Buran viilentävä vaikutus

Aamu valkeni kovin seesteisen pastellisävyisenä. Ja kylmänä. Aamupissalenkille lähtiessä mittari näytti yhtä astetta, kiskoin suosiolla pipon päähän ja hanskat sormien kääreeksi. Toissapäivänä alkanut bora-tuuli tai siis täkäläisittäin bura-tuuli on tehnyt tehtävänsä ja kiskonut kylmän ilman tänne rannikolle.

Bura on vuorien solissa kiitävä ja merelle purkautuva pohjoisesta tai koillisesta puhaltava tuuli, joka voi alkaa lähes hetkessä ja voimaa sillä on hurjasti. Moottoriteitä suljetaan täällä sen vuoksi, veneet pysyvät satamissa ja osa väestä jää pois töistä tuulen tehdessä hommista turhan vaarallisia. Mistään kevyestä tuulenväreestä ei siis ole kyse. Bura vinkuu ja valittaa talon nurkissa ja huuhtoo lämpöä sisältäkin imiessään sitä kaikista pienistä raoista mukaansa. Se tanssittaa merivettä vaahtopäiksi ja riepottaa otteessaan kaikkea mistä otteen saa. Ompa saanut oliivipuumme parvekkeella todeta tosissaan, mitä sen lajikumppanit täällä saavat kokea vastineeksi ihanista valoisista päivistä. Taipunut on vaan ei taittunut kuitenkaan.

Vaan on burasta ollut jotain hyötyäkin: se on pitänyt kaiken maailman pommien paukuttelijat sisällä lämpimässä ja poissa kaduilta. Täälläkin ovat etenkin nuoremman väen edustajat jo kovasti harjoitelleet huomista vuodenvaihdetta varten noita papaattiensa poksautteluja, niin päivän valolla kuin iltaisinkin. Tiuku kun ei oikein niistä välitä tai selkeämmin sanottuna pelkaa ihan kamalasti, niin olen ollut ihan iloinen viiman hillittyä tätä harrastusta. Saapa nähdä, mikä on keli huomenna varsinaisen H-hetken kohdalla, viuhuvatko raketit vai tuuli nurkissa.

Eilen kävimme Splitissä, ohjelmassa oli paitsi taas kerran visiittiä Bauhaussiin miehen työjuttujen takia, niin myös HFU:n kahvittelutapaaminen. Hrvatsko-Finska Udruga eli Kroatia-Suomi yhdistys kokoaa täällä asuvat tai tänne kenties halajavat suomalaiset ja toisaalta Suomesta syystä tai toisesta kiinnostuneet paikalliset yhteen. Viimeksi tapasimme väkeä silloin joulun alla Zagrebissa, nyt sitten oli kokoontuminen täällä rannikolla Splitissä. Tulipa paikalle porukkaa ihan sieltä pääkaupungista asti, kolmen tunnin automatkan takaa. Pari tuntia meni nopeasti kahvitellessa ja muita kuumia juomia nauttiessa sekä jutellessa, useampi yhdistyksen Facebook-ryhmästä tai muuten somesta tuttu tuli nyt tutuksi kasvokkainkin. Mukana oli mm. hyvin lähellä tulevaa asuinpaikkaamme asuva kroatialainen Suomessa opiskellut nainen. Sovittiin että muutettuamme voimme lenkkeillä yhdessä ja treenata sekä hänen suomenkieltään että minun kroatian taitojani. Paikallisista tutuista on paitsi seuraa lenkille tai kahvilan terassille, myös korvaamaton apu esimerkiksi lähdettäessä setvimään erinäisiä paikallisen byrokratian kiemuroita kuten vaikka pankkitilin avaamista tai auton rekisteröintiä paikallisiin kilpiin. Me saimme tilaisuudessa miehen kanssa hienot pinssit porukkaan kuulumisen merkiksi, kelpaa noita nyt sitten rintapieleen kiinnitellä. Tiuku oli myös mukana menossa, kahvilan ovessa olleesta koirakieltomerkistä huolimatta se sai kauniisti kysyttäessä luvan osallistua ja päätyi lopulta henkilökunnankin rapsuteltavaksi. Vanha totuus päti jälleen: käyttäydy hyvin ja sinut toivotetaan tervetulleeksi uudestaankin.

Pari tuntia kun sitten paluumatkalla istuttiin paikoillaan autossa, tuntui buran viilentämä koti kovin kolealta. Kuumasta suihkusta piti äkkiä livahtaa lämpimän peiton alle ja unisukat laittaa jalkoihin pitämään varpaita lämpiminä. Onneksi tuuli on yön aikana vähän laantunut, tosin ennusteiden mukaan iltapäivällä se kiihtyy vielä uudestaan tehdäkseen sitten taas tilaa lämpimämmille päiville. Saattaa tosin olla, että koemme myös ensimmäiset sadepäivät ensi viikolla, tuleehan sekin sitten koettua tämän tähän asti aika aurinkoisen kelin jälkeen. Mutta se on sitten joskus ensi vuonna se...

Aamulla kohtasin taas asunnon kanssamme jakavan, talven kylmyyttä sisällä pakoilevan pikkuliskonkin. Se asustelee makuuhuoneessamme, aina välillä sen näkee vilahtavan jossain verhojen takana tai jalkalistan rakosessa. Myös Tiukun nukkumapesän alle olen sen nähnyt välillä livahtavan, siellä varmaan on mukavan lämmin jemmailla. Tämä viisisenttinen kaveri on ristitty Mondoksi, saimpa siitä tänään napatuksi jopa kuvallisenkin otoksen tähän liitettäväksi ennen veijarin vipeltämistä tuonne jalkalistan ja seinän väliseen koloon.

Kaikki mitä Jouluksi toivon

"Minä haluan viettää Joulun Suomessa, sitten voidaan lähteä." Tämän lauseen olen toistanut useammankin kerran loppukesän tummenevien iltojen aikaan, kun olemme alkaneet suunnitella seuraavan talven matkaamme. Olemme vuosia viettäneet "kesälomamme" talvella, kuukausi palmujen katveessa on mukavasti katkaissut talven synkimmän pimeyden. Ja aina ollaan matkan ajankohtaa miettiessä käyty läpi sekin vaihtoehto, että lähdettäisiin jo ennen joulua ja aina minä olen sen torpannut. "Ei voi saada joulufiilistä ja -tunnelmaa jossain kuumassa, joulukoristeet näyttää kornilta niiden palmujen heiluessa yläpuolella eikä ole makuja eikä..."

Joulu on ehkä lempijuhlani, juhannus tulee tiukasti perässä, mutta kyllä se Joulu on Joulu. Kielipoliiseille todettakoon, että otan luovia kirjoittajan vapauksia kieliopista ja kirjoitan sen ihan tarkoituksella isolla alkukirjaimella, koska minulle se on Joulu isolla Jiillä. Joulussa tärkeitä ovat perinteet, tunnelma, tuoksut ja maut. Perheeni tietää hyvin, miten iso asia minulle voi olla vaikka tiettyjen koristeiden järjestys, koska ne ovat aina olleet niin. Kerran oli joulutunnelma koetuksella kun itseni kanssa aikani tuskasteltuani menin ja järkkäsin oviaukossa roikkuvat paperisydämet uudestaan oman harmonisen näkemykseni mukaisesti. Tämä kieltämättä hieman pakkomielteinen toimintani herätti ihan oikeutetusti tietyn tyyppistä protestihenkeä alkuperäisasetelman tehneen siskoni puolelta ja siinä sitten taidettiin vähän äksyillä kunnes hänen temperamenttinsa ja minun hiljainen jääräpäisyyteni asettuivat taas toisiaan tukevaan tasapainoon. Siitäkin tuli ihan hyvä Joulu.

Nyt kun tajusin viettäväni Joulun täällä, pelkäsin aluksi suurta ahdistusta. Vaan sitäpä ei tullutkaan. Olen yllättänyt itsenikin siitä, miten leppoisasti olen suhtautunut tulevan Joulun erilaisuuteen. Täällä sitä nyt ollaan palmujen luona ja ne koristeet tosiaan näyttää vähän korneilta. Vaan onko se nyt sitten niin erilaista? Joulusaunaan ei pääse, se on aika iso miinus. Mutta minulla on joulukuusi, hieno sellainen. Maksoi alle 7 euroa tuolta lähikaupan pihalta haettuna, tuoksuu ihanalle ja näyttää ihan suomalaiselta metsäpuulta vaikka kotimainen kroatialainen onkin. Tähden tein itse, mitäpä sitä ei kätevä emäntä parista puisesta varrastikusta ja foliosta väsäisi. Yksi pallokokoelmapakkaus sekä simppeli valosarja vielä ja kas, mulla on ihan paras joulupuu. Koin suorastaan lapsenomaista iloa sen koristelussa vaikka senkin tein täysin perinteiden vastaisesti jo muutama päivä sitten enkä vasta aattona. Siihen toiseen joulukoristeeseeni, kynttiläasetelmaan, olen koko joulukuun ajan koiralenkeillä kerännyt käpyjä, yhden kerrallaan. Tänään illalla kynttilät syttyvät, kun tämä kimppakämppä laskeutuu Joulun viettoon ja sen tunnelmaan.

Minulla on myös Joulun maut. Riisipuuroon on riisit tuotu muuttokuorman mukana. Kinkkua ei tule, mutta jouluinen possurulla valmistuu kyllä ja tuuvinki eli imelletty perunalaatikko paistuu sen seuraksi porkkanalaatikon kanssa. Osittain tämä tilanne aiheuttaa jopa sen, että teen muutamia makuja ihan alusta lähtien ja siten jollain mittapuulla varmaan perinteisemmin kuin mitä Suomessa tekisin. Juuri nyt ovat luumut likoamassa, että saan luumusosetta joulutorttuihin. Täältä kun ei paistonkestävää valmista löytynyt, taikina sentään on jo jääkaapissa odottamassa eilen kaupan hyllystä kannettuna. Glögiä on myös turha etsiä, ellei sellaiseksi hyväksy saksalaistyyppistä Glühweinia. Siispä teen itse, alkuviikosta keittelin jo yhden kokeiluerän ja siitä tuli parasta ikinä. Myös muiden kuin minun mielestä. Siitä tulee muuten myös niitä tuoksuja jos mistä, kun kanelitangot ja muskottipähkinät yhdessä mandariinin kuoripalojen kanssa kuplivat kattilassa inkiväärin ja neilikan täydentäessä harmoniaa ja sen punaviinin tukiessa taustalla. Miksiköhän en tuotakaan ole koskaan ennen kokeillut?

Tärkeintä on kuitenkin se, että minulla on vierellä se rakkain ihminen. Päättyvä vuosi on ollut monesta ilon hetkestä huolimatta raskas, olemme viettäneet siitä suurimman osan erossa miehen lähdettyä jo helmikuussa tänne. Kun tilanteeseen vielä yhdistää muuttoa edeltäneessä tavarakadotuksessa kokemani havainnon valtavasta turhan maallisen omaisuuden määrästä, niin voin joululaulun sanoin todeta, että All I want for Christmas is you. Tietysti kääntöpuolena tässä on, että ne muut rakkaat ihmiset ovat kaukana. Jouluyönä olemme kuitenkin kaikki saman tähtitaivaan alla ja ajatuksissamme he ovat vahvasti muutenkin.

Rauhallista, tunnelmallista, maistuvaa ja tuoksuvaa Joulua. Siitä tulee varmasti hyvä, vaikkeivat paperisydämet olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä.

Läheltä pöytään ja pataan

Kyllä nyt on kuulkaa päästy piireihin. Me ollaan soittolistalla. Kalastajan tyttären soittolistalla. Homma menee näin: kun isäpappa eli se itse kalastaja tulee illalla paatillaan takaisin rantaan, tehdään nopea inventaario saaliista ja tytär ottaa puhelinlaitteen sorjaan käteensä. Asiakasrekisteri eli tämä jo mainittu soittolista käydään läpi ja päivän saalis myydään näin suoraan kuluttajille elikkäs meille kylän asukeille. Toimitus tapahtuu vielä saman illan aikana ja näin saatiin mekin puoli tuntia puhelusta kotiin toimitettuna kaksi niin tuoretta kummeliturskaa kuin vain olla saattaa. Tämmöisestä minä tykkään, tykkään kovasti. Lähiruokaa ja kaikki se muutaman euron rahaliikenne suoraan itse päähemmolle ilman välikäsiä tai muita turhia toimittajia. En nimittäin katso tytärtä välikädeksi vaan tuottajan omaksi myynti- ja markkinointiyksiköksi. Tässä kohtaa jopa välttämättömäksi, koska itse herra kalastaja ei pukahda yhtään englantia. Ihan selvä homma ei tilaaminen silti ollut, sillä parin myyntiartikkelin kohdalla, kuten juurikin tällä kummeliturskalla ei tyttärelläkään ollut hallussa kuin kroatiankielinen nimi oslič tai mol kuten kalaa myös täällä kutsutaan. Ensin piti siten vähän googeloida, että tiesin minkämallisesta meriasukista olisi kyse.

Kummeliturska on hyvää. Hitokseen hyvää, vaaleaa ruodotonta kalaa. Söimme ne sitten toimitusta seuranneena päivänä, kuvassa ovat siis jo vajaan vuorokauden jääkaapissa olleet yksilöt eivätkä valaistus tai kuvakulma ehkä ihan tee oikeutta sankareille. Ne ei oikeasti ole ihan noin rumia, vaikka sanottakoonkin etten haluaisi niiden hampaita omaa ihoani lävistämään. Minä, joka en ole ihan niitä tottuneimpia kalan käsittelijöitä, sain pienen ihmettelyn jälkeen kaloista oikein paistokelpoisia paloja irti. Perus filerointi ei onnistu johtuen aavistuksen erilaisesta rankarakenteesta kuin mihin suomikalojen kanssa on tottunut, kalan läpi kulkee kolmihaarainen luu, josta liha pitää veistellä irti, muita ruotoja ei sitten tosiaan olekaan. Ensi kerralla hanskaan operaation toivottavasti vielä huomattavasti paremmin ja lopputuloksena on sitäkin hienommat paistofileet. Sillä ensi kerta tulee, voidaan sitten kokeilla muitakin lajeja kuten pieterin kalaa tai mulloja. Myös katkarapuja on päivän saaliin joukossa yleensä tarjolla.

Lähellä on tarjolla muutakin hyvää. Nimittäin mausteita. Eilen sunnuntaina mies tekaisi karjalanpaistia, johon laakerinlehdet noukimme päivän koirakävelyreitin varrelta. Laakeria kasvaa täällä isoina puskina, tuoreita lehtiä vähän hieroessa tulee niistä ihan mahtava tuoksu. Ja tuoksua löytyy myös rosmariinista, toisesta runsain mitoin ympäristössä esiintyvistä kasvista. Sitä käytetään jospa pensasaitoina. Joulun Napua-ginistä tehtyihin GT-drinkkeihin saadaan siis asiaankuuluva vihreä komponentti ihan omalta etupihalta, ne puolukat voikin sitten olla vaikeampi juttu...

Ruoka on täällä paitsi ainakin mausteiden osalta jopa ilmaista, niin muutenkin ihan edukasta. Otampas tuosta pari otantaa paikallisen "Prisman" tai "Citymarketin" lähettämistä mainoksista:

kilo voita näyttäisi kustantavan 5,30 euroa

Gouda-juustoa saisi kilon 4,60 eurolla

possun ulkofileen kilohinta on 4,40 euroa

metvurstileikkelettä saa hitusen päälle 10 euron kilohinnalla vähän laadusta riippuen, jopa alle.

hillomunkkeja pääsee mutustelemaan alle 30 sentin hinnalla

kolmen paketin Tuc-keksipakkauksen saa joulun juustopöytään 1,40 eurolla

Pullon oikein kelpoa punaviiniä ruokapöytään saa 3-5 eurolla, sieltä ruokakaupasta toki senkin.

Ja se olut, joka aina kiinnostaa. Paikallinen Karlovačho maksaa puolen litran tölkissä aavistuksen päälle euron ja pullossa se on kuulemma edullisempaa. En itse olutta juo, mutta tuota olen nähnyt täällä omassakin jääkaapissa.

Kaikki edellä olevat hinnat on laskettu kurssilla 1 euro = 7,5 kunaa.

Toki on kalliitakin tuotteita, tuontitavarat on pääsääntöisesti tyyriimpiä kotimaisiin verrattuna etenkin, jos niitä kotimaisia vaihtoehtoja on hyvin tarjolla. Valikoimaa riittää yleisesti ottaen hyvin, päivämääriin kannattaa kiinnittää kuitenkin huomiota etenkin vähän vähemmän kiertävissä tuotteissa kuten sain huomata lauantaina jalopenoja hyllystä napatessani: syyskuussa olivat synttäreitään jo viettäneet. Kaupoissa on tämmöisen juustofriikin ihastukseksi upeat juustotiskit lukemattomine kiekkoineen ja kimpalaineen, joista henkilökunta sitten leikkaa paloja tai siivuja toiveen mukaan. Tuskin maltan odottaa joulun juustotarjotinta. Leikkeleet ovat myös runsaslukuisia ja hyviä, paikalliset nakit ja muut makkarat on myös toimiviksi todettuja. Lihatiskillä on pääasiassa possua, mutta toki myös muita lajikkeita. Eiliseen karjalanpaistiinkin saatiin todella hyvää naudan paistia, kana on myös paljon käytettyä lihaa. Ja kaurahiutaleitakin löytyy montaa sorttia, joten aamuinen kaurapuuroni on turvattu. Vielä kun saisi sellaista oikein hyvää irtonaista raejuustoa, niin olisi aamupala täydellinen. Jos ei oteta lukuun niitä perinteisiä ruisleipää ja salmiakkia, niin kyllä täältä kutakuinkin kaikkea haluamaamme ruokatavaraa saa. No jaa, lämminsavustettu lohi on kanssa kovaa huutoa niillä suomituontilistoilla. Eniten haastetta ostoslistan läpikäyntiin luo tuo kieli, kun ei pakkauksissa usein lue sen sisältöä kuin kroatiaksi. Etenkin saman tuotteen eri versioiden vertailua tämä pieni kielimuuriasia vaikeuttaa vielä melko vahvasti.

Suosi suomalaista -slogan on siis täällä muotoutunut Kokeile kroatialaista -hokemaksi, hyvällä menestyksellä.

Kivikauden talotekniikalla mennään

Kävely Murterin tai Betinan vanhan kaupungin halki on kuin paluu ties minne keskiajalle ellei huomioi muutamaa kadun yli kulkevaa sähköjohtoa. Ihan nykyaikaisimpia virityksiä eivät nekään tosin ole, mutta vahvistavat sentään aikakaudeksi vähintään 1900-luvun. Kivitalot huokuvat historiaa siinä missä näillä talvikeleillä kylmääkin.

Täällä kuten myös muuallakin Välimeren alueella tuo rakentaminen on vähän kuin lasten palikkaleikkiä: pystytetään seinät, laitetaan lattia ja katto. Pari ikkunaa sekä ovi paikoilleen ja kas, siinä meillä on talo. Vielä jos vähän maalataan tai rapataan ulkokuorta sekä pikkaisen pintoja pistetään sisäpuolellekin, niin valmista tuli. Siinä jää suomalainen insinööri talotekniikkasuunnitelmineen ihan yksikseen ihmettelemään kun sohvaa jo kannetaan sisälle. Ison osan vuodesta talon tulisi pitää lämpö sen ulkopuolella. Siinä kohtaa nuo entisaikojen paksut kiviseinät ja nykymaailman tiilestä tai betonista kasatut versiot toimivat tiettyyn pisteeseen asti mainiosti kun vaan ikkunaluukut ja ovet pidetään tiukasti kiinni. Nykymaailma on tuonut apunsa tähänkin asiaan, ilmastointilaitteet hurisevat sähkön voimalla viileyttä tupaan helpottaen etenkin loppukesän tukaluutta seinien alkaessa päästää lämpöä lävitseen. Ihan loogista kun päivälämpötilat huitelevat siellä 30 - 40 asteen tasolla eikä yölläkään niin kovin vilpoisaa tule.

Vaan sitten tulee tämä muutaman kuukauden talviaika. Päivisin ulkona on täällä rannikolla noin kymmenisen astetta ja yöllä käydään kylmimmillään nollan paikkeilla. Joinain päivinä tuuli ulvoo vielä tehostavana tekijänä nurkissa huuhtoen auringon pienenkin lämmön mennessään. Kosteuttakin piisaa. Näissä oloissa tämä rakennustyyli osoittaa omat hienoiset heikkoutensa: mitään lämpöeristeitähän ei rakenteissa ole, lämmitysmetodina lienee useimmissa taloissa tulisijat, kesällä viilentävät mutta nyt lämmitykselle säädetyt ilmalämpöpumput tai muut lisälämmittimet, jotka pistävät sähkömittarin pyörimään vinhasti. Sisälle muodostuu kosteutta, joka ei oikein pääse ulos. Olisihan se nyt ihan hassuttelua laittaa esim. suihkutiloihin mitään poistoilmareikää mihinkään. Kun ilmanvaihto tapahtuu lähinnä ikkunoita avaamalla ja kuten meillä, liesituulettimen pistämisellä samalla täysille tapahtumaa tehostamaan, niin sitten taas tulee sitä kylmää ja toisinaan aika kosteaakin ilmaa sisälle.

Me asumme tämmöisessä uudenkarheassa tiili/betonirakenteisessa talossa, noita ilmalämpöpumppujakin on joka huoneessa omansa ja niiden avulla toki saadaan lämmintä ja ilmakin liikkumaan. Olohuoneessa oleva kamina tuo paitsi tunnelmaa, myös lämpöä ja kuivattaa ilmaa. Ikkunat ovat kutakuinkin tiiviit, mutta lukuisista parvekkeen ovista ainakin osa kyllä kaipaisi vähän lisätiivistystä. Riesana on kuitenkin kostaus, jota öisin tiivistyy makuuhuoneessa ikkunoiden ja terassin ovien lasipinnoille ihan jo vain kahden ihmisen ja yhden koiran hengistyksestä lähtöisin olevana. Suihkussa käyminen toki lisää sitä vielä huomattavasti, eipä ole lattialämmityksiä kuivattamassa kylpuoneen kylmää klinkkerilattiaa. Aamurutiineihini kuuluukin aina tuo tehostettu ilmanvaihto liesituuletinta käyttäen, aika nopeasti sillä tavalla saa taas ikkunat kuiviksi ja raikkaan ilman muutenkin.

Näin täällä on pärjätty ja pärjätään nytkin. Villasukat voi laittaa jalkaan ihan kuin Suomessakin ja kaminaan riittää puuta poltettavaksi. Onkin muuten hyvää puuta eikä mitään humahtavaa pehmoversiota. Muutama klapi palaa pitkälti toista tuntia ja lämpöarvot tuntuvat olevan kohdallaan. Eikä tässä ole kuin pari kuukautta siihen, kun auringon tehot alkavat taas nousta. Sitä ennen nautin ihan parhaista ulkoilukeleistä ja valoisista päivistä.

Mikä mutteri se nyt taas olikaan?

Murder? Mordor? Mutter? Eikun Murter. Kun kuulin ensimmäisen kerran, että sijoitummekin Kroatiassa talvikuukaukausien ajaksi tämmöiseen pikkukylään, ei sen nimi millään meinannut upota sanavalikoimaani oikein. Murter. Empä ollut ikuna kuullutkaan. Kartasta selvisi, että kyse on saaresta, johon sentään kulkee tie ja siten myös autoliikenne. 

Täällä sitä siis nyt ollaan, Murterin saarella. Itse asiassa tällä noin kymmenen kilometriä pitkällä kapealla maapalasella sijaitsee neljä kylää: Tisno siellä saareen johtavan nostosiltatien kohdalla, Jezera sen lähettyvillä tuolla saaren eteläisessä osassa ja sitten täällä pohjoispäädyssä ihan kiinni toisissaan Betina ja saaren nimikkokylä Murter. Tuossa kuvassa näkyvät molemmat, Murter isompana vasemmasta reunasta keskelle asti ulottuen ja Betina tuolla oikealla ihan rantaviivaa myötäillen. Tosiaan vaikea on sinänsä sanoa, missä toinen loppuu ja toinen alkaa, kun täällä liikkuu. Kuva on otettu tuolta lähinyppylältä, jonne pääsee mukavasti kiemurtelevaa polkua pitkin kipuamaan ja kieltämättä aika palkitsevia maisemia ihailemaan. Taustalla näkyvät mantereen puolen rantaa seuraavat vuoret, niille saattaa tässä seuraavina kuukausina lumihatut huippujen suojaksi ilmestyä.

Paikka on kuin likimain mikä tahansa suomalaispaikkakunta: Tosi kiva kesäkaupunki. Näin talvella on sitten vähän hiljaisempaa, on jopa vaikea sanoa mitä kaikkea täällä oikeastaan olisi kun lähes kaikki paikat ovat kiinni. Pieniä ruokakauppoja on sentään auki useampi, yksi ravintola ja ainakin kaksi kahvilaa olen myös bongannut. Iso osa tuossa kuvassa näkyvistä taloista on loma-asuntoja sisältäviä ja luonnollisesti niidenkin osalta kysyntä on juuri nyt aika vähäistä joten ikkunaluukut ovat kiinni ja pihat hiljaisia. En edes uskalla arvioida, kuinka paljon tämän kyläkaksikon väkimäärä lisääntyy, kun turstikausi on kelin tavoin kuumimmillaan ja asunnot täynnä auringosta nauttivia ihmisiä. Pakkohan tänne on tulla sitten kesällä katsomaan, miltä meno ja paikat näyttää tositoimissa.

Koiran kanssa ollaan hortoiltu lähiympäristöä ristiin rastiin, löydetty huikean kauniita paikkoja ja toisaalta esimerkiksi sijoilleen romahtaneiden asuntovaunujen hautausmaa. Kuvassa on parin sadan metrin päässä sijaitseva lähikirkkomme, Pyhän Michaelin kirkko, joka on nykyiseen kokoonpanoonsa valmistunut 1700-luvulla. Sen torni on muuten nyt joulun alla hienosti iltavalaistu kuten muutamat muutkin kohteet. Lähes poikkeuksetta kaikki ne harvat paikalliset, joita tapaan reisuillani ovat ystävällisiä ja tervehtivät iloisesti. Puhunkin ihan sujuvaa kroatiaa, sikäli kun se rajataan hyvää päivää -tervehdykseen dobar dan. Sillä ja hymyllä pärjää pitkälle, sitten seuraavaksi keskustelun mahdollisesti jatkuessa vastapuolen toimesta totean jo vähän vähemmän sujuvasti etten kieltä enempää puhu. Englanti on onneksi kohtalaisen hyvin ymmärretty ja puhuttu etenkin nuorempien ihmisten toimesta. Tiuku on tietysti se, joka eniten kerää huomiota täälläkin. Koiria on kylillä montaa sorttia niin koon kuin värinkin mukaan listattuna, mutta jostain syystä tuo pieni valkoinen touhottajani saa lähes joka päivä jonkun höpöttelemään itselleen jotain. Minä sitten koitan selventää, ettei se ymmärrä yhtään paremmin kroatiaa kuin omistajansakaan.

Saaren pääelinkeinoja ovat luonnollisesti turismi, mutta myös kalastus sekä oliivien ja viikunoiden viljely. Saarella tuotettu oliiviöljy on useastakin lähteestä saamani tiedon mukaan Kroatian huippuluokkaa ja palkittu myös kansainvälisesti. Vielä en valitettavasti ole sen makua päässyt henkilökohtaisesti toteamaan, mutta asia on toki tarkoitus korjata lähitulevaisuudessa kunhan tuota ainetta jostain löydän. Tähän aikaan vuodesta oliivipuita karsitaan ja niiden ympärillä olevaa kasvustoa siivotaan muutenkin, mistä merkkinä ovat sieltä täältä tyynellä säällä nousevat savuvanat. Polttamalla saadaan poistettujen oksien ravinteet palautettua tuhkana karuun maahan ja puiden aluset pidettyä siisteinä helpottamaan sitten aikanaan sadonkorjuuta. Muutenkin savu on täällä tullut tutuksi, asumuksia lämmitetään paljolti puulla ja illan "sininen hetki" auringon laskiessa on täällä tyypillisesti "savuinen hetki", kun ihmiset laittavat tulta hellaan illan alkaessa viilenemään. Niin meilläkin, useana iltana olemme sytytelleet tulet pieneen punaiseen kaminaamme. Vaikka asunnossa lämmitys hyvin ilmalämpöpumppujen avulla toimiikin, auttaa kaminan poltto kuivattamaan sisäilmaa, mikä taas parantaa asumismukavuutta selkeästi.

Ehkä isoiten minua täällä ahdistava asia on jätehuolto. Sitä kun on tottunut aika tehokkaasti lajittelemaan ja kierrättämään, tuntuu aina vaan yhtä pahalta laittaa kaikki syntyvä jäte lasipulloista biojätteisiin samaan roska-astiaan. Ilmeisesti suuremmissa kaupungeissa asia on jo paremmalla tolalla, mutta Murterissa mennään vielä kovin alkukantaisesti eteenpäin. Koitan kyllä selvittää, josko jotain keräyspisteitä vaikkapa lasi- ja muovipulloille löytäisin.

Kaiken kaikkiaan juuri nyt tämä Murter on kuitenkin hyvä paikka olla. Kun auringon laskiessa kävelee täysin autioilla rannoilla ja saa ihan rauhassa katsella tätä maisemaa, niin hymyilen itsekseni. Hyppy tuntemattomaan toi minut tänne ja jalkojen alla on tukeva rantakallio. Siltä on hyvä ponnistaa eteenpäin.

Maahanmuuttajien itsenäisyysjuhlat

Viime viikonloppuna automatkasimme Zagrebiin halki Kroatian ylänkömaiden. Tätä rannikkoa reunustaa korkeahko vuorijono, jonka toisella puolella aukeaa melkoisen erinäköinen Kroatia. Ensin piti kuitenkin kiipustaa sinne ylös. Lauantaina oli hieman suoraviivaisemmin maisemaa halkova moottoritie syystä tai toisesta alkumatkan osalta suljettuna ja päädyimmekin mielenkiintoiselle kiertoreitille. Vaihtunut reittisuunnitelma tarjosi näkymiä, jotka jos eivät nyt vallan henkeä salvanneet, niin läheltä liippasivat kuitenkin. Kapeahko tie kiemurteli jyrkkää seinämää ylös ja toisinaan piti kyllä siinä kartanlukijan paikallakin kääntää katse tiehen, koska sinne sivulle katsottaessa alkoi hitusen huimaamaan. Tiputus alas oli pitkä ja suoraviivainen.

Kun ensimmäinen ylösnousemus on suoritettu, onkin matka sitten aika tasaista kohti sisämaan ydintä, Zagrebia. Takaisin moottoritien vauhdin huumaan päästyämme saimme katsella maaseutua kylineen ja viljelysmaineen sekä metsää. Mannermaisen ilmaston ero rannikolla vallitsevaan välimerelliseen ilmastoon on selvä. Siellä oli talvi, ei tosin vielä lunta mutta vihreys ja vehreys olivat poissa ja tilalla oli ruskean monia sävyjä. Havupuut sentään toivat vähän tummaa syvää vihreää sekaan.

Perillä meitä odotti joulutunnelmaan verhoutunut kaupunki, joka kuhisi elämää. Joulumarkkinat olivat vallanneet keskustan ja niin paikalliset kuin sankat turistijoukotkin kuljeskelivat kojujen seassa pysähtyen välillä kuuman juoman ja suolapalan äärelle tai ostoksia tekemään. Turisteja tosiaan riitti, se kävi ilmi hotellia varatessammekin: moni hotelli oli jo täynnä. Saimme onneksi huoneen koiraystävällisestä Hotelli Palacesta aivan huippusijainnilla.

Illalla oli sitten vuorossa se varsinainen kaupunkilomamme syy: Kroatia-Suomi yhdistyksen pikkujoulu. Ja kas, siellä me maahanmuuttajat sitten kokoonnuimme työläiskaupunginosan paikalliskuppilassa, mongersimme omaa omituista kieltämme, joimme omaa omituista juomaamme (lonkeroa) ja nauroimme illan edetessä kovaankin ääneen, mitä saattoi edesauttaa sekä se lonkero että paikalliset olut- ja viinituotteet. Onneksemme kyseisen annisteluravintolan muu asiakaskunta oli sitten kai niitä paljon puhuttuja suvakkeja, koska me mamut saimme tämän kaiken tehdä ihan rauhassa, vailla ainoatakaan pahaa silmää, epäasiallista huutelua tai kyräilyä. Päin vastoin, tarjoilija halusi itsekin maistaa tuota omituisen näköistä harmaata juomaa (ja huomatkaa, saimme siis tuoda ravinteliin myös omaa alkoholijuomaa ja sitä siellä luvan kysyttyämme myös nauttia) ja muutamat kantakroatialaiset vallan tulivat juttusille ihan positiivisessa hengessä.

Tutustuimme moneen mukavaan tyyppiin. Suomalaisyhteisö on täällä pieni eivätkä kaikki toki olleet paikalla, mutta oli todella mahtavaa päästä juttelemaan maassa jo vuosikymmeniäkin olleiden suomalaisten kanssa. Osa on löytänyt täältä puolison, osa muuten vaan maahan päätyneitä ja siihen tykästyneitä. Mukana joukossa oli myös sellaisia kroatialaisia, jotka syystä tai toisesta ovat kiinnostuneet piskuisesta maastamme jopa siinä määrin, että olivat opiskelleet tätä hitusen haastavaa kieltämme. Huikeaa.

Tällä viikolla juhlinta on sitten jatkunut. Itsenäisyyspäivä nosti pintaan monenlaisia tunteita. Varsinaisen päivänsänkarin Suomen lisäksi tämä oli lähes vuosi sitten menehtyneen Patu-koiramme syntymäpäivä ja nyt siis ensimmäistä kertaa vuosiin ei niitä synttäreitä kakkukesteineen vietetty. Kyllä se pienen kimaltavan kosteuden sai silmäkulmaan nousemaan. Vaan niin sai se varsinainen päivän aihekin. Televisiossa muisteltiin vuoden takaisten linnanjuhlien kohokohtaa, veteraanien lauluesitystä presidenttiparille. Yhä vain se kosketti. Ei unohdu heidän sankaritekonsa, vaikkei omaan muistihistoriaani sota ja sen tapahtumat tietysti ylläkään. Eivät yllä kovin monen suomalaisen muistiin enää, me jälkipolvet voimme vain vaalia historiaa ja arvostaa siihen kuuluvia tekoja ja ihmisiä. Etenkin niin kauan, kun heitä vielä keskuudessamme on. Kroatiassa moni vielä muistaa sodan, minäkin muistan uutisten kertoneen Balkanin sodasta ja Jugoslavian hajoamisen. Täällä arpiakin on varmasti vielä jäljellä, vaikka avohaavat ovatkin ajan saatossa jo umpeutuneet. Sodan taustat olivat hieman erilaiset, mutta sen kauhut silti samat ja jälkiä vieläkin nähtävissä. Lopputuloksena sodista Suomelle oli itsenäisyyden säilyttäminen, täällä sen saaminen.

Ensimmäistä kertaa muuten nyt itsekin ulkosuomalaisena havaitsin, että tasavallan presidenttimme lähettää myös meille oman itsenäisyyspäivän tervehdyksen. Se on uusi lisäys muutoin kovin perinteiseen juhlintaan. Aamu alkoi Sibeliuksen Finlandialla, illalla syttyivät sinivalkoiset kynttilät ja linnanjuhlia katsottiin täälläkin. Ja minäkin tykkäsin Robinin asusta ja olemuksesta.

Reissukoirakin kotiutuu

Ensimmäinen viikko Kroatiassa tulee täyteen. Marraskuu on vaihtunut joulukuuksi ja elämä rupeaa pikkuhiljaa asettumaan niihin matalareunaisiin uomiin, jotka tässä kohtaa ovat reitillä käytössä. Tavarat on purettu siltä osin kun ne nyt tähän asuntoon puretaan ja vähän alkaa jo tuntua luonnollisemmalta kutsua asumusta kodiksi.

Jos tässä pienet tirsat ottaisi mamman kirjoitellessa blogiaan.

Yksi selvä merkki asettumisesta on myös se, että Tiuku pystyy jo pikkuhiljaa rentoutumaan täällä kunnolla ja ottamaan isoon tarpeeseen tulevia päiväunia esimerkiksi juuri nyt tuossa vieressäni sohvalla. Pikkukoiralla on kyllä ollut rankkaa viime aikoina: ensin asunnon tyhjentyminen Suomessa, sitten matkustaminen halki Euroopan laiva- ja automatkoineen, nyt täällä täysin uuset haisut, äänet, paikat ja uusi ihminenkin kanssamme vielä vuoden loppuun asti asuvan harjoittelijan muodossa. Sisällä se on viipottanut mun perässä kun olen tavaroita järjestellessäni sinkoillut pitkin asuntoa ja muutenkin on pitänyt jatkuvasti olla valppaana. Erityisesti uudet äänet ovat aiheuttaneet muutenkin aavistuksen äänistressaavalle Tiukulle lisähaastetta kotiutumiseen. Alkuviikosta aika kovaa puhaltanut tuuli sai aikaan omanlaisia äänimaailmoita kolisutellessaan terassikalusteita ja vinkuessaan ikkunaluukuissa päivin öin. Lisäksi vieressä on rakennustyömaa, josta kuuluu vaihtelevasti jos jotakin koneiden kolinaa ja kalinaa. Vaan nyt alkavat nekin olla jo tuttuja jutuja ja muutenkin koiruus on astetta muutamaa rennompi. Juuri äsken sain imuroida koko asunnon ja olla muutenkin pidempiä aikoja täysin näköpiirin ulkopuolella neidin vain koisiessa omassa pesässään. Koti se on koirallakin. Aiemmin Tiuku on tottunut viettämään arkisin työpäivien pituudet yksin kotona ja saanut siis ladata akkujaan kunnolla. Vaan eipä enää. Se kohta varmaan jo toivoo mun häipyvän muutamaksi tunniksi, että saisi hetken omaa aikaa ja rauhaa.

Aamulenkillä biitsillä, päivällä mentiin sitten jo uimaan.

Paitsi että sisällä on rankkaa, niin ulkoilutkin ovat näin alkuun monta kertaa kuormittavampia kuin ennen. Suomessa arkisin teimme töiden jälkeen noin tunnin lenkin aamu- ja iltapyrähdysten lisäksi, täällä olemme nyt seikkailleet noin parin tunnin reissuja toistaiseksi vielä joka kerta uusiin reitteihin tutustuen. On haastavaa maastoa nousuineen ja kivikkoineen, on outo kovin suolainen meri jonka vesi pisti vähän oksentamaan, on kissoja ja irrallaan vastaan tulevia koiria. Viimeksi mainitut ovat kaikki kyllä olleet kilttejä ja kaulapannoista päätellen jonkun ihmisen kanssa eläviä, mutta ainahan se jännittää vähän hihnan yläpäässäkin kun vastaan tepastelee tuntematon koira tuntemattomin aatoksin. Tiuku on onneksi hurjan kohtelias ja osoittaa kaikin tavoin olevansa ihan vaan ohikulkumatkalla ja muutenkin rauhaa kannattaen. Mutta terrieri se on ja jos vastapuoli ryhtyisi ryttyilemään niin satasen varmasti on meidän näpsä vähintään yhtä ärränä niskavillat taivasta kohti sekunneissa sojottaen. Toivottavasti toistaiseksi koettu linja säilyy ja karvat nostaa pystyyn vain pohjoisesta puhaltava tuuli.

Huomenna koittaa taas uusi seikkailu, kun lähdemme viikonloppua viettämään Zagrebiin. Tiukukin on kutsuttu siellä järjestettävään Kroatia-Suomi -yhdistyksen pikkujoulujuhlaan. Pitää varmaan vähän siistiä karvanaamaa tänään, että on sitten edustavana huomenna. Mummelin maailmanvalloitus siis jatkuu, vaan helppohan se on tuollaisen reissaamiseen tottuneen kanssa mennä.