Viinitilavisiitti

Tämän tekstin piti syntyä jo muutama päivä sitten, päässäni se oli jo aika valmiiksi rakentunutkin. Mutta sitten tuli kesä. Olihan meillä ollut jo tovin verran sellaista mukavaa noin 23-25 astetta, mutta kun mittariin sitten viime viikon loppupuolella pälähti se kolmosella alkava luku niin kyllä siinä tämmöinen pohjoisen alkuperäisasukas huokasi syvään ja aloitti orientoitumisen tähän Dalmatian kesään toipumalla ensishokista ihan rauhassa. Päivärytmikin piti taas niksauttaa kesäasentoon, eli pitkälle koirakävelylle suoraan sängystä ja vasta sen jälkeen aamupuurot terassilla kuitenkin riittävän aikaisin niin, ettei aurinko siihen vielä pääse paahtamaan. Siitä sitten muu päivä sen mukaan mitä sattuu olemaan ohjelmassa. Niin ja sitä ohjelmaakin on viimeisen puolentoista viikon ajalle sattunut kertymään semmoinen määrä, ettei edes varpaankynsien uudelleenmaalaukselle meinannut löytyä sopivaa hetkeä. Vaan nyt on alkaneen sandaalikauden ja toki jo ihan vapunkin kunniaksi varpaissa turkoosit glitterilakat.  Ja viimein on aikaa ja aivoissa helleshokin laannuttua riittävästi aktiviteettia, jotta saadaan tännekin tekstiä syntymään, vappuun sopivasti viiniteemalla.

Ajelin tuossa tovi sitten Splitistä Dubrovnikiin. Vaikka ensin taittaisikin matkaa joutuisasti moottoritietä pitkin, joutuu kuitenkin jo aika matkan päässä Dubrovnikista hyppäämään siltä alas ison tien kääntyessä kohti legendaarista talviolympialaisten pitopaikkaa Sarajevoa. Liittymä on Pločen satamakaupungin kohdalla, samoilla seuduilla on myös laajat ja ilmeisen hedelmälliset tasangot, joilla viljellään niin mansikkaa, appelsiineja kuin monia muitakin näillä seuduilla kasvavia herkkuja. Kun tasangoilta lähtee sitten jatkamaan 8-tietä kohti Dubrovnikia, tulee melko pian vastaan ensin kyltti, jossa kerrotaan edessä olevasta Wine growing hill -alueesta. Kyse on aika jyrkkäpiirteisestä alueesta, jossa viiniköynnökset kasvavat ja saavat alustan kovan kulmakertoinen johdosta paljon aurinkoa rypäleitä hellimään. Heti perään tulee sitten kyltti, jossa informoidaan Rizman-nimisen viinitilan olevan lähellä ja ihan kohta vasemmalle kääntymällä sinne voisi päästä. Minulla oli sattumoisin aikataulussani sopivasti väljää, joten ihan extempore naksautin vilkun päälle ja kaarsin vasemmalle kääntyvälle pikkutielle. Ainahan sitä kotirouva mielellään viinitilalla piipahtaa.

Näköalat tilalta kohti Adrianmerta ja taustalla Pelješacin niemimaa.

Opasteiden mukaan matkaa tuonne jumalaisen juoman valmistuspisteelle olisi kolmisen kilometriä. Tie oli kapea, mutta sentään päällystetty. Ai mutta kas, päällyste loppuikin muutaman sadan metrin matkan jälkeen. No, on sitä ennenkin hiekkateitä ajeltu eli reippaasti vaan eteenpäin. Tie kaarteli pensasmetsikön keskellä ja ohitti pienen kappelin. Pienet ruskeat nuolet johdattivat minua rohkaisevasti eteenpäin, vaikka alusta muuttuikin yhä kapeammaksi ja myös enemmän menneiden aikojen kärrytietä kuin nykyaikaista autoreittiä muistuttavaksi. Sinnikkäästi jatkoin matkaa toivoen kovasti vastaantulevan liikenteen puuttumista ja kiitellen ajokkini ominaisuuksia kuten kohtuullista maavaraa. Toisaalta, ympärikään en olisi päässyt kääntymään, joten vaihtoehdot olivat sikälikin rajalliset. Viimein, monen mutkan ja muutaman nuoliviitoilla varustetun risteyksen jälkeen kurvasin pihapiiriin, jota hallitsi aika uudenkarhea iso rakennus ja sen takana aukeava tyrmäävä maisema. Muitakin autoja paikalla oli, joten oli tänne joku muukin eksynyt. Jätin auton oliivipuun alle varjoon ja jalkauduimme Tiukun kanssa tutustumaan kohteeseen.

Tolpassa olevat kyltit näyttivät suuntimia viiniviljelmille, viinikellariin, ravintolaan ja viinipuotiin, joista kaksi viimeisintä olisivat samassa suunnassa. Kävelin kylttien osoittamaan suuntaan kohti isoa rakennusta, ainoaa näkyvillä olevaa. Ovessa oli isolla Rizman-teksti. Näytti ravintolan sisäänkäynniltä. Kiersin rakennusta ympäri löytääkseni sen viinipuodin mutta päädyinkin ravintolan näköalaterassille, josta aukeni eteeni paitsi alamäkeen kaartuvat viiniköynnökset, myös Adrianmeri ja Pelješacin niemimaa, jolla muuten kasvatetaan myös viiniä. Vaan ei viinipuotia. Terassilla kuuden hengen seurue oli juuri aloittelemassa maistelutilaisuutta, pöydässä oli paitsi niitä viinilaseja niin myös aika maukkaan näköisiä pikkupöperöitä juomakokemusta tukemaan. Käännyin ympäri ja suuntasin takaisin, ehkä viinipuoti oli kuitenkin ollut jossain muussa kohtaa rakennusta, muitakaan vaihtoehtoja ei näköpiirissä ollut. Rakennuksesta tuli ulos nuori nainen, jolta päätin kysäistä asiasta. Hän kertoi olevansa itsekin vieraana ja aloittamassa kohta maisteluhetkeä, mutta arveli viinejä olevan maistelun lisäksi myös pulloittain myynnissä siellä ravintelissa. Siis koira autoon ja takaisin. Ison ja jyhkeän puuoven takaa paljastuikin ravintola ja tiskin takaa yhyttämäni henkilö vahvisti sen toimittavan myös viinipuodin virkaa. Ilmeisesti varsinainen puoti oli vielä rakennusvaiheessa, mahdollisesti se oli tulossa sisääntulon vieressä olevaan vielä tyhjillään olevaan tilaan.

Vaan mitä minä sitten haluaisin ostaa? No, sanoppa se. Tarjolla olisi ollut mahdollisuus maistelusettiin, hintaa oli viinien ja pöperön määrästä riippuen 15-20 euroa jos nyt oikein muistan (kyllä, hinnat mainittiin liitutaululla myös euroissa), mutta useamman lasillisen viinisetti ei oikein sopinut yhteen sen tosiasian kanssa, että olin armoitettu kuljettaja tässä yhden naisen ja koiran reissukokoonpanossa. Joten joku muu ratkaisu tähän pitäisi saada. Sain avukseni naisen, joka tiesi tilan tuotannosta enemmän ja hänen kanssaan keskusteltuani päädyin maistamaan suulliset tilan perusvalikoiman punaista, valkoista ja roseeviiniä. Tämän kokemuspohjan myötä päätin hankkia omaan käyttöön pullolliset valkoista ja roseeta. Mistään superhalvoista juomista ei ole kyse, pullot maksoivat 60 ja 80 kunaa. No, riippuu tietysti mihin vertaa, euroissa nuo olivat siis kympin molemmin puolin. Valintaa tehdessäni päädyimme keskustelemaan myös tilalle johtavasta reitistä ja sen kunnosta, joka oli ymmärrettävästi muitakin perille päässeitä kummastuttanut. Oli kuulemma olemassa toinenkin reitti, lyhyempi ja se veisi minut itseasiassa oikeaan suuntaankin ajatellen varsinaista määränpäätäni Dubrovnikin suunnassa. Arvasinhan minä, ei se tullessa käyttämäni reitti voinut olla pääasiallinen saapumistie. Parin viinipullon kera palasin siis autolle, avasin puhelimen karttaohjelman ja tosiaan, tuosta ensimmäisestä risteyksestä kun käännynkin vasemmalle, niin tie mutkittelee takaisin päätielle. Ei muuta kuin turvavyö kiinni ja menoksi.

Paluureitin paraslaatuisinta tieosuutta. 

Eipä maininnut nainen ravintolassa, että tämä tie oli jos mahdollista, vielä kapeampi ja kärrypolkumaisempi kuin tullessa käyttämäni vaihtoehto. Paikoittain se oli lisäksi lähes kokonaan huuhtoutunut sadevesivirtojen mukana pois, jäljellä oli vain syviä uurtoja. Onneksi maastoautomme neliveto auttoi asiassa eteenpäin eikä ketään tullut vastaan. Paikoittain aloin jo nauraa edessä avautuvaa reittiä, hurjimmista paikoista en valitettavasti pystynyt kuvatodisteita hankkimaan, kun keskityin ihan vaan pyörittämään rattia ja pysymään siinä tien pohjalla. Vaan niin sitä hurautettiin alas rinnettä jyrkkien käärmemutkien kautta ja viimein edessä oli kaksikaistainen pikitie, joka kyllä mutkittelee ihan riittävästi matkallaan Dubrovnikiin mutta leveänä ja tasaisena.

Jos siis satut itse samalle reitille, niin kurvaa vaan kyltin kohdalla Rizmanin tilalle. Maisemat ovat hienot ja ne viinit hyviä. Mutta neuvoisin palaamaan samaa reittiä takaisin, ainakin jos alla on pieni vuokra-auto. Jos ei tämä pieni seikkailu kiinnosta, niin viinitilalla on pieni myyntipiste myös ihan siinä 8-tien varrella levähdyspaikalla, kutakuinkin juuri itse tilan kohdalla. Siinäkin on ihan hyvät näköalat. Ohessa tilan esitteestä räpsäistyt otokset, joissa mm. yhteystiedot.

Parisuhdepiipahdus Primostenissa

Usein erilaisissa parisuhdeoppaissa tai -neuvoissa kehotetaan ottamaan irtiottoja arjesta, viettämään kahdenkeskistä laatuaikaa ja vaalimaan sitä suhdetta ettei tottumus tule ja tuhoa. Ehkä muistatte sen aiemmin tännekin kirjaamani lainauksen kirjasta Pieni kirjakauppa Pariisissa (kirjoittanut Nina George, suom. Veera Kaski): "Tottumus on vaarallinen, turhamainen jumalatar. Se ei salli mitään, mikä horjuttaa sen hallintavaltaa. Se nitistää kaipauksen toisensa perään. Matkustamisen halun, uuden työn toiveen, uuden rakkauden ikävän. Se estää meitä elämästä niin kuin tahtoisimme. Koska tottumuksesta emme enää mieti, haluammeko vielä sitä, mitä teemme."

No, meidän parisuhteessa tällä hetkellä minä hoidan yksin sen kotiarjen ja ne välillä aika harvinaiset hetket yhdessä ovat kyllä sitten enemmän tai vähemmän laatuaikaa ja irtiottoa ilman pelkoa tottumuksen tihutöistä. Toki aina ei ole ollut näin, on meillä sitä perusarkea yhdessäkin eletty ihan riittävästi että tiedetään, mitä se on. Ja varmasti siksikin olimme valmiit torjumaan tuota turruttavaa tottumusta ja valitsemaan tämän nykyisen elämäntilanteemme, joka yhdessä miehen työkuvioiden kera sanelee tahtia ja toisaalta mahdollistaa asioita. Niin kuin vaikka viikonloppuna, kun piipahdimme Primostenissa.

Primosten on pieni rantakaupunki vajaat 60 km Splitistä pohjoiseen, Splitin lentokentältä matkaa tulee noin 35 km. Sen vanhakaupunki sijoittuu kuvauksellisesti pisaranmuotoiselle niemelle, joka näkyy kauniisti kaupungin ohittavalta rantatieltäkin. Paikka sopii mainiosti päiväretkikohteeksi, sinne on helppo ajaa ja heti rantatieltä numero 8 alas tultaessa on isot parkkipaikat, joilta koko kaupunki on helppo ottaa haltuun kävellen. Näin huhtikuun alkupuolella olivat kaikki parkkipaikat kaupungissa maksuttomia, mikä jälleen tukee ajatusta matkailun järkevyydestä pääsesongin ulkopuolella. Yhtä upeasti paikka sopii pidempäänkin oleskeluun erityisesti rentoa ja rauhallisempaa kohdetta kaipaaville. Majoitusvaihtoehtoja löytyy moneen makuun, ravintolatarjontaa riittää ja pitkältä rantakaistaleelta varmasti löytyy se oma paikka vaikka olisi jo enemmänkin turisteja liikkeellä. Primostenista on lyhyt matka käydä tutustumassa lähimpiin isompiin kaupunkeihin Sibenikiin ja Splitiin sekä vaikkapa Krkn luonnonpuistoon. Ainakin pari ruotsalaista seuruetta oli päättänyt tulla lomailemaan Primosteniin jo nyt ja muutaman muunkin vieraan kielen bongailin kaduilla ja kujilla kävellessäni. Meilläkin on miehen kanssa jo useaan kertaan ollut puhetta kaupungissa käymisestä oikein ajan kanssa, sitä aikaa vaan ei vielä ollut tullut. Kunnes nyt tämä kotirouva sai idean ja toteutti pienen yllätyksen miehelleen.

Vielä oli rannalla tilaa.

Tarkoitus oli, että minä käyn hakemassa hänet työpaikaltaan kotiin yöksi. Vaan minäpä varasinkin meille Primostenista huoneiston aivan rannasta näkymillä merelle ja vanhaan kaupunkiin. Ajelimme kohteeseen Tiukun kanssa jo hyvissä ajoin päivällä, asetuimme taloksi, iloitsimme aurinkoisesta kelistä ja tutustuimme paikkaan kaikessa rauhassa sinne tänne kävellen ja rantakahvilassa pitkään istuskellen. Kävin myös kaupasta hankkimassa jääkaappiin hyvät aamiaistarpeet ja pari kylmää juomaa. Kun sitten illemmalla kävin miehen noutamassa, päädyimmekin kotiin ajamisen sijasta siemailemaan ne kylmät juomat katsellen auringonlaskua huoneistomme valtavasta ikkunasta ja sen jälkeen illalliselle vanhankaupungin pittoreskiin pitseriaan. Hyvää illallista oli sitten kerrassaan mainiota sulatella iltakävelyllä kirkkaan tähtitaivaan alla, minähän osasin jo reitit päivän taapertelujen takia.

Aamiaista ennen kävimme aamukävelyllä heräilevässä kaupungissa. Aamuisin on tuollaisessa paikassa jotenkin aivan omanlaatuisensa tunnelma, kun aurinko on juuri aloittanut kulkunsa taivaankannen yli, ilmassa on yön jäljiltä oma pehmeänraikas tuoksunsa, kalastajat kauppaavat saalistaan aamun ensimmäisille asiakkaille ja muutamat koiranulkoiluttajat venyttelevät jäseniään unien jäljiltä nelijalkaisten kumppaniensa hoidellessa omia aamuaskareitaan. Ostimme leipomosta uunituoreet sämpylät, jotka kahvin ja jo aiemmin haalimieni muiden pöydän antimien kera nautimme tämän minilomamme päätteeksi. Sitten miehen piti taas palata sorvin ääreen ja minun kotiin arkea jatkamaan, tässä tapauksessa terassin pesemisen muodossa.

Yhdessä vietetyt reilut 12 tuntia tuntuivat tämän irtioton myötä paljon pidemmältä ja mieheltä myöhemmin päivällä saamani kiitosviesti miniloman järjestämisestä lämmitti enemmän kuin taivaalta paistava aurinko. Minulla oli taas vähän hoidetumpi parisuhde ja talven jäljiltä kesäkautta varten puhdas terassikin iltapäivän aherruksen päätteeksi.

Väriä arjen harmauteen voi tuoda monilla tavoin. 

YYA-sopimus Adrianmeren rannalla

Tänään piti olla pyykkipäivä ja terassin pesupäivä. Vaan ei ole kun ei ole vettä. Iso päävesiputki on kuulemma räjähtänyt ja koko meidän kyläyhteisö täällä Podstranassa on siten vailla elämän eliksiiriä ainakin jonkin aikaa. Onneksi minulla on aina jemmassa yksi viiden litran lekkerellinen vettä, näitä yllättäviä vesitilanteita kun aina silloin tällöin tulee. Aamukahvit siis sain keiteltyä mutta noita pesupuuhasteluja ei tällä vesivarastolla toteuteta. No, aina on huominen niitä varten.

Eilen oli huippupäivä, sillä sain miehen kotiin parin kuukauden tauon jälkeen. Tosin vain muutamaksi tunniksi kunnes työ taas kutsui, mutta kuitenkin. Nyt ollaan kuitenkin sentään taas saman valtion alueella, joten saadaan ehkä vähän enemmänkin tätä live-elämää digielämän sijaan. Tiuku sai tuliaiseksi ihanan pupupehmolelun, se syrjäytti heti Ikean rottahahmot sohvalla tyynynä ja on nytkin tässä uudessa tehtävässään päiväunikaverina. Olipa onnellinen koira kun tuo kauan kadoksissa ollut äijä viimein tuli ovesta sisään. Onnellinen oli myös koiran emäntä.

Vaikka mies onkin ollut poissa, on täällä onneksi tämä paikallinen perheeni eli vuokranantajamme, jotka asuvat tässä samassa talossa. Pääsiäissunnuntaina sain kutsun osallistua heidän kanssaan aamiaiselle. Katolilaisille pääsiäinen taitaa olla se vuoden tärkein juhlapäivä, siihen liittyy paljon muutakin kuin vain suklaamunia ja pitkä vapaapäivien jono. Sunnuntain messuun mennään mukana kori, jossa noita aamiaistarpeita viedään kirkkoon siunattavaksi. Sen jälkeen korin sisältöä sitten nautitaan pitkään ja hartaasti kotona ja tähän osioon minäkin pääsin siis mukaan. Kopautettiin keitetyt ja upeasti värjätyt munat toisiinsa ja ehjänä säilyneen kuoren kanssa tilanteesta selvinnyt oli sitten voittaja. Minä voitin pari ensimmäistä erää, mutta kolmas taisto perheen tyttären kanssa päättyi hienon punaisen munani osalta huonosti. No, olihan helpompi kuoria herkku syömistä varten. Pöydässä oli kevätsipulia, villiparsaa, leikkelettä, leipiä, juustoja ja vaikka mitä. Siinä meni useampi tunti rattoisasti.

Tämä uusioperheeni täällä on kyllä ollut todellinen onni. He ovat auttaneet monessa asiassa, oli kyse sitten lähikanalan luomumunien hankkimisesta tai paikallistapojen selittämisestä. Meillä on tässä toteutuksessa melko vankka YYA-sopimus: ystävyyttä vaalitaan toisinaan kahvin, viinilasillisen tai oluen äärellä, yhteistyötä tehdään esimerkiksi Saharasta tulleen hiekkasateen jälkeen talon terasseja pestessä ja avunantoa nyt tapahtuu puolin ja toisin milloin minkäkin asian suhteen. Ensi viikonloppuna tulee vuosi täyteen täällä heidän kanssaan ja siihen on sisältynyt monta yllättävää, iloista ja antoisaa hetkeä. Kävimpä esimerkiksi tuossa ennen pääsiäistä pitämässä pullakoulutuksen, nyt alakerrassakin osataan leipoa suomalaista pullaa joka on osoittautunut suureksi herkuksi.

Jaha, vettä tulee taas. Se on tosin aika punertavan väristä, hieman on tainnut nyt päästä tuota punamullan tapaista maata putkistoon tai sitten muuten vaan on jossain määrin sameutunut. No, josko tuokin tuosta lutviutuu, omalla ajallaan. Pyykkiä tai tiskikonetta en taida viellä laittaa pyörimään, mutta pitäiskö tuota terassia nyt sitten tänään alkaa hinkkaamaan kun aurinkokin näyttää sinne jo mukavasti paistavan...