Kohtaaminen kylätiellä

Eilen aurinko paistoi, meri kimmelsi ja parin tunnin päivälenkki sujui rattoisasti. Olimme jo aika lähellä kotia, kun vastaan käveli varttuneempi pariskunta. Kuten aika usein tapahtuu, alkoivat hekin höpötellä jotakin Tiukulle. Siinä mainittiin ainakin pieni reipas koira ja jotain muuta ehkä lähinnä vauvalepertelyn tyyppistä. Tiuku pysähtyi kohteliaasti kuuntelemaan häntää heiluttaen ja kuten usein liikkeen pysähtyessä tapahtuu, alkoivat sen takajalat hieman täristä. 

Tämä tärinä saa ihmiset yleensä luulemaan, että koiralla on joko kylmä tai sitä pelottaa. Palelu on aika jännä veikkaus etenkin kesän helteillä ja muutenkin kun kyse kuitenkin on kohtalaisen karvaisesta koirasta. Harvemmin toisaalta pelkäävä koira innokkaasti heiluttaa häntäänsä. Mutta mistäs sitä tietysti koskaan voi tietää. Terrierit tärisee, toiset sanovat sen olevan lihaksiston Aina valmiina -tärinää, tapa pysyä lämpimänä ja valmiina koska tahansa syöksähtämään vaikka rotan perään ilman vaaraa revähdyksistä. Tiukullakin oli nuorempana ehkä tämäntyyppistä tärinää, tämä nykyinen johtuu useamman saamani ammattiarvion mukaan ihan vaan ikääntymisen vaikutuksesta hermotuksessa, siitä ei ole haittaa koiran liikkumiselle eikä se tunnu koiraa varsinaisesti häiritsevän. 

Se koiran fysiologiasta, mennään takaisin pariskuntaan. He tärinän havaitessaan huolestuneina tiedustelivat, onko koiralla jokin hätä? Minä siihen vakuuttamaan, ettei mitään hätää ole. Kerroin koiran olevan iäkäs, 13,5 vuotta kuitenkin jo mittarissa ja että siksi hieman välillä värisee. Ja nyt tulee se tärkein nyanssi: kaikki tämä tapahtui paikallisella kielellä, yhtään englannin tai minkään muunkaan kielen sanaa ei käytetty. Puheenparteni paljasti kuitenkin auttamattomasti vastapuolelle, että ihan paikallisvahvistus en taida olla ja he intoutuivatkin kysymään mistä olen kotoisin. Tieto suomalaisuudestani sai heiltä varsin positiivisen reaktion ja kovasti kehuivat kielitaitoani. Kysyivät josko asun täällä ja vahvistin olleeni maassa jo 1,5 vuoden ajan. Voi sentään kuinka molemmat hymyilivät ja toistivat tyytyväisyyttään siitä, että hallitsin kroaatin kieltä näin hyvin. Se tuntui olevan heille iso asia. Jatkoimme omiin suuntiimme iloisien lopputervehdyksien myötä. 

Rehellisyyden nimissä kroaatin kielitaitoni on mielestäni ihan umpisurkea, mutta kyllä kieltämättä aika yllättynyt olen, kuinka hyvin eilen etenkin ymmärsin ja pystyin kuitenkin myös ymmärrettävästi kommunikoimaan takaisin. Suurin iloni tuli kuitenkin itse kohtaamisesta. Sen aitous ja sydämellisyys, täysin tuntemattomien ihmisten osoittama kiinnostus ja positiivinen palaute. Hymyilin koko loppumatkan kotiin ja vielä senkin jälkeen. Eikä tämä ollut ainut laatuaan täällä, joskin yksi sykähdyttävimmistä. Kerran sain muutaman minuutin keskustelun päätteeksi (sillä kertaa tosin englanniksi) täysin yllättäen kassillisen appelsiineja. Tuolla rannalla kohtaan usein iäkkään rouvan, jonka kanssa käymme keskusteluja kroaatiksi ja elekielen voimalla, hän on jopa kävelykeppinsä kanssa osoitellut minulle roskia kun olen niitä ollut Bioska-kassiini keräämässä. Ja monia muita iloa tuottavia hetkiä erilaisten ihmisten kanssa. 

Yhtenevää kaikkien näiden kohtaamisten osalta on ollut se, että kertaakaan en ole kokenut negatiivista suhtautumista johtuen ulkomaalaisuudestani. Yleensä päinvastoin. Aika usein minun siis ilmeisesti oletetaan olevan paikallinen, varsinkin näin talvikaudella kun ei täällä turisteja oikeastaan ole ja jos vielä on koirakin mukana. Kun selviää etten välttämättä puhu niin sujuvasti paikallismurretta eikä ehkä vastapuolellakaan kielitaito ole ihan vahvin osaamisalue, niin sitten hymyillään, koitetaan vääntää muutamia englannin tai vaikkapa saksankielen sanoja tai ainakin elehditään paljon mikäli heillä jotain sanottavaa on. Ja minä yritän kovasti ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. 

Toivottavasti sinulla lukijani on tänään mahdollisuus kohdata joku täysin tuntematon ihminen, luoda kontakti ja saada siitä hyvä mieli.