Kun hyviä asioita tapahtuu

Asioita voi suunnitella tiettyyn pisteeseen, mutta varsin usein käy niin, että se kuuluisa yksi asia vain johtaa toiseen ja muodostuvan tapahtumaketjun lopputulemana päädytään johonkin ihan muuhun kuin alkuperäisessä suunnitelmassa ehkä olisi ollut hahmoteltuna. Näin voidaan todeta myös meidän Itävallan ihmettelystämme.

Ajettuamme yön aikana lukemattomien rekkojen seassa läpi Saksan, siirryimme aamupäivän aikana Itävallan puolelle. Olimme päättäneet yöpyä siellä jossakin majoituslaitoksessa ja levätä ennen viimeistä ajorupeamaa. Aloin etsiä reittimme varrelta sopivaa pysähdyspaikkaa valitsemalla pienten paikkojen nimiä ja iskemällä ne Googlen kuvahakuun. Tähtäimessä olisi mahdollisimman idyllisen näköinen vuoristokylä, josta sitten pitäisi vielä löytää sänky alle ja katto päälle. Tämä huippuunsa viritetty metodi johdatti meidät kylään nimeltä Spital Am Pyhrn. Sen tarjonnasta bongasin upean, hieman linnamaisen hotellin, jonka säännöissä tosin todettiin, etteivät lemmikit olisi tervetulleita. Se ei aiemman tietoni mukaan välttämättä ole aina niin kiveen hakattua etenkään pienten kilttien koirien suhteen, joten päätimme yrittää onneamme. Varasuunnitelmana meillä oli hieman perinteisemmän alppitalon näköinen majapaikka, jossa nelijalkaisetkin sallittiin.

Saavuimme pittoreskiin kylään ennen puoltapäivää ja ykkösvaihtoehtohotellimme löytyi helposti. Minä kipaisin kysymään, mikä olisi mahdollisuus huoneen saamiseen koiran kanssa. Ensimmäinen löytämäni ovi oli lukittu, samoin toinen. Kolmas sentään avautui ja kohdatti minut vastaanottoon, tosin valaisemattomaan sellaiseen. Tiskin takana kuitenkin puuhasteli nainen, jolle rohkeasti esitin asiani. Vastaukseksi sain, että hotelli on suljettu ja avautuu vasta kolmelta iltapäivällä. Parin tarkentavan keskustelupätkän jälkeen minulle selvisi, että koko hotelli oli vielä suljettuna odottamassa hiihtokauden alkua, mutta poikkeuksellisesti se olisi auki yhden vuorokauden ison seminaarin vuoksi. Ja kyllä, me voisimme majoittua myöskin. Ja kyllä, koirakin oli ihan tervetullut. Ja herttinen sentään, saisimme huoneen heti. Meillä kävi isohko tuuri ja toisaalta tiskin takana ollut nainen osoitti äärimmäisen mahtavaa palveluasennetta, sillä hänen työvuoronsa ei vielä ollut edes alkanut. Kysäisin vielä, josko hänellä olisi tiedossaan mitään rengasliikettä tai autokorjaamoa, sillä automme toisen takarenkaan venttiili oli alkanut hieman vuotaa. Saimme opastuksen paitsi läheiselle autokorjaamolle, myös tiedon kylän ainoasta auki olevasta ravintolasta illallista ajatellen.

Tässä kohden pari sanaa kyseisestä hotellista, jonka nimi on varsin kekseliäästi Jufa Hotel Spital Am Pyhrn. Sen paikalle on 1100-luvulla perustettu sairaala, joka 1400-luvulla on muutettu luostariksi ja tuolloin on aloitettu rakentamaan niitä rakennuksia, joista hotelli nykyisin muodostuu. 1700-luvulla on kylkeen vielä rakennettu kirkko, joka muuten sanalla sanoen oli huikea sisältä päin. Eli historiaa piisasi, pytinki oli upea ja vuosi sitten avattua hotellia varten se oli todella hienosti vanhaa arvostaen remontoitu. Meidän huoneemme holvikaarikatto oli noin viiden metrin korkeudella, ulkoseinien paksuus oli likimain metrin verran. En voinut kuin miettiä, mitä kaikkea nuo seinät ja katto ovatkaan vuosisatojen aikana saaneet kuulla ja todistaa. Nyt ne todistivat kolmen väsyneen matkaajan parin tunnin päiväunet ja sen, että joku ystävällismielinen ihminen toi ovemme taakse koirankupin ja siinä kaksi makoisaa pientä puruluuta.

Uudesti virkistyneinä lähdimme etsimään sitä autokorjaamoa. Saamiemme ohjeiden mukaisesti löytyikin liike, jossa pari heppua olivat ilmeisesti jo päättäneet korkata perjantaipullon. Toinen ei puhunut sanaakaan englantia, toinen sentään alkoi pienen alkuarastelun jälkeen sitä riittävästi ymmärtämään ja suullisesti tuottamaan, joten lopputuloksena saatiin ripeästi uusi venttiili ja rengaspaineet kohdalleen. Tarjoamamme parikymppiä oli kuulemma aivan liikaa, mutta pidimme päämme ja kieltäydyimme vähäisemmän korvauksen antamisesta. Meille oli vain suuri ilo ja huojennus saada matka jatkumaan ehjän menopelin kanssa. Huristelimme takaisin hotellille ja lähdimme siitä jalkaisin tutustumaan lähiympäristöön ja ihastelemaan alueen maisemia sekä arkkitehtuuria.

Päätimme nauttia aikaisen illallisen, sillä suunnitelmissa olisi kunnon pitkät yöunet. Jo sinne ainokaiseen ravinteliin lähtiessämme huomasimme hotellia vastapäätä olevan pienen puisen myyntikojun, jossa selvästi tarjoiltiin juomia ja muutama asiakas olikin sen pystypöytien luo itsensä parkkeerannut. Palattuamme illalliselta päätimme mekin mennä nauttimaan yhdet juomat ikäänkuin digestiivin muodossa. Tarjolla oli mm. kuumaa punssia ja kuumaa siideriä jonka nimi tosin oli jotain muuta, Ja sitten siinä kävi niin, että aika pian meiltä kysyttiin mistä olemme ja mitä ihmettä me teemme tässä pienessä kylässä. Ja sitten ne asiat alkoivat johtaa toisesta toiseen, koiramme päätyi kiertämään yhden asiakkaan kymmenvuotiaan tyttären taluttamana kylän keskustan noin kymmenkunta kertaa ristin rastiin, minä päädyin vierailemaan samaisen naisasiakkaan kotona ikivanhassa puisessa alppitalossa ihan siinä vieressä ja autokorjaamon heput paljastuivat yhden asiakkaan likimain parhaiksi ystäviksi. Ja monta muutakin asiaa tapahtui. Kyseessä oli kojun avajaiset ja meidän ansiostamme taisivat sitä isännöineet nuoret miehet tehdä hyvän tilin. Kaikki paikalle tulleet saivat nopeasti tilanneselvityksen kahdesta suomalaisesta, jotka olivat eksyneet kylään Googlen kuvahaun myötä ja niin saimme kertoa matkamme tarkoituksesta yhä uudelleen ja uudelleen, yhä uusien ja uusien juomien tukemana. Tuli käytyä läpi mäkihyppääjät (saimme muun muassa kertoa mitä Matti Nykäselle kuuluu nykyään ja olimme kaikki samaa mieltä siitä, ettei Janne Ahosen olisi pitänyt enää jatkaa vaan lopettaa huipulta) sekä opimme oikean tavan juoda Jägermeisteria pikkupulloista. Osa paikalle tulleista ei puhunut englantia, joten heille ja heidän sanomisensa tulkattiin, puhetta riitti siis paljon niin englanniksi kuin saksaksikin, Ei muuten tullut aikaista petiin menoa, tuli kutsut tulla uudestaan ja vasta sitten olisi kuulemma meidän vuoro tarjota kierrokset. Ilta oli äärimmäisen hauska, tutustuimme moniin ihaniin ihmisiin ja ihastuimme suuresti tuohon pieneen kylään jota sen omat asukkaat rakastavat ehdoitta. Me palaamme kyllä ja tarjoamme ne kierrokset.

Paniikista paatin petiin ja miten se tapahtui

Paniikki ja epätoivo. Mieltä kalvava paniikki ja syvä musta epätoivo. Ne olivat päällimmäiset tunteet eilen herätessäni viideltä valottomaan aamuun parin huonosti nukutun tunnin jälkeen. Mietin kauhuissani kaikkea vielä tekemätöntä ja sitä tosiasiaa, että kolmelta iltapäivällä meidän tulisi olla satamassa valmiina jättämään harmaa, tihkusateinen Suomi taaksemme. Me emme tulisi selviytymään. Vaikka pääsisimmekin ajoissa laivaan, jäisi koti järkyttävään kuntoon eikä kaikki taatusti mahtuisi autoon. Tunsin päänsäryn vihlovan ohimoilla ja vatsanpohjassa velloi.

Kymmenen yli kolme olimme satamassa. Check in –tiskillä paperimme tarkistava nainen naurahti nähdessään automme, jossa kaiken tavaramäärän keskellä oli mukana myös oliivipuumme. Sen oksat viistivät auton kattoa taipuen mutta taittumatta, valmiina lähtemään alkuperänsä mukaisiin olosuhteisiin. Me olimme selviytyneet. Kaikki mahtui kuin mahtuikin autoon täydellisen pakkaustyön tehneen mieheni ansiosta ja koti jäi siistinä ja tyhjänä odottamaan uusia asukkaita. Mutta yksin ei ihminen selviä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa selviytymisen ja täydellisen kaaoksen erottivat toisistaan mieheni sisko ja äiti. He imuroivat, kuurasivat jääkaappia, viimeistelivät pihaa talvikuntoon siivoamalla lumen alle kaatuneet pionin varret pois ja veivät roskia. He jopa lupasivat tyhjentää jääkaapin takaosaan piiloutuneet ja sinne unohtuneet lähes tyhjät tacokastike- ja jalopenopurkit ja viedä ne sitten lasinkeräykseen. Minä kun en niitä halunnut lattialla tavaraa nielleeseen jätesäkkiin sellaisinaan heittää, muutenkin jo ihan liikaa tavaraa päätyi sen sisältönä sekajätteeksi energiapolttoon. En voi sanoin taikka kuvin ilmaista sitä kiitollisuuden määrää, jota tunnen näitä ahkeria apulaisia kohtaan. Minä sain pakata loput hilavitkuttimet ja hengittää, kun välillä meinasi sekin kaikessa kiireessä unohtua. Me selvisimme.

Tätä kirjoittaessa seilaamme jossain Itämeren aalloilla. Matkaamme laivalla Travemündeen ja siitä alkaa sitten automatka kohti uutta kotia. Kotia, joka ensin sijaitsee pienessä Murterin kylässä Kroatiassa. Tässä kohtaa muuttomatkaa lepäämme ja syömme, muuta tekemistä täällä ei oikeastaan olekaan. Viime yönä sain pitkästä aikaa kunnon yöunet, ei ollut kiire herätä ja laivan pieni keinunta tuuditti unta. Mikäs oli nukkuessa mainion aterian päälle, eivät turhaan kehu näitä rahtilaivojen sapuskoja. Sorttia oli enemmän kuin seitsemän, jälkiruokapöytä olisi saanut siskoni ja entiset kollegani tirauttamaan ilosta. Tänään on aamupäivällä nautittu brunssi auringon kiillellessä aalloilla ja vielä on illallinen tiedossa ennen Saksan maaperälle rantautumista. Olo on kuin jouluna, paljon lekottelua ja syömistä.

Eilinen paniikki tarttui myös koiraan. Se stressasi kun minä stressasin ja kaikki sinkoilivat sinne tänne koiran mielestä eittämättä varsin sekopäisen oloisina. Tosin eniten se taisi pelätä sitä, että tavaran poistuessa asunnosta se saattaisi kaiken sekasorron keskellä unohtua kyydistä. Heti autoon päästyään karvakuono rauhoittui täysin ja täällä laivalla se on ollut oikein mallikas matkustaja. Hytissä ollaan rauhallisesti ja kannella on käyty ulkoilemassa sekä hyödynnetty kieltämättä melko askeettista mutta asiansa ajavaa koiravessaa (=neliön kokoinen pikkukivillä täytetty laatikko jossa on pystyssä yksi puukeppi). Univajetta taitaa Tiukullakin olla hitusen paikattavaksi, sen verran tyytyväisenä neiti vetää unta pollaan. Se on onnellinen, kun koko lauma on kasassa eikä kukaan häsää sinne sun tänne.

Tästä se siis lähtee, maastamuutto on tapahtunut onnistuneesti ja yhdessä mennään koko jengi kohti uutta. Ilman paluulippua.

Aamujeni ilo

Eilen lauantaina uppouduin aamulla Hesariin. Se oli niin erityisen hyvä lehti, olisin voinut viettää koko aamun lukien artikkeleita joiden aiheet tuntuivat olevan aivan poikkeuksellisen paljosti minua kiinnostavia. Lapin jäkäläkadon syyt ja seuraukset saivat ajattelemaan, artikkeli vanhan talon kunnostamisesta toi mieleeni siskoni uudet ihanat haasteet heidän juuri hankkimansa kiinteistön kanssa. Sekalaiset ilmoitukset tuntuivat suorastaan kutsuvan seikkailemaan joukkoonsa. Vaan kun seinällä itse asiassa vielä kesäajassa ollut kello muistutti siitä, että piti siirtyä aamussa eteenpäin.

Parisenkymmentä vuotta paperinen Hesari on kuulunut aamuihini, se on seurannut minua muuttaessani edes takas pääkaupunkiseudun ja Päijät-Hämeen väliä. Se on pistänyt minut heräämään arkiaamuisin riittävän ajoissa, jotta aamiaisen kera ehtii rauhassa selailla rapisevan kahisevien sivujen uutisia. Se on tarjonnut monta ah niin ihanaa viikonloppuaamua, jolloin vailla kiirettä saa syventyä lehden juttuihin muutamankin kahvikupillisen toimiessa taustatukena. Torstain lehdestä on viime aikoina tullut ehkä hienoinen suosikkini, sitä lukiessa tahtoo kello aina rientää laukalle ja muut aamutoimet sujua pikakelausta muistuttavalla tahdilla. Ja kuukausiliite, se tuo aina oman lukuelämyksensä ilmestymisviikonloppuihin, vuodesta toiseen se on koluttu juttu jutulta läpi. Niin tuttu se on, että ihan hämmennyin kun taannoin ensimmäisellä aukeamalla ei vastaan tullutkaan Toyotan mainos kuten oli tullut jo ties kuinka monta vuotta.

Eilen aamulla tajusin kirpaisevasti, että aamuni tuon paperisen ystäväni kanssa ovat luetut. Ehkä juuri siksi se tuntui niin poikkeuksellisen läheiseltä. Se alkoi loistaa kirkkaimmin ennen sammumistaan. Lähipäivinä koittaa se aamu, kun postilaatikko on tyhjä aamun hämärässä. Paperilehtitilauksemme muuttuu digitaaliseksi ja minun on kohdattava ystäväni ruudun takaa kuten Rauli Badding Somerjoenkin ikkunaprinsessansa aikoinaan. No, jos tätäkin vääjäämättä eteen tulevaa asiaa lähestyy positiivisen asentaan kautta, niin eipähän tule musteen tahraamien sormien tunnistekuvioita tuolin selkänojaan pöydästä noustessa.

Luopumisia on siis paljon tiedossa, mutta paljosta on jo luovuttukin. Kuten huonekaluista, perjantaina lähti viimeisenä sänky kahden erittäin mukavan venäläisen nuoren miehen matkaan. Täällä me nyt pidämme koiran kanssa leiriä olohuoneessa paksulla ilmapatjalla ja muutoin vaellamme tyhjissä huoneissa. Aika ankeaa ehkä, muttei ankeaa aikaa kuitenkaan. tämä on niitä viimeisiä askelia kohti uutta elämän osiota. Asunnon riisuminen on samalla muistuttanut siitä, miten paljon pidän tästä asunnosta. On kuin näkisi sen paljon puhutun metsän puilta. Rakastuimme aikoinaan mieheni kanssa tähän asuntoon ensisilmäyksellä, tiesimme välittömästi löytäneemme sen oikean astuttuamme sisään yksityisnäytöllä. Onneksi luopuminen nyt ei tarkoita kokonaan luopumista, vaikkei olekaan mitään tietoa siitä, milloin mahdollisesti itse taas kannamme tänne huonekaluja sisään. Toivottavasti vuokralaiset rakastavat tätä kuten mekin.

Ulkona maa on valkoinen, oli ihanaa ehtiä näkemään lumi ennen lähtöämme. Kroatiassakin lunta toki vuorilla on, mutta rannikolla ei sen näkeminen ainakaan kovin todennäköistä pitäisi olla. Niin tosiaan, Adrianmeren rannalle tässä ollaan lähdössä, en ole kohdettamme vielä täällä blogimaailmassa maininnutkaan. Split tulee olemaan varsinainen uusi kotikaupunkimme, mutta talvikuukaudet vietämme alkuperäisistä suunnitelmista poiketen hieman pohjoisempana pienessä rannikkokylässä. Vaan siitä enemmän sitten kohteeseen päästyämme, sitä ennen nautin vielä viimeisistä aamuista paperisen aamiaisseurani kanssa.