Paniikki ja epätoivo. Mieltä kalvava paniikki ja syvä musta epätoivo. Ne olivat päällimmäiset tunteet eilen herätessäni viideltä valottomaan aamuun parin huonosti nukutun tunnin jälkeen. Mietin kauhuissani kaikkea vielä tekemätöntä ja sitä tosiasiaa, että kolmelta iltapäivällä meidän tulisi olla satamassa valmiina jättämään harmaa, tihkusateinen Suomi taaksemme. Me emme tulisi selviytymään. Vaikka pääsisimmekin ajoissa laivaan, jäisi koti järkyttävään kuntoon eikä kaikki taatusti mahtuisi autoon. Tunsin päänsäryn vihlovan ohimoilla ja vatsanpohjassa velloi.
Kymmenen yli kolme olimme satamassa. Check in –tiskillä paperimme tarkistava nainen naurahti nähdessään automme, jossa kaiken tavaramäärän keskellä oli mukana myös oliivipuumme. Sen oksat viistivät auton kattoa taipuen mutta taittumatta, valmiina lähtemään alkuperänsä mukaisiin olosuhteisiin. Me olimme selviytyneet. Kaikki mahtui kuin mahtuikin autoon täydellisen pakkaustyön tehneen mieheni ansiosta ja koti jäi siistinä ja tyhjänä odottamaan uusia asukkaita. Mutta yksin ei ihminen selviä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa selviytymisen ja täydellisen kaaoksen erottivat toisistaan mieheni sisko ja äiti. He imuroivat, kuurasivat jääkaappia, viimeistelivät pihaa talvikuntoon siivoamalla lumen alle kaatuneet pionin varret pois ja veivät roskia. He jopa lupasivat tyhjentää jääkaapin takaosaan piiloutuneet ja sinne unohtuneet lähes tyhjät tacokastike- ja jalopenopurkit ja viedä ne sitten lasinkeräykseen. Minä kun en niitä halunnut lattialla tavaraa nielleeseen jätesäkkiin sellaisinaan heittää, muutenkin jo ihan liikaa tavaraa päätyi sen sisältönä sekajätteeksi energiapolttoon. En voi sanoin taikka kuvin ilmaista sitä kiitollisuuden määrää, jota tunnen näitä ahkeria apulaisia kohtaan. Minä sain pakata loput hilavitkuttimet ja hengittää, kun välillä meinasi sekin kaikessa kiireessä unohtua. Me selvisimme.
Tätä kirjoittaessa seilaamme jossain Itämeren aalloilla. Matkaamme laivalla Travemündeen ja siitä alkaa sitten automatka kohti uutta kotia. Kotia, joka ensin sijaitsee pienessä Murterin kylässä Kroatiassa. Tässä kohtaa muuttomatkaa lepäämme ja syömme, muuta tekemistä täällä ei oikeastaan olekaan. Viime yönä sain pitkästä aikaa kunnon yöunet, ei ollut kiire herätä ja laivan pieni keinunta tuuditti unta. Mikäs oli nukkuessa mainion aterian päälle, eivät turhaan kehu näitä rahtilaivojen sapuskoja. Sorttia oli enemmän kuin seitsemän, jälkiruokapöytä olisi saanut siskoni ja entiset kollegani tirauttamaan ilosta. Tänään on aamupäivällä nautittu brunssi auringon kiillellessä aalloilla ja vielä on illallinen tiedossa ennen Saksan maaperälle rantautumista. Olo on kuin jouluna, paljon lekottelua ja syömistä.
Eilinen paniikki tarttui myös koiraan. Se stressasi kun minä stressasin ja kaikki sinkoilivat sinne tänne koiran mielestä eittämättä varsin sekopäisen oloisina. Tosin eniten se taisi pelätä sitä, että tavaran poistuessa asunnosta se saattaisi kaiken sekasorron keskellä unohtua kyydistä. Heti autoon päästyään karvakuono rauhoittui täysin ja täällä laivalla se on ollut oikein mallikas matkustaja. Hytissä ollaan rauhallisesti ja kannella on käyty ulkoilemassa sekä hyödynnetty kieltämättä melko askeettista mutta asiansa ajavaa koiravessaa (=neliön kokoinen pikkukivillä täytetty laatikko jossa on pystyssä yksi puukeppi). Univajetta taitaa Tiukullakin olla hitusen paikattavaksi, sen verran tyytyväisenä neiti vetää unta pollaan. Se on onnellinen, kun koko lauma on kasassa eikä kukaan häsää sinne sun tänne.
Tästä se siis lähtee, maastamuutto on tapahtunut onnistuneesti ja yhdessä mennään koko jengi kohti uutta. Ilman paluulippua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti