Joinain päivinä tuuli ulvoo vielä tehostavana tekijänä nurkissa huuhtoen auringon pienenkin lämmön mennessään. Kosteuttakin piisaa. Näissä oloissa tämä rakennustyyli osoittaa omat hienoiset heikkoutensa: mitään lämpöeristeitähän ei rakenteissa ole, lämmitysmetodina lienee useimmissa taloissa tulisijat, kesällä viilentävät mutta nyt lämmitykselle säädetyt ilmalämpöpumput tai muut lisälämmittimet, jotka pistävät sähkömittarin pyörimään vinhasti. Sisälle muodostuu kosteutta, joka ei oikein pääse ulos. Olisihan se nyt ihan hassuttelua laittaa esim. suihkutiloihin mitään poistoilmareikää mihinkään. Kun ilmanvaihto tapahtuu lähinnä ikkunoita avaamalla ja kuten meillä, liesituulettimen pistämisellä samalla täysille tapahtumaa tehostamaan, niin sitten taas tulee sitä kylmää ja toisinaan aika kosteaakin ilmaa sisälle.

Me asumme tämmöisessä uudenkarheassa tiili/betonirakenteisessa talossa, noita ilmalämpöpumppujakin on joka huoneessa omansa ja niiden avulla toki saadaan lämmintä ja ilmakin liikkumaan. Olohuoneessa oleva kamina tuo paitsi tunnelmaa, myös lämpöä ja kuivattaa ilmaa. Ikkunat ovat kutakuinkin tiiviit, mutta lukuisista parvekkeen ovista ainakin osa kyllä kaipaisi vähän lisätiivistystä. Riesana on kuitenkin kostaus, jota öisin tiivistyy makuuhuoneessa ikkunoiden ja terassin ovien lasipinnoille ihan jo vain kahden ihmisen ja yhden koiran hengistyksestä lähtöisin olevana. Suihkussa käyminen toki lisää sitä vielä huomattavasti, eipä ole lattialämmityksiä kuivattamassa kylpuoneen kylmää klinkkerilattiaa. Aamurutiineihini kuuluukin aina tuo tehostettu ilmanvaihto liesituuletinta käyttäen, aika nopeasti sillä tavalla saa taas ikkunat kuiviksi ja raikkaan ilman muutenkin.

Näin täällä on pärjätty ja pärjätään nytkin. Villasukat voi laittaa jalkaan ihan kuin Suomessakin ja kaminaan riittää puuta poltettavaksi. Onkin muuten hyvää puuta eikä mitään humahtavaa pehmoversiota. Muutama klapi palaa pitkälti toista tuntia ja lämpöarvot tuntuvat olevan kohdallaan. Eikä tässä ole kuin pari kuukautta siihen, kun auringon tehot alkavat taas nousta. Sitä ennen nautin ihan parhaista ulkoilukeleistä ja valoisista päivistä.

Mikä mutteri se nyt taas olikaan?

Murder? Mordor? Mutter? Eikun Murter. Kun kuulin ensimmäisen kerran, että sijoitummekin Kroatiassa talvikuukaukausien ajaksi tämmöiseen pikkukylään, ei sen nimi millään meinannut upota sanavalikoimaani oikein. Murter. Empä ollut ikuna kuullutkaan. Kartasta selvisi, että kyse on saaresta, johon sentään kulkee tie ja siten myös autoliikenne. 

Täällä sitä siis nyt ollaan, Murterin saarella. Itse asiassa tällä noin kymmenen kilometriä pitkällä kapealla maapalasella sijaitsee neljä kylää: Tisno siellä saareen johtavan nostosiltatien kohdalla, Jezera sen lähettyvillä tuolla saaren eteläisessä osassa ja sitten täällä pohjoispäädyssä ihan kiinni toisissaan Betina ja saaren nimikkokylä Murter. Tuossa kuvassa näkyvät molemmat, Murter isompana vasemmasta reunasta keskelle asti ulottuen ja Betina tuolla oikealla ihan rantaviivaa myötäillen. Tosiaan vaikea on sinänsä sanoa, missä toinen loppuu ja toinen alkaa, kun täällä liikkuu. Kuva on otettu tuolta lähinyppylältä, jonne pääsee mukavasti kiemurtelevaa polkua pitkin kipuamaan ja kieltämättä aika palkitsevia maisemia ihailemaan. Taustalla näkyvät mantereen puolen rantaa seuraavat vuoret, niille saattaa tässä seuraavina kuukausina lumihatut huippujen suojaksi ilmestyä.

Paikka on kuin likimain mikä tahansa suomalaispaikkakunta: Tosi kiva kesäkaupunki. Näin talvella on sitten vähän hiljaisempaa, on jopa vaikea sanoa mitä kaikkea täällä oikeastaan olisi kun lähes kaikki paikat ovat kiinni. Pieniä ruokakauppoja on sentään auki useampi, yksi ravintola ja ainakin kaksi kahvilaa olen myös bongannut. Iso osa tuossa kuvassa näkyvistä taloista on loma-asuntoja sisältäviä ja luonnollisesti niidenkin osalta kysyntä on juuri nyt aika vähäistä joten ikkunaluukut ovat kiinni ja pihat hiljaisia. En edes uskalla arvioida, kuinka paljon tämän kyläkaksikon väkimäärä lisääntyy, kun turstikausi on kelin tavoin kuumimmillaan ja asunnot täynnä auringosta nauttivia ihmisiä. Pakkohan tänne on tulla sitten kesällä katsomaan, miltä meno ja paikat näyttää tositoimissa.

Koiran kanssa ollaan hortoiltu lähiympäristöä ristiin rastiin, löydetty huikean kauniita paikkoja ja toisaalta esimerkiksi sijoilleen romahtaneiden asuntovaunujen hautausmaa. Kuvassa on parin sadan metrin päässä sijaitseva lähikirkkomme, Pyhän Michaelin kirkko, joka on nykyiseen kokoonpanoonsa valmistunut 1700-luvulla. Sen torni on muuten nyt joulun alla hienosti iltavalaistu kuten muutamat muutkin kohteet. Lähes poikkeuksetta kaikki ne harvat paikalliset, joita tapaan reisuillani ovat ystävällisiä ja tervehtivät iloisesti. Puhunkin ihan sujuvaa kroatiaa, sikäli kun se rajataan hyvää päivää -tervehdykseen dobar dan. Sillä ja hymyllä pärjää pitkälle, sitten seuraavaksi keskustelun mahdollisesti jatkuessa vastapuolen toimesta totean jo vähän vähemmän sujuvasti etten kieltä enempää puhu. Englanti on onneksi kohtalaisen hyvin ymmärretty ja puhuttu etenkin nuorempien ihmisten toimesta. Tiuku on tietysti se, joka eniten kerää huomiota täälläkin. Koiria on kylillä montaa sorttia niin koon kuin värinkin mukaan listattuna, mutta jostain syystä tuo pieni valkoinen touhottajani saa lähes joka päivä jonkun höpöttelemään itselleen jotain. Minä sitten koitan selventää, ettei se ymmärrä yhtään paremmin kroatiaa kuin omistajansakaan.

Saaren pääelinkeinoja ovat luonnollisesti turismi, mutta myös kalastus sekä oliivien ja viikunoiden viljely. Saarella tuotettu oliiviöljy on useastakin lähteestä saamani tiedon mukaan Kroatian huippuluokkaa ja palkittu myös kansainvälisesti. Vielä en valitettavasti ole sen makua päässyt henkilökohtaisesti toteamaan, mutta asia on toki tarkoitus korjata lähitulevaisuudessa kunhan tuota ainetta jostain löydän. Tähän aikaan vuodesta oliivipuita karsitaan ja niiden ympärillä olevaa kasvustoa siivotaan muutenkin, mistä merkkinä ovat sieltä täältä tyynellä säällä nousevat savuvanat. Polttamalla saadaan poistettujen oksien ravinteet palautettua tuhkana karuun maahan ja puiden aluset pidettyä siisteinä helpottamaan sitten aikanaan sadonkorjuuta. Muutenkin savu on täällä tullut tutuksi, asumuksia lämmitetään paljolti puulla ja illan "sininen hetki" auringon laskiessa on täällä tyypillisesti "savuinen hetki", kun ihmiset laittavat tulta hellaan illan alkaessa viilenemään. Niin meilläkin, useana iltana olemme sytytelleet tulet pieneen punaiseen kaminaamme. Vaikka asunnossa lämmitys hyvin ilmalämpöpumppujen avulla toimiikin, auttaa kaminan poltto kuivattamaan sisäilmaa, mikä taas parantaa asumismukavuutta selkeästi.

Ehkä isoiten minua täällä ahdistava asia on jätehuolto. Sitä kun on tottunut aika tehokkaasti lajittelemaan ja kierrättämään, tuntuu aina vaan yhtä pahalta laittaa kaikki syntyvä jäte lasipulloista biojätteisiin samaan roska-astiaan. Ilmeisesti suuremmissa kaupungeissa asia on jo paremmalla tolalla, mutta Murterissa mennään vielä kovin alkukantaisesti eteenpäin. Koitan kyllä selvittää, josko jotain keräyspisteitä vaikkapa lasi- ja muovipulloille löytäisin.

Kaiken kaikkiaan juuri nyt tämä Murter on kuitenkin hyvä paikka olla. Kun auringon laskiessa kävelee täysin autioilla rannoilla ja saa ihan rauhassa katsella tätä maisemaa, niin hymyilen itsekseni. Hyppy tuntemattomaan toi minut tänne ja jalkojen alla on tukeva rantakallio. Siltä on hyvä ponnistaa eteenpäin.

Maahanmuuttajien itsenäisyysjuhlat

Viime viikonloppuna automatkasimme Zagrebiin halki Kroatian ylänkömaiden. Tätä rannikkoa reunustaa korkeahko vuorijono, jonka toisella puolella aukeaa melkoisen erinäköinen Kroatia. Ensin piti kuitenkin kiipustaa sinne ylös. Lauantaina oli hieman suoraviivaisemmin maisemaa halkova moottoritie syystä tai toisesta alkumatkan osalta suljettuna ja päädyimmekin mielenkiintoiselle kiertoreitille. Vaihtunut reittisuunnitelma tarjosi näkymiä, jotka jos eivät nyt vallan henkeä salvanneet, niin läheltä liippasivat kuitenkin. Kapeahko tie kiemurteli jyrkkää seinämää ylös ja toisinaan piti kyllä siinä kartanlukijan paikallakin kääntää katse tiehen, koska sinne sivulle katsottaessa alkoi hitusen huimaamaan. Tiputus alas oli pitkä ja suoraviivainen.

Kun ensimmäinen ylösnousemus on suoritettu, onkin matka sitten aika tasaista kohti sisämaan ydintä, Zagrebia. Takaisin moottoritien vauhdin huumaan päästyämme saimme katsella maaseutua kylineen ja viljelysmaineen sekä metsää. Mannermaisen ilmaston ero rannikolla vallitsevaan välimerelliseen ilmastoon on selvä. Siellä oli talvi, ei tosin vielä lunta mutta vihreys ja vehreys olivat poissa ja tilalla oli ruskean monia sävyjä. Havupuut sentään toivat vähän tummaa syvää vihreää sekaan.

Perillä meitä odotti joulutunnelmaan verhoutunut kaupunki, joka kuhisi elämää. Joulumarkkinat olivat vallanneet keskustan ja niin paikalliset kuin sankat turistijoukotkin kuljeskelivat kojujen seassa pysähtyen välillä kuuman juoman ja suolapalan äärelle tai ostoksia tekemään. Turisteja tosiaan riitti, se kävi ilmi hotellia varatessammekin: moni hotelli oli jo täynnä. Saimme onneksi huoneen koiraystävällisestä Hotelli Palacesta aivan huippusijainnilla.

Illalla oli sitten vuorossa se varsinainen kaupunkilomamme syy: Kroatia-Suomi yhdistyksen pikkujoulu. Ja kas, siellä me maahanmuuttajat sitten kokoonnuimme työläiskaupunginosan paikalliskuppilassa, mongersimme omaa omituista kieltämme, joimme omaa omituista juomaamme (lonkeroa) ja nauroimme illan edetessä kovaankin ääneen, mitä saattoi edesauttaa sekä se lonkero että paikalliset olut- ja viinituotteet. Onneksemme kyseisen annisteluravintolan muu asiakaskunta oli sitten kai niitä paljon puhuttuja suvakkeja, koska me mamut saimme tämän kaiken tehdä ihan rauhassa, vailla ainoatakaan pahaa silmää, epäasiallista huutelua tai kyräilyä. Päin vastoin, tarjoilija halusi itsekin maistaa tuota omituisen näköistä harmaata juomaa (ja huomatkaa, saimme siis tuoda ravinteliin myös omaa alkoholijuomaa ja sitä siellä luvan kysyttyämme myös nauttia) ja muutamat kantakroatialaiset vallan tulivat juttusille ihan positiivisessa hengessä.

Tutustuimme moneen mukavaan tyyppiin. Suomalaisyhteisö on täällä pieni eivätkä kaikki toki olleet paikalla, mutta oli todella mahtavaa päästä juttelemaan maassa jo vuosikymmeniäkin olleiden suomalaisten kanssa. Osa on löytänyt täältä puolison, osa muuten vaan maahan päätyneitä ja siihen tykästyneitä. Mukana joukossa oli myös sellaisia kroatialaisia, jotka syystä tai toisesta ovat kiinnostuneet piskuisesta maastamme jopa siinä määrin, että olivat opiskelleet tätä hitusen haastavaa kieltämme. Huikeaa.

Tällä viikolla juhlinta on sitten jatkunut. Itsenäisyyspäivä nosti pintaan monenlaisia tunteita. Varsinaisen päivänsänkarin Suomen lisäksi tämä oli lähes vuosi sitten menehtyneen Patu-koiramme syntymäpäivä ja nyt siis ensimmäistä kertaa vuosiin ei niitä synttäreitä kakkukesteineen vietetty. Kyllä se pienen kimaltavan kosteuden sai silmäkulmaan nousemaan. Vaan niin sai se varsinainen päivän aihekin. Televisiossa muisteltiin vuoden takaisten linnanjuhlien kohokohtaa, veteraanien lauluesitystä presidenttiparille. Yhä vain se kosketti. Ei unohdu heidän sankaritekonsa, vaikkei omaan muistihistoriaani sota ja sen tapahtumat tietysti ylläkään. Eivät yllä kovin monen suomalaisen muistiin enää, me jälkipolvet voimme vain vaalia historiaa ja arvostaa siihen kuuluvia tekoja ja ihmisiä. Etenkin niin kauan, kun heitä vielä keskuudessamme on. Kroatiassa moni vielä muistaa sodan, minäkin muistan uutisten kertoneen Balkanin sodasta ja Jugoslavian hajoamisen. Täällä arpiakin on varmasti vielä jäljellä, vaikka avohaavat ovatkin ajan saatossa jo umpeutuneet. Sodan taustat olivat hieman erilaiset, mutta sen kauhut silti samat ja jälkiä vieläkin nähtävissä. Lopputuloksena sodista Suomelle oli itsenäisyyden säilyttäminen, täällä sen saaminen.

Ensimmäistä kertaa muuten nyt itsekin ulkosuomalaisena havaitsin, että tasavallan presidenttimme lähettää myös meille oman itsenäisyyspäivän tervehdyksen. Se on uusi lisäys muutoin kovin perinteiseen juhlintaan. Aamu alkoi Sibeliuksen Finlandialla, illalla syttyivät sinivalkoiset kynttilät ja linnanjuhlia katsottiin täälläkin. Ja minäkin tykkäsin Robinin asusta ja olemuksesta.

Reissukoirakin kotiutuu

Ensimmäinen viikko Kroatiassa tulee täyteen. Marraskuu on vaihtunut joulukuuksi ja elämä rupeaa pikkuhiljaa asettumaan niihin matalareunaisiin uomiin, jotka tässä kohtaa ovat reitillä käytössä. Tavarat on purettu siltä osin kun ne nyt tähän asuntoon puretaan ja vähän alkaa jo tuntua luonnollisemmalta kutsua asumusta kodiksi.

Jos tässä pienet tirsat ottaisi mamman kirjoitellessa blogiaan.

Yksi selvä merkki asettumisesta on myös se, että Tiuku pystyy jo pikkuhiljaa rentoutumaan täällä kunnolla ja ottamaan isoon tarpeeseen tulevia päiväunia esimerkiksi juuri nyt tuossa vieressäni sohvalla. Pikkukoiralla on kyllä ollut rankkaa viime aikoina: ensin asunnon tyhjentyminen Suomessa, sitten matkustaminen halki Euroopan laiva- ja automatkoineen, nyt täällä täysin uuset haisut, äänet, paikat ja uusi ihminenkin kanssamme vielä vuoden loppuun asti asuvan harjoittelijan muodossa. Sisällä se on viipottanut mun perässä kun olen tavaroita järjestellessäni sinkoillut pitkin asuntoa ja muutenkin on pitänyt jatkuvasti olla valppaana. Erityisesti uudet äänet ovat aiheuttaneet muutenkin aavistuksen äänistressaavalle Tiukulle lisähaastetta kotiutumiseen. Alkuviikosta aika kovaa puhaltanut tuuli sai aikaan omanlaisia äänimaailmoita kolisutellessaan terassikalusteita ja vinkuessaan ikkunaluukuissa päivin öin. Lisäksi vieressä on rakennustyömaa, josta kuuluu vaihtelevasti jos jotakin koneiden kolinaa ja kalinaa. Vaan nyt alkavat nekin olla jo tuttuja jutuja ja muutenkin koiruus on astetta muutamaa rennompi. Juuri äsken sain imuroida koko asunnon ja olla muutenkin pidempiä aikoja täysin näköpiirin ulkopuolella neidin vain koisiessa omassa pesässään. Koti se on koirallakin. Aiemmin Tiuku on tottunut viettämään arkisin työpäivien pituudet yksin kotona ja saanut siis ladata akkujaan kunnolla. Vaan eipä enää. Se kohta varmaan jo toivoo mun häipyvän muutamaksi tunniksi, että saisi hetken omaa aikaa ja rauhaa.

Aamulenkillä biitsillä, päivällä mentiin sitten jo uimaan.

Paitsi että sisällä on rankkaa, niin ulkoilutkin ovat näin alkuun monta kertaa kuormittavampia kuin ennen. Suomessa arkisin teimme töiden jälkeen noin tunnin lenkin aamu- ja iltapyrähdysten lisäksi, täällä olemme nyt seikkailleet noin parin tunnin reissuja toistaiseksi vielä joka kerta uusiin reitteihin tutustuen. On haastavaa maastoa nousuineen ja kivikkoineen, on outo kovin suolainen meri jonka vesi pisti vähän oksentamaan, on kissoja ja irrallaan vastaan tulevia koiria. Viimeksi mainitut ovat kaikki kyllä olleet kilttejä ja kaulapannoista päätellen jonkun ihmisen kanssa eläviä, mutta ainahan se jännittää vähän hihnan yläpäässäkin kun vastaan tepastelee tuntematon koira tuntemattomin aatoksin. Tiuku on onneksi hurjan kohtelias ja osoittaa kaikin tavoin olevansa ihan vaan ohikulkumatkalla ja muutenkin rauhaa kannattaen. Mutta terrieri se on ja jos vastapuoli ryhtyisi ryttyilemään niin satasen varmasti on meidän näpsä vähintään yhtä ärränä niskavillat taivasta kohti sekunneissa sojottaen. Toivottavasti toistaiseksi koettu linja säilyy ja karvat nostaa pystyyn vain pohjoisesta puhaltava tuuli.

Huomenna koittaa taas uusi seikkailu, kun lähdemme viikonloppua viettämään Zagrebiin. Tiukukin on kutsuttu siellä järjestettävään Kroatia-Suomi -yhdistyksen pikkujoulujuhlaan. Pitää varmaan vähän siistiä karvanaamaa tänään, että on sitten edustavana huomenna. Mummelin maailmanvalloitus siis jatkuu, vaan helppohan se on tuollaisen reissaamiseen tottuneen kanssa mennä.

Kun hyviä asioita tapahtuu

Asioita voi suunnitella tiettyyn pisteeseen, mutta varsin usein käy niin, että se kuuluisa yksi asia vain johtaa toiseen ja muodostuvan tapahtumaketjun lopputulemana päädytään johonkin ihan muuhun kuin alkuperäisessä suunnitelmassa ehkä olisi ollut hahmoteltuna. Näin voidaan todeta myös meidän Itävallan ihmettelystämme.

Ajettuamme yön aikana lukemattomien rekkojen seassa läpi Saksan, siirryimme aamupäivän aikana Itävallan puolelle. Olimme päättäneet yöpyä siellä jossakin majoituslaitoksessa ja levätä ennen viimeistä ajorupeamaa. Aloin etsiä reittimme varrelta sopivaa pysähdyspaikkaa valitsemalla pienten paikkojen nimiä ja iskemällä ne Googlen kuvahakuun. Tähtäimessä olisi mahdollisimman idyllisen näköinen vuoristokylä, josta sitten pitäisi vielä löytää sänky alle ja katto päälle. Tämä huippuunsa viritetty metodi johdatti meidät kylään nimeltä Spital Am Pyhrn. Sen tarjonnasta bongasin upean, hieman linnamaisen hotellin, jonka säännöissä tosin todettiin, etteivät lemmikit olisi tervetulleita. Se ei aiemman tietoni mukaan välttämättä ole aina niin kiveen hakattua etenkään pienten kilttien koirien suhteen, joten päätimme yrittää onneamme. Varasuunnitelmana meillä oli hieman perinteisemmän alppitalon näköinen majapaikka, jossa nelijalkaisetkin sallittiin.

Saavuimme pittoreskiin kylään ennen puoltapäivää ja ykkösvaihtoehtohotellimme löytyi helposti. Minä kipaisin kysymään, mikä olisi mahdollisuus huoneen saamiseen koiran kanssa. Ensimmäinen löytämäni ovi oli lukittu, samoin toinen. Kolmas sentään avautui ja kohdatti minut vastaanottoon, tosin valaisemattomaan sellaiseen. Tiskin takana kuitenkin puuhasteli nainen, jolle rohkeasti esitin asiani. Vastaukseksi sain, että hotelli on suljettu ja avautuu vasta kolmelta iltapäivällä. Parin tarkentavan keskustelupätkän jälkeen minulle selvisi, että koko hotelli oli vielä suljettuna odottamassa hiihtokauden alkua, mutta poikkeuksellisesti se olisi auki yhden vuorokauden ison seminaarin vuoksi. Ja kyllä, me voisimme majoittua myöskin. Ja kyllä, koirakin oli ihan tervetullut. Ja herttinen sentään, saisimme huoneen heti. Meillä kävi isohko tuuri ja toisaalta tiskin takana ollut nainen osoitti äärimmäisen mahtavaa palveluasennetta, sillä hänen työvuoronsa ei vielä ollut edes alkanut. Kysäisin vielä, josko hänellä olisi tiedossaan mitään rengasliikettä tai autokorjaamoa, sillä automme toisen takarenkaan venttiili oli alkanut hieman vuotaa. Saimme opastuksen paitsi läheiselle autokorjaamolle, myös tiedon kylän ainoasta auki olevasta ravintolasta illallista ajatellen.

Tässä kohden pari sanaa kyseisestä hotellista, jonka nimi on varsin kekseliäästi Jufa Hotel Spital Am Pyhrn. Sen paikalle on 1100-luvulla perustettu sairaala, joka 1400-luvulla on muutettu luostariksi ja tuolloin on aloitettu rakentamaan niitä rakennuksia, joista hotelli nykyisin muodostuu. 1700-luvulla on kylkeen vielä rakennettu kirkko, joka muuten sanalla sanoen oli huikea sisältä päin. Eli historiaa piisasi, pytinki oli upea ja vuosi sitten avattua hotellia varten se oli todella hienosti vanhaa arvostaen remontoitu. Meidän huoneemme holvikaarikatto oli noin viiden metrin korkeudella, ulkoseinien paksuus oli likimain metrin verran. En voinut kuin miettiä, mitä kaikkea nuo seinät ja katto ovatkaan vuosisatojen aikana saaneet kuulla ja todistaa. Nyt ne todistivat kolmen väsyneen matkaajan parin tunnin päiväunet ja sen, että joku ystävällismielinen ihminen toi ovemme taakse koirankupin ja siinä kaksi makoisaa pientä puruluuta.

Uudesti virkistyneinä lähdimme etsimään sitä autokorjaamoa. Saamiemme ohjeiden mukaisesti löytyikin liike, jossa pari heppua olivat ilmeisesti jo päättäneet korkata perjantaipullon. Toinen ei puhunut sanaakaan englantia, toinen sentään alkoi pienen alkuarastelun jälkeen sitä riittävästi ymmärtämään ja suullisesti tuottamaan, joten lopputuloksena saatiin ripeästi uusi venttiili ja rengaspaineet kohdalleen. Tarjoamamme parikymppiä oli kuulemma aivan liikaa, mutta pidimme päämme ja kieltäydyimme vähäisemmän korvauksen antamisesta. Meille oli vain suuri ilo ja huojennus saada matka jatkumaan ehjän menopelin kanssa. Huristelimme takaisin hotellille ja lähdimme siitä jalkaisin tutustumaan lähiympäristöön ja ihastelemaan alueen maisemia sekä arkkitehtuuria.

Päätimme nauttia aikaisen illallisen, sillä suunnitelmissa olisi kunnon pitkät yöunet. Jo sinne ainokaiseen ravinteliin lähtiessämme huomasimme hotellia vastapäätä olevan pienen puisen myyntikojun, jossa selvästi tarjoiltiin juomia ja muutama asiakas olikin sen pystypöytien luo itsensä parkkeerannut. Palattuamme illalliselta päätimme mekin mennä nauttimaan yhdet juomat ikäänkuin digestiivin muodossa. Tarjolla oli mm. kuumaa punssia ja kuumaa siideriä jonka nimi tosin oli jotain muuta, Ja sitten siinä kävi niin, että aika pian meiltä kysyttiin mistä olemme ja mitä ihmettä me teemme tässä pienessä kylässä. Ja sitten ne asiat alkoivat johtaa toisesta toiseen, koiramme päätyi kiertämään yhden asiakkaan kymmenvuotiaan tyttären taluttamana kylän keskustan noin kymmenkunta kertaa ristin rastiin, minä päädyin vierailemaan samaisen naisasiakkaan kotona ikivanhassa puisessa alppitalossa ihan siinä vieressä ja autokorjaamon heput paljastuivat yhden asiakkaan likimain parhaiksi ystäviksi. Ja monta muutakin asiaa tapahtui. Kyseessä oli kojun avajaiset ja meidän ansiostamme taisivat sitä isännöineet nuoret miehet tehdä hyvän tilin. Kaikki paikalle tulleet saivat nopeasti tilanneselvityksen kahdesta suomalaisesta, jotka olivat eksyneet kylään Googlen kuvahaun myötä ja niin saimme kertoa matkamme tarkoituksesta yhä uudelleen ja uudelleen, yhä uusien ja uusien juomien tukemana. Tuli käytyä läpi mäkihyppääjät (saimme muun muassa kertoa mitä Matti Nykäselle kuuluu nykyään ja olimme kaikki samaa mieltä siitä, ettei Janne Ahosen olisi pitänyt enää jatkaa vaan lopettaa huipulta) sekä opimme oikean tavan juoda Jägermeisteria pikkupulloista. Osa paikalle tulleista ei puhunut englantia, joten heille ja heidän sanomisensa tulkattiin, puhetta riitti siis paljon niin englanniksi kuin saksaksikin, Ei muuten tullut aikaista petiin menoa, tuli kutsut tulla uudestaan ja vasta sitten olisi kuulemma meidän vuoro tarjota kierrokset. Ilta oli äärimmäisen hauska, tutustuimme moniin ihaniin ihmisiin ja ihastuimme suuresti tuohon pieneen kylään jota sen omat asukkaat rakastavat ehdoitta. Me palaamme kyllä ja tarjoamme ne kierrokset.

Paniikista paatin petiin ja miten se tapahtui

Paniikki ja epätoivo. Mieltä kalvava paniikki ja syvä musta epätoivo. Ne olivat päällimmäiset tunteet eilen herätessäni viideltä valottomaan aamuun parin huonosti nukutun tunnin jälkeen. Mietin kauhuissani kaikkea vielä tekemätöntä ja sitä tosiasiaa, että kolmelta iltapäivällä meidän tulisi olla satamassa valmiina jättämään harmaa, tihkusateinen Suomi taaksemme. Me emme tulisi selviytymään. Vaikka pääsisimmekin ajoissa laivaan, jäisi koti järkyttävään kuntoon eikä kaikki taatusti mahtuisi autoon. Tunsin päänsäryn vihlovan ohimoilla ja vatsanpohjassa velloi.

Kymmenen yli kolme olimme satamassa. Check in –tiskillä paperimme tarkistava nainen naurahti nähdessään automme, jossa kaiken tavaramäärän keskellä oli mukana myös oliivipuumme. Sen oksat viistivät auton kattoa taipuen mutta taittumatta, valmiina lähtemään alkuperänsä mukaisiin olosuhteisiin. Me olimme selviytyneet. Kaikki mahtui kuin mahtuikin autoon täydellisen pakkaustyön tehneen mieheni ansiosta ja koti jäi siistinä ja tyhjänä odottamaan uusia asukkaita. Mutta yksin ei ihminen selviä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa selviytymisen ja täydellisen kaaoksen erottivat toisistaan mieheni sisko ja äiti. He imuroivat, kuurasivat jääkaappia, viimeistelivät pihaa talvikuntoon siivoamalla lumen alle kaatuneet pionin varret pois ja veivät roskia. He jopa lupasivat tyhjentää jääkaapin takaosaan piiloutuneet ja sinne unohtuneet lähes tyhjät tacokastike- ja jalopenopurkit ja viedä ne sitten lasinkeräykseen. Minä kun en niitä halunnut lattialla tavaraa nielleeseen jätesäkkiin sellaisinaan heittää, muutenkin jo ihan liikaa tavaraa päätyi sen sisältönä sekajätteeksi energiapolttoon. En voi sanoin taikka kuvin ilmaista sitä kiitollisuuden määrää, jota tunnen näitä ahkeria apulaisia kohtaan. Minä sain pakata loput hilavitkuttimet ja hengittää, kun välillä meinasi sekin kaikessa kiireessä unohtua. Me selvisimme.

Tätä kirjoittaessa seilaamme jossain Itämeren aalloilla. Matkaamme laivalla Travemündeen ja siitä alkaa sitten automatka kohti uutta kotia. Kotia, joka ensin sijaitsee pienessä Murterin kylässä Kroatiassa. Tässä kohtaa muuttomatkaa lepäämme ja syömme, muuta tekemistä täällä ei oikeastaan olekaan. Viime yönä sain pitkästä aikaa kunnon yöunet, ei ollut kiire herätä ja laivan pieni keinunta tuuditti unta. Mikäs oli nukkuessa mainion aterian päälle, eivät turhaan kehu näitä rahtilaivojen sapuskoja. Sorttia oli enemmän kuin seitsemän, jälkiruokapöytä olisi saanut siskoni ja entiset kollegani tirauttamaan ilosta. Tänään on aamupäivällä nautittu brunssi auringon kiillellessä aalloilla ja vielä on illallinen tiedossa ennen Saksan maaperälle rantautumista. Olo on kuin jouluna, paljon lekottelua ja syömistä.

Eilinen paniikki tarttui myös koiraan. Se stressasi kun minä stressasin ja kaikki sinkoilivat sinne tänne koiran mielestä eittämättä varsin sekopäisen oloisina. Tosin eniten se taisi pelätä sitä, että tavaran poistuessa asunnosta se saattaisi kaiken sekasorron keskellä unohtua kyydistä. Heti autoon päästyään karvakuono rauhoittui täysin ja täällä laivalla se on ollut oikein mallikas matkustaja. Hytissä ollaan rauhallisesti ja kannella on käyty ulkoilemassa sekä hyödynnetty kieltämättä melko askeettista mutta asiansa ajavaa koiravessaa (=neliön kokoinen pikkukivillä täytetty laatikko jossa on pystyssä yksi puukeppi). Univajetta taitaa Tiukullakin olla hitusen paikattavaksi, sen verran tyytyväisenä neiti vetää unta pollaan. Se on onnellinen, kun koko lauma on kasassa eikä kukaan häsää sinne sun tänne.

Tästä se siis lähtee, maastamuutto on tapahtunut onnistuneesti ja yhdessä mennään koko jengi kohti uutta. Ilman paluulippua.

Aamujeni ilo

Eilen lauantaina uppouduin aamulla Hesariin. Se oli niin erityisen hyvä lehti, olisin voinut viettää koko aamun lukien artikkeleita joiden aiheet tuntuivat olevan aivan poikkeuksellisen paljosti minua kiinnostavia. Lapin jäkäläkadon syyt ja seuraukset saivat ajattelemaan, artikkeli vanhan talon kunnostamisesta toi mieleeni siskoni uudet ihanat haasteet heidän juuri hankkimansa kiinteistön kanssa. Sekalaiset ilmoitukset tuntuivat suorastaan kutsuvan seikkailemaan joukkoonsa. Vaan kun seinällä itse asiassa vielä kesäajassa ollut kello muistutti siitä, että piti siirtyä aamussa eteenpäin.

Parisenkymmentä vuotta paperinen Hesari on kuulunut aamuihini, se on seurannut minua muuttaessani edes takas pääkaupunkiseudun ja Päijät-Hämeen väliä. Se on pistänyt minut heräämään arkiaamuisin riittävän ajoissa, jotta aamiaisen kera ehtii rauhassa selailla rapisevan kahisevien sivujen uutisia. Se on tarjonnut monta ah niin ihanaa viikonloppuaamua, jolloin vailla kiirettä saa syventyä lehden juttuihin muutamankin kahvikupillisen toimiessa taustatukena. Torstain lehdestä on viime aikoina tullut ehkä hienoinen suosikkini, sitä lukiessa tahtoo kello aina rientää laukalle ja muut aamutoimet sujua pikakelausta muistuttavalla tahdilla. Ja kuukausiliite, se tuo aina oman lukuelämyksensä ilmestymisviikonloppuihin, vuodesta toiseen se on koluttu juttu jutulta läpi. Niin tuttu se on, että ihan hämmennyin kun taannoin ensimmäisellä aukeamalla ei vastaan tullutkaan Toyotan mainos kuten oli tullut jo ties kuinka monta vuotta.

Eilen aamulla tajusin kirpaisevasti, että aamuni tuon paperisen ystäväni kanssa ovat luetut. Ehkä juuri siksi se tuntui niin poikkeuksellisen läheiseltä. Se alkoi loistaa kirkkaimmin ennen sammumistaan. Lähipäivinä koittaa se aamu, kun postilaatikko on tyhjä aamun hämärässä. Paperilehtitilauksemme muuttuu digitaaliseksi ja minun on kohdattava ystäväni ruudun takaa kuten Rauli Badding Somerjoenkin ikkunaprinsessansa aikoinaan. No, jos tätäkin vääjäämättä eteen tulevaa asiaa lähestyy positiivisen asentaan kautta, niin eipähän tule musteen tahraamien sormien tunnistekuvioita tuolin selkänojaan pöydästä noustessa.

Luopumisia on siis paljon tiedossa, mutta paljosta on jo luovuttukin. Kuten huonekaluista, perjantaina lähti viimeisenä sänky kahden erittäin mukavan venäläisen nuoren miehen matkaan. Täällä me nyt pidämme koiran kanssa leiriä olohuoneessa paksulla ilmapatjalla ja muutoin vaellamme tyhjissä huoneissa. Aika ankeaa ehkä, muttei ankeaa aikaa kuitenkaan. tämä on niitä viimeisiä askelia kohti uutta elämän osiota. Asunnon riisuminen on samalla muistuttanut siitä, miten paljon pidän tästä asunnosta. On kuin näkisi sen paljon puhutun metsän puilta. Rakastuimme aikoinaan mieheni kanssa tähän asuntoon ensisilmäyksellä, tiesimme välittömästi löytäneemme sen oikean astuttuamme sisään yksityisnäytöllä. Onneksi luopuminen nyt ei tarkoita kokonaan luopumista, vaikkei olekaan mitään tietoa siitä, milloin mahdollisesti itse taas kannamme tänne huonekaluja sisään. Toivottavasti vuokralaiset rakastavat tätä kuten mekin.

Ulkona maa on valkoinen, oli ihanaa ehtiä näkemään lumi ennen lähtöämme. Kroatiassakin lunta toki vuorilla on, mutta rannikolla ei sen näkeminen ainakaan kovin todennäköistä pitäisi olla. Niin tosiaan, Adrianmeren rannalle tässä ollaan lähdössä, en ole kohdettamme vielä täällä blogimaailmassa maininnutkaan. Split tulee olemaan varsinainen uusi kotikaupunkimme, mutta talvikuukaudet vietämme alkuperäisistä suunnitelmista poiketen hieman pohjoisempana pienessä rannikkokylässä. Vaan siitä enemmän sitten kohteeseen päästyämme, sitä ennen nautin vielä viimeisistä aamuista paperisen aamiaisseurani kanssa.

Sohva ja selitykset pois

Nyt alkaa ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että operaatio asunnon tyhjennys saavuttaa jonkinlaisia tuloksia. Kaapeissa on tyhjiä hyllyjä ja lattiaa on tullut esiin muutamien poistuneiden huonekalujen alta. Edessä on tehoviikko, jonka päätteeksi lähtee sitten likimain kaikki loput huonekalut. Ne on siis vielä sitä ennen tyhjennettävä, lipastojen ja yöpöytien laatikot pengottava viimeistä nurkkaa myöten, tv-tasosta setvittävä kaikki laitteet ja etenkin niiden johdot ulos, sohvaltakin siirrettävä russeli ja russelityyny sivuun. Sitten onkin paljon tavaraa lattioilla, kasoja ja pinoja jotka on lopuksi vain järjestelmällisesti perattava. Suurin piirten olen kerännyt kaiken järkevän myyntiartikkelitavaran jo pois, jäljellä on siis joko jotain säästettävää tai poistoon lähtevää. Ja tuota jälkimmäistä on paljon.

SPR:n Kontti-myymälä sai tänään pari isoa Ikean kassillista tavaraa, sinne päätyivät CD:t ja DVD:t, joitain kirjoja ja vähän vaatteita. Tuntui todella hyvältä jättää kassit sinne, Minä en niiden sisällöllä enää mitään tee, mutta jollekin niistä voi olla iloa. Ja samalla koko prosessissa syntyy arvokasta apua tarvitsevien hyväksi. Vielä on alakerran lattialla parit pinot kirjoja vietäväksi sinne sairaalaan ja toisaalta Helsingin turvakodin hyllyyn. Tiedän jo nyt, että niiden luovutusten jälkeen vasta hyvä mieli onkin.

Hyvää mieltä tarvitaan, tämän viikonloppua on osittain mennytkin vähän alavireisesti. Varmaan on taas hormonit järjestäytyneet vähän melankolisen mallin mukaan, kun haikeus on ollut mielen päällä niin voimakkaasti. Olen itkenyt viime talvena autuaammille pallomaille lähtenyttä russeliamme, elämäni koiraa jota kaipaan toisinaan vieläkin niin kovasti. Olen kaivannut miestäni ja yhteistä arkea, ihmistä lähelleni. Huomasin kyynelten valuvan katsoessani Inhimillinen tekijä -ohjelman uusintaa, jossa jääkiekkoilija Teemu Ramstedt ohjelman lopuksi itsekin liikuttuen kertoi huikeista tunneryöpyistä, joita samasta sairaudesta kärsivien nuorten kohtaamiset ovat hänelle antaneet. Tunneskaalaa on riittänyt, nauroin minä Possea katsellessani toisaalta ihan heleästi ääneen.

Lähtöön alkaa kohta olla noin kuukausi. Tarkkaa maastapoistumisen päivää ei vielä tiedetä, mutta pakkohan se on marraskuun loppuun mennessä täältä häippästä. Yllätyksekseni huomaan, että tuleva ei enää pelota yhtään niin paljon kuin vielä jokunen aika sitten. Varmaksi en vanno, mutta jotenkin luulen että tämä prosessi on muuttanut minua hitusen huolettomammaksi. Sillä tavalla positiivisesti. Kestän tuntemattoman tulemista paremmin, kuin vielä jokin aika sitten, selkeän suunnitelman puute ei ahdista. Enkä nyt tietenkään väitä, että tässä oltaisiin ihan hervottomaksi heittäytymässä, sanoisin että hieman on pipo kuitenkin löysempi kuin edellisillä käyttökerroilla. Tähän tietysti läheiset ihmiseni osaisivat sanoa osuvamman arvion, mutta omia ajatuksiani peilatessani olen tämmöiseen päätelmään tullut. Tässähän on menossa kaiken muun ohella pienimuotoinen ihmiskoe, jonka tutkimuksen keskipisteessä olen minä ja minun pääni. Pyrin parhaani mukaan tarkkailemaan itseäni ja ajatusmaailmani myllerrystä tämän kaiken edetessä. Ihan vain omaksi ilokseni ja mitä ilmeisemmin myös teidän lukijoiden väistämättömäksi annokseksi kotikutoista psykoanalyysiä. Tai jotain sellaisen kaltaista.

Vähän olen viime viikkoina seurannut myös muiden kanssaihmisten ajatusmaailman ulokkeita. Kun olen kertonut lähdöstäni ja suunnitelmistamme tai lähinnä omalta osalta niiden puutteesta, on ollut kiinnostavaa seurata reaktioita. Varsin usein saan seurata tapahtumaketjua, jossa henkilö ensin henkäisee selvästi sangen aidon, rehellisen kehun ratkaisumme upeudesta ja mahtavuudesta, että tottakai tämmöinen päätös tässä kohtaa on se ainut oikea ja että hänkin on monesti miettinyt jotain vastaavaa. Sitten alkaa se kyseisen henkilön lähinnä itselleen osoittama litania kaikista niistä syistä, miksei hän voisi tehdä mitään samantyyppistä irtiottoa: puoliso, lapset, työ ja mitä niitä nyt onkaan. Niiden syiden taakse on sitten hyvä turvallisesti jemmautua. Kyllähän minäkin mutta. Mutta.

Monta muttaa tässä on kieltämättä saanut itsekin taklata. Usein niistä on selvinnut kohtuullisen tehokkaasti yhdellä ainoalla sanalla: Miksi? Miksi en voi? Miksi pitää? Miksi minä teen tämän? Ja jos vastaa täysin rehellisesti, haihtuu se "mutta" kuin sammutetun kynttilän savuvana. Toisinaan se viipyilee pidempään jättäen vielä katkeran tuoksunsa jälkeensä, toisinaan se katoaa nopeasti kiiluvan kipinan sammuessa. Tuota sanaa aion yrittää tulevaisuudessakin käyttää, siihen ei aina ole helppo vastata rehellisesti, mutta lopulta se vastaus tekee asioista helpompia ja yksinkertaisempia. Vastasi siihen sitten itse tai vaati sitä vastausta joltakin toiselta.

Ja aina välillä saa ja pitää todeta, että no hitto miksi ei!

Ei haukku haavaa tee eikä varautuminen vahinkoa

Lähtö lähenee, vääjäämättä. Tässä on viime viikot puuhattu myös tuota nimen muuttumista, kelakortti, passi ja uudet pankkikortit on jo hallussa, henkkaria ja ajokorttia odotellaan saapuviksi. Uusi nimmari on harjoiteltu ja puhelimeenkin jo kohtuullisen hyvin tulee vastattua uudella nimellä. Näin se identiteetti muuttuu. Ehkä ei ihan vielä olla siinä pisteessä, että keskellä yötä herätettynä sen varmasti hallussa olevan Pikkukakkosen postiosoitelaulun lisäksi osaisin myös mainita nimekseni uuden sukunimeni mutta aika hyvin tämä jo sujuu. Poliisilaitoksellakin tunnistin uuden nimen virkailijan sitä kutsuhuudossaan käyttäessä ja singahdin välittömästi luukulle sormenjälkiä ja nimmaria antamaan.

Maastamuuttoprojektissa keskiössä on viime aikoina ollut ehkä eniten koira. 12v mummelimme on perusterve jackrusseli, jolla siis toivottavasti on vielä vuosia aikaa tutustua kanssamme uuteen ja ihmeelliseen. Kesällä tehtiin rokotuskäynnin yhteydessä vähän laajempi terveystarkastus eikä mitään ihmeempiä ilmennyt. Tiuku näkee, kuulee ja rinnassa sydän riemulla rokkaa. Halusin puhdistuttaa ja hoidattaa koiran purukaluston vielä kuntoon tutulla eläinlääkäriasemalla ja samalla selvitellä muutakin koiran ulkomaille muuttoon liittyvää. Hampaita lähti useampi, parodontiitti oli ehtinyt tehdä tuhojaan mutta nyt on puhdas ja terve suu kun vielä saadaan tämä poiston jälkihoito kotona kunnialla loppuun eikä syödä keppejä ennen tikkien poistumista. Kovasti lupaan jälleen ottaa sen koirankin hampaidenpesun rutiiniksi, tuli taas konkreettinen näyttö sen tärkeydestä ja järkevyydestä ihan noin niinkuin eläinlääkärilaskunkin muodossa.

Samalla käynnillä laitettiin nukutuksesta heräämisen jälkeen leptospiroosirokote. Kohdemaamme ei vaadi muuta kuin rabiesrokotuksen, mutta koiran ja meidän ihmistenkin hyvinvoinnin vuoksi kannattaa tehdä vähän enemmän kun kyseessä kuitenkin on eteläisen Euroopan maa jossa monenmoisia tauteja levittäviä öttiäisiä ja pöpöpunkkeja on kotomaan pusikoita enemmän. Siispä nyt on lähtöä odottamassa myös laaja lois- ja punkkihäätösetti niin valeluliuoksena kuin nappimallinakin kera hyvien ohjeiden ja neuvojen, Samalla testautin myös, että niskassa oleva siru toimii moitteettomasti, olisihan se pirun ikävä tullissa todeta, että kaikkien näiden vuosien jälkeen se onkin lakannut juttelemasta lukulaitteen kanssa. Kun vielä kuukauden päästä käymme hakemassa tehostepiikin tuota leptospiroosirokotetta, niin alkaa karvanaamammekin olemaan valmiina maailmanvalloitukseen. Vaikka muuttomatkan teemmekin autolla, niin jatkoa ajatellen on lentolaukkukin koiralle jo hankittu ja siihen totuteltu. Sujuu sitten tulevaisuudessa reissut Suomeen ja ehkä muuallekin sujuvammin.

Töissä alkaa ensi viikolla seuraajani koulutus, meillä on kuukausi aikaa siirtää dataa minun päästäni hänen keskusmuistiinsa. Se on toisaalta pitkä aika, toisaalta tässä varsin paljon kuukausirytmiin pohjautuvassa työssäni myös kovin lyhyt aika. Kotona jatkuu asunnon tyhjennysprojekti, paljon on tehty mutta vielä enemmän on tekemättä sillä rintamalla jotta marraskuun lopussa on jäljellä tyhjä hyvin siivottu asunto valmiina vastaanottamaan uudet asukkaat. Vapaa-ajan ongelmia ei siis ole näköpiirissä sikäli kun termillä tekemisen puutteeseen viitataan. Iltaisin ei paljon sohvalla makoilla eikä siis haittaa, että sohva kohta alta lähteekin. Taitaa siinäkin koira olla se suurin loikoilupaikan perään haikaileva.

Sukelluspullosta vakuutuskartoitukseen

Honeymoon on ohi, raastavan todellisesti. Sinne minä eilen vein tuoreen aviomieheni lentokentälle ja saattelin matkaan takaisin etelän maille vailla tietoa paluupäivästä. Mutta noin kahden kuukauden kuluttua se paluu on, sitten pakataan mukaan mitä nyt pakataankin ja lähdetään yhdessä matkaan. Kaksi pitkää kuukautta siis edessä.

Projekti "tavaroista eroon" jatkuu entistä kovemmalla tahdilla vai pitäisikö sanoa että nythän se vasta oikein lähtee kovalla höökillä käyntiin. Tori.fi -sivusto on otettu haltuun, myynnissä on tavaraa käyttämättömistä Zippo-sytyttimistä aina käytettyyn sukelluspulloon. Ja paljon tulee vielä olemaan kaikenlaista siitä väliltä ja ehkä jopa välin ulkopuoleltakin, kunhan minä tästä pääsen vauhtiin. Sillä nyt vasta mies kaiveli ennen lähtöä omia kätköjään myyntiartikkeleita valittaessa ja minä toimin tällä hetkellä lähettinä pakkaillen vaikkapa ilmalämpöpumpun asennushärveleitä pakettiin uusille omistajille lähetettäväksi. Kuten sanottua, tavaraa on aika laajalla skaalalla. Yksi käyttämätön, kerran tai pari avattu laavukin löytyisi, kai sillekin jostain innokas luonnossa nukkuja isännäksi tai emännäksi vielä löytyy.

Uusi kotimmekin on mahdollisesti löytynyt, alustavasti olemme jo sähköpostien ja valokuvien perusteella siitä sopineet ja huomenna mies menee vielä paikan päällä asunnon katsastamaan. Omistajat teettävät siinä ennen muuttoamme remontin, joten siistiin kotiin pääsemme. Tässäkin tarinassa on opetuksena se, että koskaan ei tiedä mitä kautta ratkaisut löytyvät. Mies oli eräällä kerralla Suomeen tullessaan jutellut tilanteestamme häntä kentälle vieneen taksikuskin kanssa ja kas, taksikuskin veljelläpä olikin asuntoa tarjolla. Siitä se ajatuksen tynkä ja viestiliikenne sitten lähti ja tässä lopulta ollaan.

Tässä vaiheessa operaatiota on myös käyty keskustelut vakuutusyhtiön kanssa. Kotivakuutus katkolle, vuokralaiset ottavat itse oman vakuutuksensa. Vaan mitenkäs muuten? Kysyvälle vastataan ja niin myös meille. Vakuutusyhtiöllä on kuin onkin tuote myös tämmöiseen tilanteeseen, kun lähdetään muttei vielä tiedetä milloin palataan vai palataanko koskaan. Käytännössä se on kahden vuoden matkustajavakuutus ja siihen sitten tavaravakuutusta kylkeen. Toinen autoistamme lähtee mukaan, sen kanssa on puoli vuotta aikaa miettiä, että myykö vai rekisteröikö uuden asuinmaan verokantaan. Jäämme näin alkuun virallisesti kirjoille Suomeen, väliaikainen osoitteemme on sitten missä on. Kas, taas yksi asia pois to do -listalta. Muita vastaavia hoidettuja ovat olleet Hesarin paperilehden peruminen seuraavan laskutusjakson alusta, DNA:n maksutelevision katkaisu samoin seuraavasta laskutusjaksosta ja kuinkas muuten, mun läksijäisten sopiminen töissä. Monta juttua on siis tehty vaan paljon on vielä asioita tehtäväksikin. Ei ole ihan sama homma kuin muuttaa yhden maan rajojen sisäpuolella osoitteesta toiseen, tässä on noita muuttujia pari enemmän.

Rakkautta etänä

Reilun viikon päästä mennään naimisiin. Mies tulee keskiviikkona kotiin ja lähtee takaisin pari päivää kahden viikon Honeymoonin päättymisen jälkeen, seuraavasta livenä näkemisen ajankohdasta ei sitten taas olekaan tietoa. Herra tulee siis sille entisten aikojen legendaariselle naimalomalle.

Helmikuusta on menty etärakkauden voimalla, pisimmillään reilun kuuden viikon putkissa. Juhlapyhät ovat tuoneet isännän kotomaan kamaralle, arki vienyt takaisin etelään. Voidaan siis sanoa, että puoleen vuoteen ei olla yhteistä arkea yhdessä eletty, eikä tulla vielä muutamaan kuukauteen elämäänkään. Olen saanut kuulla, että pysyypä suhde parempana, kun ei tarvitse naamaa joka päivä katsella. Ehkä niin toteavat ne päivittäin naamoja toljottavat, joiden mielestä parin päivän erossa olo on ihan tervetullutta vaihtelua. Ja onhan se, uskon itsekin näin mutta rajansa toki on sillä suhdetta parantavan erossa olonkin määrällä. Ainakin omalla kohdallani aletaan olemaan siellä rajoilla, mutta vielä on suota tarvottavana ennen tämän ulkomaillemuuttoprojektin toteutumista ja sitä kautta taas jonkinmoisen arjen elämistä kutakuinkin samassa osoitteessa. Sillä tuleehan se arkikin vähän tästä Suomen arjesta muuttumaan ainakin aluksi, todellisuuden paljastaa aika omalla vauhdillaan.

Kaukosuhteita on eletty ja koettu maailman ajat, onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti. Satoja vuosia sitten rakastettu lähti tuntemattomille vesille tai maailman ääriin ja tuli takaisin kun tuli, jos tuli. Siinä ei paljon yhteyksiä välillä pidetty, nähtiin kun naama näkyi kuten ystäväni usein toteaa. Tuli kirjeiden aikakausi, ne saavuttivat vastaanottajan omalla viiveellään antaen kovin vähän tilaa aktiiviselle keskustelulle arkisista asioista. Turhaa oli mustekynän terää kuluttaa kysymällä mielipidettä tulevan viikonlopun aterioista tai jalkansa loukanneen koiran tilanteesta. Vastauksen aikanaan saapuessa molemmat tilanteet olivat jo ratkenneet tavalla tai toisella. Puhelimet paransivat yleistyessään huomattavasti etäsuhteen vuorovaikutusmallia, edellyttäen tietysti että molemmilla oli sijaintipaikassaan luuri käytettävissä ja linjat pysyivät pystyssä. Siinäkin oli alkuun sentraalisantra kolmantena pyöränä ja myöhemminkin yksityisyys lankapuhelimien aikakaudella toisinaan vähintäänkin kyseenalainen puhumattakaan ulkomaanpuheluiden hirmuisista hinnoista. Eihän tässä siis nykypäivänä ole mitään valitettavaa, livekuvaa ja maksuttomia nettipuheluita hyödyntäen se sama naama on vaikka joka päivä siinä kotisohvalla. Vaan kun se bittinaama ei kuitenkaan korvaa oikeaa, ei sitä voi koskettaa eikä se kosketa minua. Juuri halipula tässä on suuri, iltaisin pitää käpertyä sohvan nurkkaan kainalon sijasta. Ihmisen ikävä toisen luo on konkreettista ja kovaa.

Omat kiekuransa tähän kuvioon piirtää myös kahden täysin erillisen ja erilaisen arjen eläminen: miehellä varsin vahvasti työhön ja työympäristöön sitoutuva, minulla tämä omani täällä. Toisen voi olla kovin vaikeaa samaistua tilanteisiin ja ongelmiin joita ei itse juuri elä ja hengitä. Voi tulla tunne, että toinen elää omassa kuplassaan, jonne eivät tämän minun kuplani asiat näy eivätkä kuulu. Kuplia puhkoimme kun kesällä kävin pari päivää tulevassa kotikaupungissani, näin ja koin paikat ja tekemisen siellä. Se helpotti, samaistuminen on paljon helpompaa kun on omakohtaiset kokemukset eikä vain puhelimen ruudulla näkynyttä videota toisen elinympäristöstä.

Asenne ratkaisee, niin tässäkin. Voin itse valita, miten tilanteeseen suhtaudun kun en voi sitä sinänsä mitenkään muuttaa. Murehdinko ikävääni päivästä toiseen laskien tunteja seuraavaan tapaamiseen vai ajattelenko tätä itse valittuna olosuhteena joka ei ole ikuinen ja joka on osaltaan johtamassa unelmiemme toteutumiseen? Itse valitsin jälkimmäisen. Tämä ei toki tarkoita, etteikö koskaan tulisi niitä hetkiä kun ikävä viiltää syviä sattuvia haavoja ja ahdistus painaa rintakehää kasaan. Totta hemmetissä tulee, jos ei tulisi niin olisiko enää mitään parisuhdetta jota etänä elää? En edes lähde perkaamaan luottamuksen merkitystä, ilman sitä tässä tekee itsensä hulluksi tai vähintäänkin kevyesti vainoharhaiseksi.

Essi Wuorelan heleää ääntä lainaten: "Hei me mennään naimisiin, viikon päästä lauantaina. Hei me mennään naimisiin, ollaan yhdessä yhdessä aina". Tai ainakin nyt ne pari viikkoa häiden jälkeen näin aluksi ja katsellaan sitä jatkoa sitten taas tuonnempana. Rakastetaan kuitenkin, niin yhdessä kuin etänäkin.

Paljosta on luovuttava, kaikesta ei kuitenkaan

Eilen oli yksi elämäni sellaisista päivistä, jotka nousevat esiin päivien helminauhassa olemalla vähän jotain muuta ja mullistavampaa. Aamupäivällä sanoin itseni irti työpaikastani keskusteltuani ensin näistä kuvioista esimieheni kanssa. Sapattivapaa-ajatus ei sitten kuitenkaan ollut se eittämättä kummallekaan osapuolelle sopivin malli, vaan päädyimme tähän lopulliseen ratkaisuun. Siis sanoin itseni irti varmasta vakaasta työpaikasta vailla mitään aavistusta tulevasta työstä. Illalla sitten allekirjoitin vuokrasopimuksen, joka tekee meistä Suomessa kodittomia 1.12. alkaen. Tein sen vailla mitään aavistusta tulevasta asumuksesta.

Havaitsin etenkin irtisanomisen aiheuttaneen ihan fyysisiä reaktioita, addrenaliinia suonissa ainakin. Varmasti osittain jokin stressireaktio laukesi kun viimein pystyin aiheesta täällä töissä avoimesti puhumaan ilmoitettuamme esimieheni kanssa asiasta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suurempi vaikutus reaktiossa oli sillä faktalla, että tämä oli yksi niistä merkkipaaluista, jotka tekevät tulevasta todellista. Ihan oikeesti nyt se sitten on menoa. Isommalta se tuntui, kuin hetki jolloin mieheni kanssa päätimme tämän homman toteuttaa. Kyllähän illalla vähän säväytti sitten sekin ajatus, että tämä koti on kohta toisten koti, missä me sitten asutaan? No, väreilyä uuden kodin osalta on sentään jo ilmassa, mies on menossa ainakin yhtä vaihtoehtoa katsastamaan ensi viikolla. Kyllä se siitä.

Kodista luopuminen tarkoittaa luopumista myös monesta muustakin, nimittäin monesta tavarasta. Mukaan maailmalle otamme kuitenkin vain rajallisesti irtainta, vaatetta ja muuta perustavaraa. Mitä sitten tehdä kaikelle muulle? Kyllä sitä nimittäin aika paljon on roinaa ja rompetta kun asiaa oikein rupeaa arvioimaan. Asuntoon jää osa isoista kalusteista, mutta esimerkiksi sohva pitää saada ulkoistettua. Ainakin aluksi ne päätynevät vanhempieni asuinsijoille varastoon, tosin hyvin tarkasti kuvattuina ja dokumentoituina. Nimittäin jos alkaa näyttää siltä, ettei tässä nyt ihan justiinsa olla takaisin tänne siniristilipun alle tulossa, niin sitten alkaa realisointi tai tarvitseville luovuttaminen. Jo nyt tässä vaiheessa haluan kuitenkin eroon isosta osasta irtainta, edessä on siis kriittistä tarkastelua sen suhteen, mitä sitä oikeasti tarvii ja mitä ei. Eilen aloitin tämn tarkastelun koiratavaroista: alkuvuodesta jouduimme jättämään hyvästit toiselle koiristamme, joten jo siten nurkkiin oli jäänyt ylimääräisiä pantoja sun muita, nyt otin kaikki esiin ja karkealla kädellä heitin huonoimmat pois ja loput myyntiin Facebookin kirppispalstalle. Ja jo illan aikana suurin osa oli myyty. Bisnesmielessä tässä ei suuria saavuteta, halvalla menee mutta niin saa mennäkin. Muutamakin euro on kaikki kotiinpäin kun tavarasta on eroon päästävä. Näitä sessioita on vielä monta iltaa tiedossa...

Käyttötavaran suhteen homma on sillä tavalla helppoa, ettei niihin juurikaan ole nivoutuneena tunnekasaumia. Ei ne koirien perusvaljaat mitään, mutta se poisnukkuneen koiran tietty panta, jossa roikkui vielä nimilaattakin. Se sai jo sitten vähän nieleskelemään. Suuressa sentimentaaliuden tilassa ei tuota hommaa voi tehdä, siinä ei edistytä muussa kuin korkeintaan nenäliinojen kulutuksessa ja huonojen päätösten tekemisessä. Kyllä siinä piti nopeasti tehdä ratkaisu irroittaa se laatta, heittää roskiin ja pyyhkäistä rätillä pantaa ennen kuvan ottoa ja myyntiin laittamista. Mitä minä sillä teen, ei se tuo koiraani takaisin eikä luopuminen vie muistoja mukanaan. Vaan toisinaan sitä tarvitsee jotakin tuomaan ne muistot mieleen, kaivamaan vanhat ajatukset aivokapasiteetin arkistoista. Se jokin voi olla esine tai valokuva, jokin joka saa istahtamaan alas ja kertaamaan menneitä mielessään, vaalimaan muistoa tai nauraen kertomaan muille mitä silloin kerrankin tapahtui. Siksi aion niitäkin säästää, harkiten ja valikoiden mutta kuitenkin. Koirani suhteen se jokin ei ollut panta tai nimilaatta, se on jotain muuta.

Luopuessa jostakin sitä usein tuppaa vastaavasti saamaan jotakin tilalle. Jos tilaa riittää, niin sen vanhan roinan korvaa pian uusi. Antaessani jokin aika sitten kirjoja lahjoituksena Meilahden sairaalan vuodeosaston kirjahyllyyn, sain hurjan hyvän mielen. Ja lisäksi kyllä sitten aika pian kirja kirjalta oman hyllyni ihan yhtä täyteen sieltä kirjakaupan ihanuuksien ihmemaasta. Vaan nytpä sitä pitäisikin lähteä ajatuksesta, että luopuessani tavarasta mahdollistan jotain ihan muuta kuin uuden tavaran sen tilalle. Ja jatkossa ei uutta tavaraa niin vain nurkkiin kerätä ilman oikeaa harkintaa sen tarpeesta. Ensinnäkin se nurkkien määrä tulee ainakin aluksi varmaan olemaan pienempi kuin nykyisin ja toisekseen voi olla tarpeen pitää elämämme hieman helpommin mobilisoitavissa olevana. Oikeastaan tunnen ihan suurta iloa siitä, että elämä mahtuisi jos ei nyt ihan pariin matkalaukkuun, niin ainakin huomattavasti nykyistä pienempään tilaan kasaan puristettuna. Olkoon se muistoina arkistoitava elämä sitten sitäkin suurempaa. Siitä ei tarvitse koskaan luopua.

Hyppy

On tullut aika herättää tämä blogi horroksestaan, on taas jotain sanottavaa. Jatkumo vanhasta uuteen on kuitenkin luonteva, ainakin jollain mittapuulla tarkasteltuna. Edellinen tekstini neljän vuoden takaa sisälsi ajatuksia mm. hidastamisesta, arjen rumbasta pois rimpuilemisesta. Silloin en kokenut sitä ihan omaksi jutukseni, mutta niin se maailma muuttui aikoinaan Nummisuutarien Eskon kuin nyt minunkin kohdallani. Sillä nyt on tulossa hetki, jolloin aion riuhtaista itseni irti näistä yli parikymmentä vuotta elämääni hallinneista kehyksistä ja hypätä uuteen. Vaan mistä hypätään ja ennen kaikkea, mihin loikasta laskeudutaan?

Marraskuun puolivälin tienoilla olisi tarkoitus sulkea toimisto ovi ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa päivittäisenä rutiinina. Nähtäväksi jää vielä, tapahtuuko se sapattivuosiajatuksella vai ihan lopullisena työsuhteen päättymisenä. Joulukuun alusta kotiimme muuttavat vuokralaiset, joten siihen mennessä olisi sieltä saatava omat roinat jonnekin. Siinä olisi vähän aikataulutusta. Noiden ajankohtien ajatteleminen on kuin Joulun odotus lapsena: toisaalta ne kalenterin luukut tuntuvat avautuvan niin samperin hitaasti ja toisaalta kuitenkin se Pukin tuleminen ehkä vähän jännittää ellei jopa pelotakin.

En ole koskaan ollut mikään huikeaa riskinottaja tai huomisesta huolehtimaton go with the flow -tyyppi. Minulla on aina ollut se järki päässä (no, ehkä muutamaa pikkujuttua lukuunottamatta) ja selvät sävelet tulevan suhteen. Olen kai aika turvallisuushakuinen. Ehkä siksikin tämä ratkaisu on yllättänyt monet sellaiset ihmiset, jotka tuntevat minut hyvin. Eihän tämmöinen ole yhtään minun kaltaistani. Eikö minulla muka ole selvää suunnitelmaa? Enkö tiedä mitä tulen tekemään? No ei ole enkä tiedä,

Mikä nyt sitten on hyppyalustani? Aika kova ja jämerä, sanoisin. Opinnot suoritin tehokkaasti ilman suurempia opiskelijaelämäriehaantumisia, halusin nopeasti kiinni työelämään. Töitä olen tehnyt siitä asti kun sen laki salli. Ranteet oli kovilla kun isolla moottoritien huoltamolla välillä väännettiin hullun lailla jäätelöpalloja ja sitten kannettiin tulikuumia pyttipannulautasia asiakkaille niin että punaiset hennot palovammat muistuttivat iholla pari päivää jälkeenpäinkin työn raskaan raatamisesta. Myöhemmin opiskeluaikana kioskilla sain kuulla lottokansan raivon kun en ottanut heidän kuponkejaan vastaan kellon kahdeksan jälkeen (sitä kun oli ihan pakko tulla viimeisellä minuutilla jonottamaan vaikka aikaa jättipotin hankkimiseksi oli koko viikko) ja nilkassa on vieläkin muistona arpi humalaisen heittämän pullon aiheuttamasta syvähköstä haavasta hänen hermostuttuaan siitä, etten vastaanottanut tyhjiä pulloja ja maksanut niistä pantteja. Ei se työ aina niin herkkua ollut, mutta siitä tienasi rahaa ja raha teki minusta itsenäisemmän. Itsenäisemmän teinin, itsenäisemmän opiskelijan. Minä pärjäsin, ihan itse. Opin arvostamaan rahaa kun sen eteen piti tehdä työtä. Kun sitten pääsin varsinaiseen opintojen jälkeiseen työelämään ja unelmieni ammattiin toimistolle jakkupuku päällä, tunsin saavuttaneeni jotain. Ja aioin saavuttaa paljon enemmän.

Vuosien vieriessä sammaleet poissa pitäen ura urkeni ja tilipussi kasvoi. Enää sillä rahalla ei toki ollut samanlaista merkitystä, itse työllä ja työilmapiirillä sitäkin enemmän. Olen saanut suureksi onnekseni tehdä itseäni kiinnostavia töitä ja olla osana vallan mainioita työyhteisöjä, joista on jäänyt elämää ilostuttavia muistoja ja ihmisiä tuleviakin hetkiä jakamaan. Ne ovat olleet myös sillä tavalla vahvoja työyhteisöjä, että kertaakaan ei ole tarvinut pelätä työpaikan puolesta, yhtään yt-kierrosta en ole kokenut. Tuleva ei ole koskaan ollut työn takia epävarma. Kaikesta huolimatta ja ehkä juurikin siksi on kuin hieman varkain mieleen kuitenkin alkanut juurtua ajatus, että tätäkö se nyt sitten on? Tällä mallillako mennään seuraavat parikymmentä vuotta ja ehkä enemmänkin? Haluanko minä sitä? Onko pakko jos ei halua?

Ajatus ulkomaille muutosta kyti minun ja mieheni mielessä. Eläkepäiviä viimeistään lähdettäisiin johonkin leudompaan ilmastoon viettämään, mutta tilaisuuden tulleen mentäisiin jo aiemmin. Ja sitten se tilaisuus tuli, yllättäen ja nopealla reagointiajalla. Äkkiä piti tehdä ratkaisuja ja pääsiäisenä keväthangilla ne tehtiin: mies lähtee edeltä, katsoo miten homma alkaa rokkaamaan ja kesän aikana tehtäisiin sitten lisää ratkaisuja kokemusten pohjalta. Kevät ja kesä meni, minä koiran kanssa täällä, mies maailmalla. Vapuksi se tuli, samoin juhannukseksi. Piipahti se polttarinsakin Suomessa viettämässä ja seuraavaksi saapuu toivottavasti häihin (tosiaan, kaiken tämän keskellä olisi vielä semmoisetkin kinkerit tiedossa). Että sellainen kesä. Nyt on kuitenkin tehty lisää niitä ratkaisuja ja niiden mukaisesti minäkin hyppään. Mies hyppäsi tarjottuun työhön, minä tuntemattomaan. Tai siltä se ainakin toisinaan tuntuu.

Voi kun se Pukki jo tulisi. Vaikka kyllä se vähän pelottaakin.