Korona-arki Kroatiassa: Päivä 1

Meri tänään aamulla. Luonto tarjoaa huipputerapiaa tässä myllerryksessä.

Ajattelin aloittaa blogissa päiväkirjamaisen jakson, kestäkööt sitten miten kauan nyt kestääkään. Tänään nimittäin alkoi minun korona-arkeni ja ajattelin tallentaa sitä myöhempiäkin aikoja varten. Kirjoittamiseen on myös toinen syy, joka selviää tuonnempana tekstissä. Toki korona on elämäämme vaikuttanut jo muutaman viikon kuten kaikkien muidenkin, mutta tästä päivästä lähtien taas hieman erilailla.

Eilen päättyi minun ja mieheni kotikaranteeni, 14 päivää vietettiin neljän seinän sisällä ellei parvekkeella oloa sitten katsota joksikin muuksi. Voi sitä iloa mitä ihan vaan iltapäivällä tehty kauppareissu ja pieni kävely rannalla toivatkaan. Samalla kuitenkin alkoi elämämme toden teolla tämän maailmaa mullistavan epidempian kanssa. Kotona ollessa ei ole tarvinut juurikaan pöpöiltä pelastautua, käsiä nyt tietysti pestin aina kun käsiteltiin "ulkomaailmasta" saamiamme tarvikkeita ja ylipäätään kun Tiukua olimme pikaisesti ulkona käyttäneet vaikkemme siellä mihinkään koskeneetkaan. Eilen kaupassa käydessä ilmassa kuitenkin suorastaan väreili uhka ja pelkokin. Kauppaan ajellessa ei ihmisiä juuri missään näkynyt. Kauppakeskus oli lähes autio, vain muutama ihminen suoritti vielä ostoksiaan ennen kauppojen sulkeutumista viideltä kuten määräykset nykyisin edellyttävät. Vähätkin ihmiset välttelivät toisiaan, maskeja näkyi monilla. Hymyjä tai iloista puhetta ei ollut havaittavissa. Käydessäni eläintarvikeliikkeessä piti kädet desinfioida sisääntullessa eikä mihinkään silti saanut koskea vaan osoittelin vain henkilökunnalle haluamani tuotteet jotka he sitten kantoivat kassalle. Palvelu siis oli tavallaan huippuluokkaa mutta sen motivaattorina oli pelko, ei halu palvella. Autoon päästyämme hinkkasimme itsekin käsidesiä kouriimme, tankkaamisen jälkeen mies toisti toimenpiteen. Näkymätöntä vihollista vastaan on kovin ahdistavaa taistella. Kotona ensimmäisenä piti saada pestä kädet, vasta sitten ne tuntuivat mielessäkin puhtailta. Ja saatuani ostokset kaappeihin piti vielä kerran hinkata saippuaa sormiin.

Täällä ovat suljettuina lähes kaikki palvelut, vain välttämättömät saavat ovensa edelleen auki pitää. Kiinni ovat myös kaffebaarit ja se vaikuttaa monen paikallisen rutiineihin. Kun ei aikaa pääse kahvikupillisen ääressä ystävien kanssa viettämään, on luova ihmismieli kehitellyt korvaavia tapoja. Yllätyksekseni alueen lukuisat itsepalveluautopesulat ovat edelleen auki. Ja niiden luona näyttäisi olevan menopelien hinkkaamisen lisäksi käynnissä myös sosiaalista kanssakäymistä määräyksistä huolimatta. Useita, varsinkin miespuolisia, henkilöitä hengaili pesupilttuiden luona auringonpaisteesta ja seurustelusta nauttien. Osa sentään edes näön vuoksi hitaasti hinkkaili autojensa peltejä kuivausräteillä tai imuroi sisätiloja, mutta kaikki eivät kyllä edes yrittäneet osoitaa oikeutusta pesupaikalla oleskeluunsa. Saapa nähdä miten kauan tätä uutta ajanvietettä voidaan harrastaa. Nythän täällä sallitaan maksimissaan viiden ihmiset kokoontumiset, sen rajoittamista kahteen henkeen on kuitenkin jo väläytelty.

Tänään siis koitti tosiaan arki, sillä mies palasi töihin. Työpaikka ei sinänsä tällä hetkellä ole kaukana kotoa, mutta välissä on kuitenkin useita poliisin tarkastuspisteitä, täällä kun ei ilman kirjallista lupapumaskaa saa poistua omalta kotipaikkakunnaltaan. Lisäksi työpaikan säännöstö estää päivittäisen liikkumisen, tänään kun hän lähti niin seuraavasta kotiinpääsystä ei ole tietoa. Ehkä viikon päästä, ehkä kahden. Saapi nähdä. Me siis olemme taas Tiukun kanssa kahdestaan. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, olemmehan me aiemmin viettäneet miehen kanssa kuukausiakin erossa hänen seilatessa maailman merillä. Mutta nyt syksystä asti olemme nähneet lähes päivittäin ja siksipä onkin jälleen hieman totuttelemista tässä erillään olossa, etenkin kun juuri vietimme kaksi viikkoa yhdessä täysin 24/7. Oman varjonsa asiaan tuo lisäksi se, että nyt meidät pitää erillään se näkymätön uhka.

Vaikka ajat ovatkin juuri nyt jossain määrin synkkiä, olen paljon panostanut siihen, ettei synkkyys pääse mieltä liikaa painamaan. Pienet asiat tuovat iloa, monet niistä jopa huomaa nyt paremmin. Erityisesti tämä noussee arvoonsa nyt jäätyäni ainakin toistaiseksi yksi tänne kotiin. Sillä kotona tässä tiiviisti ollaan vaikka oma karanteeni päättyikin, eihän täällä oikein välttämättömiä liikkumisia lukuunottamatta mihinkään saisi liikkua. Kerran päivässä aion jatkossa käydä Tiukun kanssa ainakin jonkinmoisen lenkin ja mahdollisesti toisen itsekseni saadakseni vähän enemmän vauhtia liikkumiseen. Mummelin meno kun nykyisin on jo hieman rauhallisempaa. Kaupasta en mitään ihan heti tarvitse, toki koitan vältellä niitä sosiaalisia kontakteja parhaani mukaan, livenä siis. Muilla viestintäkeinoilla pitää sitten sitäkin enemmän kontaktoida ettei ihan mökkihöperyys iske. Siinäpä tilannetaltioinnin lisäksi se toinen merkittävä syys tähän tiiviimpään kirjoittamiseen, olkoon tämäkin jonkin sortin kontaktointia ulkomaailmaan.

Tervetuloa siis seuraamaan kotirouvan koronapäiväkirjaa näinä eriskummallisina aikoina, katsotaan miten tästäkin selvitään kohti parempaa tulevaisuutta.