Metsän kaipuuta hiljaisuuden laaksossa

"Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt..." Iloisen lastenlaulun sanat kertovat teddykarhujen villistä huviretkestä, jonka jäljiltä oli sammaleetkin myllätyt. Metsä kuten luonto yleensäkin tarjoaa yllätyksiä ja elämyksiä ilman niitä karhujen tannerta tömistäviä ja sammalmättäitä myllääviä painileikkejäkin. Minulle luonto ja etenkin metsä on paikka, jossa lataudun, rauhoitun, saan energiaa ja hyvää mieltä. Kyllä, tunnustaudun puunhalaajien joviaaliin joukkoon.



Viime viikolla suuntasin Tiukun kanssa päiväkävelylle tuonne "takapihan" vuorille. Niiden rinteitä eivät metsät enää peitä, venetsialaisvallan aikana rehevät tammimetsät hakattiin ja puu rahdattiin Adrianmeren vastarannalle kelluvan kaupungin rakennustarpeiksi. Nyt jäljellä on muutamia tammipuita ja jonkin verran mäntyjä, joista toissavuotinen valtaisa metsäpalo sitten vei suurimman osan. Mutta sitäkin jykevämmin on läsnä luonto ja sen mykistävä mahtavuus ympäröivää maisemaa katsellessa. Puuttomalla kivikkoisella rinteellä kulkiessa mieleen tulee Ylä-Lapin kairat. Samaan aikaan karua ja oudosti rauhoittavan lumoavaa. Miten pieni minä olenkaan tämän kaiken keskellä.

Istahdin polun varren kivelle hetkeksi. Olin pienen laakson pohjalla, meri ja rannikko olivat jääneet ensimmäisen huippurivistön taakse. Ympärillä näkyi vain avaraa tyhjää maisemaa, ylöspäin kohoavaa kivikkoa heinien ja pienten pensaiden pehmentämänä. Yllä sininen taivas, jota raidoitti vaaleat pilvihattaralautat. Yksi vaalea perhonen leijaili ilmassa äänettömästi kevään ensimmäisiä kukkia etsien. Erään kaaosteorian näkemyksen mukaan perhosen siivenisku täällä aiheuttaa myrskyn jossain muualla. Juuri nyt sitä oli vaikea uskoa. Perhosta lukuunottamatta kaikki ympärilläni oli kuin pysähtyneestä kuvasta: paikoillaan ja äänettä. Hiljaisuus oli täydellistä, edes tuulenvire ei suhissut viereisessä pensaspöheikössä. Poissa vuorenrinteen toisella puolella olivat rannikon äänet: ihmisten, eläinten ja koneiden. Tiukukin istui äänettämästi vieressäni samaa elämystä kokien, nenässä ehkä aamuvarhaisella polkua jolkottaneen ketun hajut kutitellen. Suljin silmäni ja kuulin omien ajatuksieni huminan. En muuta.

Jokapäiväisen hälinen vastapainoksi pysähtynyt täydellinen hiljaisuus tekee hyvää mutta voi tottumattomalle tuntua vaivaannuttavalta, jopa pelottavalta. Etenkin jos ympärillä on vain avaraa luontoa vailla ihmisen kesyttävän käden jälkeä. Minulle se on kunnioitusta herättävää ja rauhoittavaa. Olen onnellinen ja onnekas, että täälläkin minulla on tuollainen paikka. Hiljaisuuden laaksoni. Ei metsä mutta ihana silti.

Vanhan tammen oksat ovat nähneet monta kulkijaa tällä polulla.

Jos metsään haluat mennä nyt... Voi kyllä haluan ja kaipaan täällä suomalaista metsää. Sen tarjoama elämys on siihen tottuneelle ainutlaatuinen, minulle se on ollut sitä lapsesta asti kun samoilin kodin lähimetsiä isän kanssa jänismetsällä tai rakentelin siskon ja naapurin tytön kanssa majoja milloin minnekin kuusen juurelle. Minulle jo metsässä kävelemisestä syntyvä ääni on elähdyttävää, kuulla pienten risujen katkeavan jalan alla ja varvikon rahisevan housunlahkeen viistäessä sitä vasten. Monimuotoisessa metsässä voivat hyvin niin sen asukkaat kuin siellä vieraileva ihminenkin. Voi kumpa kaikki voisivat nyt ja tulevaisuudessakin mennä metsään, istua sammalmättäälle ja olla vain hetken siinä. Maailma olisi varmasti melkoisen paljon parempi paikka. Ei sinne korpeen tarvitse lähteä viikoksi samoilemaan tiettömille taipaleille, pieni hetki lähimetsikössäkin voi riittää. Tutkimusten mukaan jo viisi minuuttia metsässä riittää kohentamaan mielialaa ja alle puolessa tunnissa verenpaine ja stressitasot laskevat. Siispä menkää metsään, yllättykää ja voikaa hyvin.