Pitääkö olla huolissaan?

Otsikko on paitsi yksi ehdottomista suosikkiohjelmistani Suomen tv-tarjonnassa, myös mielessäni viime päivinä pingispallon lailla poukkoillut kysymys. Pitääkö olla huolissaan, kun Podstranan väestä tehdään puolipakolla kompostoijia?

Asuessamme Suomessa olin taloyhtiömme armoitettu kompostivastaava. Asia on siis paitsi lähellä omaa arvomaailmaani, myös kutakuinkin hallussa ja kompostoinnin sinänsä yksinkertaiset knopit sisältyvät laajaan osaamisalueeseeni. Terkkuja vaan manttelinperijälleni Susannalle, toivottavasti on kosteustasapaino pysynyt laatikossa ideaalina ja tuotokset muhevina. Täällä Kroatiassa ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole ollut minkään tyyppistä hyötyä tai etua kompostiosaamisesta, en ole tainnut nähdä täällä ainoatakaan biomassan mullaksi muuttavaa laitosta. Jossain kasvimaan kulmassa eittämättä on puutarhakompostia muistuttavia kasoja, mutta semmoisia varsinaisesti kompostoreina kaupattavia laatikoita on turha rautakaupoista etsiskellä. Olen koittanut, löysin vain oliiviöljy- ja viinisammioita.

Tässä se oli, vaan eipä ole enää...

No nyt kuitenkin kuuluu aiheen tiimoilta kummia. Tässä päivänä eräänä olin tavanomaisesti kiikuttamassa roskapussiani läheiseen yleiseen jäteastiaan. Saavuttuani sen sijaintipisteelle, oli metallisen romuluksen tilalla vain pari sen yläpuolella kasvavan viikunapuun kuivunutta hedelmää. Ei näkynyt jätteitä sisäänsä ahmivaa astiaa missään muuallakaan näkyvyysalueella, joten aavistuksen turhautuneena kannoin pussin takaisin kotiin ja asettelin sen vuokraisäntäväen pieneen roska-astiaan, jota en siis tähän asti ole halunnut osaltamme turhaan täyttää.

Tavattuani vuokraemännan seuraavan kerran johdattelin jutustelun aiheeseen ja sain tietää mieltäni nyt möyhentävän asian: tienvarsien yleisiä sekaroskiksia ollaan poistamassa alueelta ja jokaisen talon tulee käyttää vain omia roska-astioitaan. Poistettujen säiliöiden tilalle pitäisi tulla enemmän paperille ja muovijätteelle tarkoitettuja yleisiä astioita, mikä tietysti lajittelun kannalta on sinänsä hyvä. Jokaisen talon roskat punnitaan jatkossa niitä kerätessä ja lasku tulee sitten painon mukaan. Ei siis määrän sinsänsä vaan painon. Ja sitten tulee se kompostointikohta tässä tarinassa. Asukkaille nimittäin tarjotaan mahdollisuutta keventää jätemääräänsä kompostoimalla. Ja tätä varten heille jaetaan kompostilaatikoita, kuten vuokraemäntäni asian ilmaisi. Ihan en tiedä minkätyyppisestä ratkaisuita tässä nyt puhutaan, innolla odotan näkeväni tämän mystisen laatikon joita mahdollisesti ottavan itselleen yhden ja meille toisen. Kauniina ajatuksena on siis saada ihmiset tuottamaan biojätteestään multaa kasvimailleen (joita on likimain jokaisen talon pihamaalla) ja keventää siinä samalla jätemääräänsä ja etenkin siitä perittävää maksua.

Tämähän kuulostaa hyvältä, laitetaan väki lopultakin kierrättämään ja miettimään sitä jätteidensä määrää. Vai pitäisikö sittenkin olla vähän huolissaan? Kun rahasta alkaa olla kyse, niin voisiko toisinaan lipsahtaa se koko sekajätepussi sinne muovijäteastiaan? Tai ihan vaan tuonne tien varren pusikkoon, siitä ei kukaan tule laskua perään pistämään ainakaan jos sijoitustoimenpiteen tekee huomiota herättämättä illan hämärryttyä tai muuten suurta yleisöä havahduttamatta. Jotenkin näen tässä vielä pari muuttujaa matkalla ennen kuin Podstranasta tulee koko maan jätehuollon ykköstykki ja kompostoinnin edelläkävijä. Saattaa sitä ennen vähintääkin naapurustossa närää aiheuttaa mätänevän biojätteen tuoksut, jos ei ihan ole tullut sitä kuiviketta aina heitettyä sekaan.

Vaan jospa kuitenkin ajateltaisiin positiivisuuden kautta. Ei ehkä yhdessä yössä eikä vissisti kahdessakaan, mutta kyllä se siitä lutviutuu. Ei siitä niin kauan ole kun kierrätys jätelajitteluineen oli Suomessakin vielä aika eriskummallinen uusi viherpiipertäjähippien hapatus. Taitaa siis olla aika järjestää tuo omakin allaskaappi pikkuhiljaa uudestaan ja lisätä niitä jäteastioita että pysyy kehityksen mukana. Ties vaikka tässä taas ura kompostiasiantuntijanakin urkenee, ainakin vuokraemännälle lupasin antaa opastusta aiheessa.

Josko sitten pari jäteastiaa tänne lisää, niin pysytään jätelajittelun kehityksen etulinjassa. 

Kaksi ei niin vanhaa puuta osana unelmaa

Meillä on terassilla kaksi puuta, omissa ruukuissaan majailevat niin oliivi- kuin sitruspuukin. Ne eivät siis ole päässeet punomaan juuriaan yhteen, kuten Juha Tapion kahdesta puusta kertovassa laulussa kerrotaan, mutta kenties sitten kun ne kyseisen laulun puiden tavoin ovat vanhoja on tämä juuriasiakin hoitunut. Niiden verrattaen nuoret tarinat ovat kuitenkin kietoituneet meidän tarinaamme.

Oliivipuu tuli elämäämme reilu neljä vuotta sitten sen kotiuduttua Plantagenin myymälästä helsinkiläisen rivitalonasunnon takapihalle. Siellä se kukoisti etelään suuntautuvan terassin kulmalla auringosta nauttien ja loi vierellään majailleen laventelin kanssa haparoivaa välimerellistä tunnelmaa suomalaiseen kesään. Talven oliivipuu vietti riutuen juuri ja juuri elinkelpoiseksi ympäristöksi katsomansa veneiden talvisäilytyshallin seinustalla. Seuraavan kesän se toipui siellä aurinkoisella takapihalla koettelemuksestaan vain päätyäkseen samaan halliin uutta talvea kärsimään. Se oli jo lähes liikaa, etenkin kun kastelujärjestelmä (eli mieheni) ei suoriutunut tehtävästään ihan annettujen ohjeiden mukaisesti. Kaikki lehdet lähti eikä uusia näkynyt. Annoin kuivahtaneelle käppyräoksaiselle puulle armonaikaa toukokuun loppuun jonka jälkeen se päätyisi taloyhtiön pihagrillin tulipesään. Toukokuun viimeisenä päivänä näin harmaissa oksissa hennon vaaleanvihreitä silmuja. Se eli sittenkin!

Kesä meni taas toipuessa mutta syksyn ensipakkasten myötä ei puu päätynytkään veneiden seuraksi halliin vaan eittämättä suureksi hämmästyksekseen Kroatiaan. Muuttokuormamme keskellä se oksat auton kattoa viistäen matkasi ikiaikaisille geneettisille synnyinsijoilleen Välimeren rannalle. Oliivipuusta tuli jotenkin tämän ekskursiomme symboli, olihan se meidän kolmen nisäkkään lisäksi ainut elollinen asia muuttoa tekemässä. Oliivipuu pääsi kotiin!

Nyt puu on viettänut toisen kesänsä Adrianmeren rannalla. Se kukoistaa, olemme saamassa ensimmäisen oliivisatomme ikinä. Vieressään sillä on täälläkin laventeli sekä lisäksi timjamia, rosmariinia ja oreganoa. Tunnelmassa ei nyt ole minkään moista maantieteellistä vääristymää.

Sitruspuu liittyi joukkoomme toissa talvena asuessamme vielä Murterissa. Paikallisen kaupan pihalla oli pakettiauto, jonka takatilassa oli taimia. Ostosprosessin päätteeksi meillä oli hieman riutuneen näköinen hontelo puun alku, jossa sitruunapuun varteen oli liitetty yksi mandariinipuun oksa. Siis sitruspuu. Saimme myös jotakuinkin ymmärrettävät hoito-ohjeet, jotka olivatkin tarpeen huomioiden kokemuspohjamme sitruskasvien osalta. Hieman haasteita loi myyjän melko suppea sanavarasto englannin kielen osalta ja meidän vielä suppeampi sanavarasto kroatian suhteen. Kasvatusohjeiden lisäksi olimme saaneet tietää, että myyjän sisko oli ainakin jossain kohtaa ollut naimisissa suomalaisen Juha-nimisen henkilön kanssa ja asunut Tampereella.

Ensimmäisenä kesänään hoivattavanamme sitruspuu näytti sopeutuvan terassillemme hyvin, saimme kolme täydellistä sitruunaa ja yhden valtavan ja erinomaiselta maistuneen mandariinin. Toiveeni olivat korkealla tätä satokautta ajatellen. Keväällä puu oli valkoisenaan huumaavasti tuoksuvia kukkia ja raakileita alkoi kehittyä. Vaan sitten tapahtui jotain. Puu alkoi selvästi voida huonosti, se tiputti kukat ja raakileet, lehdet rupesivat kellastumaan ja kurtistumaan. Ymmälläni lisäsin lannoitusta ja tutkin juuret mätänemisen varalta. Ei vaikutusta. Lähtiessäni ennen juhannusta Suomeen leikkasin puusta huonokuntoisia oksia ja annoin uhkauksen kuten oliivipuulle aikoinaan: Jos ei tämä tästä paremmaksi muutu, pilkon vartesi kokonaan. Heilutin vielä Fiskarsin saksia sitä kohti sanojani vahvistaakseni. Sanoin kasvejani lomani aikana hoitaneelle vuokraemännällekin, etten todellakaan häntä syytä jos tuo heittää veivinsä kesän aikana.

Palatessani pari viikkoa sitten riensin lähes suoraan terassille katsomaan sen asukkaiden vointia. Oliivipuu tervehti minua oksat palluroita pullollaan mutta sitruspuu koitti pistää vielä paremmaksi: Se valmistautui juuri avaamaan pulleita nuppujaan ja hyvittelemään minua niiden tuoksulla. Se oli kasvattanut uusia lehväisiä oksia ja pinnisti selvästi vakuuttaakseen minut elämänhalustaan. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin, uusia lehtiä peittivät pienten toukkien tekemät labyrintit ja vanhemmissa näkyi selvästi jokin ryydyttävä tauti. Päätin uskoa puun haluun selvitä ja aloitimme tukitoimet. Ensin häädettiin toukkia suihkuttelemalla koko puu vedellä laimennetulla oliiviöljyn ja tiskiaineen seoksella ja nyt se on saanut reilun annoksen kasvitautitorjunta-ainetta juurilleen. Vaikkei puu ole Suomessa koskaan käynytkään, ehkä siinä on kuitenkin riittävästi sisua selvitä tästä koettelemuksesta. Aika näyttää ja minä kerron miten tässä taistelussa lopulta käy.

Meidän unelmamme on joskus saada nuo puut juurtumaan maahan, jossa ne voivat elää ja antaa satoa vuosikymmenten ja ainakin oliivipuun osalta vuosisatojenkin ajan. Että ne joskus pääsisivät puutarhaan, jossa ne voisivat punoa juurensa ainakin hieman yhteen. Ja että me voisimme niiden varjossa muistella tarinaamme ja luoda siihen vielä lisää lukuja.

Podstranan äänet

Kun reilu pari viikkoa sitten istuin Lapissa tunturin rinteessä kuksa kädessä taukojuomaa nauttien, ei kuulunut mitään. Ei yhtään mitään, ei edes tuuli havisuttanut puiden lehtiä. Tai oikeastaan jonkinlainen päänsisäinen kohina kyllä oli erotettavissa, vähän niinkuin lapsena kuunneltiin siskon kanssa mummolan kirjahyllyssä ollutta suurta etelänmeriltä tuotua simpukkaa ja kuultiin mukamas meren aaltojen äänet. Sanoisin sitä hiljaisuudesta erottunutta kohinaa omien ajatuksien ääneksi. Se tuntui hyvältä, niin harvinaista tässä maailmassa on kuulla täydellistä luonnollista hiljaisuutta. Tai siis voiko hiljaisuutta ylipäätään kuulla?

Jostain syystä olen nyt tämän parin viikon ajan täällä kotimaisemissa kiinnittänyt poikkeuksellisen paljon huomiota siihen, mitä kuulen ympärilläni. Ehkä kun itse on enemmän hiljaa, niin huomioi sitä muuta ääntä. Mene ja tiedä, mutta nyt saatte tekin kuulla Podstranan äänimaailmasta.

Tänään aamulla meri oli aika hiljainen

Koska ollaan meren äärellä, ovat sen äänet toki aina läsnä. Veden äärellä kuuluvat aaltojen ikuisesti jatkuvat kohtaamiset rannan kanssa. Välillä se on vain rauhallista kahinaa lempeiden laineiden laiskasti hyväillessä rannan pikkukiviä, välillä taas raivoisaa pauketta ja pauhua myrskyn saadessa meren hyökkäämään rannan kimppuun yhä uudestaan ja uudestaan. Meri kuuluu myös muilla tavoin. Tuuli tuo toisinaan tuolla kauempanakin kulkevien saarille matkaavien lauttojen tasaisen moottoriäänen tänne ylös terassillemme asti ja isojen risteilijöiden torvet soivat niiden lähtiessä Splitistä kohti seuraavaa satamaa.

Istuessani terassilla äänimaailmaan kuuluvat yleensä alakerran kaffebaarin äänet. Siellä kylän miehet parantavat maailmaa, iltaisin saattavat innostua jopa laulamaan mikä saa aina hymyn nousemaan huulilleni. Häiritseväksi eivät nuo äänet ole koskaan kääntyneet, yleensä juurikin päinvastoin. Lounasaikaan alhaalta kuuluu astioiden kilinää, kun näin kesäisin vuokraisäntäperheeni syö lounaansa ulkona villiviinikatoksen varjossa. Iltaisin siellä saattaa sihistä iso grilli, josta äänen ohella ilmaan nousevat mitä herkullisimmat paistuvan kalan tai lihan tuoksut muodostaen korvien lisäksi virikettä myös nenälle.

Kun puhutaan paikallisesta äänimaailmasta, ei autojen torvia voi mitenkään jättää mainitsematta. Täällä tööttäillään paljon, eikä se aina ole vastine keskisormelle tai muulle vastaanottajaa vähemmän mairittelevalle ilmaisulle. Kun nähdään tuttu, töötätään. Tämä johtaa etenkin juuri tässä meidän kohdalla aika tiheään torvien toitotteluun, sillä melko moni ohi ajava haluaa ihan vaan tervehtiä alakerrassa istuvia. Vuokraisäntäni kun sattuu olemaan paikallisesti aika hyvin tunnettu... Auton torvella voidaan myös ihan vaan ilmaista omasta lähestymisestä, etenkin jos saavutaan tiukkaan kurviin tai muuten haastavamman näkyväisyyden tarjoavaan kohtaan. Nämä positiiviset tai ainakin neutraalit tööttäilyt tunnistaa siitä, että ne ovat lyhyitä. Jos torvea painetaan pidempään, alkaa sävy olla negatiivisempi ja yleensä silloin halutaan ilmaista jollekin kanssatienkäyttäjälle tämän toimivan tavalla tai toisella äänimerkin antajan mieltymyksien vastaisesti. Se on sitten ihan eri juttu, että tajuaako äänimerkin kohde sen olevan juuri hänelle kohdistettu tai vaikka tajuaisikin, aiheuttaako se mitään tilannetta korjaavaa toimintaa.

Ihan oma lukunsa ovat sitten ne jatkuvan töötin painamisen tilanteet. Aika varmasti tänään sellaista on tarjolla, onhan lauantai. Nimittäin hääjuhlintaan kuuluu täällä juhlaväen siirtyminen morsiamen kotiin ja sieltä edelleen eteenpäin pitkänä autoletkana, jossa torvet huutaa jatkuvalla soitolla. Yleensä muuten ainakin yhdestä etummaisista autoista liehutetaan lisäksi isoa Kroatian lippua. Eli jos täällä lomaillessa kuulette ja / tai näette tämmöisen tilanteen, ei kyseessä ole mikään vallankumousmeininki vaan kahden ihmisen uuden elämän alkusoitto.

Vallankumousta eivät lietso myöskään ympäri kylää hitaasti ajelevat paketti- tai kuorma-autot, joiden kovaäänisistä kaikuu monotoninen miesääni. Kyseessä on romukeräys, jonka tarkoituksena on haalia etenkin metalliromua ja vaikkapa tiensä päähän tulleita akkuja, joista nämä kerääjät sitten koittavat saada irti omaa pientä elantoaan. Kätevä tapa päästä eroon vaikkapa siitä epäkuntoon ajautuneesta pesukoneesta, jollekin sekin tuo vielä leipää pöytään. 

Sitten ovat aamuiset kukonlaulut, tässä kun on useampikin pikkukanala lähellä. Aika laaja on muuten tuo paikallinen käsite "kukonlaulun aikaan", sillä tuntuvat täkäläiset kukot kiekuvan aika pitkän aamutovin. Onneksi ei ihan oman makuuhuoneen ikkunan alla kuitenkaan munia tuoteta. Sen sijaan sieltä ikkunasta myöhäisen illan ja yön tunteina kuuluu säännöllisen kumea matala huuto. Monesti olen lähipuussa istuvan pöllön yöllistä huhuilua kuunnellut, toisinaan joku naapuruston koirista on intoutunut aina vastaamaan jokaiseen huhuuhun omalla haukullaan.

Sunnuntaiaamut erottunut muista aamuista selvästi hiljaisemmalla äänimaailmallaan, kun eivät autot aloita säännöllistä ohikulkuaan kuuden paikkeilla. Monesti vielä kahdeksankin aikaan kylätie on varsin hiljainen ihmisten rauhassa heräillessä lepopäivään ja valmistautuessa kirkkoon lähtemiseen. Kirkko on muuten onneksi tuolla hieman kauempana, joten sen kellojen kalke ei tähän kuulu, tiedän sen joissakin paikoissa olevan jopa hieman häiritsevääkin.

Juuri nyt tätä naputellessani päällimmäisin ääni on tuolla vuorien yllä vellova ukkonen, jonka kumeat jyrinät vyöryvät tänne alaskin. Vuoret tarjoavat niille melkoisen kaikukopan, joten ukkoset saattavat täällä toisinaan vaikuttaa aika hurjiltakin. Saapa nähdä tuoko tämä mukanaan myös sateen ropinaa.

Yksi oleellinen ääni on vielä nyt tämän parin viikon aikana kuulematta. Se on etenkin talvisin saapuvan buratuulen oma sinfonia sen vinkuessa nurkissa, humistessa ilmanvaihtohormissa ja kolisuttaessa kaikkea minkä suinkin liikkeelle saa. Sen puuskien voi kuulla lähestyvän, sitten ne jo kohisevat ympärilläsi ja syöksyvät eteenpäin, seuraavien ollessa taas jo tulossa. Ennen tuon konsertin ensitahteja on kuitenkin tiedossa vielä monta rauhaisaa päivää, jolloin rannassa voi suljetuin silmin kuunnella aaltojen ja rantahiekan hellää tanssia. Kunhan ensin tuo ukkonen painuu takaisin vuorten taa.

Paluu Kroatiaan - rekka läpi ravintolan

Täällä sitä taas ollaan, kotona Adrianmeren rannalla. Täältä on muuten Antarktikselle noin suunnilleen 13 253 kilometriä, jos se jotakuta kiinnostaa. Pingviinejä täällä on vähemmän mutta jäitä löytyi ainakin eilen drinksulasista.

Ensimmäiset päivät ovat menneet kotia siivotessa (uskomatonta, miten paljon asumattomaan kämppään tulee siivottavaa 2,5 kuukauden aikana), ruokakaappeja täyttäessä ja ystäviä tavatessa. Aamulenkit ovat venähtäneet, kun vähän väliä on joku pysäyttänyt ja kysellyt miten kesä Suomessa meni ja ompa tässä jo suomilomailijoitakin tavattu. Vähintään on käsiä noussut tervehdykseen naapurien pihoista ja ohi ajavista autoista. On ollut mukava palata.

Eilen kävin syömässä ystäväparistkuntamme kanssa tuossa rantaravintelissa. Kesken kaiken kuorma-auto ilmeistyi kuin tyhjästä ja sihtasi pöytien välistä läpi ravintolan. Kyseessä ei suinkaan ollut mikään terroristitolvanoiden epätoivoinen yritys herättää kansainvälisen median huomio vaan ihan rauhanomainen ja rauhallinen suoritus paikallisten yrittäjien toimesta. Samalla se oli muistutus pikkuhiljaa päättyvästä turistikaudesta. Kuorma-auton lavalle oli nimittäin kasattu meressä pari kuukautta kellunut ilmatäytteinen pomppulinnaseikkailukeskus, jonka kausi siis näköjään päättyi eilen. Reitti ravintolan läpi nyt vain sattui olemaan ainut keino päästä lastauspaikalta takaisin varsinaiselle tielle. Toivottavasti pomppijoita on kesällä ollut paljon ja yrittäjä voi nyt hyvillä mielen aloittaa hiljaiselon tulevan talven ajaksi.

Vaikka sesonki suuressa mittakaavassa alkaa hiipua, on täällä mielestäni nyt ihan erinomaiset olosuhteet lomailulle. Lämpötilat paukuttavat edelleen päivisin sitä 30 asteen rajapyykkiä, merivesi on lämmin lillua pidempäänkin ja suurten etelä-eurooppalaisten väkimassojen lähdettyä täällä mahtuu taas olemaan ja elämään. Jos siis tuleva syksy alkaa ahdistaa, niin ei muuta kuin lennot varaukseen. Finnair ainakin lentää tänne Splitiin vielä lokakuun loppupuolelle asti joten hyvin ehtii. Jos ajatuksissa on muutakin kuin rannan aaltojen meditatiivinen tuijottelu ja kaipaat vinkkejä tekemisen suhteen, niin saatampa tietää erään kotirouvan, jolla on jo vähän kokemusta pienimuotoisista matkaopaspalveluista täällä. Pistä viestiä tuolta yhteydenottokohdasta ja laitetaan loma toivomaasi jiiriin.

Tänään ajattelin itsekin tehdä sellaisen lomailijan tempun, että lähden biitsille kirjan ja pyyhkeen kera. Hassua, että vaikka ihan mahtava ranta on tuossa suoraan rinnettä alas 200 metriä, niin vaikkapa viime kesänä en käynyt siellä varsinaista ranta-aikaa viettämässä kuin muutaman kerran, nekin lähinnä täällä käyneiden ystävien ja sukulaisten kanssa. Muutenhan siellä tulee käytyä lähes päivittäin koiran kanssa kävelyllä, mutta tänään päätin rempaista ja lähteä lataamaan aurinkoenergiaa kera uimisen. Pomppulinnasettiin ei nyt sitten enää pääse, mutta ehkä kestän sen.