Linnoituksen suojista viinitilan aarreaittaan

Edellisessä kirjoitelmassani mainitsin tuosta asuintalomme vieressä olevan risteyksen korjauksesta ja pohdin tämän kakkosvaiheen remontin aloituksen ajankohtaa. Ei tarvitse pohtia enää, se alkoi eilen. Risteys on suljettu liikenteeltä kaikista kolmesta suunnasta ja kiertotiet käytössä. Nyt sitten kuunnellaan jos jonkinmoista työmaan älämölyä, vaihtelevasti koneista ja toisaalta ihmisistä lähtevää. Nimittäin kovasti on jo saatu sanallista draamaakin tässä aikaiseksi ja paikalliset tunnetusti ilmaisevat itseään aika reippaasti kun sille päälle sattuvat. Meillä on parvekkeeltamme aitiopaikka työmaatarkkailuun ja tänäänkin aamulla viihdytin itseäni kahvikuppi kädessä seuraamalla tilannetta, jossa tiesulusta huolimatta autoilijat vain olisivat väkisin ängenneet tästä läpi. Siinä he koittivat siirrellä noita barrikaadiesteitä ja samaan aikaan työmiehet puolestaan pyrkivät estämään tätä toimintaa sekä fyysisesti että verbaalisesti. Niin kauan, kun tie on edes jotakuinkin läpiajettavissa, kiskotaan taatusti joka ilta työmaan hiljennyttyä nuo esteet sivuun ja väki kurvailee tästä läpi. Näin tapahtui eilen illalla ja täysin varmasti myös tänään. Nyt siis jännitetään, milloin on esimmäinen auto pimeässä päätynyt kaivannon pohjalle.

Näkymä muurin tähystysaukosta alas joelle.

Viikonloppuna harrastimme miehen kanssa vähän kotimaan matkailua. Suuntasimme lauantaina auton nokan kohti Knin-nimistä kaupunkia tuolla sisämaassa, vajaan 100km päässä täältä Splitistä paikoin aika pieniäkin teitä ajellen. Siellä meitä kiinnosti kaupungin kyljessä sijaitseva linnoitus, joka on itse asiassa Euroopan toiseksi suurin sotilaslinnoitus. Tai niin ainakin useammassakin lähteessä todetaan, joskaan en mistään saa selvää tolkkua mikä on se suurin ja toisaalta näitä kategorioita taitaa olla aika loputtomasti koska asiaa hieman pengottuani löytyi useampiakin "toiseksi suurimpia" linnoituksia ja sitten niitä suurimpiakin alkoi ilmaantumaan monestakin suunnasta. Todettakoon siis vain, että Knin linnoitus on iso. Ja vanha, ainakin 800-luvulta lähtien paikalla on linnoitukseksi luokiteltava rakennus ollut. 

Linnoitus koostuu kaikkiaan viidestä osasta, joissa on vähän eri aikoina asustellut erilaista porukkaa ja näin se on ollut oma helposti puolustettava kaupunkinsa muurien suojassa. Vieressä kohoaa Kroatian korkein vuori, Dinara (1831 metriä) ja muutenkin näkymät ovat aika jylhät joka suuntaan. Linnoitus oli tämmöiselle historiasta tykkäävälle todella upea kohde, siellä sai omaan tahtiin puikkelehtia muurien suojissa ja kiipeillä korkeammille tähystyspaikoille. Mielikuvitus laukkasi, millaista oli asua täällä keskiajan melskeissä? 

Valoa ja puu tunnelin päässä.

Linnoitusseikkailun jälkeen matkamme jatkui kohti Skradinia. Tämä pieni näennäisesti sisämaan kaupunki on itse asiassa kuitenkin mukavan vireä satama. Skradin on viimeinen paikka, jonne aika isotkin veneet pääsevät Krka-jokea pitkin ylös noustessa ja tarjoaakin erittäin suojaisan satamapaikan esimerkiksi myrskyjen aikana. Skradinista pääsee tosi mukavasti Krkan kansallispuiston kuuluisimpaan paikkaan, eli Skradinski Bukin putousalueelle. Puiston pääsylipun hinnalla saa vajaan puoli tuntia kestävän jokilaivakyydin satamasta suoraan kansallispuistoon, suosittelen tätä lämpimästi kaikille kohteeseen mieliville. Toisena vaihtoehtona on vuokrata kaupungilta pyörät ja ajella niillä puistoon jokivartta kulkevaa autoilta rauhoitettua tietä pitkin. Tällä kertaa me emme kuitenkaan lähteneet putouksia ihastelemaan, ne on nähty jo muutamaankin otteeseen vaikkakin ainahan ne ovat yhtä ihania. Me keskityimme tällä kertaa lounastamiseen. Johtuen satamasta ja toisaalta puiston vaikutuksesta, on Skradin melko vireä ja idyllinen paikka. Ravintolatarjontaa näin sesongin jo hiipuessakin on vielä hyvin ja päädyimmekin kaupungin sisäkujilla sijaitsevaan Konoba Dalmatinoon. Terassilla oli varjossa sen verran viileää, että liityimme muiden asiakkaiden seuraan sisätiloihin. Katkarapupasta maistui ja erityismaininnan saa ravintolan itse leipoma oliivileipä. 

Kun vatsat oli täynnä, ajelimme lähellä sijaitsevalle Bibichin viinitilalle. Siellä pienestä myymälästä poimimme hyllystä kotiin vietäväksi muutaman pullon entuudestaan tuttua R6-punaviiniä. Lisäksi pyysimme maistettavaksi PS-nimistä valkoviiniä, joka onnistuikin saamaan molempien kasvoille hyväksyvän hymyn. Kassiin siis sitäkin. Ovat jotenkin tykästyneet noihin lyhyisiin koodimaisiin nimikkeisiin viineilleen, löytyi sieltä tosin joitain vähän useampiakin merkkejä sisältäviä etikettejä. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka tuokin, erityisesti jos viinit kiinnostaa.  Paikalliseen hintatasoon nähden viinit ovat vähän hintavampia, mutta myös laadukkaita.  Jännästi sitä on itsekin jo sitä mieltä, että euroissa yli kympin maksava viini on kallista vaikka Suomessa ilman suurempaa mietintää osteli helposti muutaman kympin pulloja. 

Viinitila järjestää myös maistelutilaisuuksia, mukava aktiviteetti esimerkiksi porukalle. Tämä tosin pitää tietysti sopia etukäteen. Tilalla on myös huippuluokan ravintola, joka tosin ilmeisesti toimii tilausravintolana. Jos siis haluat esimerkiksi jonkin merkkipäivän kunniaksi astetta parempaa settiä. niin varaa illallinen ja siihen alkuun vaikka pieni maistelutilaisuus. Kuulemani mukaan pettymyksen riski on pienehkö. 

Ajeluretket tuolla maaseudulla ovat mukavia. Näimme taas monia hienoja, erikoisia ja jopa hämmentäviäkin juttuja, luonnon ja ihmisen aikaansaamia. Täyden päivän jälkeen kotona kelpasi sitten korkata yksi noista juuri hankituista punaviinipulloista ja jatkaa laatuajan viettämistä miehen kanssa. Harvinaista herkkua nimittäin, että hänellä oli oikein kaksi vapaapäivää peräkkäin. Ei ollut siis seuraavanakaan aamuna kiirettä minnekään. 

Sesonki venyy ja projektit jatkuu.

Näin sitä mennään jo hyvää vauhtia lokakuuta. Tässä välillä on käyty pari viikkoa Suomessa, viikko siitä meni Lapin ruskaa ihaillessa ja tunturissa taapertaessa. Tiuku-mummelikin paineli hyvällä tahdilla viikon aikana lähes 90km porojen hajuja ihmetellen, aika hyvin tuollaiselta 13-vuotiaalta tappijalalta. Mukava olikin sitten toipua reissusta tuolla lähirannalla pötkötellen, kun lähdimme viettämään rantapäivää kotiin palattuamme. Vaikkei helteitä enää täälläkään ole, niin kun mittari näyttää 23 astetta ja aurinko paistaa, tarkenee sitä vielä oikein mainiosti. Jopa niin hyvin, että välillä piti piipahtaa vilvoittavassa meressä. Siis koiran piti, emäntä tyytyi vain kastelemaan varpaat ja keskittymään sitten kirjan lukemiseen kuivalla maalla. Pulahduksen jälkeen saattoi taas tyytyväisenä köllähtää auringon lämmöstä nauttimaan. Etenkin kun siellä rannalla sai jo aika rauhassa olla, poissa olivat toinen toisissaan kiinni olevat pyyheleirit ja värikkäät aurinkovarjot. 

Lokakuu tarkoittaa täällä Adrianmeren rannalla sitä, että kesän sesonki alkaa vääjäämättä hiipumaan. Ensimmäiset ravintolat ja rantabaarit ovat jo sulkeneet ovensa ja pistäneet ne säppiin tuleviksi kuukausiksi. Vaan kun eilen illalla käytiin miehen kanssa tuossa meidän lähirantaravintelissa syömässä, niin jo vain oli täynnä lähes kaikki pöydät. Kun vaihtoehdot vähenee, niin ovensa auki pitäville riittää edelleen asiakkaita. Ilmeisesti sesongin rippeet myös venyvät aiempaa pidemmälle. Yhä useampi on tajunnut, miten loistava ajankohta tänne on tulla juuri nyt: ei ole enää liikaa ihmisiä kaikkialla, kelit ovat mitä mainioimmat erilaiseen rannalla makoilua aktiivisempaan tekemiseen ja luontokin on herännyt kesän kuivuuskoomasta sateiden myötä. Eräskin akvititeettitoimiston vetäjä ihmetteli, että heillä on varauskirjat lähes täynnä marraskuulle asti, ei ole aiemmin tämmöistä ollut. Retket kansallispuistoihin ja muihin nähtävyyksiin kiinnostavat, myös veneretket lähisaariin ovat edelleen kysyttyjä. 

Yhtä aktiviteettia voin nyt itsekin testanneena isosti suositella: vaijeriliuku Omišissa on huikea. Yhteensä yli kaksi kilometriä ilmojen halki kahdeksassa pätkässä, ympärillä ja alla niin upeat maisemat että oksat pois. Välillä mentiin aika korkealla, mutta ainakaan itse en pelkoa kokenut vaikken mikään adrenaliininarkkari olekaan. Osaavat oppaat, selkeä ohjeistus ja asiallisen oloiset varusteet antoivat turvallisuuden tunnetta. Hyvin pystyi keskittymään luonnon mahtavuudesta nauttimiseen liitäessään sen keskellä, pää pyöri kuin murmelilla tunnelin suuaukolla ja mentaalikameria räpsi kuvia muistilohkoihin. Omiš on reilun parinkymmenen kilometrin päässä Splitistä etelään, sinne pääsee kätevästi rantatietä ajellen, oman kulkupelin puuttuessa bussilla numero 60 tai sitten ottamalla järjestetyn retken kuljetuksineen. Itse vaijerihässäkkä on sitten muutaman kilometrin päässä Omišin keskustasta, sinne varsinainen järjestäjä kuljettaa toimistoltaan omilla autoillaan. Hommaan menee kaikkineen noin kolme tuntia, sitten voikin vaikka nauttia lounaan Omišin ikivanhan keskustan kapeilla kujilla ja kertailla koettuja huimia liitoja. 

Tuosta sitä liidettiin korkealla joen yläpuolella toiselle puolelle. Maisemat  on tässä aika kohillaan. 

Jos alkaa turistisesonki hiljenemään, niin rakennuspuolella kolisee taas kovaa. Kesäkuussa nimenomaisesti tuon kesäsesongin ajaksi keskeytyneet rakennusprojektit ovat jälleen saaneet luvan jatkua ja tässä meidänkin lähellä useampikin autioituneelta näyttävä työmaa on taas toimintaa täynnä. Muutamassa päivässä on eräskin isohko tiilirunko tuossa vieressä saanut vihreät eristevillalevyt pintaansa, jopa täälläkin aletaan vähitellen hahmottamaan talojen eristämisen hyödyt. Saapi nähdä, millainen pinta tuohon nyt sitten lopulta tulee. Toinen projekti, jonka etenemistä tässä väkisinkin tulee seurattua, on tämä meidän oma risteyksemme. Sitähän osittain muokattiin jo keväällä, nyt olisi sitten tarkoitus suorittaa vähän isompi sessio, jonka myötä risteyksestä pääsee luvan kanssa kääntymään jokaiseen suuntaan ja näin ollen pääsemme eroon liikennetilanteista, joista olen kertonut aikaisemmassa kirjoituksessa. Mittamiehet kävivät jo pähkäilemässä tilannetta ja merkitsemässä katuun miten paljon mistäkin pitää nostaa tai laskea. Enää odotellaan, milloin itse tekeminen alkaa. Voi olla, että huomenna, saattaapi olla kevään korvilla tai ihan yhtä hyvin vuoden päästä. Silloin tosin voivat merkinnät kadussa olla jo hieman haalentuneet.