Kultturelli retki Rijekaan ja maisemallisella ähkyllä takaisin

Rijekan kävelykadulla oli jo helmikuisten karnevaalien tunnelmaa koristeluissa. 

Piipahdettiin viikonloppuna Rijekassa. Se on kaupunki, joka löytyy rannikolta noin 300 km pohjoisempana tästä Murterista. Reittivaihtona lyhyin ratkaisu on mennä rantaa pitkin, mutta se ottaa reilut neljä tuntia aikaa. 70 km pidempi, mutta yli tunnin lyhyempi väylä on ottaa moottoritie sisämaahan kohti Zagrebia ja koukata sieltä vajaat 100 km ennen pääkaupunkia takaisin rannikolle. Päätimme valita lauantaiselle menomatkalle tuon jälkimmäisen ja tulla sitten sunnuntaiajeluna takaisin maisemareittiä.

Mennessä oli taas hauska todeta, miten käsittämätön muutos tapahtuu vajaan kuuden kilometrin matkalla: sukelsimme vuorten läpi menevään tunneliin +8 asteesta ja täysin lumettomasta maisemasta, toisella puolella oli vastassa talvi pakkasen ja reilusti valkoisen maiseman kera. Huisia. Matka sujui mukavasti hienossa aurinkoisessa kelissä ja hyvinhoidetuilla teillä pärjäsi kesärenkaillakin turvallisesti. Täällä moottoriteillä ei ole ruuhkia, mikä johtuu osittain myös niiden maksullisuudesta. Rijekaan matka maksoi noin 20 euroa, joten kyse on ihan merkityksellisistä summista. Toisaalta tiet ovat todella hyvässä kunnossa ja talvisinkin erinomaisesti hoidettuja. Että näin täällä on ratkottu näitä Suomessakin ajankohtaisia tiestön rahoitusasioita.

Perillä Rijekassa oli illan ohjelmassa oopperaesitys. Kyseessä oli Verdin Otello, ensi-iltanäytös ja kapellimestarina suomalainen Ville Matvejeff. Siis ykköstä päälle ja pre-drinksuille oopperatalon viereiseen viinibaariin. Siellä tapasimme myös kaksi suomalaista herraa, jotka olivat tulossa kanssamme esitykseen, toinen heistä oli itseasiassa järjestänyt liput meille. Aitiopaikoilta, kirjaimellisesti aitiosta, saatoimme ennen esityksen alkua ihailla upeaa salia, joka oli loppuunmyyty. Itse show oli luonnollisesti italiaksi laulettu ja ruuduilla kulki tekstitys kroatiaksi. Koska ei kumpikaan oikein aukea ymmärrettävästi, niin tässä oli kyseessä "nauti vaan upeasta laulusta & musiikista" -tyyppinen ratkaisu. Onneksi tarinan juoni oli kutakuinkin hallussa ja koitin välillä miehellekin hieman avata roolihahmoja ja tapahtumia. Ja mikäs oli kuunnellessa, hieno oli esitys. Saimme ilmaista ihastelumme myös herra kapellimestarille henkilökohtaisesti, sillä osallistuimme esityksen jälkeiseen cocktailtilaisuuteen. Villeltä saimme myös hyvän vinkin hotelliamme lähellä olevasta ravintolasta, josta vielä noin hieman myöhempänäkin ajankohtana saisi ruokaa. Tiuku oli esityksen ajan nauttinut hotellielämän ihanuudesta, sille on taivaallista päästä kokolattiamatolle kiehnäämään itseään. Onnellisesti hymyilevä koira odotti huoneessa oopperaelämyksestä onnellisia ihmisiään.

Rijeka on jo niin lähellä Italiaa, että maan vaikutus näkyy voimakkaasti. Rakennuksissa oli havaittavissa osittain italialaista arkkitehtuuria ja italiaa puhutaan melko paljon. Oopperan tauolla naistenhuoneessakin kuulin sitä ympärilläni selvästi enemmän kuin kroatiaa. Se ei sinänsä ole niin erikoista, olihan kaupunki osa Italiaa vielä toiseen maailmansotaan asti, oltuaan ensin niin osa Unkaria kuin itsenäinen Fiumen vapaavaltiokin. Italialaiset kuitenkin miehittivät sen ja ottivat haltuun. Tosiaan vasta toisen maailmansodan melskeessä kaupunki siirtyi entiselle Jugoslavialle ja siitä sitten edelleen osaksi Kroatiaa. Monenmoista on siis kaupungilla menneisyydessään.

Sunnuntai alkoi Grand Hotel Bonavian hyvällä aamiaisella. Saimme varaamamme perushuoneen sijasta astetta paremman ja isomman confort-huoneen ja muutenkin tykkäsimme hotellista. Ihanuutta oli lämmin kylppäri, sellaista oppii kummasti arvostamaan kun täällä kotona se on jatkuvaa lämmitystä vailla ja varsinkin aamuisin tosi vilakka jos ei muista jättää illalla ovea auki muun asunnon lämmölle.

Paluureitin hitaus ja sen syy kävivät erittäin selväksi kiemurrellessamme pienten kylien läpi ja rannan muotoja seuraillen. Tie on hyvässä kunnossa, mutta kyllä muutaman kerran alkoi pelkääjänpaikalla taas huimaamaan, kun tien reuna putosi liki pystysuoraan mereen. Korkealta. Sää oli kirkas ja kaunis, meri hohti todella sinisenä ja toisella puolella nousivat vuorten rinteet ylös paikoin aina lumihuippuihin asti.

Mainasi maisemaähky taas tulla, kun ihaili niin rosoisia vuorenrinteitä kuin merimaisemaakin, pieniä poukamia ja niissä kirkkaana ja turkoosina hohtavaa vettä. Mietittiin, mitä paikalliset sanoisivat, jos heidät vietäisiin Pohjanmaalle. Ehkä he sitten ihastelisivat tasaista lakeuden harmoniaa.

Matkan varrella oli muutamiakin pienia kalastajakyliä, melko hiljaisia ja osittain talot olivat jo raunioituneetkin. Vaan siellä kuitenkin killuivat veneet odottamassa kipparia seuraavaa saalista hakemaan. Ja kirkkokappelihan pitää toki joka kylässä olla.

Matka Rijekasta Zadariin on siis kaunis vaikkakin hidas. Näin talvikaudella se kulkee läpi uneliaan hiljaisen rannikon, kesällä meno on varmasti paljon reippaampaa turistien tuodessa eloa ja toimintaa. Meillä oli vaikeuksia löytää jopa sellaista myyntipistettä, josta saisimme jäätelöt. Myöhäisen lounaan päätimme yrittää syödä Sukosanissa Zadarin vieressä. Mies tiesi sieltä yhden ravintolan, jonka toivoimme olevan auki. Olihan se. Hieman viikonlopun italialaiseen teemaan sopien valitsin listalta katkarapurisoton ja voinkin nyt sanoa Kod Guste -ravontolasta löytyvän ehkä parhaan koskaan syömäni risoton. Ja olen niitä kyllä aika monta syönyt. Myös miehen valitsema stroganof maistui syöjälleen hyvin.

Hieno reissu, kannatti tehdä. Niin ja tulihan siinä paluumatkalla sellainenkin uusi elämys, että poliisisetä tuli ja pysäytti. Viidenkympin alueella mutkatiellä oli sedän tutkavempeleen mukaan vauhtia ollut 71 km/h. Kiltisti ja katumusta osoittaen annettiin paperit, vastailtiin virkamiehen kysymyksiin ja odoteltiin rangaistuksen laatua. Hetken kollegansa kanssa keskusteltuaan päätti tämä kiltti setä palauttaa miehen ajokortin ja toivotti hyvää matkaa. Suomalaiset turistit saivat armahduksen. Kyllä poliisiin voi täälläkin aina luottaa.

Kahden kuukauden katselmus

Huomenna tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun saavuimme tänne nykyiseen väliaikaiseen kotiimme. Sen kunniaksi tai siitä johtuen otetaan tähän nyt tilannekatsaus tuntemuksista, kokemuksista ja ajatuksista, joita kulunut pari kuukautta on synnyttänyt.

Uusi kotimaa ja ympäristö pyrkii muovaamaan asukastaan kuin meren aallot rannan hiekkaa. Välillä tulee tulee hienoa kuviota kuten tuossa kuvassa, useimmiten aallot vain tasoittavat pinnan päivän jälkien osalta. Toisinaan voimakkaat aallot kasaavat hiekkaa rannalle, toisinaan huuhtovat sitä mukaansa. Useimmiten ne jättävät jälkeensä tuttua tavaraa niin levän, simpukoiden kuin valitettavien roskienkin muodossa, mutta aika ajoin ne jättävät rannalle jotain uutta ja kiinnostavaa. Kuitenkin se ranta on ja pysyy, sen isoimmat kivet eivät huuhtoudu minnekään eivätkä edes muotoudu kuin vasta vuosikymmenten saatossa jos silloinkaan. Riippuu kiven laadusta.

Ihmiset

Ihania. Toistaiseksi täällä kohtaamani ihmiset ovat osoittautuneet todella mukaviksi. Aina ei yhteistä kieltä ole, mutta silti on selvitty enkä ole kokenut mitään negatiivista suhtautumista sen vuoksi saatikka rasismia muutenkaan. Nyt kun ei ole turistisesonki menossa, on meitä ulkomaan kummajaisia täällä kovin vähän ja voi toki olla että senkin vuoksi olemme enemmänkin virkistävää vaihtelua kuin tympivää arkipäivää. Toki olen myös omalla asennoitumisellani ja olemuksellani pyrkinyt osoittamaan olevani se puutteellinen enkä ainakaan missään tapauksessa automaattisesti oikeutettu yhtään saamaani kohtelua parempaan. Minä olen se, joka en puhu heidän kieltään enkä välttämättä ymmärrä heidän tapojaan, mutta parhaani yritän. Ja tähän asti se on tuntunut heille riittävän. Kuten aiemminkin todettua, hymy ja hyvä tahto auttaa tosi pitkälle.

Eniten totuttelemista on ollut etenkin miehellä tuon paikallisen aikakäsityksen kanssa. Me kun olemme tottuneet aika täsmälliseen ja luvattua vastaavaan toimintaan, niin täällä sitä ajatusta on pitänyt kyllä venyttää toisinaan aika paljonkin. "Kroatialainen vartti" on meillä jo ihan käsite. Kun joku vaikkapa puhelimessa lupaa tulla tai palata asiaan vartin päästä, niin se yleensä tarkoittaa ainakin puolta tuntia tai helposti enemmänkin. Eikä täällä todellakaan soitella väliaikatietoja tyyliin "olenkin vähän myöhässä". Minä en tähän ole vielä niin paljoa törmännyt, kun en niin hirmuisesti ole paikallisten kanssa mitään touhuillut mutta paljon olen tästä saanut kuulla.

Kieli

Tästä päästäänkin sujuvasti tähän kielimuuriin ja sen murtamiseen. Kroatia on vaikea kieli ihan kuin varmaan mikä tahansa kieli josta ei alkeitakaan osaa eikä se mitään osaamaasi kieltä muistuta. Nyt voin rehellisesti sanoa, että kaduttaa aikoinaan kovin vähäiseksi jäänyt kielten opiskelu. Siis kielten määrän suhteen. Englantia, ruotsia ja ranskaa on tullut päähän päntättyä enemmän tai vähemmän, vaan eipä olisi ollut haitaksi vaikka ainakin saksaa lisäksi kokeilla. Mutta kun minä oli se kympin (tai pakon edessä ysin) tyttö, eikä opiskelutapani oikein tukenut kielten omaksumista samalla tasolla, niin päätin pitäytyä niissä parempaa tulosta tuottavissa aineissa. Nyt voin rehellisesti sanoa, että näin jälkiviisaana voin todeta, että parempi olisi ollut hyväksyä muutama heikompi arvosanakin ja samalla saada edes alkeita uusista kielistä. Ei tarvitse olla edes lähes täydellinen pystyäkseen kommunikoimaan ainakin auttavasti ja vaikkei kroatian kieli nyt varsinaisesti tainnut olla silloin opiskeluaikoina valikoimissa, niin laajempi kielipohja auttaisi varmasti nyt senkin omaksumisessa. Siis jos elämiään voisi elää uudelleen, niin vahvana suosituksena tämä nuorelle itselleni annettakoon.

Toki täällä on englannillakin ihan suhteellisen hyvin pärjännyt, mutta monessa kohtaa kroatian osaaminen edes jollakin tasolla olisi ollut iso etu. Olen pikkuhiljaa yrittänyt lisäillä sanoja ja sanontoja kommunikointikapasiteettiini, mutta ihan helppoa se ei ole. Toivon Splitiin muuttaessamme saavani arvokasta kielisparrausta niin samassa talossa asuvalta vuokranantajaltamme kuin kaupungissa asuvilta vähän jopa suomeakin osaavilta paikallisilta.

Ruoka ja juoma

Juuri Suomen kansallisruokatittelin saanutta ruisleipää täältä ei saa, mutta muuten menee ihan mukavasti. Kevytruokia täällä ei syödä, jauhelihakin on niin rasvaista että pannulle kertyy Suomessa totutun veden sijasta varsin miehekäs määrä sulanutta rasvaa. Myönnän kyllä vähän ottavani sitä siitä pois esimerkiksi jauhelihakastiketta tehdessäni. Kasviksia on sitten vastapainoksi tarjolla laajalla skaalalla ja edullisesti. Kaikenmoiset kaalit ovat nyt isossa roolissa, samoin sitrushedelmät kuten appelsiinit sekä ihanat omenat. Kotimaisia tottakai.

Täällä ovat voimissaan erikoisliikkeet, eli lihaa saa lihakaupoista ja leipää leipäkaupasta, ne hedelmät ja vihannekset löytyvät parhaimmillaan omasta puodistaan. Ja sitten tietysti on suoraan tuottajilta saadut tuotteet, kuten meillä nuo kalat suoraan kalastajalta. Toki isoissa supermarketeissa on ihan hyvät valikoimat näitä kaikkia, mutta erityisesti lihatuotteiden osalta olemme huomanneet usein tuotteiden saatavuuden kanssa vähän haasteita. Hyllyt saattavat usein iltasella loistaa tyhjyyttään esimerkiksi sen jauhelihan tai broilerin suhteen. Aina ei siis kauppareissun jälkeen syödäkään sitä, mitä ostoslistaa tehdessä oletettiin syövämme tai sitten pitää poikea toisenkin kaupan kautta tarkistamassa tilanne. Olemme kuulleet valikoiman parantuvan turistisesongin myötä, silloin saatavilla on monia sellaisiakin tuotteita, joita täällä paikalliset eivät osta mutta joita turistit kaipaavat ja ovat tottuneet käyttämään. Täällähän lomailijat asuvat paljon huoneistossa hotellien sijasta ja siten myös käyttävät paljon ruokakauppojenkin palveluita kokkaillessaan vähintäänkin osan aterioistaan itse. Ravintoloissa ei olla ihan hirveästi käyty, ihan jo siitäkin syystä että suurin osa niistä on kiinni näin sesongin ulkopuolella. Niiden osalta palaan siis paremmalla kokemuspohjalla asiaan tuonnempana.

Kroatian oma ruokakulttuuri saa vaikutteita paitsi slaavilaisesta keittiöstä erityisesti sisämään osalta, mutta etenkin täällä rannikolla toki välimerellinen ruokavalio vaikuttaa vahvasti. Italian keittiö on antanut omia erikoisuuksiaan tänne ja vastaavasti täältä Kroatiasta on vaikutteita imetty myös tuonne Adrianmeren toiselle laidalle.

Vesi on meressä kirkasta, kirkkaampaa kuin juuri missään Välimerellä. Suolaista se on, sen on Tiuku todennut jo monesti yrittäessään sitä janoonsa lipaista. Hanoista tulee suolatonta ja juomakelpoista vettä, mutta todella kalkkipitoista. Siis todella. Olen Suomessakin tottunut aika kalkkiseen veteen, mutta se ei ole kyllä mitään verrattuna täällä kokemaani. Maaperä muodostuu pitkälti kalkkikivestä, joten ihmekös tuo sitten, että sitä on myös veteen liuenneena. Siksipä juon hanaveden ohella myös pullotettua vettä, vaikkei se sitä ekologista vaihtoehtoa edustakaan.

Viiniä täällä tuotetaan ja toki myös kulutetaan. Varmasti jossain vaiheessa tulen tekemään ihan oman kirjoituksen maan viinikulttuurista kunhan kerkiän siihen paremmin perehtymään. Viini on täällä kuten monissa Välimeren maissa ihan perus ruokajuoma, jota luonnollisesti saa ihan perus ruokakaupoistakin. Ja ihan ruokajuomahintaan. Olemme löytäneet muutaman hyvän punaisen perusviinin, mutta paljon on kokeiltavaa jäljellä sillä saralla. Kesäksi tietysti pitää kartoittaa myös joitakin hyviä valkoisia mukavasti viilennettynä juotaviksi.

Olutta täällä on myös tarjolla hyvällä hintalaatusuhteella. Kuten jo aiemmin todettua, en itse olutta juurikaan juo, joten siitä ei ole kovin paljon sanottavaa. Haastattelen asiaan paremmin perehtynyttä miestä ja kenties joitakin muitakin tuopista tykkääviä jossakin välisssä parempaa sepustusta varten.

Ympäristö

Luonto on tarjonnut täällä paljon elämyksiä. Kun aamuisin voi katsoa maisemaa, jossa taivasta vasten kohoavat kauampana vuoret ja niiden edessä sininen meri tarjoten kontrastia kylän oransseihin tiilikattoihin, niin ei voi kun tykätä. Kävelylenkit rantakallioilla tai oliivipuulehdoissa antavat mielenrauhaa ja kaunista katseltavaa. Korkeuserot puolestaan haastavat liikkujan, kivikkoisessa maastossa saa välillä olla tarkkana askeltensa asettelussa. Sohjossa ei täällä rannikolla kuitenkaan ole tarvinut kahlata eikä pääkallokelejä pelätä vaikka harvinainen pakkasjakso taannoin paikkoja hyydyttikin. Ulkoilukelit ovat siis olleet oikeastaan koko ajan mitä parhaimmat, välillä vaatetta on pitänyt vain laittaa päälle vähän enemmän.

Kroatiassa on useita kansallispuistoja, joissa alueellista luontoa voi ihailla ja sitä suojellaan. Kovasti on kuitenkin vielä tekemistä tämän kauniin luonnon suojelemiseksi ja pitämiseksi upeana. Jätehuollon osalta jo aiemmin mainitsemani kierrätys on täällä vielä kovin kaukana Suomen systeemistä. Olemme sentään löytäneet keräyspisteet muovipulloille ja lasille, mutta esimerkiksi biojätteen tai metallin osalta ei vaihtoehtoja tunnu olevan. Rautakaupoissa en ole komposteja nähnyt, kovasti sellaista havittelisin etenkin kun siirrymme seuraavaan asumukseemme. Pitää siellä selvitellä asiaa lisää. Uskon ja toivon, että täälläkin ympäristöajattelu ja -tietoisuus kehittyy sukupolvien vaihtuessa, ihan niinkuin se on kehittynyt Suomessakin.

Kaupunkinäkymät ovat paitsi pittoreskeja vanhojen kivitalojen rivistöjä, myös huomattavasti vähemmän visuaalisesti vaikuttavia romujen ja viimeistelemättömien tai ränsistyneiden talojen täyttämiä. Meillä on tuossa viereisellä tontilla hyvä esimerkki: taloa on saamamme informaation mukaan ilmeisesti alettu rakentaa ennenkuin välttämättömänä pahana pidetty rakennuslupa on ollut takataskussa. No sitten kävikin niin, ettei lupaa odotuksista huolimatta irronnutkaan. Mahdollisesti asiassa saattoi vaikuttaa se pieni yksityiskohta, että sokkeli taisi vähän lipsahtaa naapuritontinkin puolelle. Joten kas, siinä seisoo nyt tiilistä rakennettu kolmikerroksinen talon runko. Sitä ei saa siihen tehdä, mutta siinä se kuitenkin on eikä ilmeisesti ketään kiinnosta tai ole määrätty sitä pois purkamaankaan. Tontti on siis hylätty ja siihen on alkanut kertyä kaikenmoista roinaa pienistä naapuritalojen pihoilta peräisin olevista rakennusjätekasoista lähtien. Saapa nähdä, koska joku puuttuu asiaan vai puuttuuko koskaan. Tämä on kuitenkin muutoin asuinalueena varsin siistiä ja hyvin hoidettua pientaloaluetta.

Loppulauselma ja julkistus

Tähän asti kaikki on siis sujunut aika mukavasti. Koti-ikävää Suomeen en ole kokenut, siellä olevia ihmisiä toki kaipaan. Meillä on vielä edessä suurin osa paikalliseen byrokratiaan liittyvistä kommerverkeistä, kuten vaikkapa pankkitilin avaaminen, mutta niiden suhteen aloitamme ihmettelyn muutettuamme pysyvämpään osoitteeseen tuossa noin kuukauden kuluttua. Pintaraapaisuhan tämä kaksi kuukautta vielä on, monessakin mielessä se todellisempi täällä eläminen alkaa sitten muuton myötä.

Henkisesti olen kokenut tämän tulleen tarpeeseen. Vaikka päivät ovatkin olleet yllättävän täysiä, on tässä myös ehtinyt miettimään monia asioita. Mielessä alkaa hahmottumaan se, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Ja erityisesti mitä en halua tehdä. Sitä kun alkaa olemaan tässä odotetun eliniän puolivälin paikkeilla, niin yhä enemmän huomaan miettiväni sitä, millaisen elämän haluan ja tässäkin kohtaa: millaista en halua. En halua "Sitku - Mutku - Voiku" -elämää.

Sitku olen eläkkeellä. Sitku asuntolaina on maksettu.

Mutku nyt mulla on vakaa työpaikka. Mutku mitä jos sairastun tai tapahtuu jotain muuta ikävää?

Voiku olisi silloin lähtenyt. Voiku olisin silloin uskaltanut.

Ja sitten se julkistus. Kaikuja ja kiekuja on nyt myös Facebookissa. Tervetuloa tykkäämään ja seuraamaan. Jakaakin saa.

Paikoilleen pakotettu

Terveisiä sairastuvalta. Siis sohvalta. Tässähän minä tosin aina näitä tekstejä olen täällä Murterissa kirjoitellut, mutta nyt tämä on myös sairastupani. Sillä niin tapahtui näinä päivinä, että flunssa tuli ja iski. Ja minä tipahdin tantereeseen ihan suorilta jaloilta. Tai siis tähän sohvalle.

Mies on ollut jo tovin kovin nuhainen, ei varsinaisesti mitään täysimittaista miesflunssaa sentään mutta nenäliinoja on kulunut ja muutama kuuma totikin tullut tehdyksi. Siellä rintamalla on sentään taistelu kääntymässä voitokkaaksi, ilma kulkee ja energiatasot ovat taas lähempänä normaalia. Likimain pakotin äijän lepäämään viime viikonloppuna ja sitä ennen olin jo saarnannut turhan raskaista työpäivistä puolikuntoisena. Nyt pitäisi sitten uskoa omaan sanaansa ja malttaa maata. Vaan vaikeaa se on. Ulkona on nyt kylmän kauden ainakin toistaiseksi päätyttyä ihana keli, aurinkoista ja lämmintä toistakymmentä astetta. Eikä tuule. Kutakuinkin rikollistahan sitä on siis sisällä kökötellä.

Eilen koko päivän sohvaa onnistuneesti paikallaan pidettyäni lähdin rauhallisesti raahautumaan koiran kanssa tuonne rantaan, että saisi mummeli vähän kirmata biitsillä. Siinä samalla hoitui kynsien leikkauskin, sai Tiuku sitten hiottua pahimmat terävät leikkauspinnat rannan kivikossa. Kivikko tarjosi sitten taas luonnon omat trimmauspöytätasot, joita hyödynsin kaapiessani aika kasan karvaa pois tuon otuksen turbovauhdilla uusiutuvasta kuontalosta. Mielestäni oloni oli ihan ok, mitä nyt kurkkua vähän kaihersi. Istuin tapani mukaan hetken kalkkikivilohkareella ja katselin merelle, tämä pieni pysähtyminen on tullut tavaksi jokapäiväisillä kävelyilläni. Sanottakoon sitä nyt sitten vaikka omaksi meditaatiomuodokseni. Valo alkoi valumaan illan tieltä pois ja maisema pehmittyi pastellin sävyihin kootessani trimmausvälineet kivikosta ja lähtiessäni takaisin. Vaan kun olin  - ihan rauhallisesti - kiivennyt tuolta merenpinnan tasolta takaisin tänne kotikorkeuksille, oli kieltämättä aika tyhjiin puserrettu fiilis. Yöllä se sitten kostautui, kuume liittyi taistelujoukkoihin pöpöä nujertamaan ja ääniskaala otti pari askelta alaspäin. Meillä on miehen kanssa nämä omat flunssaoireemme: häneltä menee makuaisti ihan täysin ja minä menetän varsin helposti ääneni. Vielä kähisee ja kun kurkkukipu ja kuume on tässä päivän aikana helpottanut niin toivottavasti pysyy jonkinmoinen äänimääräinen kommunikaatiokyky tallella tällä kertaa.

Vaan tämä aloillaan olo, se ei ole helppoa se. Päivä vielä menee, mutta sitten alkaa jo ahdistaa. Sitä on niin helppo alkaa vähän jotain puuhaamaan, nytkin odottaa pyykit silittämistä tuolla yläkerrassa ja keittiössä olisi raivattavaa. Tarve päästä liikkeelle alkaa patoutua aika napakalla tahdilla. Nämä kotirouvapäiväni ovat muutenkin olleet kaikkea muuta kuin lekottelua, hyvä jos ovat tunnit kaikkeen tekemiseen riittäneet. Myönnän, että ennen tämän uuden elämänvaiheen alkua olin vähän unelmoinut mahdollisuudesta pitkiin lukuhetkiin, viime vuosina oikeastaan vain lomat ovat tarjonneet siihen tilaisuuden ja olen kaivannut kunnon tilaisuutta uppoutua hyvään kirjaan. No en ole uppoutunut, iltalukemisena olen muutama sivu kerrallaan saanut opuksia kahlattua. Se kun on minun tapani katkaista päivän aivotoiminta ja siirtää ne lepotilaan. Vain taannoinen Suomi-visiittini tarjosi kahden pysähdyksen taktiikalla suoritettujen lentomatkojen osalta aikaa ja tilaisuuden kunnon lukuherkutteluun. Unelmoin siis vapaaehtoisesta lekottelusta, mutta näin pakotettuna se on kovin vastenmielistä.

No, nyt siirrän tämän läppärin syrjään, korjaan vähän selän takana olevien tyynyjen ja päällä olevan viltin asentoa, avaan kirjan ja annan tarinan viedä. Ja pitää minut paikallaan.

Itävallan ihmeitä

Tuijotan tuulista mutta aurinkoista näkymää kylän yli tuonne vaahtopäiden valkoiseksi pilkuttamalle merelle. Bura ulvoo taas nurkissa, eilen se yltyi ja koko yön onkin paahtanut menemään kuin sadun susihukkanen puhkuessaan porsaiden taloa nurin. Onneksi tämä mökki on tietyistä vajavaisuuksistaan huolimatta kuitenkin tehty kestämään tuulen voimaa. Eilen jopa muutama lumihiutale lenteli Murterin yllä ilmassa, mutta kyllä täällä kuitenkin näennäisen ei-talviselta näyttää. Tuntuu lähes epätodelliselta ajatella, että vielä pari päivää sitten olimme todellisessa talven ihmemaassa.

Talvinen keli alkaa kyllä jo ihan täällä Kroatiassakin, tuo rannikolta sisämaahan lähtevä moottoritie sukeltaa kuuden kilometrin mittaisen tunnelin kautta rannikkoa reunustavan vuorijohon läpi ja sen toisella puolella on talvi ja lunta. Ero on aika häkellyttävä ja päivänvalossa sangen häikäisevä, kun tunnelin pimeydestä sukeltaa ulos. Näkymä on kuitenkin vielä täysin eri kun siirrytään Itavallan puolelle ja siellä Alppien kainaloon. Lunta oli paljon ja sitä oli puiden oksat täynnä. Vaikka ilta perille Spital Am Pyhrnin kylään saavuttuamme olikin jo tummunut pimeäksi, pystyimme innoissamme toteamaan saapuneemme juuri täydelliseen viikonloppukohteeseen.

Näkymä hotellihuoneemme ikkunasta.

Viime kerralla avajaisia viettänyt ulkokoju oli valitettavasti sulkenut luukkunsa nuuttipukkien esityksen myötä loppiaisena, joten sen edustalla oli asiakkaiden tilalla lumikinokset. Illalliselle päädyimme menemään läheiseen gasthauseen ja astuttuamme sisään oli yllätys suuri kun yhdessä pöydässä näimme heti edelliseltä kerralta tutun pariskunnan. Yllätys oli vastapuolella vähintään yhtä suuri, he olivat vain tulleet töiden jälkeen pitsalle ja juuri pyytäneet laskun. Meidän tulostamme heillä ei ollut tietoa, vaikka yhdelle viimeksi tapaamistamme henkilöistä olinkin tulostamme ilmoitellut. Oli siis muutamasta hetkestä kiinni, että satuimme törmäämään. Sattumien ketju sai jälleen jatkoa tässä ihmeellisessä kylässä. Ilta jatkui ja paikalle soitettiin muitakin tuttuja. Hieman kävi sääliksi seuraavana aamuna töihin menijöitä, me sentään saimme heräillä rauhassa yllä olevan kuvan maisema silmiemme edessä.

Perjantaina tutustuimme paitsi läheiseen vähän isompaan kylään, myös hotellimme saunaan. Me suomalaiset olemme saunakulttuurissamme tottuneet luontevuuteen monellakin tavalla, itsekin muistan lapsuudestani asti ne tuttavaperheiden kanssa käydyt sekasaunat. Alastomuus ei ole sellainen tabu kuin mitä se on monessa paikassa maailmalla. Siispä hieman piti hahmotella tilannetta, kun hotellin erittäin kylpylämäiselle ja hienolle saunaosastolle saapuessamme totesimme sen täysin sukupuolineutraaliksi. Yksi pukuhuonetila, jossa sentään oli vessat erikseen miehille ja naisille. Sitten yhteistä oleskelutilaa lepotuoleineen. Yksi iso hieno ovessa olevan kyltinkin mukaan suomalainen sauna ja yksi höyrysauna. Saunojen välissä yksi tyylikkäästi sinisellä ja punaisella valolla aavistuksen verran valaistu muutoin pimeähkö ja siten sentään hieman intimiteettisuojaa tarjoava suihkutila. Ja seinällä kyltit, joissa nimenomaisesti kielletään uima-asut. No eihän siinä mitään, vaatteet pois ja pyyhkeisiin kietoutuneina siirryimme saunan ylälauteelle heittämään vettä kiukaalle. Mainiot löylyt, kertakaikkiaan. Etenkin mies nautti, kun pitkästä aikaa pääsi saunaan. Ovi kävi, pari saksaa puhuvaa mitä ilmeisemmin itävaltalaista pariskuntaa saapuu paikalle ja ilman hetkenkään ihmettelyä asettelivat ympärillään olleet pyyhkeet laudeliinaksi ja naiset jopa kävivät niiden päälle pitkälleen. Siihen eteemme alemmalle lauteellekin, sillä me olimme siellä vain yhden seinän kattavalla kolmannella laudekerroksella, muutoin saunaa kiersi vain pari laudekorkeutta. Jäähylle lähtiessä taisi etenkin miehellä olla vähän hämmentävää koittaa katsella mihin jalkansa asettelee alas astellessa. Toisella löylykierroksella juttelimme erään itävaltaisen kanssa, joka kertoi suomalaisen saunan olevan erittäin yleinen maan hotelleissa. Hyvän päälle siis ymmärtävät, ilmeisesti myös tuo sekasaunakulttuuri on heille jopa luonnollisempi kuin meille suomalaisille konsanaan. Uskon, että joidenkin hotellivieraiden osalta suunniteltu rentoutumishetki wellness-osastolla kuitenkin saattaa päättyä ennen alkamistaan tuon vallinneen toimintamallin alkaessa valjeta.

Näkymiä hiihtolenkin varrelta

Lauantaina lähdettiin viettämään päivää sitten sporttisemmin. Minä sain paikalliselta opettajana työskentelevältä ystävältämme lainaksi koulun sukset ja monot perinteistä murtomaahiihtolenkkiä varten. Ladut lähtivät ihan hotellin kulmalta ja ne ajettiin joka aamu kuntoon. Mies lähti saman ystävän ja hänen miehensä kanssa viereiseen laskettelukeskukseen koittamaan elämänsä ensimmäistä kertaa alppimäkien rinteitä. Pehmeää puuterilunta satoi taivaan täydeltä, mikä aiheutti minulle hieman haasteita latujen kunnon suhteen. Sain kuitenkin tehtyä tunnin reippaan lenkin mieltä rauhoittavissa lumimaisemissa, ennenkuin jouduin toteamaan latujen katoavan tuohon pehmeään vaippaan. Vaihdoin monot reippailukenkiin ja sauvat koiran talutushihnaan, suuntasimme Tiukun kanssa kylästä ylös rinteeseen kohoavalle tielle.

Jos tuli lämmin hiihtäessä niin tuli siinä paikoin aika napakassa kulmassa ylös nousevaa tietä taapertaessakin. Ympärillä kohoava luminen metsä, taivaalta putoilevat isot hiutaleet ja tien vierellä kohiseva vuoristopuro lumosivat ja täyttivät minut hymyllä. Kapusimme reilun tunnin verran ylöspäin ja saavuimme muutaman talon kattavaan kylään. Tie päättyi parkkipaikalle jolta kulkuväylä jatkui ilmeisesti enemmänkin kärrypolun tapaisena kylän läpi ja käärmeen lailla kiemurrellen yhä ylemmäs. Pihallaan lumitöitä tehneen erittäin miellyttävän rouvan saksankielisestä puheesta ymmärsin sen vievän jollekin majalle, mutta matkaa olisi ainakin tunnin verran. Seurasimme reittiä Tiukun kanssa vielä tovin, mutta vastasataneen lumen alla oleva alusta alkoi vaikuttamaan sen verran liukkaalta, että päätin Tiukun selvästä vastustavasta mielipiteestä huolimatta kääntyä ympäri. Kyllä sitä vielä ylös menisi, mutta alaspäin tulo liukkaalla polulla voisi olla jo turhankin kaatumisherkkää. Oikeassa olin, yhdet liukupyllähdykset ehdin ottaa ennen paluuta kylän alapuoliselle tieosuudelle. Onneksi oli pehmeää lunta ottamassa tömähdykseltä pahinta terää. Posket ulkoilmasta ja reippaasta menosta punoittaen palasin hotellille odottelemaan rinnesankaria joka hänkin oli kokenut hymyä tuovan päivän erinomaisessa kunnossa olleilla rinteillä.

Illalla oli aika juhlistaa syntymäpäivääni. Ystävämme olivat järjestäneet kaiken, kuljetuksia myöten. Aloitimme paikallisessa erittäin perinteisessä tuvassa. En voi sanoa ravintolassa, koska paikalla ei ilmeisesti ole ravintolaoikeuksia. Se ei saa tarjoilla lämmintä ruokaa eikä edes kahvia.Teetä sieltä kyllä sai. Ja olutta, viiniä ja snapsia. Mutta ei kahvia. Joten jos on Suomessa byrokration kukkasia, niin osataan sitä muuallakin. Nautimme kuitenkin erinomaisen illallisen, umpiperinteiseen paikalliseen tyyliin. Tarjolla oli huikea leikkelelautanen, jolla oli tilan omia tuotteita ja muuta todellista lähiruokaa. Lihojen lisäksi löytyi juustoa, paikallista wasabia eli piparjuuriraastetta, kananmunaa, kurkkua, tomaattia ja pisteenä ison iin päällä sian laardista tehtyä levitettä, jota siveltiin mausteisen limppuviipaleen päälle ennen muita herkkuja. Nauroimme ja nautimme. Tuntuu käsittämättömältä, että olimme tunteneet nuo ihmiset käytännössä parin hassun tunnin ajan parin kuukauden takaa. Olimme kuin ikiaikaisten ystävien keskellä. Me hullut suomalaiset, joista oli edellisen käyntimme jälkeen puhuttu paljon, paluuseemme ei oltu uskottu ja kun kuitenkin palasimme, otettiin meidät vastaan sitäkin suuremmalla sydämellä.

Tilalla toimi myös tislaamo, jonka tuotteita se myy paitsi laseittain myös pulloittain niin paikalla nautittavaksi kuin uloskin. Niin väkeviä viinoja kuin vähemmän väkeviäkin. Mutta ei siis sitä kahvia, koska siihen ei ole lupaa. Käyntimme aikana kipaisi eräs lähialueen ravintoloitsijakin täydentämässä varastojaan muutamalla pullolla. Isäntä vei meidät aterian jälkeen tutustumiskierrokselle tuotantolaitokseensa, upea kuparinen laitteisto aiheutti etenkin miesväessä suurta kiinnostusta ja kunnioitusta. Sen toiminnan tuloksena tila tuottaa mm. alueen omasta päärynälajikkeesta tehtyä snapsiviinaa sekä seetrimännyn kävyistä saatavalla uutteella maustettua kauniin ruskeaa snapsia. Molempia saimme tuliaisiksi mukaan, minä syntymäpäivälahjana ja mies muuten vain lahjana ystäviltä. Lisäksi tarjolla on ainakin luumuista tuotettua snapsia ja ihanan marjaisaa vadelmalikööriä. Niin ja paikallisesta punaviinistäkin tuolla uutetaan likööriä. Varmasti oli vielä jotain muutakin, mutta johan tuossa meni pää pyörälle ja osa lajikkeista livahti ohi.

Iltamme jatkui seuraavaksi käynnillä yksityisessä viinibaarissa ja sen yhteydessä olevassa kellarissa. Ystäviemme ystävä toimii viinien ja muitenkin alkoholijuomien maahantuojana ja myyjänä, valikoimissa on paitsi laaja kirjo itävaltalaisia tuotteita myös joitakin ulkomaalaisia. Kotinsa ohessa hänellä on pieni viinibaari, jossa järjestetään maistelutilaisuuksia sekä muutaman kammion kokoinen viinikellari jossa vaeltelin hetkin ihan hurmioituneena. Löytyipä sieltä eräästä nurkasta jopa syntymävuoteni tuotekin. Saimme maistella useitakin erilaisia juomia, niin viinejä kuin kerrassaan ihania itävaltalaisia liköörejä. Pakko oli ostaa mukaan pullo omenastruudelin makuista, esanssien sijasta aidoilla makuaineilla ryyditettyä lumenvalkoista likööriä. Voittaa muuten mennen tullen perinteiset kermaliköörit, sitä saattaa joku luonamme tulevina aikoina vieraileva kenties maistaa. Kuin ottaisi lusikallisen leivonnaista mutta nestemäisessä muodossa.

Viinikellarin jälkeen kävimme viemässä Tiukun hotellihuoneeseen, luonnollisesti se oli tähän asti ollut menossa mukana, saattoi saada sekin osansa illan tarjoiluista ja rapsutuksia ainakin runsain mitoin. Loppuillan vietimme kylän keskustan ravintelissa, tanssimme ja nauroimme. Henkilökunta osallistui menoon siinä missä muutkin, täytyyhän nyt tarjoilijallakin olla oma viinilasinsa. Saimme kutsun tulla ensi marraskuussa erään ystävämme 50-vuotispäiville ja jo sitä ennen kesällä nauttimaan alueen vaellusreiteistä. Ylempänä rinteessä on kuulemme ihania majoja, joissa voi yöpyä. Siinä jo suunniteltiin yhteistä retkeä eväitä myöten. Kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta, toivottavasti sopiva ajankohta löytyy. Erosimme illan päätteeksi monien halauksien ja jälleennäkemistoivotusten myötä.

Hotellimme, entinen luostari, iltavalaistuksessa

Muutamien lumihiutaleiden leijaillessa kävelimme takaisin hotellille, takana oli eittämättä yhdet ikimuistoisimmat syntymäpäiväni. Näiden muistojen kanssa olisi hyvä lähteä uudelle vuosikymmenelle.

Jos jotain vähemmän mukavaa oli havaittavissa, niin se oli vaatteisiin ja hiuksiin tymäkästi tarttunut tupakansavu. Jos ei ole tuo tupakkalaki ihan iskostunut täällä Kroatiassa, niin ei se ole kyllä Itävallassakaan. Ravitsemuslaitoksissa on kyllä savuttomatkin osiot, mutta käytännössä ne ovat ne pienet kopit joissa ei ole ketään ja suurimmaksi osaksi tila on vapaasti savutettavissa. Ja kun nytkin seurueessamme suurin osa poltti, oli lopputulos suoraan sanottuna varsin äklö. Muistan aikoinaan Suomessa, kuinka jokaisen baari-illan jälkeen piti kaikki vaatteet tunkea aina pesukoneeseen ja hiukset pestä mielellään jo yöllä. Itse sain krapulamaisia oireita pelkästä savusta vaikka lasissa olisi ollut vain vettä. Nytkin varsinkin hotellihuoneeseen saavuttuamme iski mukanamme tuoma haju varsin vahvasti vasten kasvoja ja nenää, tiukasti käärin muovipussiin kaikki päällä olleet vaatteet.

Aamulla oli aika jättää hyvästit Spital Am Pyhrnille ja kovasti tykkäämällemme hotellille, sen historiaa huokuville kivilattioille, jyhkeille seinille ja korkealla oleville katoille. Maistuvan aamiaisen jälkeen käänsimme auton nokan takaisin etelään lumisateen väistyessä ja taivaan alkaessa sinisenä kaartumaan lumihuippujen yllä. Pää pyöri kuin pöllöllä Korkeasaaren jyrsijäosastolla ihaillessani ympärillämme vaihtuvia jylhiä maisemia joita nyt päivänvalossa pääsimme näkemään. Illalla kotiin päästyämme tuntui kuin olisimme olleet pidemmälläkin lomalla. Kyllä tuo 650 km suuntaansa kannatti ajaa ja kannattaa ajaa tulevaisuudessakin.

Otos auton ikkunasta moottoritiellä jossain eteläisessä Itävallassa ajaessamme takaisin kohti Sloveniaa ja edelleen Kroatiaa.

On kylmää ja sitten on kylmää

Nyt on keskiviikko. Lämpötilat täällä Murterissa painuivat pakkaselle viime torstaina ja ovat siellä yhä. Edes siniseltä taivaalta paistava aurinko ei ole saanyt miinusta väännetyksi plussalle. Tänään ennusteet antoivat jo toivoa, mutta ainakin vielä ollaan pari astetta pakkasella. Pahimmillaan lukemat ovat olleet liki kymmenessä asteessa, eilenkin illalla näytti kuutta. Tässä on mukana ollut myös se todella voimakas bura, rekkoja on kaatuillut, pienempi omaisuus vaihtanut jollei nyt ihan piirikuntaa niin ainakin tonttia tempautuessaan puhurin matkaan. Tuulen nostattama merivesi on jäätynyt rannoilla tehden monista asioista jääveistoksia. Vesijohdot ovat jäätyneet ja puissa killuneet sitruunat, mandariinit ja appelsiinit muuttuneet sorbetiksi. Tämä on ollut vuosikymmeniin pahin kylmäkausi täällä rannikolla, ihan pikkujutusta ei siis ole kyse.

Itse piipahdin tässä välissä pikaisesti Suomessa, kokemassa ne vielä kovemmin paukkuneet pakkaset. Loppiaisena lähtiessämme ulkoilemaan muistutimme lähinnä arktisen retkikunnan jäseniä, kiitos vielä siskolle varustelainasta. Hyvin tarkeni ja sitten pääsikin sisälle lämpimaan ja illalla pihasaunan hellivään lämpöön. Samaan aikaan mies täällä värjötteli koiran kanssa varsin viileässä asunnossa kuunnellen buran metelöintiä ulkona ja nukkuen pipo päässä. Eristämättömät talot eivät pidemmän päälle oikein toimi pakkasilla eikä siinä tuulessa paljon kaminoita sytytelty. Taisivat sentään tuliaisiksi tuomani loimulohi, ruisleipä ja HK:n sininen lämmittää mieltä ja painaa koetut kärsimykset hetkeksi unholaan. Vielä on avaamatta kassistani kaivettu hernekeittopurkki, siitäkin saa sitten lämmikettä kylmyyttä kaikottamaan.

Eilen kävin itse täällä päivän koirakävelyllä, pakkasta viisi ja siihen kostea tuuli päälle. Voin sanoa, että se tuntui pahemmalta kuin loppiaisen ulkoilureissu -26 asteessa. Silloin ei naama jäätynyt läheskään yhtä inhasti, kuin eilen. Kylmyyttä on monenlaista, eikä pelkkä mittarin kertoma info kata ollenkaan koko tarinaa. Onneksi sentään mukana on varustetta näihinkin keleihin, pitkät kalsarit ja kaksikerrostumput torjuvat ulkoista holotnaa ja pitävät kaukaa pohjolasta tulleen maahanmuuttajan lämpimänä. Ja tuulen nyt laannuttua hehkuu kamina kuumana, että tarkenee ilman pipoakin käydä nukkumaan.

Kävellessäni totesin tehneeni viimekertaisen kukkaloistotaltioinnin oikeaan aikaan, ovat kaikki kokeneet karun kohtalon viimeisen viikon aikana. Toivoa sopii, etteivät esimerkiksi hedelmäpuut ole kärsineet pahempaa tuhoa ja ensi kesänäkin saataisiin nauttia niiden sadosta. Onneksi kaupoissa kotimaisia hedelmiä on hyvin tarjolla, aamiaisen vitamiinipommina oli tuorepuristettua appelsiinimehua ja puuron kanssa upean rubiininpunaista granaattiomenaa joka suorastaan tihkui tummaa mehuaan.

Huomenna lähdetään koko jengi reissuun, taas uudenlaista talvea kokemaan. Tullessamme Kroatiaan vajaa pari kuukautta sitten pysähdyimme pienessä itävaltalaiskylässä nimeltään Spital Am Pyhrn. Kerroinkin siitä kirjoituksessani täällä. Nyt on koittanut aika palata kojulle maksamaan kierros tai pari, tavata uudelleen silloin kohdattuja ihania ihmisiä ja eittämättä muutama uusikin hahmo siinä samalla. Sesonki on käynnissä ja kylässä varmasti paljon enemmän eloa ja ihmisiä kuin viimeksi. Mies haikailee pääsevänsä muutaman vuoden tauon jälkeen laskettelurinteeseen ja minä vähän unelmoin maastohiihtoretkestä. Ja upeista talvisista Alppimaisemista. Viikonloppureissumme ajoittumisen sysäävänä tekijänä on kuitenkin se seikka, että lauantaina vaihdan vuosikymmentä jättäen kolmikymppisen elämän lopullisesti taakseni ja siirtyessäni nelikymppisten liigaan. Juhlahumuakin on siis vähän tiedossa, lämpimässä seurassa ulkoilman asteista piittaamatta.

Tammikuista kukkaloistoa

Ulkona sataa vettä. Ensimmäistä kertaa tämän reilun kuukauden aikana, joka täällä on tätä talvea ihmetelty. Ennusteiden mukaan sataa vielä huomisenkin, joten kuiva maa saa kastelua vähän pidemmän aikaa. Sillä kun kuulemma poikkeuksellisen kuivaan alkutalveen lisätään poikkeuksellisen lämmin alkutalvi, niin luonto taitaa jo kaivata vähän kosteutusta. Tosin muutamina öinä kaste on täällä ollut sen verran huima, että aamuisin on nähtävissä ihan lätäköitäkin. Jonkinmoista ensiapua siis on sentään ollut tarjolla.

Tämän kirjoituksen kuvituksena on parin viime päivän aikana koirakävelyillä bongaamieni kukkien kuvia. Nämä kaikki siis elää retostavat tuolla jossain polkujen varrella itsenäisesti vallitsevien olosuhteiden armoilla. Pihapiireissä toki kukkii paljon hienoa väriloistoa, kuten ruusuja ja timanttikukkia, mutta halusin havainnollistaa ihan luonnon omia koristeita näin talven keskellä.

Olin itse asiassa itsekin yllättynyt, miten paljon erilaisia kukkia tuolla heinikoissa ja kivikoissa onkaan. Tässä ei toki varmasti ole läheskään kaikki Murterilla luonnonvaraisesti näinä päivinä kukkivat kasvit edustettuina, olen mm. nähnyt sellaisia kissankelloa muistuttavia isokukkaisia violetteja joita ei vain nyt näiden parin päivän reiteillä sattunut olemaan. Aika monta lajia nyt kuitenkin tuli löydettyä, siitä vain arvoisat kasvien tuntijat tunnistamaan, minä ei tiedä nimeä ainoallekaan näin ilman mitään kasvistohakemiston selaamista. Ei kun nyt huijaan, tuo yksi on rosmariini. Sitä kukkii täällä siellä sun täällä, osa puskista tosin näyttää olevan täysin kukattomia, osassa pörrää mehiläisiä kukkien kimpussa kuin heinäkuisella suomalaisella apilaniityllä konsanaan.

Erikoiset sääilmiöt vaikuttaisivat jatkuvan tästä eteenpäinkin: tulevalle viikonlopulle on luvattu ihan huisin kylmää täkäläisen mittapuun asteikolla arvioituna, yölämpötilat jopa kaksinumeroisia miinuslukemia ja päivälläkin voi jäädä pakkasen puolelle. Ja tietysti sitten siihen vielä se bura päälle, eli vilpoisaa on luvassa tämän parin päivän sadeputken päälle. Kovimmat paikalliset heput olivat miehelle töissä maalailleet kuvaa jopa lumisateista, se vasta olisikin täällä Murterissa eksoottista. Tuolla mantereen puolella lunta sentään on toisinaan nähty, mutta täällä ei ilmeisesti moneen vuoteen. Ilmeisesti Suomessakin on tulossa seuraava kylmä kausi tälle talvelle, samaa Siperiasta tulevaa kylmyyttä se on tännekin tunkemassa. Saapa nähdä mitä tälle kukkaloistolle käykään tulevan jääkauden iskiessä. Onneksi tuli tallennettua omaksi ja muiden iloksi tänne nämäkin.

Tammikuu on siis saatu alkuun, uusi vuosi sen myötä. Tänään on ensimmäinen arkipäivä, jolloin olen virallisesti vailla vakituista tai vähemmän vakituistakaan työpaikkaa tai tietoakaan sellaisesta. Työsuhteeni päättyi vuoden lopussa, nyt olen siis monellakin tapaa omillani: ei ole työterveydenhoitoa käytettävissä, puhelinlaskuni maksan pitkästä aikaa ihan itse ja tilin plussamerkkiset tapahtumat alkavat olla aika vähissä ainakin toistaiseksi. Mutta vastineeksi olen saanut ja saamassa jotain ihan muuta. Vaikkapa kukkia tammikuisen kävelyn varrella ihan kotimaisemissa.