Eilen lauantaina uppouduin aamulla Hesariin. Se oli niin erityisen hyvä lehti, olisin voinut viettää koko aamun lukien artikkeleita joiden aiheet tuntuivat olevan aivan poikkeuksellisen paljosti minua kiinnostavia. Lapin jäkäläkadon syyt ja seuraukset saivat ajattelemaan, artikkeli vanhan talon kunnostamisesta toi mieleeni siskoni uudet ihanat haasteet heidän juuri hankkimansa kiinteistön kanssa. Sekalaiset ilmoitukset tuntuivat suorastaan kutsuvan seikkailemaan joukkoonsa. Vaan kun seinällä itse asiassa vielä kesäajassa ollut kello muistutti siitä, että piti siirtyä aamussa eteenpäin.
Parisenkymmentä vuotta paperinen Hesari on kuulunut aamuihini, se on seurannut minua muuttaessani edes takas pääkaupunkiseudun ja Päijät-Hämeen väliä. Se on pistänyt minut heräämään arkiaamuisin riittävän ajoissa, jotta aamiaisen kera ehtii rauhassa selailla rapisevan kahisevien sivujen uutisia. Se on tarjonnut monta ah niin ihanaa viikonloppuaamua, jolloin vailla kiirettä saa syventyä lehden juttuihin muutamankin kahvikupillisen toimiessa taustatukena. Torstain lehdestä on viime aikoina tullut ehkä hienoinen suosikkini, sitä lukiessa tahtoo kello aina rientää laukalle ja muut aamutoimet sujua pikakelausta muistuttavalla tahdilla. Ja kuukausiliite, se tuo aina oman lukuelämyksensä ilmestymisviikonloppuihin, vuodesta toiseen se on koluttu juttu jutulta läpi. Niin tuttu se on, että ihan hämmennyin kun taannoin ensimmäisellä aukeamalla ei vastaan tullutkaan Toyotan mainos kuten oli tullut jo ties kuinka monta vuotta.
Eilen aamulla tajusin kirpaisevasti, että aamuni tuon paperisen ystäväni kanssa ovat luetut. Ehkä juuri siksi se tuntui niin poikkeuksellisen läheiseltä. Se alkoi loistaa kirkkaimmin ennen sammumistaan. Lähipäivinä koittaa se aamu, kun postilaatikko on tyhjä aamun hämärässä. Paperilehtitilauksemme muuttuu digitaaliseksi ja minun on kohdattava ystäväni ruudun takaa kuten Rauli Badding Somerjoenkin ikkunaprinsessansa aikoinaan. No, jos tätäkin vääjäämättä eteen tulevaa asiaa lähestyy positiivisen asentaan kautta, niin eipähän tule musteen tahraamien sormien tunnistekuvioita tuolin selkänojaan pöydästä noustessa.
Luopumisia on siis paljon tiedossa, mutta paljosta on jo luovuttukin. Kuten huonekaluista, perjantaina lähti viimeisenä sänky kahden erittäin mukavan venäläisen nuoren miehen matkaan. Täällä me nyt pidämme koiran kanssa leiriä olohuoneessa paksulla ilmapatjalla ja muutoin vaellamme tyhjissä huoneissa. Aika ankeaa ehkä, muttei ankeaa aikaa kuitenkaan. tämä on niitä viimeisiä askelia kohti uutta elämän osiota. Asunnon riisuminen on samalla muistuttanut siitä, miten paljon pidän tästä asunnosta. On kuin näkisi sen paljon puhutun metsän puilta. Rakastuimme aikoinaan mieheni kanssa tähän asuntoon ensisilmäyksellä, tiesimme välittömästi löytäneemme sen oikean astuttuamme sisään yksityisnäytöllä. Onneksi luopuminen nyt ei tarkoita kokonaan luopumista, vaikkei olekaan mitään tietoa siitä, milloin mahdollisesti itse taas kannamme tänne huonekaluja sisään. Toivottavasti vuokralaiset rakastavat tätä kuten mekin.
Ulkona maa on valkoinen, oli ihanaa ehtiä näkemään lumi ennen lähtöämme. Kroatiassakin lunta toki vuorilla on, mutta rannikolla ei sen näkeminen ainakaan kovin todennäköistä pitäisi olla. Niin tosiaan, Adrianmeren rannalle tässä ollaan lähdössä, en ole kohdettamme vielä täällä blogimaailmassa maininnutkaan. Split tulee olemaan varsinainen uusi kotikaupunkimme, mutta talvikuukaudet vietämme alkuperäisistä suunnitelmista poiketen hieman pohjoisempana pienessä rannikkokylässä. Vaan siitä enemmän sitten kohteeseen päästyämme, sitä ennen nautin vielä viimeisistä aamuista paperisen aamiaisseurani kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti