Kroatiasta Suomeen autolla, vaan mites ne maahantulorajoitukset?

Siitä on nyt viikko, kun automme lipui Riikasta tulleen aluksen ruumasta Helsingin Olympiaterminaalin kautta Suomen maaperälle. Reilun kolmen päivän matkustus halki Euroopan oli tuonut meidät vihdoinkin perille ja edessä oli parin viikon omaehtoinen karanteeni mökkimaisemissa. Tässä sitä nyt mökin terassilla voi muistella, miten matka menikään.

Matkalla jossain Puolassa. Kiersimme motarin tietöitä vähän pienempää mutta maisemiltaan hienompaa tietä pitkin.

Matkaseurana minulla oli kälyni, joka lensi ensin Kroatiaan, lomaili vajaan viikon luonamme ja toimi sitten kakkoskuskina. Niin ja tietysti Vappu, joka näin aloitti reissukoiran elämän suoraan syvään päätyyn hyppäämällä tosi pitkällä autoreissulla. Miehen työt pitävät hänet edelleen Kroatiassa, joten mukava oli edes siskostaan matkakumppani saada. Näillä näkymin vaikuttaa siltä, että paluumatkan teen sitten Vapun kanssa kahdestaan, mutta murehditaan sitä sitten kun sen aika koittaa. 

Starttasimme kuudelta aamulla, auto oli pakattu ja evästä oli mukana niin, ettei tarvitsisi paljon turhia matkan aikana pysähdellä. Eli kahvit termoksessa, vähän voileipää ja muuta pientä mussutettavaa. Hyvällä mielin matkaan lähdettiin ja se säilyi perille asti. Ensimmäisen päivän etappi oli Ostrava Tsekin tasavallassa juuri ennen Puolan rajaa, matkareitti kulki Kroatiasta Slovenian ja Itävallan kautta. Heti parin tunnin ajomatkan jälkeen saatiin adrenaliinit liikkeelle buratuulen lietsoessa itseään yhä kovempaan puhuriin. Juuri siinä pahimmassa kohdassa ennen kuuden kilometrin Sveti Rokin tunnelia meinasi nimittäin suksiboxin katto lähteä irti toisen lukon pettäessä. Äkkiä auto tiensivuun ja kaksi muijaa tilanteen kimppuun. Tuuli oli niin kovaa, että puuskat meinasivat viedä mennessään, autosta kiinni pitäen ja nopeasti toimien saimme kuin saimmekin homman korjattua ja matka jatkui. Tunnelin toisessa päässä ulos putkahtaessamme ei tuulesta enää ollut juuri tietoakaan joten matka jatkui tasaisemmissa merkeissä. Myöhemmin huomasin, että tuo tuulisin moottoritien osuus ennen tunnelia oli osittain suljettu, vain henkilöautot saivat ajaa siitä.

Kroatian ja Slovenian raja on myös Schengenraja eli passintarkastus oli tiedossa. Tunnin jonottamisen jälkeen olimme päässeet molempien maiden tarkastuspisteistä läpi ja alla oli Slovenian maaperä. Tämä olikin matkan ainut raja-asema, jolla piti pysähtyä, loppujen osalta tuskin huomasi milloin valtio vaihtui toiseksi. Sloveniasta jatkettiin sitten Itävaltaan, valitettavasti ne hienoimmat maisemat eivät osu tälle itäisemmälle reitille joten lumihuiput jäivät näkemättä. Pikaiset pysähdykset tankkaamisen tai koko kolmikon pissitaukojen osalta olivat tehokkaita, kasvomaski oli käytössä aina mihinkään sisätilaan mentäessä. Polttoaine maksetaan tuolla maailmalla pääsääntöisesti sisällä huoltamolla, joten sen verran piti aina piipahtaa. Sitten käsidesit käyttöön ja reitillä eteenpäin. Tarkoituksemme oli omalla toiminnallamme minimoida kaikki pöpöriskit niin pitkälti kuin suinkin mahdollista. 

Tsekissä meillä oli sitten majoituspaikka varattuna Ostravan kaupungista, hieman keskustan ulkopuolelta. Pieni, rauhallisella alueella sijainnut hotelli tarjosi juuri sen mitä tarvitsimme: hyvät sängyt ja ravintolaillallisen kivalla terassilla puutarhan puiden katveessa. Pienen jaloittelukävelyn jälkeen olimme me ihmiset aivan valmiita petiin, Vappu sen sijaan jaksoi vielä riehua hotellihuoneessa uuden matkalelunsa kanssa tovin. Lopulta uni vei voiton meistä kaikista. 

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli ajaa Puolan halki. Olin ensin varannut meille majoituksen Liettuan Kaunaksesta, mutta tarkemmin asiaa tutkittuani selvisi, että Liettualla on koronarajoitukset aika kovat ja meidän tulosuunnasta maahantulijoilla edessään 14 päivän karanteeni. Transitmatkustus maan läpi onnistuisi, joten peruin hotellivarauksen ja otin uuden Puolan puolelta juuri ennen Liettuan rajaa. Tämä valinta oli aivan erilainen kuin ensimmäinen majoituspaikkamme, iso maantienvarsihotelli keskellä ei mitään. Mutta sinne oli helppo suunnistaa, maksuton parkkipaikka ja täälläkin ravintola josta saimme illallisen. Ympäristö tarjosi juuri sopivan kävelylenkin niittypeltojen halki jotta pääsimmeVapun kanssa kävelylle illalla ja aamulla. Eli meille juuri sopiva paikka. Erityismaininta todella hyvistä pitsoista, jotka otimme illalliseksi. 

Odotin siis Liettuan rajalla olevan jonkinmoinen pysäytys ja ohjeistusta sen karanteenin ja maahantulon suhteen. Olimme valmiita näyttämään laivalippumme todistukseksi läpikulkumatkastamme maan poikki Latviaan. Vaan vielä mitä. Hädin tuskin havaitsimme, missä kohtaa siirryimme Puolasta Liettuaan, ei ketään missään eikä mitään valvontaa millään muotoa ohjeistuksista puhumattakaan. Että se niistä kovista maahantulomääräyksistä sitten käytännössä ainakin Via Baltican osalta. 

Latviassa piti sen verran pysähtyä, että lastasimme autoon muutaman laatikollisen Hartwallin erinomaista harmaata alkoholijuomaa, jotta voisin tuoda sen tänne 30 kilometrin päähän valmistuspaikastaan. Hinta nyt vaan oli sen verran houkuttava, että saunajuomat hankittiin sieltä. Riikaa lähestyttäessä ruuhkat tiivistyivät siinä määrin, että hieman alkoi jo jännittää laivaan ehtiminen mutta lopulta ajoimme menopelimme lähes tyhjälle autokannelle parin muun henkilöauton seuraksi ja aloitimme matkan viimeisen osuuden kohti Helsinkiä Itämeren aalloilla. Tosin aalloista ei oikein voida tässä kohtaa puhua, meri oli niin tyyni kuin se nyt ylipäätään voi olla. 

Laivalla oli saamamme tiedon mukaan 1409 matkustajaa, valtaosin latvialaisia. Suomalaisia Riikan risteilijöitä oli kuulohavaintojemme mukaan vain muutamia, tämä reitti on siis selvästi lyönyt itsensä läpi paremmin Latvian päässä. Se mikä kiinnitti heti meidän molempien huomion oli, ettei yhtä ainutta maskia ollut näkyvissä missään, vaikka väkeä oli tiivistikin sisätiloissa. Me keskityimme oleskelemaan omassa ikkunallisessa lemmikkihytissämme sekä kannella raikkaasta meri-ilmasta nauttien. Vappu tajusi yllättävän nopeasti sen koiravessan idean, eli neliön kokoisen pikkukivillä vuoratun laatikon pissapaikkatarkoituksen. Sinne lirahti kaikki pisut matkan aikana. Muutenkin tuo pikkukoira osoittautui täydelliseksi reissukaveriksi vaikka varmasti pitkät ajomatkat olivat vähän tylsiä. Nätisti se boxissaan matkusti, hotelleissa käyttäytyi kuin vanha tekijä ja laivalla samoin. Hyvillä mielin lähdetään siis tulevillekin matkoille. 

Suomen päässä ei odotuksistani huolimatta ollut myöskään minkäänmoista opastusta koronatilanteeseen liittyen. En tiedä, saivatko autottomat matkustajat terminaalissa jotain ohjelappusta tai muuta neuvontaa, mutta me vain hurautimme ulos laivasta ja Helsingin kaduille ilman että kukaan olisi reagoinut mitenkään. Näin siis saapui maahan kaksi ihmistä riskimaasta lähteneenä ja riskimaiden läpi matkanneina sekä vielä koirakin. Vapulla toki oli asianmukainen ekinokokkoosilääkitys annettettuna ja siitä merkintä passissa, mutta edelleenkään ei sitä Suomessa kukaan tarkistanut, niinkuin ei koskaan tarkistettu Tiukunkaan osalta. 

Itse ajoin kälyn kyydistä jätettyäni suoraan mökille ja täällä olen nyt viikon viettänyt. Sisko miehensä kera lähti täältä juuri ennen tuloani ja jättivät kaapit täyteen ruokaa. Tarvittaessa lisää saan kauppakassi ovelle -metodilla lähellä asuvien vanhempieni toimesta. Toinen viikko karanteenia menee helposti metsässä samoillessa, mökillä puuhastellessa, rantasaunaa lämmitellessä ja särkiä onkiessa. Ne päätyvät sitten isän supiloukkuun syötiksi aikanaan, nyt ensin pusseissa pakkaseen. Oireettomia olemme kälyn kanssa tähän asti olleet molemmat.

Näin siis tultiin, saapa nähdä miten sujuu kotiinpaluu aikanaan. Mutta sitä ennen on edessä vielä vaikka mitä. Saariselän tuntureille olisi tarkoitus ensi kuussa lähteä taapertamaan ja muutamia ystäviä sekä sukulaisia nähdä. Niin ja tietysti nautitaan Suomi-herkuista. 

Vappu otti rennosti kannella laivan lipuessa kohti Helsinkiä.