Ei, into ei lopahtanut ja tekstin suoltaminen päättynyt vaikka vähän on taukoa tullutkin. Edelliseen tekstiin viitaten en ole myöskään joutunut kroatialaisen liikenteen uhriksi, vaikkakin auton etukulma luovuttikin tässä taannoin vähän maalia tien reunassa olleeseen betoniseen kukka-astiaan. Luovan taukoni aikana vietin ensin kuukauden Suomessa, sitten viikon täällä Kroatiassa, sitten taas viikon Suomessa yhdessä mieheni kanssa ja lopuksi emännöin vielä vajaan viikon siskoani täällä. Olen siis keskittynyt siihen, mihin täällä ei normaalisti voi keskittyä: perheen ja ystävien tapaamiseen. Tai siis onhan täälläkin ystäviä, mutta niiden Suomessa oleilevien. Niin ja uuden kesämökin maalaamiseen. Samalla annoin itselleni lomaa myös näppäimistöstä. Vaan taas on arki ja kotirouvan ihmettelyt jatkuvat.
Kuluneet viikot ovat kaiken muun ohella myös kolisutelleet omaa identiteettiäni ja vähän ajatusmaailmaakin. Mikä ja kuka minä nyt oikein olen? Suomalainen toki, sydämeltäni ja sielultani. Mutta en enää koe sitä oikein kodikseni, kotini on juuri nyt täällä Kroatiassa. Entisessä Suomen kodissani minulla oli seinällä ranskankielinen teksti La maison est où le coeur est. Ja niinhän se on. Koti on siellä, missä sydänkin. Missä sydämen on hyvä olla. Minun on ollut alusta alkaen luontevaa kutsua tätä paikkaa kodikseni ja valoisassa pohjolassa oleillessani koin olevani enemmänkin lomalla. Nuo kuvan sydämet ovat kuitenkin kiinnitettynä uuden kesämökkimme hirsiseinään Orimattilalaisen pikkukylän järven rannalla. Taoin ne omissa polttareissani viime kesänä ja nyt ne löysivät paikkansa. Ehkä siis ihan hitusen se koti on sielläkin, onhan se oikeastaan ainut kiinteä asumuskin, joka meillä käytettävissämme Suomessa tällä erää on.
Minulla oli ilo tavata Helsingissä neljä aasialaista ystävääni ja toimin yhden iltapäivän ja illan heidän oppaanaan. Siinä tuli havaittua, että tietyllä tapaa olin itsekin turistina entisessä kotikaupungissani. Reilussa puolessa vuodessa sielläkin tapahtuu yllättävän paljon, onneksi sentään pääosa keskustan maamerkeistä oli vielä paikoillaan. Annoin heille vinkkeä tulevien päivien vierailukohteiksi ja huomasin itsekin olevani kiinnostunut niitä näkemään ja kokemaan.
Turistioppaana sain sitten vastaavasti toimia täälläkin, kun ensin vanhempani ja sitten siskoni tulivat käymään. Vaikka kotini onkin täällä, niin missä määrin paikallinen minä sitten kuitenkaan olen? Osaan ihan kiitettävästi liikkua niin autoillen kuin muutenkin, hallitsen muutaman sanan kroatiaa ja tunnen paikallisia käytäntöjä. Pyöritän arkea täällä ja huomaan yhä enemmän seuraavani esimerkiksi paikallisia uutisia. Joka päivä opin jotain uutta, koen hippunen kerrallaan paikallistuvani. Mutta milloin tulee se hetki, kun koen selvästi olevani kroatiansuomalainen? Vielä siihen on matkaa, miellän sen tarkoittavan jo likimain paikallista asukasta jolla nyt vain sattuu olemaan muun maan passi piironginlaatikossa. Ehkä oma vaikutuksensa tässä identiteettiasiassa on myös sillä, etten minä edes tiedä missä maassa asun vuoden päästä. Mahdollisesti täällä, mutta voi se olla jossain muuallakin. Miehen työ vie meitä nyt mennessään ja siihen liittyen olen tottunut jo niin moniin muuttujiin, että ihan pienestä en enää hätkähdä enkä toisaalta mitään niin kauaskantoista paljon viitsi edes miettiä.
Tuon minulle niin rakkaan mökillämme olevan rantasaunan rappusilla löylyjen välillä vilvoitellessamme mietimme mieheni kanssa, että mikä olisi se ideaali asumismalli ja -maa. Taisimme päätyä siihen, että täydellisessä maailmassa viettäisimme talvet jossakin lämpimässä poissa pimeydestä ja märän loskan keskeltä ja kesäisin voisimme muutaman kuukauden asua Suomessa nauttimassa valosta ja vehreydestä. Siis juuri se malli, jonka niin kovin moni on ottanut käyttöön. Vaan mikä olisi se lämmin maa talvisin? Siitä ei ihan tarkkaa selvyyttä tullut, mutta eteläiseen Eurooppaan se varmaan sijoittuisi. Onko se Kroatia vai joku muu? Aika näyttää josko saamme unelmaame toteutettua, joskus ja jollakin tavalla. Juuri nyt se koti ja sydän on kuitenkin täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti