Varo vaaraa! Nyt uskon sen myös itse.

Ovatpas hassuja, jonossa kulkevia toukkia. Siinä niitä meni kivimuuria pitkin reilun parin metrin letka, kolmen - neljän sentin mittaisia paksuja karvaisia toukkia. Ihan kiinni toisissaan muodostaen kuin yhden ainoan eliön. Muistin jostain lukeneeni, että noista kun muodostaa ympyrän, niin pyörivät siinä sitten kuin ylipitkässä karusellisessiossa sokeasti edellä menijää seuraten.

Otukset ovat isokulkuekehrääjän toukkia. Ne ovat kasvaneet pinjamännyissä jopa parikymmentä senttiä halkaisijaltaan olevissa seittipesissä, joita täällä näkee männyissä paljon. Meilläkin on tuossa pihamännyssä muutama. Nyt helmi-huhtikuussa ne jättävät lastentarhansa puissa ja kerääntyvät suuriksi vaeltaviksi joukoiksi lähtiessään etsimään sopivia paikkoja koteloitumiseen. Hassuja, mutta vaarallisia. Toukat ovat karvoituksen peittämiä, mutta pehmeältä näyttävä karvapeite muodostuu itseasiassa pienen pienistä terävistä poltinkarvoista, joiden erittämä myrkky on vaarallista niin ihmisille kuin eläimillekin. Ne aiheuttavat ikäviä ihoreaktioita, hengitysoireita tai esimerkiksi silmien oireita. Poltinkarvat irtoavat toukasta helposti mikäli se kokee itsensä uhatuksi ja lentävät ilmassa aiheuttaen oireita vaikkei itse otukseen edes koskisikaan. Pahimmassa hädässä toukka irrottaa kokonaisia karvaryppäitä torjuakseen ahdistelijansa. Erityisesti pienten lasten ja koirien kanssa pitää olla varovainen, molemmat saattavat uteliaisuudessaan tutkia kulkuetta ja sen jäseniä turhan tarkasti ja seurauksena voi olla pahimmillaan jopa kuolema erityisesti mikäli toukkia joutuu suun kautta ruoansulatusjärjestelmään. Toukan koskettaminen ei satu välittömästi, joten lapsi saattaa hiplailla niitä pitkäänkin ja altistua näin todella pahastikin. Ensiapuna on ainakin ihon huuhteleminen runsaalla vedellä ja kaikenlaisen hankaamisen välttäminen jotta poltinkarvat eivät uppoudu syvemmälle.

Minäkin sain oman osani, kun en ymmärtänyt varoa ja utelias eläinmaailman tutkija ja seuraaja olen. En tiedä tapahtuiko altistuminen tarkkaillessani noita kyseisiä toukkia vai jossain muualla saman päivän ulkoilulenkin aikana, mutta ilmeisesti pieni määrä poltinkarvoja leijaili ilmassa päätyen kasvoilleni. Tunsin lenkin jälkeen isommallakin alueella epämääräistä kutinaa, mutta silmän ja korvan väliselle ihoalueelle onnistuin ehkä hieromaan poltinkarvoja pahemmin ihooni, tuli legioona pieniä kutiavia ja kipeitä näppylöitä. Kortisonivoide helpotti vähän, mutta muutama päivä meni pahimmasta selvitessä, vieläkin alue punottaa ja alkaa kutiamaan heti jos siihen koskee. Toukkia on täällä nyt lähes kaikkialla, olen nähnyt jo monta jonoa. Viimeksi tänään tuossa omalla pihalla puita hakiessani bongasin todella valtavan joukon. Jengi lienee yöllä laskeutunut viereisestä männystä ja olivat nyt lähdössä sinne, minne letkan ensimmäinen sitten ikinä päättääkään mennä. Otin puut pinosta ja pysyin mahdollisimman etäällä otuksista, tästä lähtien ymmärrän paremmin.

Isokulkuekehrääjiä esiintyy kaikkialla pinjamäntyjen kasvualueella, eli esimerkiksi Välimeren rannoilla. Näihin törmää siis niin Espanjasssa, Ranskassa, Italiassa kuin täälläkin. Ne aiheuttavat tuhoja männyissä syödessään neulasia, joissakin männyissä pesiä on useita. Eniten haittaa ilmeisesti tulee kuitenkin juuri ihmisille aiheutuvista oireista. Netistä löytyy aika rajujakin kuvia pahoista ihoreaktioista. Pesien tai toukkien hävittämistä itsenäisesti kehotetaan välttämään, poltinkarvat kun tosiaan leviävät herkästi ilmaan ja muodostavat näin lähes näkymättömän vaaran. Esimerkiksi kaupunkien puistoista ja joiltakin asuinalueilta pesiä tuhotaan ammattilaisten voimin, mutta muuten niiden ilmeisesti vain annetaan olla. Tässä kohtaa on pakko myöntää, että kyllä minäkin tuossa reilu kuukausi sitten menin lenkillä matalalla sijaisevaa pesää tutkimaan ja koitin vähän sen todella sitkeää seittiä pienen kepin avulla availla selvittääkseni mikä siellä sisällä majailee. Näin pesässään touhuavat toukat, onnea lienee ollut mukana koska silloin en mitään oireita saanut.

Me koitamme nyt kävelylenkeillä välttää mäntymetsiköitä, niin oman kuin Tiukunkin terveyden vuoksi. Toukan päälle astuminen voi aiheuttaa todella kivuliaat seuraukset pienissä tassuissa tai niiden haistelu vielä pahempia oireita. Kaikkea himpuraa sitä onkin. Onneksi on rantakalliot ja oliivimetsiköt.

Tipparelluja ja hautausmaamietintää papusoppaa odotellessa

Pistin papusopan tulemaan. Mies tykkää hernekeitosta, mutta kuivia keittoherneitä en ole ainakaan vielä täältä löytänyt. Sen sijaan löytyy paljon hienomman näköisiä värikkäitä papuja, linssejä ja näköjään jotain jyviäkin ihan valmiina sekoituksina, sellaisesta laitetaan nyt lauantain keittolounas tulemaan. Sekaan vielä palvikinkkua tai jotain sen tapaista ainakin, niin josko tuo pahimman hernekeittopuutoksen taltuttaisi. Ensin pitää kuitenkin liotella, pari tuntia kun tuolla vedessä köllivät, niin saan töistä lounaalle saapuvalle miesväelle pöperöä pöytään juuri sopivalla kellonlyömällä.

Meitä on taas kolme ihmisaterioijaa pöydän ääressä, kun joulukuun lopulla takaisin koulunpenkille lähtenyt harjoittelija on palannut käytännön oppimisen pariin miehen apulaiseksi. Ensi viikolla joukkoon liittyy vielä yksi suu lisää ruokittavaksi, sitten tämä alkaakin olla jo melkoista kommuuniasumista ja emännöintiä kolmen miehen kanssa. Pyykinpesun jälkeen mulla on siis entistä enemmän kalsareita ja sukkia eroteltaviksi eri kasoihin. Aikataulut ovat vähän eläneet peruskroatialaiseen tyyliin ja muuttomme Splitin suuntaan on siirtynyt alunperin suunnitellusta muutamilla viikoilla maaliskuun puolelle. Saamme siis seurata kevään edistymistä täällä Murterissa hieman pidempään, mitä en kyllä pidä huonona juttuna ollenkaan. Hedelmäpuut alkavat jo kukkia ja narsissit ovat nousseet maasta. Ensin sade ja nyt vallinneet todella lämpöiset aurinkoiset päivät alkavat tehdä tehtävänsä.

Kevään aurinkoistan ja lämpenevien päivien myötä alkaa monilla etenkin tuota miessukupuolta edustavilla ilmetä oireita, jotka viittaavat vahvasti autokuumeeksi nimettyyn tautiin. Täälläkin on alettu enemmän tai vähemmän vakavasti heitellä ilmaan ajatusta, että minä tarvitsisin itselleni pienen kauppakassin. Ja kuulemma paikalliselämään sopeutumisen edistämiseksi sen pitäisi olla tuollainen katukuvassa usein vastaan tuleva vanha tipparellu. Näitä Renaultin 4-mallin autoja on aikoinaan valmistettu entisessä Jugoslaviassa ja niitä näkee tosiaan yllättävän paljon edelleen liikenteessä, täällä Murterin saarella tiedän ainakin kolme, joita näen lähes päivittäin ja lisäksi noita on muutamia tuolla pihojen perillä näennäisen hylättyinä. Varaosista ei siis olisi puutetta ja jopa satasilla tuollaisen voisi saada omakseen, siistimmän juuri ja juuri nelinumeroisella summalla. Mua jotenkin hymyilyttää aina, kun näen tämän valkoisen auton omistajineen liikenteessä, kuskina on sangen arvokkaaseen ikään ehtinyt herra, joka keskittyneesti tupakki huulessa kurvailee kylän kapeilla kulkuväylillä rattia terhakkaan oloisesti vääntäen. Ohjaustehostin ei taida kuulua varusteisiin. Söpöjä pikkuisia menopelejä, jotka tuovat tuulahduksen menneestä uusien modernien vauhtivehkeiden seassa liikkuessaan. Aina ei pidä olla niin kiireessä, ehtii paremmin nauttimaan matkasta. Alla olevan kuvan on poikkeuksellisesti ottanut mieheni, se on viime kesältä. Ihan noin vehreää täällä ei vielä ole vaikka uusi kasvukausi on jo lähtenytkin käyntiin.

Vanhojen autojen lisäksi hiljaisempaa menoa voi kokea myös hautausmaalla. Kävelin tässä päivänä eräänä tuonne aivan Murterin saaren pohjoiskärkeen, siellä kohtasin kirkon ja murterilaisten viimeisen lepopaikan. Kirkko on 1300-luvulta, joten jo joitain aikoja on paikalle tultu hakemaan rauhaa sydämeen tai suojelusta milloin tarttuvilta taudeilta, milloin miltäkin pahuudelta.

Tämä pieni kirkko ei enää ole Murterin kylän pääkirkko, sekä Betinalla että Murterille on omat 100-200 vuotta "nuoremmat" kirkkonsa, jotka varsin aktiivisesti soittelevat kellojaan pitkin päivää. Näen tästä asunnoltamme itse asiassa nuo kaikki kolme kirkkoa, lähin on muutaman sadan metrin päässä. Lisäksi tuossa alle puolen kilometrin päässä on yksi kappeli omalla kukkulallaan ja koko Murterin saarella on vielä kaksi kirkkoa lisää Jazeran ja Tisnon kylissä sekä muutamat kappelit siihen päälle. Tämä on kuitenkin ainakin Murterin ja Betinan kylien ainut hautausmaa, en ole ihan varma josko tuolla eteläosassa olisi omansa. Täällä voivat ikänsä saarella asuneet sitten ikuisesti suunnata katseensa merelle ja nauttia sen raikkaista tuulista. Hautuumaat paljastivat minulle ainakin osittain, miksi joissakin liikkeissä on myytävillä varsin laajasti tekokukkia. Täällä elävien kukkien sijasta haudoille ja tien varsien kuolemaan johtaneiden onnettomuuksien tapahtumapaikoille viedään värikkäitä tekokukkia. Sinänsä järkeenkäypää, että etenkin kesällä aidon kukkaloiston kohtalo olisi nopea nuukahtaminen paahtavassa auringossa. Tämä Murterin hautausmaa oli itse asiassa varsin hillitysti kukitettu verrattuna joihinkin muihin näkemiini. Syynä voi olla sen sijainti saaren kärjessä, bura iskee tuohon todella voimalla ja varmasti pyrkii viemään mennessään kaiken irtaimen. Uskoisinkin noiden kuvassa näkyvien kukkien olevan melko "tuoreita", viimeisten kovien buratuulien jälkeen tuotuja, väritkin olivat vielä kirkkaita auringon haalistavan vaikutuksen vasta alkaessa. 

Hiljennyn nyt itse tuon papusopan valmistuksen jatkamiseen, alkanevat olla raaka-aineet jo riittävästi lionneita. 

Mies osti minulle farkut, minä keitin merisiilit

Farkut hajosivat, repesivät henkilökohtaisia siveysrajojani rikkoviksi. Vanhathan nuo jo olivat ja kovasti käytetyt, joten suotaneen niille anteeksi. Koitan tässä uudessa elämässäni välttää kaiken turhan hankkimista mutta nyt oli tullut tarve suorittaa harkittu ostos. Lähdettiin siis lähimpään vähän isompaan kylään Sibenikkiin ja minä koitin iskostaa itseeni sitä farkkujen sovittamiseen tarvittavaa fiilistä. Jostain syystä juuri farkut niiden perinteisten rintaliivien ohella ovat sellainen vaatekappale, joiden ostaminen sovittamisoperaatioineen on minua kovin vähän innostava. Ne eivät siis juurikaan kuulu heräteostoskategoriaan vaan hankintaprosessi on yleensä aina ihan tietoinen ja enemmänkin sellainen viimeiseen asti viivytetty. Mutta nyt oli mentävä. Ennen muuttoa olin karsinut pois kuormasta ne muutamat "hätätilafarkut", eli ei niin hyvät mutta varmuuden vuoksi kaapissa lojuneet. Nyt rikkoontuneiden jälkeen kaapin hyllylle jäi vain yhdet farmarihousut ja kyllä niitä nyt sentään kahdet pitää kuitenkin olla. Mentävä siis oli.

Yllättävän helpon ja nopean sovitustoiminnan tuloksena minulla oli sitten kädessä juuri ne hyvät, kiitos osaavan myyjän, joka löysi koon kroppaani kerran katsomalla ja mallin parilla kysymyksellä. Kassalla kaivaessani lompakkoa käsilaukustani aiheutti mieheni tilanteeseen uuden ja yllättävän käänteen ojentamalla oman korttinsa tuolle jo mainitulle henkilökunnan edustajalle. Ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni joku maksoi vaateostokseni.

Tilanne on nyt se, että minun tililleni ei paljon euroja tipahtele. Onhan tähän toki varauduttu jo aiemmin ja siellä tilillä on niitä euroja varastossa. Vaikka sitten farkkujen ostamista varten. Miehen palkalla pärjäämme täällä kyllä, kun ei suuremmin törsäillä. Olen aiemmin tottunut kuitenkin sellaiseen henkilökohtaiseen tulotasoon, että aika miettimättä on voinut tehdä pienempiä ja vähän suurempiakin hankintoja jos sellaisen olen halunnut tehdä. Itsenäisesti, omilla rahoillani. Lähinnä panostus on ollut aina laatuun, ei niinkään määrään tai niihin turhaketyyppisiin heräteostoksiin. Tämä on näkynyt vaikkapa ruokakaupassa tai kosmetiikassa, vaatekaupoissakaan en huvikseni ole juurikaan pyörinyt. Kulutustottumuksissani matkustaminen on ollut aina tärkeällä sijalla, oman maailmankuvan laajentaminen ja kokemuksien kerryttäminen on mielestäni ollut hyvä sijoituskohde. Kun aloin ennen muuttoa karsimaan tavaroitamme, minulle kirkastui yhä selkeämmin se, että haluan jatkossa välttää turhan tavaran keräämistä ympärilleni. Eli paitsi että nyt mietin niitä kulutettavia euroja, mietin myös todellista tarvetta. Ehkä vielä voimakkaammin painotan sitä laatua ja toisaalta konkreettisen tavaran sijasta niitä kokemuksia ja elämyksiä. Ne varastoituvat mieleen, eivätkä kaapin perukoille. Eikä niistä useinkaan edes tarvitse maksaa mitään.

Eilen käytiin viettämässä todella lämmintä ja aurinkoista kevätpäivää ulkona reippaillen. Iloittiin siitä, että meillä on nyt tämä mahdollisuus keräillä simpukoita ja merisiilin kotiloita rannalta ja kävellä vehreän oliivipuumetsikön läpi auringon lämmittäessä. Tiuku juoksenteli onnellisena ympärillä ja nuuhki rannan aina niin kiinnostavia tuoksuja.

Bongattiin meritähtiä rantavedestä ja pikkukaloja vuoroveden jälkeensä jättämistä vesialtaista rantakallioilla. Retken päätteeksi käytiin ottamassa ekat terassioluet tuolla Bettinan vanhassa kaupungissa. Pieni olut reilun euron, miehelle isompi parilla eurolla. Kokemus monta kertaa arvokkaampi. Kotona minä keitin nuo merisiilin kotilot ja putsasin ne, etteivät ala haisemaan kotiamme koristaessaan. Mies tykkää niistä erityisesti, oli ilo saada hänet iloiseksi esitellessäni lopputulosta.

Mies osti minulle farkut. Se olikin ehkä isompi juttu kuin olisin äkkiseltään uskonutkaan ja ikäänkuin konkretisoi tämän kotirouvajutun. Tämä on täysin uusi tilanne elämässäni ja sen myötä ovat myös roolit kotona siivilöityneet selkeästi, ihan luonnostaan. Minä hoidan likimain kaikki kotityöt miehen käydessä töissä. Keittiössä hän edelleen touhuaa melkein entiseen malliin etenkin viikonloppuisin, koska tykkää siitä. Mutta imuriin tai tiskirättiin en edes oleta hänen tarttuvan. Minä hakkaan ne polttopuut, tyhjennän tuhkat kaminasta, silitän kalsarit kaappiin ja hinkkaan tuon ihanan kaasuhellan puhtaaksi kokkaustuokioiden jäljistä. Ja tiedättekö, minä tykkään siitä. Ompahan sitten kotityöt hoidettu kun mies tulee töistä ja voimme yhdessä lähteä vaikka sinne rannalle ihmettelemään mitä aallot ovat jättäneet jälkeensä tai ilta-ajelulle lähikylään.

Nyt meillä mennään näin, jossain vaiheessa sitten kenties taas toisinpäin. Luulen, että olemme juuri nyt onnellisempia kuin koskaan aiemmin. Juuri nyt minä teen lounaaksi lämpimän kanasalaatin, kun mies soittaa tulevansa tovin päästä lounaalle kotiin.

Kesää kohti Kroatian rannikolla

Viime viikonloppuna olimme miehen kanssa ulkoilemassa. Tarkeni t-paidassa, aurinko paistoi ja tuuli oli vain leppoisaa virettä joka sai aikaan pientä liplatusta rantakallioilla. Totesin, että tämähän on jo kuin Suomen kesä, kauempana lauloi moottorisahakin luoden mökkifiilistä. Vaikkei nyt mistään helteistä vielä toki ollutkaan kyse, niin niihin liittyvä tuttu ilmiö esiintyi silti: illalla jytisi ukkonen. Ihastelimme terassilta vuorien yllä lepäävää sysimustaa taivasta, jota paksut teräväpiirteiset salamat halkoivat ristiin rastiin. Ääni- ja valoshow toivat tullessaan myös sateen, ropinaa jatkui reilun vuorokauden enemmän tai vähemmän tauotta saaden tiet virtaamaan ja kuivan maan haukkomaan henkeään veden täyttäessä sen tyhjentyneet sammiot. Kalkkikivi sitoo hyvin kosteutta ja nyt sitä taas riittää. Kun tästä aurinkoiset päivät jatkuvat, niin eiköhän ala kohta jälleen vihertää.

Kevään ja kesän lähestymisen havaitsee täällä paitsi auringon lämmittävän voiman lisääntymisestä, myös turistisesonkiin valmistautumisen alkamisesta. Lomahuoneistoja ja niiden piha-alueita kunnostellaan ja ehostellaan jo aktiivisesti, seuraan päivittäisillä kävelylenkeilläni useampaakin pientä pintaremonttia -tyyppistä projektia. Betonimyllyt pyörivät pihoilla ja ihan uusiakin asumuksia rakennetaan tässä meidän naapurustossa epäilemättä tulevia turistien asumustarpeita täyttämään. Rakennusalan ammattilaisilla lienee varsin hyvä työtilanne juuri nyt, ainakin jos laasti, tiili ja kivi ovat materiaaleina tuttuja. Yhä suljettuina olevien ravintoloiden luona näkyy myöskin liikettä kun omistajat ryhtyvät miettimään tulevaa kautta ja sen vaatimia toimenpiteitä. Vuoden tienestit ovat monella täkäläisellä kiinni noista muutamasta tiiviistä kesäkuukaudesta, niiden aikana pitää voida keskittyä täysillä itse tekemiseen eikä enää remonttihommiin tai muihin esivalmisteluihin. Jos lähdössä jää jälkeen huolimattoman pohjustustyön vuoksi, voi sitä olla loppumatkasta mahdotonta kiriä kiinni. Oli kyse sitten rantaravintolasta, lomahuoneistosta tai vaikkapa veneiden vuokrauksesta saarihyppelyä varten, ensimmäisten turistien tullessa pitäisi kaiken olla valmiina. Ensimmäiset lomailijat kirjoittelevat kauden ensimmäiset arvostelut erilaisiin matkailumedian palveluihin ja ne viitoittavat perästä tulijoiden valintoja. 

Talven burat ja poikkeukselliset pakkaset ovat riepotelleet pihoja ja terasseja, pian alamme näkemään kasvien todelliset vahingot kasvukauden startatessa toden teolla. Lähinnä mietin noiden hedelmäpuiden silmuja, jotka ovat olleet valmiina tulevaa odottaen ja saivatkin sitten melkoisen karaistuskokemuksen tuossa noin kuukausi sitten. Toivottavasti tulevanakin kesänä viikunat kypsyvät makeiksi ja makoisiksi. Siitäkin on monen ansiot kiinni.

Vielä siis ikkunaluukut ovat suljettuina, mutta huhtikuussa alkavat ensimmäiset lomatunnelmaiset ulkomaan elävät tulla ja siihen ei enää ole pitkä aika. Toki se varsinainen sesonki on sitten vasta kesä-elokuussa, mutta sitä ennen moni on jo saanut täältä toivottavasti onnistuneista elämyksistä ja kohtaamisista koostuvat positiiviset lomaelämykset ja roimasti tuota aurinkoenergiaa, jota jo nytkin on tarjolla. 

Kun kotirouva kirveeseen tarttui

Tuijotin vajaan kahden kuution puutornia. Sen pihaan tuonut mukava Tom-niminen viiksekäs herra oli ennakkoon tiedustellut, josko haluamme tilaamamme puutäydennyksen lyhyinä (ja ohuina) puina vai pidempinä (ja paksumpina). Lyhyt ja ohut kuulosti täydelliseltä pientä punaista kaminaamme ajatellen. Vanhat puut olivat kyllä olleet mukavan mittaisia, mutta aivan liian paksuja ja siten jossain määrin hankalia etenkin sytytysvaiheessa.

Tässä alkutilanne. Vähän isoja ovat.

Tuijotin täyttä, ihanan vaaleita puita sisältävää puutornia pihallamme. Jos nuo ovat niitä ohuita, niin mitähän ne paksut on? Tukkirungoista pätkittyjä? Puut olivat pääosin reilun kymmenen sentin paksuisista rungoista pätkittyjä ja kerran halkaistuja, osa oli lähes parikymmensenttisistäkin rungoista. Olipa seassa ihan halkaisemattomiakin pöllin pätkiä. Ei toimisi kyllä nuo meitin punarunkoisessa. Ollapa iso takka, niin asia olisi kunnossa, mutta ei näillä laitteilla. 

Tovin tuumittuani tartuin kuvaannollisesti härkää sarvista, käytännössä Fiskarsin malliston pienimpään retkikirveeseen, joka oli aiemmin Suomessa kuulunut autoni varustukseen, nyt Kroatian kotimme aseistukseen. Kyseinen malli on oiva väline tehtäessä nuotiopilkettä pikkupuusta, nyt se oli vastakkain kovan luokan kroatialaisen jalopuun kanssa. Kaivoin tornista suurimman irti saamani jöllikän hakkuupölkyksi (korkeutta huimat vajaat 20 cm) ja käärin auringon lämmittäessä mukavasti hihani valmiina urakkaan. Puu pöllille, tanakka hakkuupölkyn mataluudesta johtuva hieman kyykkäävä haara-asento ja isku. Kirves pomppasi takaisin ylös jättämättä tuskin jälkeäkään vastustajaansa. Puu oli niin tiivistä, ettei minkäänlaisia vuosirenkaita ollut nähtävissä. Oksainen kohta. Käänsin uhrin toisinpäin, toistin operaation ja kas, sinne upposi terä jo pikkaisen. Muutama isku lisää ja niin vain alkoi erkaantuminen kahden puoliskon välillä. Se toisen pään oksainen kovettumakin antoi lopulta narskuen periksi. Ensimmäinen tehty, monta takana. Minulla oli jo ikävä kunnon halkaisukirvestä tai ainakin astetta kookkaampaa astaloa. Vaan tyhjästä on paha nyhjästä, näillä mentiin. Isku ja vainaa -tyyppistä toimintaa oli tässä nyt vähän turha tavoitella, väsytystaisteluilla mentiin puu puulta. 

Lopputuloksena minulla on nyt pilkottuna arvioni mukaan seuraavan kuukauden tarpeiksi pikkupuuta ja hemmetin kipeytyneet takareidet. Se hitusen kyykähtävä tanakka haara-asento vaati pidemmän päälle veronsa.