Antamisen autuus vai ahdistus?

Tämä teksti on pääosin kirjoitettu ennen Joulua, viimeistelty sitten pyhien päätyttyä.

Antamisen ilosta puhutaan paljon. Miksi sitten niin moni kokee näinä päivinä suurta tuskaa ja stressiä siihen antamiseen liittyen? Hikikarpalot otsalla sinkoillaan pitkin kauppojen tungoksen täyttämiä käytäviä, ja lähes paniikinomaisesti koitetaan keksiä, että mitä sille läheiselle tai vähemmän läheiselle ihmiselle nyt sitten ostaisi. Joulustressi pyörii monien huulilla. Kontrasti kaupan hyllyllä olevien naistenlehtien idyllisiin joulusisustuskansikuviin on melkoinen, niissä kaikki on harmonista ja onnellista, vailla kaupallisen joulun asettamia valtavia paineita ja härdelliä.

Itse olen jouluihminen, pidän sen tunnelmasta, tuoksuista ja toki niistä mauistakin. Mutta myös sillä antamisella on iso rooli. Koen itse suurta iloa kehitellessäni saajilleen sopivia lahjoja, kuvitellessani jo etukäteen heidän iloaan sisällön paljastuessa. En koe näkeväni vaivaa asian eteen, koen tekeväni jotain itsellenikin antavaa. Ilo on siis kaksinkertainen. Ja ei, en tee jouluvalmisteluja pitkin vuotta ja kerää kaappien kätköihin niitä paketteja valmiiksi jo kuukausia etukäteen. Minulle osa Joulun tunnelmaa on juuri se parin viimeisen viikon tohina, kun ne oikeat asiat hankitaan ja kääritään kauniisiin paketteihin. Ajatuksella, itsekin iloiten ja nauttien.

Taloudellinen tilanne ei välttämättä anna kaikille mahdollisuutta kirmailla kaupoissa kassitolkulla, siitä sitten kerätään lisää ahdistusta. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse mitata rahassa, lahjaksi voi antaa myös aikaa ja tunnetta. Monelle sellainen lahja voikin olla se parhain. Minua henkilökohtaisesti mietityttää ajatus siitä, että lähtökohtaisesti positiiviseen antamisen konseptiin liitetään niin paljon negatiivista. Miksi kummassa? Miksi pitää laskea, paljonko nyt tämäkin lahja maksoi ja arvioida sitten vastalahjan arvoa ja niin edelleen? Miksi miettiä mitä minä sitten saan tai miksen saanut tuolta ihmiseltä mitään? Miksei voi vain iloita saajan ilosta, ilman mittareita? Ja ihan vaan puhtaasti siitä, että joku on mahdollisesti jotakin halunnut minullekin antaa, kokenut sen itselleen tärkeäksi?

Roolipeliä

Ala-asteella kirjoitin luokallemme aina näytelmät kevät- ja joulujuhliin. Loin roolihahmon jokaiselle luokkakaverilleni, kovasti yrittäen räätälöidä niitä erilaisille persoonille sopiviksi. Sanomattakin lienee selvää, että se luokan ihanin poika oli sitten aina minun vastanäyttelijäni, oli sitten kyse joulumuorin pukkipuolisosta tai keväisestä hiiriperheen muuttorevohkasta isä- ja äitihiirineen. Vanhempiemme hymyilevien silmien alla yritimme sitten kovasti näihin rooleihin asettua ja niitä esittää.

Nyt myöhemmin roolit palasivat taas mietintääni valmistautuessani omaan kehityskeskusteluuni. Millainen on oma roolini työyhteisön jäsenenä? Sillä roolejahan meillä on, monilla jopa useampia. On rooli esimiehenä ja vastaavasti alaisena, roolini toimiston koko porukan keskuudessa, mahdollisesti ulkopuolisten sidosryhmien seassa. Ja siinä on vasta näitä työelämän rooleja. Moneksikohan hahmoksi sitä oikeastaan muutautuukaan päivittäin? Ja mikä niistä on se hahmo, joka jää kun roolivaatteet ja -naamiot on riisuttu pois? Millainen on minun oma rooliton minäni?

Toiset esittävät kovinkin päälleliimattuja roolejaan, yleensä kai saavuttaakseen jotakin haluamaansa tai peitelläkseen jotakin kovasti kaihtamaansa itsessään. Tällöin rooli on tietoisesti rakennettu ja hartaudella esitetty. Eri asia onkin se, kuinka uskottava tämä esitys ulkopuolisten silmissä on. Uskottavan, mutta itselle vieraan roolin pitkäjänteinen esittäminen on rankkaa puuhaa ja kuluttaa varmasti esittäjänsä sisintä. Tavoitteen saavuttamiseksi sen uskottavuuden on kuitenkin säilyttävä, joka hetki. Muuten esiripun saa sulkea ja tulevat näytökset perua.

Tavallisemmin roolimme ovat kuitenkin luontaisesti meille rakentuneita, niiden esittäminen ja roolihahmosta toiseen siirtyminen tapahtuu lähes huomaamatta. Työpäivän päätteeksi sujahdamme rooleihimme puolisona, vanhempina, ystävinä.

Roolilla tarkoitetaan psykologiassa tietyn ryhmän jäsenten väliseen työnjakoon perustuvia tehtäviä. Lisäksi rooli voidaan määritellä odotuksiksi, joita ryhmän jäseneen kohdistuu hänen toimiessaan tietyssä tehtävässä tai asemassa. Yksilön roolin muodostumiseen puolestaan vaikuttavat hänen omat aikaisemmat kokemuksensa, hänen rooliaan kohtaan kokemansa odotukset, sekä hänelle ominaiset käyttäytymis- ja reagointitavat. Roolit muodostuvat helpommin pienissä ryhmissä ja selkeät roolit luovat pysyvyyttä ryhmän toimintaan. Roolit ovat siis tärkeitä, niin työelämässä kuin muuallakin. Onneksi niihin voidaan tietyssä määrin myös vaikuttaa, niin omiimme kuin muidenkin.

Jotkut roolimme ovat helppoja, toiset taas asettavat enemmän haasteita. Eräät ovat oikeassa elementissään esimiehen kaapuun verhoutuneena, toiset taas unohtavat siinä kohtaa vuorosanansa ja oikeat ilmeet eleiden jatkona. Joillekin se itselle sopivin hahmo on vielä hakusessa, koe-esiintymisiä takana ehkä jo useitakin. Mutta kun oman itselle parhaan roolin löytää, voi siinä saavuttaa vähintään Oscarin arvoisia onnistumisia. Se tapahtuu, kun esitys tuntuu omalta ja hyvältä, eivätkä sen eteen tehdyt ponnistelut tunnu ylivoimaisilta tai ahdistavilta. Silloin käsikirjoitamme roolimme itse, emmekä lue toisten kirjoittamia vuorosanoja.

Intohimoa etsimässä

Kissa on taas nostettu pöydälle. Tällä kertaa se kissa on nimeltään Victoria Milan. Joskus aikoja sitten muistan puhuttaneen kyseisen palvelun rantautumisesta Suomeen, viime viikolla kuulin radiomainoksen, ja tänään iltapäivälehdet kauhistelivat palvelun mainoksia valtavissa julkisivuremonttipeitteissä. Onhan se nyt kamalaa, kannustetaan tuolla tavalla pettämiseen ja ansaitaan siitä vielä rahaa!

Ajankohta on valittu aika näppärästi. Onhan juuri alkamassa vuosittainen pettämissesonki, pikkujoulukausi. Lehtien lööpit muistuttavat kuinka moni prosentti pettää pikkujouluissa (yhden totuuden mukaan joka kuudes, se tekee muuten meidänkin firman kekkereissä aika monta tapausta...), ja erilaiset lähinnä naisten kansoittamat keskustelupalstat vellovat aiheen parissa. Siellä kauhistellaan, kuinka mies kehtasi lähteä firman kekkereihin, vaikka rouva nimenomaan kielsi. Tai pohditaan, miten parhaiten narauttaisi sen puolison. Mykkäkoulu taitaa olla vastassa aika montaa juhlista palaajaa. Syystä tai ilman.

Eihän tämä mikään uusi asia ole. Kautta aikain on ollut rakastajia ja rakastajattaria, ruohon vihreyttä aitojen takana on testailtu kaikissa yhteiskuntaluokissa kaikkina aikoina. Erilaiset moraalikäsitykset ovat määritelleet, miten paheellisena toiminta on kulloinkin nähty.

Victoria Milan haluaa auttaa niitä parisuhteessa eläviä, jotka kaipaavat intohimoa ja jännitystä. Sitä samaako ne firman tarjoamien viinaksien voimalla toisiinsa takertuvat kollegat kaipaavat? Ehkä. Mutta löytävätkö he sitä? Väittäisin, että keskimääräisesti eivät. Harva varmasti kokee tuntemuksiaan ainakaan seuraavana aamuna kovin tavoittelemisen arvoisiksi.

En missään nimessä halua syyllistää ketään, sen verran typeriä tekoja on tullut itsekin joskus tehdyksi. Ehkä juuri siksi olenkin pienessä päässäni pähkäillyt, miksi valita se pettäjän tie? Olisiko sittenkin niin, että se on se helpoin tie? Tehtyjä tekoja puolustellaan kai useimmiten sillä, että kotona ei enää fyysisiä iloja koeta tai että puoliso ei sytytä enää. Ja sitten se hyvältä näyttävä ja tuoksuva kollega vaan oli jotenkin niin ihana... Parisuhde, niin kliseistä kun se onkin, on nimenomaan sitä. PARIsuhde. Siinä on kaksi, joista molempien on nähtävä vaivaa. Päivittäin. Ainakin melkein. Välillä voi laittautua vimosen päälle haluttavan näköiseksi ihan vaan sitä omaa puolisoa varten. Suosittelen. Ja kehua sitä toista. Suosittelen. Pitää nähdä vaivaa. Jotain ihanaahan siinä omassa rakkaassa on, että siihen on aikoinaan silmänsä iskenyt ja suhteen vietäväksi antautunut.

Jospa jokainen pariskunta viettäisi tänä vuonna omat pikkujoulunsa. Yhdessä. Kahdestaan. Kokisivat sen pikkujouluintohimon, antaisivat mennä eivätkä miettisi seuraavaa aamua. Voisi sen aamun koittaessa olla tuntemukset melko messevät, ilman mykkäkoulua.

Miten voisin palvella?

Onko (hyvä) asiakaspalvelu enää rikkaiden tai muutoin harvojen etuoikeus? Tätä kysymystä jäin tänään pohtimaan sen jälkeen, kun olimme sitä eräässä päivän työpalaverissa sivunneet.

Joitakin vuosia sitten kohistiin siitä, että kauppojen palvelutiskit katosivat ja tilalle tulivat valmiiksi pakatut muovikäärä-suojakaasu-pakkaukset, joita sitten saí kuluttaja penkoa ihan rauhassa. Ei enää tullut lihamestarin vinkkejä parhaasta viikonlopun lihapadan ainesosasta tai kypsennystavoista. Nyt ovat kyseiset tiskit tulleet jopa hieman takaisin, mutta onko kuitenkin niin, että ne tarjoavat sitä luksusta tarjousjauhelihan ollessa edelleen siellä kaasukääreessään? Ja onko siellä tiskin takana olevalla myyjällä lihamestarin vinkkejä jaettavakseen, ainakaan siitä lähikaupassa?

Useilla yrityksillä on asiakkaan hoidettava itse puhelinvaihteena toimiminen, etsittävä oikea osasto, tiimi ja työryhmä asialleen naputtelemalla numerosarjaa puhelimeensa edellyttäen, että nyt ylipäätään ensin pystyy tarkentamaan ongelmansa tai kysymyksensä annetun sabluunan mukaiseksi. Ja jos siinä ei vielä ole tarpeeksi, niin sitten vielä pitää odottaa ties kuinka kauan oikean ihmisen vapautumista edellisistä sitoumuksistaan. Kuka tässä palvelee ja ketä?

Muistan, miten nyt jo edesmennyt mummoni kävi ennen maksamassa sähkölaskunsa sähkölaitoksella ja puhelinlaskunsa puhelinlaitoksella. Häntä palveltiin, olihan hän maksava asiakas. Kuiva käteinen ei kuitenkaan sitten enää kelvannutkaan näille tahoille, mummon piti mennä pankin tiskille jonottamaan laskujensa kanssa. Nyt saa lehtien palstoilta lukea, kuinka tämäkin palvelu on poistumassa, konttoriverkostoja supistetaan ja mummot ohjataan maksuautomaateille tai netin ihmemaailman syövereihin. Palvelu ei kannata. Tai sillä on iso hinta. Kyllä palvelua ilmeisesti pankistakin löytyy, kunhan saldot ovat kohdillaan.

Kauppahallit olivat kuolla sukupuuttoon, populaatio kutistui. Supermarkettien persoonattomat hyllymetrit imivät asiakkaat luokseen. Vai oliko niin, että kauppahallisukupolvi kuoli sukupuuttoon ja vei hallit mukanaan? Emmekö me nykyiset kauppakassien kantajat halua palvelua? Vai olisiko sittenkin niin, että siitä vain ei olla valmiita maksamaan vaadittua hintaa? Tai ei pystytä maksamaan?

Itse arvostan yhä enemmän palvelua ja oikeuttani siihen. Oli sitten kyse elintarvikkeiden ostosta tai vaikka teekupillisesta kampaamossa värin vaikuttaessa. Tietyissa asioissa olen mielelläni valmis palvelusta maksamaankin. Ymmärrän toki, että kun vastassa on ihminen eikä automaatti tai massatuote, pitää sen ihmisen palkkakin maksaa. Toisissa asioissa taas myönnän olevani vähän kapinallinen, otan palvelun oman käden oikeudella. Kahvilassa en palauta tarjotinta sinne rullakkoon, vaan jätän pöytään. Niin tekee muuten myös kahvilassa työskentelevä äitini, joka hänkin on sitä mieltä, että on asiakkaan ansaitsemaa palvelua voida jättää se tarjotin paikoilleen.

Peruspalvelut on oikein ministerinsalkun saanut kokonaisuus. Mutta mitä ovat peruspalvelut ja mitä tekemistä sanalla palvelu on tässä koko asiassa? Mielestäni voitaisiin puhua ennemminkin perusoikeuksista ja palvelut on sitten jotain ihan muuta.

Palveluasenne on katoava luonnonvara, miten nuoret sukupolvet voivat sitä omaksua, jos eivät näe oikeaa mallia tai heidän esikuvansa eivät sitä arvosta? Etenkin, kun nämä nuoret tuntuvat olevan se kohderyhmä, johon palvelua viimeiseksi tuhlataan. Tiedän ihmisiä, joilla kyseinen asenne on niin voimakas ja syvällä selkärangassa, etten voi muuta kuin ihailla ja suuresti arvostaa heitä. He ovat joka sentin arvoisia. Enemmänkin.

Joku viisas on joskus todennut: Kohtele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Niimpä.

Se pieni ero - sävyero

Olin tänään ostamassa huulipunaa. Punaista huulipunaa. Juuri sellaista täydellistä punaista. Siellä minä sitten vetelin Stokkan kosmetiikkaosastolla eri näytepunista punaisia viivoja kämmenselkääni. Vaihtoehtoja riitti, toinen toisensa perään. Ei, liian oranssi. Ei tuokaan, liian ruskea. Ei, liian kylmä sävy. Ei, luumun värinen. Erittäin ystävällinen myyjä kulki merkin luota toiselle ja konsultoi merkkikohtaisia asiantuntijoita. Meillä molemmilla oli kämmenselät täynnä toinen toistaan punaisempia viivoja. Kunnes lopulta se löytyi. Täydellinen sävy.

Sävyerot voivat olla häivähdyksen pieniä, kuitenkin kovin merkityksellisiä. Oli sitten kyse huulipunasta, makuuhuoneen seinän uudesta maaliväristä tai vaikkapa äänensävystä jolla rakkainta pyydetään täyttämään tiskikone. Kuitenkin sävyerot voivat merkitä suuria. Väärä harmaa siinä seinällä saa päiväpeitteen näyttämään likaiselta. Väärä sävy huulilla tekee ihosta keltaisen. Ja väärä äänensävy voi johtaa katkeraan kinasteluun kotitöiden jakamisesta. Sävyllä on väliä.

Puhuttaessa äänensävyn voi vielä varsin hyvin määritellä, harvemmin vastaanottaja sitä kovin väärin tulkitsee. Tai ainakin sen väärän sävyn äänessään yleensä kuulee itsekin ja voi tilanteen korjata. Mutta kirjoitetussa tekstissä tilanne onkin toinen. Kirjoittaja voi mielessään luoda tekstille aivan tietyn sävyn, lukija voikin tulkita täysin toisin. Etenkin nykyviestinnän tehokkuuspyrkimykset voivat helposti johtaa vääriin tulkintoihin, tekstiviestit ja twiittaukset hyvinä esimerkkeinä. Olen itsekin ollut osallisena tekstiviestein käydyissä keskusteluissa, joissa lopulta molemmat, tai jompi kumpi osapuoli käsittää toisen ilmaisun väärin. Sanat luetaan oikein, sävyä ei. Selvittelyyn voi mennä aikaa, etenkin jos toinen osapuoli ei tapahtunutta tunnista.

Sävyeroja voi ilmaista myös sanavalinnoilla. Kielemme rikkaus suo siihen hyvät mahdollisuudet, kommunikointitaitoa on osata niitä hyödyntää. Meillä ei ole kymmeniä eri sanoja kuvaamaan lumen eri sävyjä, mutta kyllä sentään erotamme kuuran loskasta. Toisaalta erilaiset murteet haastavat tämänkin itsensäilmaisun. Muistan mummoni aina todenneen, että likka on mustalaisen hevonen eikä mikään sopiva ilmaisu tyttölapsesta. Toiselle positiivinen ilmaisu voi toiselle ollakin jotain ihan muuta. Sävyeronsa siinäkin.

Huulipuna on nyt hankittuna, se makuuhuoneen seinän värikin valittuna. Enää ei tarvi kun oikeaan sävyyn sopia siitä maalausajankohdasta.  

Uuden alku - pelottaako?

Joskus aikoinaan bloggasin elämästäni, enemmänkin päiväkirjamaisesti. Sinkkuelämän sattumuksia silloin kirjattiin, iloineen ja suruineen. Vuodet ovat siitä vierineet, mutta vähän olen kaipaillut tätä kirjoittamisen kiehtovaa kipinää, ajatusta jollekin tuntemattomalle kirjoittamisesta. Nyt siis on aika kypsä palaamiselle, ehkä ovat myös ajatukset kypsyneet matkan varrella.

***

Pimeä vuodenaika on taas hiipinyt luoksemme. Hetki hetkeltä, minuutti minuutilta on maailman valo vähentynyt ja härämä valtaa aikaa. Kävelin koirien kanssa kuuden jälkeen tuolla rannan poluilla. Metsä ympärillä alkoi tummumaan ja katulamppujen turvallinen valo erotti entistä jyrkemmin reitin sen ulkopuolelle jäävästä maasta. Pimeys yhdistetään monesti pelkoon. Pimeys kätkee sisäänsä, luo mahdollisuuden tuntemattomalle ja sehän se vasta voi pelottavaa ollakin. Itse en koskaan ole pelännyt pimeyttä, en tarvinut lapsena yölamppua tai valojen päälle jättämistä. Eipä silti, empä usko että vanhempani olisivat siihen mukaan lähteneetkään. Ei tainnut olla kovin yleistä silloin.

Ihmiset pelkäävät kovin erilaisia asioita. Luin joskus tutkimuksesta, jossa ihmiset pelkäsivät enemmän mokaamista kuin sotaa. Kuulostaa järkyttävältä, mutta ehkä mukana oli myös todennäköisyysajatus. Ehkä pidämme sotaa niin epätodennäköisenä, ettei sitä tarvitse pelätä. Kuitenkin jossain päin maailmaa sota on jatkuvasti erittäin todellista ja media tuo sen suoraan olohuoneisiimme tai iPadeihimme kaikkine kauhuineen. Silti pelkäämme enemmän mokaamista.

Minä pelkään rakkaiteni puolesta. Mieheni, koirieni. Toki myös itseni. Istuin jokin aika sitten lääkäriasemalla, pyörrytti, hengittäminen sattui ja lääkäri puhui sydänfilmeistä ja veritulpista. Minä pelkäsin. Onneksi kaikki oli hyvin ja pelko osoittautui turhaksi. Se ei kuitenkaan tehnyt siitä yhtään vähemmän aitoa pelkoa sillä hetkellä. Samalla tavalla aamun valo poistaa yön pimeyden aiheuttaman pelon, mutta ei pelon todellisuutta.

Ehkä tämäkin pelottaa hieman. Löydänkö sellaisia sanoja yhä uudelleen, että niistä muodostuu tarpeeksi kiinnostavaa sisältöä? Kiinnostavaa itselleni ja ehkä jollekin muullekin. Tulevat päivät ja viikot voivat sen pelon hälventää. Mutta eivät poista sen aitoutta tällä hetkellä.