"Mitä sä siellä oikein teet päivät pitkät? Eikö sulla tule aika pitkäksi?"
Tämän tyyppisiin kysymyksiin olen nyt viime aikoina törmännyt aika usein. Tilannehan on se, että näin kesäkaudella mies on tosi paljon pois työnsä takia, milloin viikon, milloin kolme viikkoa tai pidempäänkin. Kotona se käy ehkä muutaman päivän kääntymässä. Tämähän sitten tarkoittaa sitä, että vietän suuren osan ajastani ihan vaan Tiukun kanssa kaksistaan. Positiivista tilanteen tarkastelussa on se, että viihdyn mainiosti itseni kanssa ja tuon mummelikoiran seura nyt on tietysti ihan parhautta. En siis ole yksin, mulla on joku elävä olento täällä kanssani päiviä viettämässä. Sitä voi siis rauhassa puhua pälättää ääneen jollekin, joka jaksaa kuunnella tai ainakin esittää loistavasti kuuntelevansa. Tosin mainittakoon, että viimepäivät on sen pälättämisen kanssa ollut hiljaisempaa, kun ääni lähti taas livohkaan pienen vilustumisflunssan myötä ja edelleen se kumpuaa ilmoille hitusen Paula Koivuniemi -tyyppisenä kähinänä.
Jos palataan tuohon ensimmäisen rivin kysymysteemaan, niin onhan se ihan aiheellinen pohdinnan aihe. Murterissa talvella ei aika todellakaan tullut pitkäksi, siellä oli kaikenmoista kommuunin hoitelua ja toki mies tuli muun jengin kanssa aina illaksi kotiin, joskin välillä vähän myöhempään mutta tuli kuitenkin. Täällä mä ruokin näinä yksinolokausina vain itseni ja koiran, eikä pyykkiä ja siivoamistakaan nyt niin kauheasti synny. Kerran viikossa pesen terassin, jolle ilmasta laskeutuu ihmeen paljon kaikkea roskaa ja pölyä. Samoin kerran viikossa siivoan sisällä valssaten imurin kanssa ja taivuttaen tangoa luutun kera.
Ei mulla silti tylsää ole. Ihmeesti sitä saa aikansa ja päivänsä kulumaan, vaikkei muka mitään sen erityisempää tee. Päivään herätään seiskan aikoihin ja lähdetään Tiukun kanssa noin tunnin lenkille ennen lämpötilan kipuamista liian korkealle. Aikaisin aamulla myös rannat ovat vielä tyhjiä ja sinne kehtaa koirankin kanssa mennä. Täällähän ainakin teoriassa näin kesällä ei koirien kanssa saisi rannalla liikkua ollenkaan, mutta aamuisin ja iltaisin auringonpalvojien ollessa muissa puuhissa ulkoiluttavat siellä myös paikalliset koiriaan. Mekin teemme päivän toisen pitkän lenkin auringon painuessa kohti horisonttia ja ilman hieman viilentyessä, silloin suuntana on yleensä nuo takanamme nousevat rinteet.
Aamulenkin jälkeen on tietysti aamiainen, päivän tärkein ateria. Yksin ollessani se koostuu useimmiten kahvista, mehusta ja puurosta, kunnon kaurapuurosta lisukkeiden kera. Ja kyllä, mä väkerrän joka aamu tuon kuvan kaltaisia annoksia ihan vaan itselleni. Kun kerran ei ole kiire, voi asiat tehdä just niin kuin haluaa. Mintunlehdet muuten sopii hirveän hyvin tohon settiin mustikoiden ja raejuuston sekaan, minttupuskani sitäpaitsi tunkee satoa siihen tahtiin, että johonkinhan sitä pitääkin käyttää. Ruoka ravitsee siis myös henkisesti visuaalisen ilmeensä kautta. Tuollaista lautasta kun katselee, niin sehän pakosti buustaa hyvää mieltä.
Aamiaisen nautin terassilla, siihen ei vielä siihen aikaan paista aurinko, joten olosuhteet ovat liki täydelliset. Kahvia siemaillessa lueskelen netistä maailman kuulumiset, vanhana tapana selailen edelleen talouslehtien otsikot ja Hesarin digilehden luen joka aamu, kaikesa rauhassa. Siinä se päivä vierähtääkin jo taas kivasti eteenpäin.
Jos lähtee autolla mihin tahansa, vaikka vain kaupassa käymään, ottaa se etenkin nyt sesongin aikana oman aikansa. Liikenne soljuu eteenpäin, mutta toisinaan aika hitaasti. Joskus se myös ihan pysähtyy jatkaakseen sitten taas etenemistään omalla tahdillaan. Mutta kun ei ole kiire ja autossa on ilmastointi, niin ihan sama. Muutamana päivänä viikossa suuntaan täydentämään ruokavarastoja ja hoitelen mahdollisia muita kauppa-asioita. Siinä sitä on taas täytettä kotirouvan päivään.
Kerran tai pari viikossa lähdemme Tiukun kanssa jonnekin vähän kauemmas ulkoilemaan, esimerkiksi Marjanin puistoalueelle. Siellä puiden suomassa varjossa pystyy ihan keskellä päivääkin ulkoilemaan useamman tunnin, kunhan on riittävästi vettä mukana ja tahti sopeutetaan mummelin menohalujen mukaisesti. Metsikössä kulkee isompia sekä pienempiä polkuja ja tietysti sitten on rannat, joita riittää koirankin uittamiseen muita häiritsemättä. Välillä pysähdytään, istutaan ja ihmetellään metsän ääniä ja tuoksuja. Vaikka kaikkialla tuntuu nyt olevan hirmuisesti ihmisiä, saa tuolla Marjanilla liikkua todella rauhassa. Tuntuu uskomattomalta, kun se on kuitenkin ihan siinä Splitin kuhisevan keskustan vieressä. Luonto on aina ollut minulle todella tärkeä elementti ja on ihanaa saada täälläkin nauttia siitä monipuolisesti. Kiipeily rinteiden poluilla ja rantakallioilla tekee hyvää mielelle ja ruumiille.
 |
| Keskipäivän ruuhkaa Marjanin ulkoilualueella. |
Luontoon liittyen myös puuhastelulla tuolla mun terassipuutarhassani on oma osansa päivien täyttämisessä. Jännityksellä seuraan sitruspuuni sadon kehittymistä, olen vähän opiskellut sen hoitoa ja kasvatusta. Joka päivä virittelen viiniköynnöstä varjoisaksi viherkatoksi sen kasvaessa huimaa vauhtia kurotellen yhä uusia tukilankoja koukeroillaan. Yrttiosastolla vähän nypin sieltä, nuuhkin tuolta. Niin ja oliivipuumme. Se tuli Suomesta muuttokuorman mukana kieltämättä vähän rassukan näköisenä, muutaman talven Suomessa kituuttaneena. Nyt se ilokseni kukoistaa ja kasvaa päästyään omaan elementtiinsä, satoakin on tulossa. Kaiken muun pienen touhun lisäksi jo pelkkä kasvien kastelu näillä keleillä on ihan jopa päivä ohjelmassa.
Kirjat ovat myös vahvasti läsnä tässä nykyisessä elämässäni. Olen toki aina nauttinut lukemisesta, uppoutumisesta tarinaan oli se sitten faktaa tai fiktiota. Valitettavasti vain etenkin viime vuosina aikaa tälle harrastukselle on ollut kovin vähän. Pakkasin muutettaessa yhteen laatikkoon sellaisia kirjoja, joita en koskaan ollut ehtinyt lukea, mutta joita ajattelin Murterissa talven päivien ratoksi ahmia. En lopulta edes avannut tuota laatikkoa ennen kuin nyt täällä Splitissä, vasta nyt minulla on aikaa ja miten ihanaa se onkaan ollut.
Toki tapaan myös muita ihmisiä, ei tässä nyt ihan olla erakkoelämää kuitenkaan viettämässä miehen paluuta odotellen. Pieni ystäväpiiri takaa sen, että välillä voi istua kahvin tai viinilasillisen äärellä rupattelemassa.
Tapani tehdä töitä on - tai siis oikeastaan oli - aika 24/7 -tyyppistä. Eli vaikka lähdin toimistolta, työjutut yleensä jäivät enemmän tai vähemmän itämään ja kuplimaan tuonne aivolohkoihin ja varasivat osan kapasiteetista itselleen. Koirakävelyt olivat usein hetkiä, jolloin sain ahaa-elämyksiä työhaasteisiin liittyen, ideoita ja oivalluksia. Nyt tuntuu, että pääkoppani vasta alkaa tajuta, että sillä on tuota kapasiteettia käytössään ihan uudella tavalla, osittain kovalevyn uudelleen alustaminen on varmaan vieläkin käynnissä. Aiemmin kuukauden loma, jolloin yleensä ainakin yritin jättää kaikki työjutut pois, nollasi ehkä vähän välimuistia, mutta täytyy sanoa että 20 vuotta kestäneen yhtämittaisen työputken jälkeen taisin olla tämmöisen täydellisemmän nollauksen tarpeessa. Mistä sen sitten huomaa?
Luovuus kukkii. Huomaan kehitteleväni ihan eri tavalla kaikenlaisia ideoita. Tekaisin tuossa parina iltana tämmöisiä kivistä koottuja alustoja. Minulla oli sattumoisin jemmassa useampi kappale paria eri muotoista vanerilevyä ja kas, niiden päälle kivet kuumaliimalla, ympärille köyttä ja saumauslaasti päälle. Hienoja tuli, vaikkein ikuna ollut mitään tuollaista tehnyt. Oma hommansa oli keräillä tarpeeksi sopivia litteitä kiviä rannalta ja löytää oikeanlainen saumauslaasti paikallisesta rautakaupasta. Kätevä kotirouva oli jo aiemmin väkertänyt noita tuikkumukeja tyhjistä lasipurkeista. Tämmöistäkin voi siis päiviensä täytteeksi tehdä.
Luovuus näkynee myös parempana ongelmanratkaisukykynä. Tässä on vastaan tullut kaikenmoista tilannetta, joihin olen ihan itsenikin yllättäen tempaissut luoviakin ratkaisuja varsin näppärästi. Kun ei ole niin tiiviisti sen kuuluisan boxin sisällä, niin sen ulkopuolelle on paljon hempompi nähdä ja mennä. Osittain tässä on tietysti joutunut välillä ihan suoranaisesti kiskotuksi kauas siitä boxin ehkä näennäisen turvallisesta suojasta, niihinkin tilanteisiin koen nykyisin suhtautuvani paljon paremmin ja joustavammin samoin kuin jatkuvasti elämässämme läsnä oleviin enemmän tai vähemmän yllättäviin muuttujiin.
Ei minulla siis ole tylsää. Teen arkisia juttuja ja nautin elämän ihan pienistäkin asioita enemmän kuin ehkä ikinä aiemmin. Kun on kerrankin aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti