"On niin helppoo olla onnellinen." Näin laulelee Olavi Uusivirta omassa kipaleessaan. Vaan mitenkä sen asian kanssa mahtaakaan oikeasti olla, miten helppoa se on?
Luen tällä hetkellä Yuval Noah Hararin kirjaa "Homo Deus. Huomisen lyhyt historia." Kirja on saavuttanut jo aika paljon mainetta ja kunniaa kuten saavutti myös sen edeltäjäteos "Sapiens. Ihmisen lyhyt historia." Tuota ensimmäistä en ole lukenut, joten hyppäsin kyytiin niin sanotusti seuraavalta pysäkiltä, mutta jo nyt luettuani rapiat 50 sivua voin sanoa yllättyneeni positiivisesti kirjan viihdyttävyydestä mutta myös sen inspiroivuudesta.
Kirjassa onnellisuuden tavoittelu mainitaan yhdeksi nyky-yhteiskunnan suureksi trendiksi. Perusajatuksena on, ettei kukaan voi olla vain pysyvästi onnellinen ilman jatkuvia sitä tukevia sysäyksiä. Toiset hakevat näitä sysäyksiä kemiallisesti esimerkiksi mielialalääkkeiden tai muiden pillerien kautta, me muut tarvitsemme sitten jotain konkreettisempaa onnemme perustaksi. Keskimääräisen onnellisuuden määrä siis riippuu näiden onnellisuushetkien määrästä ja laadusta, oletettavasti myös niiden välille jäävien aikojen ankeuden laadusta.
Mitenkä se tilanne sitten on täällä Adrianmeren rannalla, onko täällä helppoo olla onnellinen? Jo ennen tuon kirjan kansien avaamista olen kiinnittänyt huomiota siihen, että koen täällä usein sellaisia ilon ja sitä kautta kai sitten onnellisuuden osioita. Toisaalta ehkä myös vähemmän sellaisia pahempia ketutuksen ja harmituksen hetkiä. Siis jos verrataan elämääni Suomessa ennen tänne muuttamista. Paljolti nuo onnellisuutta tuottavat tovit vaikuttaisivat liittyvän luontoon ja kokemuksiini siihen liittyen ja siellä liikkuen. Viimeksi eilen pysähdyin kesken porrastreenini ihan vain katselemaan noilta rantatörmän rappusilta aukeavaa sykähdyttävän upeaa näkymää. Näen sen likimain joka päivä, mutta silti se jaksaa etenkin aurinkoisina päivinä ilahduttaa ja koen onnea siitä, että saan näissä maisemissa päiväkävelyni tehdä ja portaissa sykettä nostaa. Jo pelkästään auringonpaisteella on niin suuri positiivinen vaikutus mielialaan, että varmasti sillä korvaisi pari pyöreää pilleriä. Täällä tuosta onnen dopingista on saanut luvan kanssa nauttia.
Illalla puolestaan taivas hehkui jopa poikkeuksellisen näyttävän auringonlaskun väreissä ja sitä tuosta olohuoneen ikkunoista ihaillessani kevyt onnellisuuden hipaisu tuntui mielessä.
Taivaan väriloisto sai ilon ohessa myös hieman haikeitakin tuntoja esiin. Katselin sitä yksin, jos ei sohvalla loikovaa Tiukua lasketa. Mies on taas työnsä vuoksi muualla, on ollut jo tovin ja tulee vielä olemaankin. Ikävä kalvaa, mutta haluan ajatella niin että olen onnellinen kun on joku jota ikävöidä ja jota odottaa kotiin. Kun katselen pöydällä olevia lähetin tuomia ystävänpäiväkukkia, tulvahtaa noiden hehkuvien tulppaanien myötä mieleeni ilo siitä ihmisestä, jolta ne ovat. Lasini on siis puoliksi täysi, ei puoliksi tyhjä. Onnellisuuttaan voi varmasti ainakin hieman lisätä oman asenteensa kautta, sen olen viimeistään tämän kuluneen puolentoista vuoden aikana oppinut ja omakohtaisesti todeksi kokenut. Onnen löytäminen ihan pienistäkin asioista on myös olennaista, ei aina tarvita niin isoja ja mahtipontisia juttuja. Kassillinen juuri puusta poimittuja appelsiineja tuntemattomalta naapurilta muutaman minuutin keskustelun päätteeksi sai minut taannoin kovin onnelliseksi, kuin myös jokin aika sitten kylvämieni basilikan ja persiljan pienten versojen työntyminen ylös mullasta lupauksena monista herkullisista hetkistä tulevana kesänä.
Tänäänkin aurinko paistaa, ihan kohta lähdemme normaalille päiväkävelyllemme Tiukun kanssa ja sen varrella säntään portaisiin juoksemaan itseni hengästyksiin. Siinä happea vetäessä voin hetkeksi seisahtua katsomaan turkoosia merta ja olla onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti