Ei mennyt taas ihan kuin oli meininki mennä

Se viimekertaisen kirjoitukseni tilanne sitten eskaloituikin oikein kunnolla, lopputuloksena miesmuistiin kovimmat tuhot täällä aiheuttanut maastopalo. 4 500 hehtaaria on korventunut liekkimeressä mustaksi tuhkan ja noen peittämäksi autiomaaksi. Karun näköistä on tuolla rinteillä, missä kaiken palaneen keskellä ovat taloryhmät vahingoittumattomina. Itse en ymmärrä, miten täällä onnistuttiin torjumaan henkilö- ja asuntovahingot likimain kokonaan, kyllä on ollut melkoista talvisodan henkeen verrattavaa taistelutahtoa ilmassa. Nämä sankarit pelastivat myös meidän kodin, tuli oli jo lähes takaovella tulossa. Vaan ei tullut ja tästä elämä jatkuu taas seuraavien tilanteiden ihmettelyssä. Ja niitähän täällä kyllä riittää. 

Tuo kuva saattaa kaivata hieman selitystä. Siinä ovat mieheni polvet. Ne eivät liity mitenkään metsäpaloihin, vaikka toisesta onkin ihokarvat kadonneet kuin liekin leimahduksen vieminä ja toisessa näkyy jotain tuhkan näköistä harmaata tuon omituisen painaumajäljen alla. Missä lie kontannut... Kuva on tässä siksi, että sen ottohetkellä siinä karvattomassa kappaleessa pitäisi olla siistit tähystysreiät ja kuvan pitäisi olla otettu täällä kotona toipilaasta eikä hänen ollessaan töissä. Vaan eipä ole. 

Miehen polvi alkoi reilu pari viikkoa sitten kipuilla oikein kunnolla ja särkylääkkeet tulivat päivittäiseksi naposteltavaksi. Kyseltiin paikalliselta ystävältä suositusta ortopedistä ja niin löysimme itsemme pienen yksityisklinikan odotushuoneesta. Lääkäri oli oikein miellyttävä ja pätevältä vaikuttava vanhempi herra, joka parin kysymyksen ja ultraäänitutkimuksen jälkeen totesi, että kierukka sieltä on revennyt ja nestettäkin löytyi. Vaan eipä hätää, helppo homma korjata. Kymmenen minuutin leikkaus ja parin päivän päästä siitä mies jo kävelisi normaalisti. Ruutalla imaisi vielä ne nesteetkin pois, mikä helpottikin kuulemma polven tilaa ihan huimasti. Nyt ei sitten muuta kuin verikokeeseen viereiselle laboratoriolle seuraavana aamuna yön paastoamisen jälkeen, että tulisi arvot tarkastettua ennen operaatiota. Tämä kaikki tapahtui viime viikon torstaina. Perjantaina siis verikokeet ja tulokset olivat kyseisin lääkärin mukaan hyvät, tulehdusarvoissa pieni kohouma mutta se johtui siitä polven tilanteesta. Operaatio varattiin seuraavalle keskiviikolle eli toissapäivälle. Olimme kovin iloisia siitä, että vaiva saataisiin hoidettua.  

Koitti odotettu operaatiopäivä, kävin viemässä miehen klinikalle ja hän sitten ilmoittelisi, milloin voi tulla noutamaan. Meni useita tunteja, joiden aikana oli kyselty taustatietoja ja puettu potilasasu päälle sekä tosiaan ajeltu nuo ihokarvat. Juuri kun kanyyliä oltiin likimain laittamassa käteen tulee anestesialääkäri paikalle ja ilmoittaa, että tilanne seis. Hommassa oli sellainen pieni muuttuja nimeltään sydänlihastulehdus. Mies on nimittäin sellaisen sairastanut. Tai siis parikin kertaa. No okei, kuusi kertaa. Viimeksi kolme vuotta sitten. Aina on kuitenkin sairaalahoidosta tullut ulos terve mies. Myönnetään, onhan se vähän erikoisempi historia. Kiinnosti se silloin kolme vuotta sitten Suomenkin terveydenhuoltoa niin paljon, että mies tutkittiin kaikilla mahdollisilla keinoilla ilman että löydettiin mitään selittävää tekijää moiselle sarjalle. Joutuivat nostamaan kädet ilmaan ja toteamaan, että ihmemies kyllä olet. 

Vaan tämä anestesialääkäri ei uskonut ihmemieheksi tai terveeksi. Keskeytyksen jälkeen mies jätettiin sitten sinne sänkyyn pötköttelemään ja odottamaan. Mitä? Sitä ei kerrottu tai että mitä seuraavaksi. Puolitoista tuntia hän siellä odotteli, kello oli kaksi iltapäivällä eikä hän ollut koko päivänä syönyt tai juonut mitään. Kun ei mitään tapahtunut, puki mies siviilit päälle ja lähti kohti ulko-ovea. Siellä hänet pysäytettiin ja pyydettiin maksamaan. Mistä pitäisi maksaa? No, sitä hetki selviteltiin ja päätyivät sitten itsekin, ettei kai sitten mistään. Kun mies ymmärrettävästi hieman turhautuneena koitti kysyä, miten tämä homma tästä etenee, sai hän ohjeen hankkia kardiologin lausunto sydämen kunnosta ja vielä yksi verikoe. Ei muuta kun selvittelemään taas asiaa. Kuin ihmeen kaupalla sai hän sovittua sen sydäntohtorin katselmuksen vielä samalle illalle. Ja vertakin käytiin taas koeputkeen valuttamassa. Tämä tohtori oli tutkimuksiensa jälkeen suomalaisten kollegoidensa kanssa samaa mieltä siitä, että terve on sydän siellä pumppaamassa, ei mitään syytä huoleen. Tämän lausunnon ja verikoetulosten kanssa sitten taas keskustelemaan anestesialääkärin kanssa. Se ei oikein edennyt. Nyt hän jumittui siihen verikoetulokseen, jossa hyytymisarvot olivat vinksallaan. Ei onnistu operaatio. Hieman tyrmistyneinä ja ilmaistakoon vaikka että sangen turhauneina lähdimme kotiin. 

Ihmettelimme kovin niitä verikoetuloksia, kun ei miehellä koskaan ole noiden hyytymisarvojen kanssa mitään ongelmia ollut ja juuri aamulla hänelle oli tullut piikkipensaasta nilkkaan nirhauma, joka ainakin tyrehtyi ihan normaalisti. Siispä eilen aamulla otettiin taas lähtö ilman aamiaista ja uudelleen ottamaan se verikoe mutta eri laboratorioon. Tällä kertaa tulokset olivat ihan linjassa, ihannearvot suorastaan. Mistä lie edellisen päivän arvot saatu. Kun kiikutimme tuloksia klinikalle, oli rouva anestesialääkäri tietysti vapaapäivällä ja täysin tavoittamattomissa. Itse leikkaava lääkäri ei ottanut mitään kantaa asiaan, anestesiatohtori kuulemma ratkaisisi asian. Jaaha. Ketään ei oikein tuntunut edes kiinnostavan ne uudet verikoepaperit ja meidän annettiin jopa ymmärtää, että ihan sama mitä tuloksia kiikuttaisimme, ei asia etene sillä anestesialääkäri on vain päättänyt olla ottamatta miestä potilaakseen ja erilaiset jatkotutkimuspyynnöt on vain tarkoitettu saamaan meidät luovuttamaan. No jopas jotakin...

Tänään mies on töissä, minä siis jatkoin tuulimyllyjen kanssa taistelua. Ajelin jälleen klinikalle jutellakseni tämän asiassamme valtaapitävän naisen kanssa. No ei ollut paikalla eikä vastannut puhelimeen. Vaan minäpä olin valmis odottamaan, ei minulla ollut kiire. Istuskelin siinä odotusaulassa ja seurailin ihmisten menoa ja tuloa. Kun ei niistä lehdistäkään oikein mitään ymmärrä kuvien lisäksi. Noin tunnin odottelun jälkeen saatiin unitohtori puhelimella kiinni ja hänelle kerrottiin uusista tuloksista. Vaikka keskustelu käytiin kroatiaksi, ymmärsin sen verran, että vieläkin joku asia mättää. (Kaikki nämä keskustelut tosiaan käytiin siinä aulassa, jossa kaikki muut läsnäolijat kyllä ymmärsivät vähän enemmänkin kuin minä. Potilassalaisuus on täällä vähän löyhempi juttu.) Pyysin saada puhua hänen kanssaan. Keskustelumme lopputulos oli, että hänen puolestaan operaatio voitaisiin tehdä, kun leikkaava lääkäri palaa tänään alkavalta kahden viikon lomaltaan (tietysti sekin vielä tähän lisäksi). Mutta kahdella ehdolla: meidän tulisi hankkia potilaskertomus viimeisimmästä sairaalareissusta kolmen vuoden takaa, jotta hän näkisi miten miestä on siellä hoidettu. Ja uudet verikokeet, joissa ei saa olla tulehdusarvoissa mitään häikkää. Hänen mielestään on todella erikoista, että on tämmöinen sarja sydänlihastulehduksia. Olin hänen kanssaan ihan samaa mieltä. Lupasin, että toimitamme vaaditut dokumentit ja kysyin voidaanko uusi operaatioaika nyt varata? Kyllä. 

Kolmen viikon päästä siis katsotaan, josko saataisiin ne reiät polveen. Vai keksiikö tämä tohtori jälleen jotain uutta. Mehän emme luovuta. Jossain vaiheessa häneltä on pakko loppua ideat uusista testeistä kesken ja jos kerran mitään lääketieteellistä syytä ei löydy niin asia etenee. He ovat nyt kohdanneet suomalaiset ja suomalaisen sisun. Tässä välillä on selvinnyt, että leikkaava lääkäri on täällä ihan alansa guru, siksi haluamme juuri hänet. Toivottavasti tuo ongelmapolvi vain pysyisi siedettävänä kipuilun suhteen, toistaiseksi nesteen poisto on auttanut tilannetta. 

On myös mainittava, että tässä on nyt siis tähän mennessä ollut kaksi erikoislääkärin tapaamista tutkimuksineen ja kolmet verikokeet, kaikki yksityisellä puolella. Kustannus on ollut noin 1 000 kn eli pyöreästi 150 euroa. Ei paha, jos minulta kysytään. 

Taivaalta sataa tuhkaa

Päätin aamiaisen jälkeen pestä terassin, parin päivän tuulinen keli oli lennättänyt sinne jos jonkinmoista roskaa ja pölyä. Hetken siinä sitten ihastelin puhdasta pintaa, kun huomasin auringonvalon muuttuvan jännän punaiseksi. Samassa nenään leijaili vienoinen savun tuoksu. Katsahdus "takapihan" vuorille paljasti syyn: metsäpalo. Onneksi se on tuolla vuorten takana, ainakin vielä. Nyt nimittäin tätä kirjoittaessani sataa taivaalta tuhkaa ja palaneita neulasen pätkiä. Juuri pesty terassini muistuttaa lähinnä nuotiokodan lattiaa, savun aromi vahvistaa tunnelmaa. 

Maa on täällä nyt rutikuivaa, vettä ei ole satanut aikoihin. Pienikin kipinä sytyttää kuivan neulaskarikkeen kuin bensiinin ja rivakka tuuli levittää sen hetkessä valtaisaksi roihuksi, joka hyppii ja pomppii lentävien kytevien hippusten avulla vallaten yhä uusia alueita. Maastopaloja on ollut  tässä lähellä useita muutaman päivän sisällä, viimeksi eilen jouduttiin asukkaita evakuoimaan palon tieltä tuossa hieman etelämpänä ja toisaalta pohjoisempana Šibenikissä liekkejä oli sammuttamassa kaikki alueen kynnelle kykenevät yksiköt. Onneksi suuremmilta vahingoilta ja etenkin ihmishengiltä on vielä säästytty. 

Kävin suorittamassa välitarkastuksen terassilla. Nyt savua on ilmassa jo niin paljon, etten enää erota mistä kohtaa sitä tarkalleen tuosta vuorten takaa nousee, kuitenkin selvästi aika leveältä rintamalta. Näkyvyys myös toiseen suuntaan merelle on aika vähäinen savun laskeutuessa alas mantereen ja vastapäisen Brač-saaren väliin. Splitin suunnalla näkyy todella paksu savupilvi, toivottavasti palo ei ole hypännyt siellä vuorijonossa olevan pienen laakson läpi. Savu tuoksuu ilmassa vahvasti ja tuhkaa sekä muuta paloroskaa sataa edelleen taivaalta, tuuli tulee vuorilta päin ja tuo sitä tullessaan. 

Olen lapsena ollut lukemattomia kertoja polttamassa pehkuja pellolla ja aina välillä se turvemaa syttyi palamaan tai tuuli meinasi levittää tulta tarkoitettua laajemmalle. Tähän asti se on ollut lähin maastopaloa vastaava oman elämäni kokemus. En toki koe olevani mitenkään vaarassa juuri nyt, mutta kyllähän tuolla huippujen takana on melkoinen tulimeri valloillaan. 

Siis vakava sana. Tupakantumppeja ei muutenkaan saa heittää luontoon, mutta nyt se on täällä täysin kiellettyä. Niin ihanaa kuin romanttinen pieni nuotio auringonlaskua ihailtaessa olisikin, on parempi vain keskittyä siihen auringon ja seuralaisen hehkuun. Valtaosa näistä metsäpaloista syttyvät ihmisen huolimattomuuden tai pahimmassa tapauksessa tietysti tarkoituksellisen tuhovimman seurauksena. Eilen iltakävelyllä seurasin yhden ruotsalaisen turistiporukan grillailutouhuja oman vuokra-asuntonsa pihalla. Varsin yleisesti täällä on pihoilla sellaisia betonisia grillejä, joissa voi herkkuja valmistella. Miesväki siinä sytytteli tulia ja vähän oli reippaat liekit. Mietin jo, miten helposti sieltä karkaa kipuna ihan vieressä olevan pienen mäntymetsikön puolelle ja sitten onkin leppoisa grillitunnelma tiessään. Onneksi ilmeisesti se herkkuhetki päättyi hyvin. 

Tämä kotirouva jää nyt seuraamaan tilanteen kehittymistä ja pesee sen päättymisen jälkeen terassin uudelleen. 

Näin teet liikennetilanteen kroatialaisittain

Miten luomme liikennetilanteen pyrkimällä välttämään toista liikennetilannetta? Kroatialaiset sen osaa, jos ketkä. 

Kun esimerkiksi täällä päin tuo rannan iso tie kohti Splitiä alkaa tökkimään ruuhkaisena, ottavat paikalliset käyttöön oikoreitit. He puikkelehtivat asutuksen keskellä kapeita teitä, ainakin luullen olevansa ah niin ovelia. Tosiasiassa en tiedä säästävätkö he yhtään aikaa, matkaa tulee moninkertainen määrä ja polttoainetta kuluu kiperissä nousuissa sekä kiihdytyksissä tiukkojen mutkien jälkeen. Mutta ainakin auto liikkuu eikä jumita ruuhkassa. 

Tässä meidän kohdalla on risteys, jossa usein ruumiillistuu touhun luonne ja nurinkurisuus. Risteyksessä nämä ruuhkan väistäjät tulevat kuvassa vasemmalta alatietä, jolta ihan selkeästi saisi matkaa jatkaa vain vasemmalle ja sittenkin stop-merkin takaa. Liittymäkohta on kovin kapea, eikä siitä mahdu kuin yksi auto kerrallaan, mikä aiheuttaa haastetta siinä tilanteessa, kun tuolta rannan suunnasta joku olisi menossa vuorostaan alatielle. Luonnollisesti ruuhkakiertoreitti kuitenkin edellyttää alatien autojen kääntymistä juurikin kielletysti oikealle, mikä ei tietenkään Smartia isommilta autoilta onnistu ilman vähintään yhtä peruutusvemplausta tuossa kurvissa, kuten valkoinen pakettiauto juuri on havainnollistamassa. Tässä kuulkaa torvet soi ja kädet heiluvat, kun välillä lähes tauoton autojen virta kiiruhtaa tuolta alatieltä, äheltää vaihteiden kanssa ja survoo väkisin kulman taakse oikealle. Tilanne on välillä täysin seis, kun kaikista kolmesta suunnasta tunkee autoja ja yksi on siinä poikittain keskellä tukkimassa koko paketin. Että sellaista ruuhkan välttämistä. Siihen kun sekoittaa mausteeksi vielä kohti rantaa tai sieltä pois vaeltavat lapsiperheet isoinen uimaleluineen puikkelehtimassa autojen välissä ja toisaalta helposti syttyvän dalmatialaisen veren, niin teatteria piisaa katsojien iloksi. Tai kauhuksi, ihan miten vaan. 

Tragikoomiseksi tilanteen tavallaan tekee se, että keväällä tässä tehtiin useampi viikko tietöitä, joiden myötä tuota alatietä levennettiin risteyksestä eteenpäin niin, että siinä mahtuu menemään kaksi autoa rinnan entisen yhden sijasta ruuhkatilanteiden helpottamiseksi. Tuossa rytäkässä mm. viereiselta talosta vietiin terassi ja kaistale pihaa. Mitään varsinaista ratkaisua tämä ei tlanteeseen kuitenkaan tuonut, koska itse risteyskohta on edelleen niin kapea, että siinä mahtuu kerrallaan vain yksi auto kulkemaan. Vaan ei hätää, projekti kuulemma jatkuu syksyllä kunhan turistikausi on ohi, siloin koko risteys laitetaan kuntoon ja kaikki mahtuvat kääntymään kaikkialle. Saapa nähdä, ehkä syksyllä vaan minä vuonna? Siihen asti torvet soi ja kädet käy. 

Mitä minä oikeen teen?

"Mitä sä siellä oikein teet päivät pitkät? Eikö sulla tule aika pitkäksi?" 

Tämän tyyppisiin kysymyksiin olen nyt viime aikoina törmännyt aika usein. Tilannehan on se, että näin kesäkaudella mies on tosi paljon pois työnsä takia, milloin viikon, milloin kolme viikkoa tai pidempäänkin. Kotona se käy ehkä muutaman päivän kääntymässä. Tämähän sitten tarkoittaa sitä, että vietän suuren osan ajastani ihan vaan Tiukun kanssa kaksistaan. Positiivista tilanteen tarkastelussa on se, että viihdyn mainiosti itseni kanssa ja tuon mummelikoiran seura nyt on tietysti ihan parhautta. En siis ole yksin, mulla on joku elävä olento täällä kanssani päiviä viettämässä. Sitä voi siis rauhassa puhua pälättää ääneen jollekin, joka jaksaa kuunnella tai ainakin esittää loistavasti kuuntelevansa. Tosin mainittakoon, että viimepäivät on sen pälättämisen kanssa ollut hiljaisempaa, kun ääni lähti taas livohkaan pienen vilustumisflunssan myötä ja edelleen se kumpuaa ilmoille hitusen Paula Koivuniemi -tyyppisenä kähinänä. 

Jos palataan tuohon ensimmäisen rivin kysymysteemaan, niin onhan se ihan aiheellinen pohdinnan aihe. Murterissa talvella ei aika todellakaan tullut pitkäksi, siellä oli kaikenmoista kommuunin hoitelua ja toki mies tuli muun jengin kanssa aina illaksi kotiin, joskin välillä vähän myöhempään mutta tuli kuitenkin. Täällä mä ruokin näinä yksinolokausina vain itseni ja koiran, eikä pyykkiä ja siivoamistakaan nyt niin kauheasti synny. Kerran viikossa pesen terassin, jolle ilmasta laskeutuu ihmeen paljon kaikkea roskaa ja pölyä. Samoin kerran viikossa siivoan sisällä valssaten imurin kanssa ja taivuttaen tangoa luutun kera. 

Ei mulla silti tylsää ole. Ihmeesti sitä saa aikansa ja päivänsä kulumaan, vaikkei muka mitään sen erityisempää tee. Päivään herätään seiskan aikoihin ja lähdetään Tiukun kanssa noin tunnin lenkille ennen lämpötilan kipuamista liian korkealle. Aikaisin aamulla myös rannat ovat vielä tyhjiä ja sinne kehtaa koirankin kanssa mennä. Täällähän ainakin teoriassa näin kesällä ei koirien kanssa saisi rannalla liikkua ollenkaan, mutta aamuisin ja iltaisin auringonpalvojien ollessa muissa puuhissa ulkoiluttavat siellä myös paikalliset koiriaan. Mekin teemme päivän toisen pitkän lenkin auringon painuessa kohti horisonttia ja ilman hieman viilentyessä, silloin  suuntana on yleensä nuo takanamme nousevat rinteet. 

Aamulenkin jälkeen on tietysti aamiainen, päivän tärkein ateria. Yksin ollessani se koostuu useimmiten kahvista, mehusta ja puurosta, kunnon kaurapuurosta lisukkeiden kera. Ja kyllä, mä väkerrän joka aamu tuon kuvan kaltaisia annoksia ihan vaan itselleni. Kun kerran ei ole kiire, voi asiat tehdä just niin kuin haluaa. Mintunlehdet muuten sopii hirveän hyvin tohon settiin mustikoiden ja raejuuston sekaan, minttupuskani sitäpaitsi tunkee satoa siihen tahtiin, että johonkinhan sitä pitääkin käyttää. Ruoka ravitsee siis myös henkisesti visuaalisen ilmeensä kautta. Tuollaista lautasta kun katselee, niin sehän pakosti buustaa hyvää mieltä. 

Aamiaisen nautin terassilla, siihen ei vielä siihen aikaan paista aurinko, joten olosuhteet ovat liki täydelliset. Kahvia siemaillessa lueskelen netistä maailman kuulumiset, vanhana tapana selailen edelleen talouslehtien otsikot ja Hesarin digilehden luen joka aamu, kaikesa rauhassa. Siinä se päivä vierähtääkin jo taas kivasti eteenpäin. 

Jos lähtee autolla mihin tahansa, vaikka vain kaupassa käymään, ottaa se etenkin nyt sesongin aikana oman aikansa. Liikenne soljuu eteenpäin, mutta toisinaan aika hitaasti. Joskus se myös ihan pysähtyy jatkaakseen sitten taas etenemistään omalla tahdillaan. Mutta kun ei ole kiire ja autossa on ilmastointi, niin ihan sama. Muutamana päivänä viikossa suuntaan täydentämään ruokavarastoja ja hoitelen mahdollisia muita kauppa-asioita. Siinä sitä on taas täytettä kotirouvan päivään.  

Kerran tai pari viikossa lähdemme Tiukun kanssa jonnekin vähän kauemmas ulkoilemaan, esimerkiksi Marjanin puistoalueelle. Siellä puiden suomassa varjossa pystyy ihan keskellä päivääkin ulkoilemaan useamman tunnin, kunhan on riittävästi vettä mukana ja tahti sopeutetaan mummelin menohalujen mukaisesti. Metsikössä kulkee isompia sekä pienempiä polkuja ja tietysti sitten on rannat, joita riittää koirankin uittamiseen muita häiritsemättä. Välillä pysähdytään, istutaan ja ihmetellään metsän ääniä ja tuoksuja. Vaikka kaikkialla tuntuu nyt olevan hirmuisesti ihmisiä, saa tuolla Marjanilla liikkua todella rauhassa. Tuntuu uskomattomalta, kun se on kuitenkin ihan siinä Splitin kuhisevan keskustan vieressä. Luonto on aina ollut minulle todella tärkeä elementti ja on ihanaa saada täälläkin nauttia siitä monipuolisesti. Kiipeily rinteiden poluilla ja rantakallioilla tekee hyvää mielelle ja ruumiille. 

Keskipäivän ruuhkaa Marjanin ulkoilualueella.

Luontoon liittyen myös puuhastelulla tuolla mun terassipuutarhassani on oma osansa päivien täyttämisessä. Jännityksellä seuraan sitruspuuni sadon kehittymistä, olen vähän opiskellut sen hoitoa ja kasvatusta. Joka päivä virittelen viiniköynnöstä varjoisaksi viherkatoksi sen kasvaessa huimaa vauhtia kurotellen yhä uusia tukilankoja koukeroillaan. Yrttiosastolla vähän nypin sieltä, nuuhkin tuolta. Niin ja oliivipuumme. Se tuli Suomesta muuttokuorman mukana kieltämättä vähän rassukan näköisenä, muutaman talven Suomessa kituuttaneena. Nyt se ilokseni kukoistaa ja kasvaa päästyään omaan elementtiinsä, satoakin on tulossa. Kaiken muun pienen touhun lisäksi jo pelkkä kasvien kastelu näillä keleillä on ihan jopa päivä ohjelmassa. 

Kirjat ovat myös vahvasti läsnä tässä nykyisessä elämässäni. Olen toki aina nauttinut lukemisesta, uppoutumisesta tarinaan oli se sitten faktaa tai fiktiota. Valitettavasti vain etenkin viime vuosina aikaa tälle harrastukselle on ollut kovin vähän. Pakkasin muutettaessa yhteen laatikkoon sellaisia kirjoja, joita en koskaan ollut ehtinyt lukea, mutta joita ajattelin Murterissa talven päivien ratoksi ahmia. En lopulta edes avannut tuota laatikkoa ennen kuin nyt täällä Splitissä, vasta nyt minulla on aikaa ja miten ihanaa se onkaan ollut. 

Toki tapaan myös muita ihmisiä, ei tässä nyt ihan olla erakkoelämää kuitenkaan viettämässä miehen paluuta odotellen. Pieni ystäväpiiri takaa sen, että välillä voi istua kahvin tai viinilasillisen äärellä rupattelemassa. 

Tapani tehdä töitä on - tai siis oikeastaan oli - aika 24/7 -tyyppistä. Eli vaikka lähdin toimistolta, työjutut yleensä jäivät enemmän tai vähemmän itämään ja kuplimaan tuonne aivolohkoihin ja varasivat osan kapasiteetista itselleen. Koirakävelyt olivat usein hetkiä, jolloin sain ahaa-elämyksiä työhaasteisiin liittyen, ideoita ja oivalluksia. Nyt tuntuu, että pääkoppani vasta alkaa tajuta, että sillä on tuota kapasiteettia käytössään ihan uudella tavalla, osittain kovalevyn uudelleen alustaminen on varmaan vieläkin käynnissä. Aiemmin kuukauden loma, jolloin yleensä ainakin yritin jättää kaikki työjutut pois, nollasi ehkä vähän välimuistia, mutta täytyy sanoa että 20 vuotta kestäneen yhtämittaisen työputken jälkeen taisin olla tämmöisen täydellisemmän nollauksen tarpeessa. Mistä sen sitten huomaa? 

Luovuus kukkii. Huomaan kehitteleväni ihan eri tavalla kaikenlaisia ideoita. Tekaisin tuossa parina iltana tämmöisiä kivistä koottuja alustoja. Minulla oli sattumoisin jemmassa useampi kappale paria eri muotoista vanerilevyä ja kas, niiden päälle kivet kuumaliimalla, ympärille köyttä ja saumauslaasti päälle. Hienoja tuli, vaikkein ikuna ollut mitään tuollaista tehnyt. Oma hommansa oli keräillä tarpeeksi sopivia litteitä kiviä rannalta ja löytää oikeanlainen saumauslaasti paikallisesta rautakaupasta. Kätevä kotirouva oli jo aiemmin väkertänyt noita tuikkumukeja tyhjistä lasipurkeista. Tämmöistäkin voi siis päiviensä täytteeksi tehdä. 

Luovuus näkynee myös parempana ongelmanratkaisukykynä. Tässä on vastaan tullut kaikenmoista tilannetta, joihin olen ihan itsenikin yllättäen tempaissut luoviakin ratkaisuja varsin näppärästi. Kun ei ole niin tiiviisti sen kuuluisan boxin sisällä, niin sen ulkopuolelle on paljon hempompi nähdä ja mennä. Osittain tässä on tietysti joutunut välillä ihan suoranaisesti kiskotuksi kauas siitä boxin ehkä näennäisen turvallisesta suojasta, niihinkin tilanteisiin koen nykyisin suhtautuvani paljon paremmin ja joustavammin samoin kuin jatkuvasti elämässämme läsnä oleviin enemmän tai vähemmän yllättäviin muuttujiin. 

Ei minulla siis ole tylsää. Teen arkisia juttuja ja nautin elämän ihan pienistäkin asioita enemmän kuin ehkä ikinä aiemmin. Kun on kerrankin aikaa.   

1911 - 1950 - Torcida - Hajduk. Mitä kummaa?

Nyt kun turistisesonki heinäkuun myötä on oikein viimeisen päälle alkanut täällä Kroatiassa, täyttyvät tiet ruuhkaisiksi ja siinä jonossa on sitten aikaa ihmetellä kaiken moista ympärillä näkyvää aikansa kuluttamiseksi. Erityisesti täällä Dalmatian rannikolla saattaa huomio kiinnittyä upeiden rantamaisemien lisäksi lukuun 1950, jota on spraymaalattu sinne tänne, jopa liikennemerkkien takapuolelle. Itse kiinnitin tähän nimenomaiseen sijaintiin huomiota erityisesti rantatiellä Sibenikistä Splitiin pian maahan saavuttuamme, vaikkei silloin loppuvuodesta mitään ruuhkia ollutkaan. Tietyillä pätkillä numerot olivat ihan jokaisen vastaantuleville tarkoitetun liikennemerkin tai kyltin takana, joku oli nyt nähnyt oikeasti vaivaa. Koitimme siinä autossa istuessamme miehen kanssa pohtia, mitä niin kovin erikoista tuona vuonna olisi Kroatian tai oikeastaan siis Jugoslavian historiassa tapahtunut. Kun merkinnät selvästi olivat vielä ihan tuoreitakin. Ja oliko kyseessä edes vuosiluku vai liittyisikö numerosarja johonkin ihan muuhun? Emme kuitenkaan päätyneet mihinkään tyhjentävään ratkaisuun ja sen pähkäily sitten jäi, kunnes taas seuraavan kerran luvun jossain betoniseinässä töhrittynä näin. Tämä piti selvittää ja selvyyden myös sain. 

Kroatiassa jalkapallo on aika iso juttu. Siis jos mietitään jääkiekon merkitystä vaikkapa Suomessa, niin se ei ole yhtään mitään verrattuna tähän pallohommaan täällä. Jos sitten lähdetään tarkentamaan, niin täällä Splitissä on sellainen paikallinen jalkapalloseura kuin Hajduk. Nyt aletaankin olemaan asian ytimessä. Osalle paikallisista on kaksi ylintä, Jumala ja Hajduk. Elämää suurempia molemmat, ei kuitenkaan välttämättä tuossa järjestyksessä. Mutta miten se 1950 tähän sitten liittyy? Seura itsessään on perustettu jo vuonna 1911, joka on toinen satunnaisesti maisemassa vilahtava vuosiluku, muttei jostain syystä läheskään niin usein kun tämä toinen. Kyse on vuodesta, jolloin Hajdukin kannattajakerho Torcida perustettiin. Ja nämä on sitten oikein tosifaneja, ei mitään nimelliskannattajia. Torcida on Euroopan vanhin jalkapalloseuran fanclub, joten mistään uudesta trendijengistä ei ole kyse. Sillä on alajaostoja paitsi muualla Kroatiassa, myös muissa maissa erityisesti tietysti kroatialaisyhteisöjen keskuudessa. Osalla näistä superkannattajista on sitten näemmä melkoinen pakkomielle mainostaa tuota fanikerhon perustamisvuotta hyvinkin jännissä paikoissa. Paitsi angstisen teinin tekemältä töherrykseltä vaikuttavia numerosuttauksia, on nähtävillä myös enemmän aikaa ja lahjakkuutta vaativia kannatuksenilmaisuja. Alla olevan kuvan seuralogo on maalattuna ihan tässä lähellä olevan tönön seinään, olisiko tuo nyt sitten joku sähkökeskus vai mikä lie. 

Joukkorahoitus kun tuntuu olevan kova sana Suomen yritysmaailmassa, niin täällä se on ängennyt urheilun puolelle. Tällä hetkellä on menossa toinen kierros, jonka myötä Hajdukin kannattajat voivat ostaa rakkaan seuransa osakkeita ja olla näin entistä enemmän osa sitä. Taustalla on ajatus saada seuran johtoportaaseen ja päätöksentekoon vähemmän poliitikkoja ja enemmän jalkapalloa eläviä ja hengittäviä ihmisiä. Tähän asti kun seuran suurin omistaja on ollut Splitin kaupunki. 

Jalkapallossa on tietysti aina myös se vastustaja. Kroatian omassa liigassa pelaa useita joukkueita, mutta ihan kuin Suomen jäillä, on täälläkin vastustajia ja sitten on "vastustajia". Täällä se pahin ja tunteita eniten kuohuttava on pääkaupungin Dinamo Zagreb. Näiden kahden joukkueen kohtaamiset ovat kipinäherkkiä ja viranomaiset varustautuvat aina kannattajien yhteydenottoihin. Jos siis satut olemaan Splitissä tai Zagrebissa kun nämä kaksi jengiä nurmella kamppailevat, suosittelen pysymään poissa kannattajajoukkojen ja erityisesti niiden mahdollisten keskinäisten kohtaamisten tieltä. Ei ole mitenkään tavatonta, että baarien sisustukset menevät otteluiltoina uusiksi tai pari bussia päätyy poltetuksi. Ja muutama nenä saattaa saada uuden muotoilun siinä ohessa. Se on kuulkaa iso juttu tuo potkupallo. Ja Hajduk. 

Pieni jalkapallotietämys on ollut paitsi moniin omituisuuksiin selvyyttä antavaa, myös jopa ihan muutenkin hyödyllistä. Olempa jo kertaalleen ansainnut yhdet ilmaiset oluet vain koska ulkomaan otuksena osoitinkin keskustelussa hallitsevani tämä tärkeät vuodet ja asiat niiden takana. Torcida-ihminen on siitä kovin iloinen ja otettu.