Olen suomalainen. Mutta mitä muuta olen?

Kari Tapio lauloi tunnusomaisella äänellään isänmaallisesti olevansa suomalainen. Paitsi passinsa kannessa kerrottua kansalaisuutta, halusi hän varmasti tällä ilmaisullaan kertoa myös niistä suomalaisuuteen liitettävistä ominaisuuksista ja tuntemuksista, joista laulun sanoituksessa kerrotaan. Hän siis toi esille suomalaista identiteettiään.

Eilen julkaistiin Suomen Kulttuurirahaston ja ajatustuspaja e2:n tutkimus suomalaisten identiteetistä. Tuloksista selviää, miten suomalaiset itseään määrittelevät, moneenko erilaiseen lokeroon laittavat ja miten esimerkiksi maalla asuvat ja kaupunkilaiset eri ikäluokissa eroavat tässä itsetutkiskelun tehtävässä. Jos aihe kiinnostaa, tutkimukseen voi tutustua tästä. Tutkimuksen innoittamana aloin mietiskellä omaa identiteettiäni ja miten se on mahdollisesti muuttunut.

Suomen suurlähetystön järjestämät Suomi100 -juhlallisuudet kokosivat Kroatian suomalaisia yhteen joulukuussa.
Juhlavuosi vahvisti varmasti monen ulkosuomalaisen identiteettiä nimenomaan suomalaisena. 

Eli kuka minä olen? Tällä hetkellä koen aika voimakkaasti ja ensisijaisesti olevani suomalainen, nainen ja Kroatiassa asuva ulkosuomalainen. Lisäksi määrittelisin itseni eurooppalaiseksi, bloggaajaksi ja kotirouvaksi. Viimeinen ilmaisu pitää sisällään myös määritelmän naimisissa olemisesta eli vaimon roolista. Vielä jos kartoitan ajatuksiani tarkemmin, niin olen toki osa perhettäni, johon lasken mukaan myös mieheni perheen. Niin ja sitten olen koiranomistaja, muodostaahan Tiuku etenkin tällä hetkellä aika merkittävän osan elämänpiiristäni. Tätä määrittelyä voi jatkaa hyvinkin pitkälle, itselleni muodostui lopulta pitkä listaus identiteettiini vaikuttavia tekijöitä.

Jos tätä samaa asiaa olisin ihmetellyt pari vuotta sitten, olisi top5-listaus ollut hieman erilainen. Siinä olisi varmasti ollut mukana helsinkiläisyys mutta toisaalta sen vastapallona myös juureni maaseudulla. Olisin varmasti asemoinut itseni myös työni kautta. Kaiken kaikkiaan määrittely olisi ollut maantieteellisesti pienemmän ympyrän sisällä, esimerkiksi eurooppalaisuus ja EU-kansalaisuus tuskin olisi ollut ihan ensimmäisenä mielessä toisin kuin nyt. Toki edelleen ne juureni ovat maaseudulla, mutta sen lokeron merkitys on ehkä pienentynyt kun en enää miellä itseäni kaupunkilaiseksikaan. Iso muutos elämäntilanteessa vaikuttaa vääjäämättä myös niihin tärkeimpiin identiteettiä määrittäviin asioihin.

Yksi itseäni identifioiva asia on suomenkieli. Se on minulle rakas, sen rikkaus ja monimuotoisuus. Vaikka itseäni harmittaa, ettei aikoinaan tullut opiskeltua enemmän vieraita kieliä ja kannustan ehdottomasti mahdollisimman laajan kielitaidon hankkimiseen vaikka vain elkeidenkin osalta, niin kaunein kieli minulle on Suomi. Olen äärettömän ylpeä äidinkielestäni. Äskettäin luin artikkelin ulkomailla asuvien täys- tai puolisuomalaisten perheiden lasten suomenkielen osaamisesta. Etenkin jos toinen vanhemmista ei ole suomenkielinen, on ymmärrettävästi kovin vaikea ylläpitää ja kehittää lasten suomenkielen osaamista kun ympärillä ja vanhempienkin välisessä kommunikaatiossa käytetään muita kieliä. Ehkä koetaan myös, ettei kansainvälisesti melko merkityksettömän suomenkielen taitamisesta ole lapsille oleellista hyötyä, jos ei tulevaisuudessa ole tarkoitus enää Suomeen asettua. Varmasti näinkin. Itse koen, että jos juureni olisivat kahden tai useamman maan kivikoissa ja muheissa mullissa, niin haluaisin osata näiden maiden kieltä edes jollain tasolla ja sitä kautta pystyä ymmärtämään kulttuuria ja ihan yksinkertaisesti kommunikoimaan vaikkapa niiden kaukaisempienkin sukulaisten kanssa. Tämä tuskin olisi niin tärkeää nuorena, mutta ainakin näin keski-ikäisenä koen tärkeäksi osaksi identiteettiäni tämäntyyppiset asiat.

Omassa mittakaavassani, jossa juuret eivät ainakaan ihan lähihistoriassa Suomen rajojen ulkopuolelle ulotu, minulle tällainen oman verenperintöni mukana tuleva kieliversio on eteläkarjalainen murre. Vaikka itse omassa puheessani enemmän uusimaalaista yleiskieltä käytänkin, niin toki siellä on seassa ilmaisuja niin hämäläisestä murreperinteestä kuin sieltä karjalaisestakin kielimaailmasta koska näitä olen lapsena puhumaan oppiessani ympärilläni kuullut. Vaan jos keskustelussa vastapuolena on itäisempien murrealueiden edustaja, mukautuu oma puheenikin nopeasti uuteen rytmiin ja sanavalinnat muuttuvat. Näin ei oikeastaan ollenkaan tapahtu länsisuomalaisten murteiden osalta, siellä on jopa paljon sanoja ja ilmaisuja joita en voi sanoa edes ymmärtäväni. Saman kielenkin sisällä murteet voivat siis määritellä identiteettiä, eri kielistä puhumattakaan.

Identiteetti muodostuu lähes lukemattomista asioista, toiset niistä määrittävät ihmistä enemmän kuin toiset. Ja toiset identiteetin palaset kokee itse itselleen merkittävämmiksi kuin toiset. Identiteetti muuttuu ja mukautuu, osa siitä on ja pysyy koko elämän kun taas osa sen palasista tulee ja menee elämäntilanteiden mukaan. Aina välillä voi olla jopa hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, kuka minä olen? Mitkä asiat kuvaavat ainutlaatuista minua juuri nyt?

Dalmatiassa puhisi ja tärisi

Eilen illalla se taas hyökkäsi kimppuumme. Tuolta se hiipi vuorten takaa, vahvistui tukenaan pohjoisen hyytävät voimat. Sukeltaessaan vuorten soliin se puristui kuin timantti paineessa ja sen teho suureni pelottavaksi. Solista se iski päällemme, viuhui kaikkialla ja näytti mahtinsa. Bura, tuo puuskainen pohjoisen tuuli. 

Paikallinen meteorologinen keskus oli antanut jo virallisen punaisen varoituksen tänne Dalmatian alueelle hyvissä ajoin, ihan salaa ei bura onneksi kimppuun pääse. Moottoritie oli kokonaan suljettu liikenteeltä, useinhan siellä kielletään vain isojen ajoneuvojen kuten rekkojen ja pakettiautojen kulku mutta nyt siis kaikkien. Merellä lauttayhteyksien liikennöinnissä on katkoja ja veneitä kehotettiin pysymään satamissa. Täällä rannikolla varoitettiin tuhoista rakennuksille ja rakenteille. Kun tuuli puuskissa hönkäilee 140 km/h (se tarkoittaa noin 39 m/s) niin kyllä siinä kieltämättä saa lakista kiinni pitää.

Pimeyden saapuessa se sitten saapui tänne meidänkin kylälle, liesituuletin humisi ja kolisi vaikkei virtanappuloihin oltu koskettukaan. Puuskat tömähtelivät talon seinään saaden nurkat humisemaan, parvekkeella sitrus- ja laakeripuu tuulettuivat viimeistään nyt talven pölyistä ja hämähäkinseiteistä aika tehokkaasti. Sähköt katkesivat pariin kertaan pimentäen koko kylän ja sadekin hakkasi tovin tuulen taustatukemana ikkunoita. Käperryin peiton alle iloisena siitä, että minulla oli ympärilläni tukevat betoniseinät eikä olkimajaa kuten niillä pienillä possuilla joiden kodin sadun susihukka puhkui ja puhalsi nurin. 

Yllä havahduin ääneen, ulkona ulvovan tuulen lisäksi vaatekaappien ovat kolisivat. Mietin jo tovin, miten ihmeessä tuuli niihin pääsee kiinni kunnes tajusin sängynkin tärisevän. Luontoäiti oli päättänyt pistää tähän öiseen näytelmään oikein kunnon tehosteet ja lisäsi seiniä tömistelevän buran tueksi vielä maanjäristyksenkin. Se laantui onneksi nopeasti, keskus sijaitsi nyt aamulla saamani tiedon mukaan reilun parinkymmenen kilometrin päässä sisämaassa, voimakkuutta oli 3,6 tuolla järistyksien Richterin asteikolla. 

Tässä faktatietoa tärinästä, kuvakaappaus puhelimen näytöltä

Aamu valkeni aurinkoisena, bura on tiessään ja perjantainen päivä lähtee tästä liikkeelle ihan normaalisti. Jopa hämmentävänkin normaalisti, missä ovat myrskytuhot? Täällä kasvit ovat geeniperimässään saaneet buravalmiuden, ne kyllä taipuvat vaan eivät taitu tai juurineen maasta irtaudu kuin aivan ääritilanteissa. Peltikattoja ei ole tuuliin repeytymässä vaan punaiset tiilikatot ovat tiukasti kiinni alustassaan. Satunnaisia tuulen mukaansa tempaamia roskia tai kevyitä roska-astioita lukuunottamatta irtain tavara on siellä missä sen pitääkin olla. Viime vuoden tammikuussa bura kiidätti katuja pitkin ulos kiikutettuja kuivuneita joulukuusia kuin aavikolla pyöriviä pensaspalloja, nyt ei näy niitäkään. 

Maaliskuun kolme buraa ovat täällä käsite. Niiden jälkeen alkaa kulku kohti kesää. Oikeastaan ne ovat siis odotettuja, myrskyn jälkeen poutasää antaa tilaa lämpimän ilman tulla. Sitruunapuussakin on jo monta burasta selvinnyttä nuppua odottamassa aukeamista.

Hometta siellä ja hometta täällä

Eilen eräällä ulkosuomalaisten keskustelupalstalla pölähti melkoinen itiöpesäke kun home ja sen esiintyminen synnytti vilkkaan viestitulvan. Suomessahan rakennuksissa piilevä home on sulkenut sairaaloita ja kouluja sekä aiheuttaa vuositasolla ison määrän sairastelua ja rahallista menetystä. Homeella on todella paha maine, sen ilmeneminen rakennuksessa on monen mielestä tekemätön paikka ja syy purkutraktorin tilaamiseen tontille.

Lehdistä saa aina tasaisin väliajoin lukea etelän lämpöön muuttaneiden karuja kertomuksia siitä ensimmäisestä talvesta palmujen katveessa, kun totuus uudesta elämästä iskee vasten kasvoja kylmän ja kostean tuulen lailla, asunto jäähtyy ja home peittää nurkat eikä rantakahvilakaan ole enää auki tarjoamassa lohtua edullisen oluen muodossa. Monelle se home saattaa olla se viimeinen niitti pakata t-paidat ja shortsit takaisin kapsäkkiin ja palata Suomeen, kun vielä henki kulkee ilman astmapiippua.

Täällä eteläisessä ja eilisen keskustelun perusteella myös yllättävän usein keskisessäkin Euroopassa home on talvinen riesa, joka johtuu paitsi kosteasta talvi-ilmastosta myös talojen rakenteesta. Kun minkään sortin ilmastointia ei ole, niin kaikki talon sisälle muodostuva kosteus on ja pysyy sisällä vailla pakopaikkaa. Se luo homeitiöille ihanteelliset kasvuolosuhteet kun lämpöä vielä on riittävästi. Home ei kuitenkaan muhi seinien eristyslevyissä (koska niitä ei ole), lattiarakenteissa tai muutenkaan piilossa, se verhoaa ihan reteästi seiniä ja kattoja vihreänä verhona. Huonekalujen tai taulujen taustat etenkin kylmemmillä ulkoseinillä ovat sen lempipaikkoja, siellä kondensoituva kosteus muodostaa erinomaiset elinolot itiöiden aloittaa kasvunsa. Ikkunoiden ja ovien alareunat ovat samoin suosiossa, etenkin yöllä lasipinnoille kondensoituu vesipisaroita, jotka valuvat alaspäin pitäen kasvuston vehreänä. Tämä kaikki siis mikäli mihinkään toimenpiteisiin ei ryhdytä.

 

Tässä talossa ei taida enää homeongelmaa olla, sen verran on tuulettuva tuo rakenne.

Itse olen säästynyt lähes kokonaan homekasvattajan titteliltä tänä talvena. Vain ihan vähän oli talvilomamme aikana ehtinyt muodostumaan alakerran makuuhuoneesta ulos johtavan terassinoven alareunaan. Etikkapesu antoi niille kyytiä, raaka etikka tuhoaa homeen tehokkaasti ja vihreät pilkut peseytyivät pois valkoiselta maalin päältä. Joka aamu heti päästyäni sängystä ylös avaan ovia ja ikkunoita niin, että muodostuu kunnon reipas ristiveto huuhtomaan yöllä syntyneen kosteuden ulos ja tuomaan raikasta ilmaa tilalle. Tämä siis kelistä riippumatta, myös niinä kylmimpinä päivinä joskin silloin tietysti vähän lyhyemmän aikaa. Tarvittaessa pyyhkäisen lasiovien ja ikkunoiden alareunan kuivaksi, jos niissä kosteutta on poikkeuksellisen paljon.

Muutoinkin omilla toimilla voi vaikuttaa paljon sisäilmaan ja sisällä asustavien eliöiden määrään. Pyykkiä ei kuivata sisällä, vaan se heiluu ulkona tuulessa tai saa pyöriä kuivausrummussa. Höyrysilitysrautaa käytettäessä on ikkuna silityshuoneessa auki, jotta kosteus saa painua pihalle. Iltaisin suihkussa ei käydä juuri ennen petiin painumista vaan sen verran aikaisin, että kylpyhuoneessa ehtii pesuhetken jälkeen olla ikkuna auki ja lämpöpuhallin päällä vähintään tunnin. Lyhyitä tuuletushetkiä pidetään kylmällä kelillä useamman kerran päivässä ja yhtään lämpimämmällä ilmalla ikkunoita pidetään auki mahdollisimman paljon. Liesituuletin on hyvä apu, varsinkin sateisemmalla säällä se nopeuttaa ilman vaihtumista. Sisällä meillä on pari sähköllä toimivaa erillistä öljytäytteistä patteria paitsi lämmittämässä myös pitämässä ilmaa kuivempana. Näin se homma toimii, ilma on sisälläkin raikas eikä home rellestä nurkissa. Enkä ole palellut, mitä nyt kylmät lattiat vähän etenkin alkutalvesta pakottivat lisäämään sukkien paksuutta.

Paikalliset suhtautuvat homeeseen huomattavasti kevyemmin kuin me mustan myrkkyhomeen pelottelemat suomalaiset. Kyllä se kesä kuivaa talven homeet ja mikä ei pesemällä lähde sen voi aina maalata piiloon. Aika monessa lomahuoneistossa tehdäänkin pientä pintaremonttia keväisin ja erilaiset homepesuaineet käyvät hyvin kaupaksi.

Kohtaaminen kylätiellä

Eilen aurinko paistoi, meri kimmelsi ja parin tunnin päivälenkki sujui rattoisasti. Olimme jo aika lähellä kotia, kun vastaan käveli varttuneempi pariskunta. Kuten aika usein tapahtuu, alkoivat hekin höpötellä jotakin Tiukulle. Siinä mainittiin ainakin pieni reipas koira ja jotain muuta ehkä lähinnä vauvalepertelyn tyyppistä. Tiuku pysähtyi kohteliaasti kuuntelemaan häntää heiluttaen ja kuten usein liikkeen pysähtyessä tapahtuu, alkoivat sen takajalat hieman täristä. 

Tämä tärinä saa ihmiset yleensä luulemaan, että koiralla on joko kylmä tai sitä pelottaa. Palelu on aika jännä veikkaus etenkin kesän helteillä ja muutenkin kun kyse kuitenkin on kohtalaisen karvaisesta koirasta. Harvemmin toisaalta pelkäävä koira innokkaasti heiluttaa häntäänsä. Mutta mistäs sitä tietysti koskaan voi tietää. Terrierit tärisee, toiset sanovat sen olevan lihaksiston Aina valmiina -tärinää, tapa pysyä lämpimänä ja valmiina koska tahansa syöksähtämään vaikka rotan perään ilman vaaraa revähdyksistä. Tiukullakin oli nuorempana ehkä tämäntyyppistä tärinää, tämä nykyinen johtuu useamman saamani ammattiarvion mukaan ihan vaan ikääntymisen vaikutuksesta hermotuksessa, siitä ei ole haittaa koiran liikkumiselle eikä se tunnu koiraa varsinaisesti häiritsevän. 

Se koiran fysiologiasta, mennään takaisin pariskuntaan. He tärinän havaitessaan huolestuneina tiedustelivat, onko koiralla jokin hätä? Minä siihen vakuuttamaan, ettei mitään hätää ole. Kerroin koiran olevan iäkäs, 13,5 vuotta kuitenkin jo mittarissa ja että siksi hieman välillä värisee. Ja nyt tulee se tärkein nyanssi: kaikki tämä tapahtui paikallisella kielellä, yhtään englannin tai minkään muunkaan kielen sanaa ei käytetty. Puheenparteni paljasti kuitenkin auttamattomasti vastapuolelle, että ihan paikallisvahvistus en taida olla ja he intoutuivatkin kysymään mistä olen kotoisin. Tieto suomalaisuudestani sai heiltä varsin positiivisen reaktion ja kovasti kehuivat kielitaitoani. Kysyivät josko asun täällä ja vahvistin olleeni maassa jo 1,5 vuoden ajan. Voi sentään kuinka molemmat hymyilivät ja toistivat tyytyväisyyttään siitä, että hallitsin kroaatin kieltä näin hyvin. Se tuntui olevan heille iso asia. Jatkoimme omiin suuntiimme iloisien lopputervehdyksien myötä. 

Rehellisyyden nimissä kroaatin kielitaitoni on mielestäni ihan umpisurkea, mutta kyllä kieltämättä aika yllättynyt olen, kuinka hyvin eilen etenkin ymmärsin ja pystyin kuitenkin myös ymmärrettävästi kommunikoimaan takaisin. Suurin iloni tuli kuitenkin itse kohtaamisesta. Sen aitous ja sydämellisyys, täysin tuntemattomien ihmisten osoittama kiinnostus ja positiivinen palaute. Hymyilin koko loppumatkan kotiin ja vielä senkin jälkeen. Eikä tämä ollut ainut laatuaan täällä, joskin yksi sykähdyttävimmistä. Kerran sain muutaman minuutin keskustelun päätteeksi (sillä kertaa tosin englanniksi) täysin yllättäen kassillisen appelsiineja. Tuolla rannalla kohtaan usein iäkkään rouvan, jonka kanssa käymme keskusteluja kroaatiksi ja elekielen voimalla, hän on jopa kävelykeppinsä kanssa osoitellut minulle roskia kun olen niitä ollut Bioska-kassiini keräämässä. Ja monia muita iloa tuottavia hetkiä erilaisten ihmisten kanssa. 

Yhtenevää kaikkien näiden kohtaamisten osalta on ollut se, että kertaakaan en ole kokenut negatiivista suhtautumista johtuen ulkomaalaisuudestani. Yleensä päinvastoin. Aika usein minun siis ilmeisesti oletetaan olevan paikallinen, varsinkin näin talvikaudella kun ei täällä turisteja oikeastaan ole ja jos vielä on koirakin mukana. Kun selviää etten välttämättä puhu niin sujuvasti paikallismurretta eikä ehkä vastapuolellakaan kielitaito ole ihan vahvin osaamisalue, niin sitten hymyillään, koitetaan vääntää muutamia englannin tai vaikkapa saksankielen sanoja tai ainakin elehditään paljon mikäli heillä jotain sanottavaa on. Ja minä yritän kovasti ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. 

Toivottavasti sinulla lukijani on tänään mahdollisuus kohdata joku täysin tuntematon ihminen, luoda kontakti ja saada siitä hyvä mieli. 

Matkustaminen tuo väriä elämään. Ja maastamuutto vielä lisää.

Laskeskelin tuossa taannoin, että olen tähän ikään mennessä oleskellut 35 eri maassa neljän eri mantereen alueella. Luku on 36 jos lasketaan Hongkong erikseen eikä niputeta sitä Kiinaan. Mukana ei ole yhtään vain lentokentän transithallin ikkunoista nähtyä valtiota vaan olen näissä jokaisessa oikeasti jalkani maaperälle laskenut ja maata enemmän tai vähemmän ihmetellyt. Jos hieman laskentatavasta ja laskijasta riippuen maailmassa on noin 200 maata, niin oma valloitusprosenttini on täten 18 %. Monta paikkaa on siis vielä näkemättä ja monta unelmaa uusista kohteista odottaa realisoitumistaan. Toisaalta aika monta nuppineulaa maailmankartalta jo löytyy. 

Työn puolesta on tullut muutama reissu mutta suurin osa maista ja paikoista on nähty omasta vapaasta halusta johtuen. Matkustaminen on ollut minulle asia, johon on panostettu ja jota varten on säästetty sukan varteen. Noilla euroilla on hankittu todella paljon elämää rikastuttavia kokemuksia, elämyksiä ja muistoja, joihin tulee usein palattua esimerkiksi kuvien kautta ja joita vaalin suurella ilolla. Toisaalta matkoilla on aina myös opittu uutta ja niiden kautta oma arvo- ja ajatusmaailma on kehittynyt tavalla jota kotisohvalla istuen ei millään voisi saavuttaa vaikka katsoisi miten paljon dokumentteja ja uutispätkiä. Maailmankuvani on muuttunut kerta kerralta värikkäämmäksi, enää ei mustan ja valkoisen lisäksi ole vain niitä kuuluisia harmaita sävyjä vaan paljon turkoosia, purppuraa ja kirkasta keltaistakin. Toki edelleen välillä mustalla ja valkoisellakin on tärkeä rooli ja paikkansa spektrin värimallien joukossa. 

Asuminen ulkomailla jossain elämämme vaiheessa oli meille mieheni kanssa tullut jonkinlaiseksi tavoitteeksi jo ennen tämän nykyisen elämäntilanteemme alkamista. Siksi päätös olikin sitten helppo tehdä käytännössä yhden puhelinsoiton aikana. Sitä puhelua minä puhuin Vietnamista työmatkalta ja mies täältä Adrianmeren rannalta. Lopullisesti asia ratkaistiin perisuomalaiseen tapaan saunan lauteilla puhelua seuranneena viikonloppuna, ympärillä luminen ja jäinen Suomi. Ehkä Kroatia kohteena ei ollut ihan niitä ensimmäisenä listallamme olleita, mutta ei se toisaalta päätöksen tekemisessä negatiivinenkaan muuttuja ollut. Itselleni täysin uusi maa, en ollut koskaan täällä aiemmin käynyt. Minusta tuli maahanmuuttaja ihan tuntemattomassa maassa, jonka kieltä en osannut ja josta en tuntenut ketään. Kieltä en voi sanoa osaavani vieläkään, mutta ihmisiä tunnen jo paljon.   

Jos on matkailu antanut paljon, niin on tämä oikeasti muualla asuminenkin. Sanoisin, että aika monelle tekisi hyvää kokeilla vaikka vain muutamankin kuukauden ajan jos siihen suinkin vain olisi mahdollisuus. Kroatia on kuitenkin Euroopassa ja osa tätä EU-systeemiäkin, tosin välillä vähän omalla tyylillään. Ihan hirmuisen eksoottisesti ei tätä uutta elämää siis aloitettu, ei lähdetty keskelle pimeintä (vai kenties värikkäintä) Afrikkaa tai Kiinan maaseudulle. Paljon on silti erilaista elämisen mallia tullut nähtyä ja koettua täälläkin vaikka kulttuurierot eivät vallan hirmuisia olekaan ja hanasta tulee juomakelpoista vettä. Ei tosin Päijänteen kirkkaan veroista mutta kuitenkin. Monesti olen miettinyt, miten huikea maa Suomi onkaan ja miten onnekasta on olla suomalainen. Ja toisaalta usein myös miettinyt, että miten siellä tuokin asia voidaan sössiä tai tehdä vaikeaksi. Muutama värisävy sinne mustan ja valkoisen väliin on tullut täältä Kroatiastakin, vaikkei passiin värikästä leimaa saakaan. 

Talvi yllätti dalmatialaiset, suomalainen vähän pettyi

Oheinen visuaalinen otos kuvannee tätä viikkoa aika laajalti Euroopan mittakaavassa. Se on kuitenkin otettu jo kuukausi sitten, ei suinkaan täällä Kroatiassa vaan Sotkamossa. Siellä oli 60 senttiä lunta ja toistakymmentä astetta pakkasta. Siis ihan normaali talvikeli. Tehtiin metsäretki kodalle, paistettiin makkaraa ja juotiin termospullosta kuumaa rommille tuoksahtavaa nestettä. Siis ihan normaalia talvipäiväpuuhaa. 

Nyt sitten tällä viikolla on saatu kokea, kuulla ja nähdä kaikkea ei ihan niin normaalia. Tuolla Adrianmeren toisella puolella Italiassa on mitattu -40 asteen pakkasia, Roomassa on lasketeltu puistojen nurmirinteillä, Barcelonassa formulat jäivät pilttuuseen lumen peittäessä radan. Englannissa hiihtokeskus jouduttiin sulkemaan liiallisen lumen takia. Kouluja on suljettu halki koko Euroopan ja tiet ovat muuttuneet törmäilyautoradoiksi. Suomessakin annettiin ohjeita hirmupakkasissa selviytymiseen, vaikka toki nyt koetut asteet etenkin pohjoisempana ovatkin ihan normaalia. Juuri nyt uutisoidaan, että Geneven lentokenttä on ilmoitettu suljetuksi lumisateen takia. Samaan aikaan arktisella alueella on plussaa ja lumi sulaa. Melkoista meininkiä. 

Myös täällä meillä on koettu aika viileitä aikoja. Siperian tulahdus tavoitti Dalmatiankin, aiemminhan se toi tuonne pohjoisemmaksi sisämaahan paikoi jopa lähes pari metriä lunta. Kyllä, Kroatiaan. Täällä rannikolla ei toki kinoksia tullut, mutta saaria myöten maa muuttui hetkeksi enemmän tai vähemmän valkoiseksi ja jääpuikkojakin ilmestyi. Edellisen kerran talvi yllätti dalmatialaiset kuusi vuotta sitten, ihan perussettiä tämä ei siis ollut. Ja kyllä siitä kohkattiinkin. Jo koko edellisen viikon täällä uutisoitiin tulevasta hyytävästä lumimyrskystä. Annettiin jopa kymmenkohtainen varoituslistakin tyyliin varo kulkemasta lumisten puiden alta ja varatkaa ainakin vanhuksille ja lapsille riittävästi ruokaa ja juomaa älkääkä lähtekö autolla minnekään. Eikä mielellään jalkaisinkaan. Näin suomalaisena, juuri oikeasti talven keskeltä tänne taas tulleena hymyilytti. 

Toisaalta melkein odotin sellaista kunnon armageddonia että olisi kokenut senkin ja nähnyt miten täällä selvitään. Vaan mitä vielä. Täällä meidän kylällä Podstranassa ei voida sanoa että maa edes tuli valkoiseksi. Ei tullut sitä odotettua buraa, tai siis se ei tähän meille ollenkaan tällä kertaa osunut. Pakkasta on nyt sentään ollut kolmena yönä muutaman asteen, mutta siihen se sitten jäi. Koulut oli auki normaalisti ja teillä autot liukastelivat ainoastaan ennakkotoimenpiteenä levitetyn hiekoitussoran päällä. Mikä sinänsä oli jo aika koomista. Kaivoimpa sentään pipon, paksummat hanskat ja toppatakin esiin, kun parina päivänä kaipasi ulos mennessä kyllä lämpöä ylleen. Viime talvena Murterissa koin huomattavasti kovempaa kylmyyttä kun toista viikkoa mittari pysyi yötä päivää pakkasella ja lisäksi oli se bura hönkäilemässä aika napakasti. Lunta ei silloin tullut, mutta se oli oikeasti kylmää, tämä nyt koettu oli enemmän sellainen syksyn ensipakkasten nippaisu, vaikka todellisuudessa tästähän loikataan seuraavaksi ripeästi kevääseen ja kesää kohti. 

Tänään on vielä aika vilpoisaa ja tätä kirjoittaessani tuolla ulkona sataa taas lunta. Edes vastapäistä Bračin saarta ei näy "pyryn" keskeltä. Tämä on kuitenkin ainakin täällä talven viimeinen päivä. Huomenna ei toppatakkia enää pitäisi tarvita, villasukista en sentään vielä luovu.