Hyppy

On tullut aika herättää tämä blogi horroksestaan, on taas jotain sanottavaa. Jatkumo vanhasta uuteen on kuitenkin luonteva, ainakin jollain mittapuulla tarkasteltuna. Edellinen tekstini neljän vuoden takaa sisälsi ajatuksia mm. hidastamisesta, arjen rumbasta pois rimpuilemisesta. Silloin en kokenut sitä ihan omaksi jutukseni, mutta niin se maailma muuttui aikoinaan Nummisuutarien Eskon kuin nyt minunkin kohdallani. Sillä nyt on tulossa hetki, jolloin aion riuhtaista itseni irti näistä yli parikymmentä vuotta elämääni hallinneista kehyksistä ja hypätä uuteen. Vaan mistä hypätään ja ennen kaikkea, mihin loikasta laskeudutaan?

Marraskuun puolivälin tienoilla olisi tarkoitus sulkea toimisto ovi ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa päivittäisenä rutiinina. Nähtäväksi jää vielä, tapahtuuko se sapattivuosiajatuksella vai ihan lopullisena työsuhteen päättymisenä. Joulukuun alusta kotiimme muuttavat vuokralaiset, joten siihen mennessä olisi sieltä saatava omat roinat jonnekin. Siinä olisi vähän aikataulutusta. Noiden ajankohtien ajatteleminen on kuin Joulun odotus lapsena: toisaalta ne kalenterin luukut tuntuvat avautuvan niin samperin hitaasti ja toisaalta kuitenkin se Pukin tuleminen ehkä vähän jännittää ellei jopa pelotakin.

En ole koskaan ollut mikään huikeaa riskinottaja tai huomisesta huolehtimaton go with the flow -tyyppi. Minulla on aina ollut se järki päässä (no, ehkä muutamaa pikkujuttua lukuunottamatta) ja selvät sävelet tulevan suhteen. Olen kai aika turvallisuushakuinen. Ehkä siksikin tämä ratkaisu on yllättänyt monet sellaiset ihmiset, jotka tuntevat minut hyvin. Eihän tämmöinen ole yhtään minun kaltaistani. Eikö minulla muka ole selvää suunnitelmaa? Enkö tiedä mitä tulen tekemään? No ei ole enkä tiedä,

Mikä nyt sitten on hyppyalustani? Aika kova ja jämerä, sanoisin. Opinnot suoritin tehokkaasti ilman suurempia opiskelijaelämäriehaantumisia, halusin nopeasti kiinni työelämään. Töitä olen tehnyt siitä asti kun sen laki salli. Ranteet oli kovilla kun isolla moottoritien huoltamolla välillä väännettiin hullun lailla jäätelöpalloja ja sitten kannettiin tulikuumia pyttipannulautasia asiakkaille niin että punaiset hennot palovammat muistuttivat iholla pari päivää jälkeenpäinkin työn raskaan raatamisesta. Myöhemmin opiskeluaikana kioskilla sain kuulla lottokansan raivon kun en ottanut heidän kuponkejaan vastaan kellon kahdeksan jälkeen (sitä kun oli ihan pakko tulla viimeisellä minuutilla jonottamaan vaikka aikaa jättipotin hankkimiseksi oli koko viikko) ja nilkassa on vieläkin muistona arpi humalaisen heittämän pullon aiheuttamasta syvähköstä haavasta hänen hermostuttuaan siitä, etten vastaanottanut tyhjiä pulloja ja maksanut niistä pantteja. Ei se työ aina niin herkkua ollut, mutta siitä tienasi rahaa ja raha teki minusta itsenäisemmän. Itsenäisemmän teinin, itsenäisemmän opiskelijan. Minä pärjäsin, ihan itse. Opin arvostamaan rahaa kun sen eteen piti tehdä työtä. Kun sitten pääsin varsinaiseen opintojen jälkeiseen työelämään ja unelmieni ammattiin toimistolle jakkupuku päällä, tunsin saavuttaneeni jotain. Ja aioin saavuttaa paljon enemmän.

Vuosien vieriessä sammaleet poissa pitäen ura urkeni ja tilipussi kasvoi. Enää sillä rahalla ei toki ollut samanlaista merkitystä, itse työllä ja työilmapiirillä sitäkin enemmän. Olen saanut suureksi onnekseni tehdä itseäni kiinnostavia töitä ja olla osana vallan mainioita työyhteisöjä, joista on jäänyt elämää ilostuttavia muistoja ja ihmisiä tuleviakin hetkiä jakamaan. Ne ovat olleet myös sillä tavalla vahvoja työyhteisöjä, että kertaakaan ei ole tarvinut pelätä työpaikan puolesta, yhtään yt-kierrosta en ole kokenut. Tuleva ei ole koskaan ollut työn takia epävarma. Kaikesta huolimatta ja ehkä juurikin siksi on kuin hieman varkain mieleen kuitenkin alkanut juurtua ajatus, että tätäkö se nyt sitten on? Tällä mallillako mennään seuraavat parikymmentä vuotta ja ehkä enemmänkin? Haluanko minä sitä? Onko pakko jos ei halua?

Ajatus ulkomaille muutosta kyti minun ja mieheni mielessä. Eläkepäiviä viimeistään lähdettäisiin johonkin leudompaan ilmastoon viettämään, mutta tilaisuuden tulleen mentäisiin jo aiemmin. Ja sitten se tilaisuus tuli, yllättäen ja nopealla reagointiajalla. Äkkiä piti tehdä ratkaisuja ja pääsiäisenä keväthangilla ne tehtiin: mies lähtee edeltä, katsoo miten homma alkaa rokkaamaan ja kesän aikana tehtäisiin sitten lisää ratkaisuja kokemusten pohjalta. Kevät ja kesä meni, minä koiran kanssa täällä, mies maailmalla. Vapuksi se tuli, samoin juhannukseksi. Piipahti se polttarinsakin Suomessa viettämässä ja seuraavaksi saapuu toivottavasti häihin (tosiaan, kaiken tämän keskellä olisi vielä semmoisetkin kinkerit tiedossa). Että sellainen kesä. Nyt on kuitenkin tehty lisää niitä ratkaisuja ja niiden mukaisesti minäkin hyppään. Mies hyppäsi tarjottuun työhön, minä tuntemattomaan. Tai siltä se ainakin toisinaan tuntuu.

Voi kun se Pukki jo tulisi. Vaikka kyllä se vähän pelottaakin.