Metsän kaipuuta hiljaisuuden laaksossa

"Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt..." Iloisen lastenlaulun sanat kertovat teddykarhujen villistä huviretkestä, jonka jäljiltä oli sammaleetkin myllätyt. Metsä kuten luonto yleensäkin tarjoaa yllätyksiä ja elämyksiä ilman niitä karhujen tannerta tömistäviä ja sammalmättäitä myllääviä painileikkejäkin. Minulle luonto ja etenkin metsä on paikka, jossa lataudun, rauhoitun, saan energiaa ja hyvää mieltä. Kyllä, tunnustaudun puunhalaajien joviaaliin joukkoon.



Viime viikolla suuntasin Tiukun kanssa päiväkävelylle tuonne "takapihan" vuorille. Niiden rinteitä eivät metsät enää peitä, venetsialaisvallan aikana rehevät tammimetsät hakattiin ja puu rahdattiin Adrianmeren vastarannalle kelluvan kaupungin rakennustarpeiksi. Nyt jäljellä on muutamia tammipuita ja jonkin verran mäntyjä, joista toissavuotinen valtaisa metsäpalo sitten vei suurimman osan. Mutta sitäkin jykevämmin on läsnä luonto ja sen mykistävä mahtavuus ympäröivää maisemaa katsellessa. Puuttomalla kivikkoisella rinteellä kulkiessa mieleen tulee Ylä-Lapin kairat. Samaan aikaan karua ja oudosti rauhoittavan lumoavaa. Miten pieni minä olenkaan tämän kaiken keskellä.

Istahdin polun varren kivelle hetkeksi. Olin pienen laakson pohjalla, meri ja rannikko olivat jääneet ensimmäisen huippurivistön taakse. Ympärillä näkyi vain avaraa tyhjää maisemaa, ylöspäin kohoavaa kivikkoa heinien ja pienten pensaiden pehmentämänä. Yllä sininen taivas, jota raidoitti vaaleat pilvihattaralautat. Yksi vaalea perhonen leijaili ilmassa äänettömästi kevään ensimmäisiä kukkia etsien. Erään kaaosteorian näkemyksen mukaan perhosen siivenisku täällä aiheuttaa myrskyn jossain muualla. Juuri nyt sitä oli vaikea uskoa. Perhosta lukuunottamatta kaikki ympärilläni oli kuin pysähtyneestä kuvasta: paikoillaan ja äänettä. Hiljaisuus oli täydellistä, edes tuulenvire ei suhissut viereisessä pensaspöheikössä. Poissa vuorenrinteen toisella puolella olivat rannikon äänet: ihmisten, eläinten ja koneiden. Tiukukin istui äänettämästi vieressäni samaa elämystä kokien, nenässä ehkä aamuvarhaisella polkua jolkottaneen ketun hajut kutitellen. Suljin silmäni ja kuulin omien ajatuksieni huminan. En muuta.

Jokapäiväisen hälinen vastapainoksi pysähtynyt täydellinen hiljaisuus tekee hyvää mutta voi tottumattomalle tuntua vaivaannuttavalta, jopa pelottavalta. Etenkin jos ympärillä on vain avaraa luontoa vailla ihmisen kesyttävän käden jälkeä. Minulle se on kunnioitusta herättävää ja rauhoittavaa. Olen onnellinen ja onnekas, että täälläkin minulla on tuollainen paikka. Hiljaisuuden laaksoni. Ei metsä mutta ihana silti.

Vanhan tammen oksat ovat nähneet monta kulkijaa tällä polulla.

Jos metsään haluat mennä nyt... Voi kyllä haluan ja kaipaan täällä suomalaista metsää. Sen tarjoama elämys on siihen tottuneelle ainutlaatuinen, minulle se on ollut sitä lapsesta asti kun samoilin kodin lähimetsiä isän kanssa jänismetsällä tai rakentelin siskon ja naapurin tytön kanssa majoja milloin minnekin kuusen juurelle. Minulle jo metsässä kävelemisestä syntyvä ääni on elähdyttävää, kuulla pienten risujen katkeavan jalan alla ja varvikon rahisevan housunlahkeen viistäessä sitä vasten. Monimuotoisessa metsässä voivat hyvin niin sen asukkaat kuin siellä vieraileva ihminenkin. Voi kumpa kaikki voisivat nyt ja tulevaisuudessakin mennä metsään, istua sammalmättäälle ja olla vain hetken siinä. Maailma olisi varmasti melkoisen paljon parempi paikka. Ei sinne korpeen tarvitse lähteä viikoksi samoilemaan tiettömille taipaleille, pieni hetki lähimetsikössäkin voi riittää. Tutkimusten mukaan jo viisi minuuttia metsässä riittää kohentamaan mielialaa ja alle puolessa tunnissa verenpaine ja stressitasot laskevat. Siispä menkää metsään, yllättykää ja voikaa hyvin. 

Lähtölaskenta on alkanut

Täällä Dalmatian rannikolla on vallalla vahva näkemys siitä, että keväällä koetaan kolme buramyrskyä ja sitten se on kesä. Pari viikkoa sitten saatiin laskenta käyntiin kun historiallisen kova puhuri iski ja jälkiä korjaillaan vieläkin. Parin päivän sisään olisi ilmeisesti tulossa numero kaksi eikä sitä kolmattakaan varmaan kauan tarvitse odotella. Vaan on ne merkit muuallakin nähtävissä ja kuultavissa, nimittäin kesän tulemisen merkit. 

Luonto tietysti herää lepokaudestaan omaan tuttuun tapaansa. Hedelmäpuut kukkivat valkoisin ja punertavin kukkasin, joiden annista mehiläiset ja muut pörriäiset ahkerasti nauttivat. Kärpäset sinkoilevat avoimesta terassin ovesta sisälle törmäillen sitten minne sattuu kunnes löytävät reitin takaisin ulos. Vihertävät liskot tulevat lämmittelemään kevätaurinkoon kivimuurien päälle kadoten kuitenkin vikkelästi takaisin koloihinsa arveluttavan liikkeen havaittuaan. 

Tänään näin ensimmäiset uimapuvuissa rannalla makoilevat ihmiset, itse aloitin sillä tavalla puolittain rantakauden parisen päivää sitten suunnattuani rantakassin kera biitsille shortseissa ja hihattomassa topissa iltapäivän lämmöstä nauttimaan. T-paitakelejä on ollut jo monena päivänä ja Tiuku on polkaissut myös uintisesongin alkaneeksi, itse odottelen kyllä vielä hitusen kuumempia kelejä sen suhteen. 

Juttelin tuon lähimmän rantaravintelin omistajan kanssa kuluneella viikolla, siellä on kova tohina kun talven ja etenkin tuon taannoisen buran jäljiltä paikkoja pistetään kuntoon eli mm. korjaillaan pitkin poikin lentäneitä huopakaton palasia rannalta ja nakutellaan uutta paikoilleen. Heidän on tarkoitus avata ensi kuussa, mikä on aikaisemmin kuin koskaan ennen. Ravintolan yhteydessä on myös sesonkiaikana avoinna oleva hotelli (vai pitäisi kai sanoa että ravintola on hotellin yhteydessä) ja heillä alkaa huhtikuun varaustilanne olla aika tiheä, mikä kertoo sesongin alkavan jälleen edellisvuotta aikaisemmin. Odotan innolla, milloin ensimmäiset suomenkieliset sanat kaikuvat korviini tuolla rannalla, suorat lennot Helsingistä Splitiin alkavat huhtikuun alussa. 

Kaikkialla voi nähdä sesongin alkamisen lähestyvän. Ja kuulla. Pientä pintaremonttia tai vähän suurempaakin entrausta tehdään isossa osassa majoituskohteita ennen ensimmäisiä vieraita ja ihan kokonaan uusien kohteiden rakennustyöt käyvät kuumana. Kesäkuun puolen välin tienoilla kaikki isommat rakennustyöt pitää keskeyttää kesän ajaksi, siihen mennessä moni työmaa ehtii vielä pitkälle. Betoniautoja näkee kaikkialla, onhan niiden sisältään sylkevä mäski tämän maan pääasiallinen rakennusmateriaali. Jos Suomessa sitä toivoo, ettei kapealla hiekkatiellä välttämättä tarvisi sen tukkirekan tulla vastaan, niin täällä sama koskee noita pulleavatsaisia betonikuskaajia. Ja tietysti se tulee vastaan, juuri siinä kapean kylätien tiukimmassa kurvissa.

Itselläni iso virstanpylväs kesän odottelussa on parvekkeen jynssäys ja sitä myöten terassikauden aloitus. Toistaiseksi olen vain muutamat päiväkaffet siemaissut siellä istuskellen ja vähän puuhastellut kasvien kanssa, mutta varsinainen aloituspuunaus on edelleen tekemättä. Se vaatii niin lämmintä päivää, että terassilla tarkenee lutrata seinästä tulevan kylmän veden kanssa paljain varpain useamman tovin, vielä ei sellaista ole osunut mutta kyllä tämän kotirouvan sormet jo kovasti syyhyävät päästä kuuraamaan talvet jäljet pois kesäolohuoneestani.